Part 6

Tietysti Ullan nyt täytyi kertoa Lotista ja Mossesta ja koko Pikkupappilan väestä, pikkupojista ja Martasta ja Liisistä, joka aina vain luki ja aikoi tulla hirveän oppineeksi, melkein kuin miehet.

Ja lopuksi hän jutteli Markista, joka rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta, ja joka oli saanut äitipuolen.

Helena kuunteli, kuunteli ja pyysi lisää.

-- Kerro vielä. Sinä juttelet niin hauskasti. Katso, minulla ei koskaan ole ollut veljiä eikä sisaria. Isäni ja äitini kuolivat, kun vielä olin aivan pieni. Olen elänyt täällä, tässä vanhassa talossa isoäidin ja sedän kanssa, niinkauan kuin muistan.

He istuivat talvi-illan hämärässä käsi kädessä. Takassa paloi hiljainen hiillos, he katselivat sen hehkua, ja molemmista tuntui, kuin he nyt vasta olisivat nähneet toisensa ensi kerran.

-- Kirjoitatko sinä runoja? kysyi Helena kuiskaten.

Ulla hymyili hämillään.

-- Miten sen arvasit?

-- Minusta vain tuntui siltä. Minäkin kirjoitan joskus. Eilen sepitin laulun. Tahdotko kuulla sen?

Oi, kuin tuntuu katkeralta tää, kun ei ole ketään ystävää. Kaiho täyttää syömmen ainiaan, rauhaa, lepoa ei milloinkaan.

-- Laulan sen samalla nuotilla kuin "Mustalaiseks olen syntynyt". Se käy aivan hyvin.

Hän hyrisi hiljaa laulunsa.

-- Se on hyvin kaunis, kiitteli Ulla. Mutta eikö tohtorin Elsa ole ystäväsi? Minä luulin niin.

-- Ei, hän on Vaavan ystävä. Minulla ei tähän asti ole ollut ainoatakaan ystävää.

Ullan sydän hypähti somasti rinnassa. Helena sanoi niin tarkoittavasti "tähän asti". Hän olisi mielellään kysynyt, pitikö Helena häntä ystävänä, mutta ujosteli.

-- Oletko kirjoittanut paljon runoja? kysyi Helena.

-- Onhan niitä pieni vihkonen.

-- Tuo ne kouluun maanantaina, minun luettavakseni.

Ulla lupasi. -- Mutta sinä et saa niille nauraa.

-- Oletko hupsu. Minä rakastan runoutta.

-- Niin minäkin. Tahtoisin kerran nähdä oikean runoilijan. Ajatteles, isä on nähnyt Runebergin.

-- Minä osaan ulkoa pitkät pätkät kuningas Fjalarista, selitti Helena. Ja tiedätkö -- hän hiljensi ääntään -- olen lukenut pari Heinen runoa. Ne ovat ihania, suurenmoisia!

Ulla oli täynnä ihmetystä ja ihailua. Heine! Se oli suurta!

-- Oletko nähnyt Manja Teleginin sisarta? kysyi hän äkkiä. Eikö hän sinusta ole ihastuttava? Niin kalpea ja romanttisen näköinen.

-- Meidän proviisori sanoo hänen juovan etikkaa, siksi hän on niin kalpea.

Ulla nyökäytti päätään.

-- Manja ja minä koetimme sitä keinoa. Minä tahtoisin niin hirveän mielelläni olla noin kalpea ja jännittävän näköinen. Se muistuttaa kuutamoa ja syksyn kellastuneita lehtiä. Mutta minulle kaikki epäonnistuu. Join eräänä iltana kokonaisen kupillisen etikkaa. Voi, voi, kuinka kipeäksi sitten yöllä tulin. En huoli sitä enää muistella, se oli kamalata. Tädit luulivat minun kuolevan ja itkivät kauheasti. Viimein Johanna täti keksi, että olin juonut etikkaa.

-- Kerroitko, mistä syystä?

-- Minä kerron aina kaikki. Vaikka kuinka lujasti päätän olla jotain kertomatta, sujahtaa se sittenkin suustani. Sille ei voi mitään.

Helena nauroi hiljaista, sointuvaa naurua. Isoäiti avasi oven ja katseli sisään.

-- Luulenpa, että naurat, Helena, sanoi hän ja nyökäytti valkoista päätään. Ja Ullalle hän lausui.

-- Tule usein tänne, lapsi. Täällä on liian hiljaista Helenalle.

Kun Ulla illalla lähti apteekkarin talosta, olivat hän ja Helena luvanneet toisilleen ikuista ystävyyttä.

-- Niinkuin Jonatan ja David, sanoi Ulla juhlallisesti.

KAHDESTOISTA LUKU.

Rakas Ulla!

Nyt minä olen ollut täällä Berliinissä kolme kuukautta. Kun läksin Suomesta, oli täysi talvi. Kaunialassa kohosivat lumikinokset ikkunoihin asti, Kristiina täti istui uunin ääressä villahuiviin kääriytyneenä, ja Minna puhalsi hyppysiinsä maitokamarista tullessaan. Mutta Berliinissä on jo kevät. Unter den Lindenin suuret puut tuoksuvat keväälle, Tiergartenissa kukkivat tuhatkaunot ja siellä on hauska käyskennellä katsomassa leijonia, tiikereitä ja kaikenlaisia norsuja. Berliini on hirveän suuri kaupunki, kyllä nolostuisit, jos tulisit tänne. Ja kaikki puhuvat saksaa, torimuijat ja sen semmoiset. Olen nähnyt keisarinkin. Hän on hyvin vanha ja sotaisen näköinen. Mutta Bismarck vasta on muhkea, hänen rinnalleen ei kukaan piisaa. Ostin kurillani hänen kuvansa ja lähetin sen Kristiina tädille. Muistathan, että Kristiina täti ei siedä Bismarckia.

Minä soitan ahkerasti viuluani. Opettajani on hyvin taitava. Hän ärjyy ja pauhaa ja pui nyrkkiä, kun soitan huonosti. Joskus hän näpähyttää sormillekin, jos joku muu sen tekisi, raivostuisin silmittömäksi, mutta viuluni tähden kärsin mitä tahansa, sillä tahdon tulla kuuluisaksi viuluniekaksi. Mutta Noora ei pidä viulunsoitosta, se kiusaa häntä.

Sinähän tiedät, että Noora on nyt isän uusi rouva. He menivät naimisiin Helsingissä, mutta minä en ollut häissä, olin Kaunialassa silloin. Ja voi -- minä itkin koko sen päivän. (Jos naurat tälle, Ulla, tulevat pienet, pahat menninkäiset yöllä luoksesi ja nipistävät sinua niin, ettet saa unta lainkaan.)

Isä tahtoo, että minä sanoisin Nooraa äidiksi, mutta siihen Noora ei suostu, hän arvelee olevansa liian nuori näin ison pojan äidiksi. Enkä minäkään tahdo häntä äidiksi sanoa. Nooralla ei ole äidin pehmeätä kättä eikä hellää katsetta niinkuin Pikkupappilan pastorinrouvalla. Ei hän myöskään ole niin iloinen ja hyvä kuin Minna. Hänen kasvonsa sanovat aina minulle: elä-tule-liian-lähelle, ja se peloittaa.

Meillä on hyvin kaunis ja komea koti, marmoriportaat ja punainen matto ja kaikki. Tietysti minun on hauska ja hyvä, kun olen isän luona, mutta soisin joskus, että Muutamat eivät olisi niin hirveän siistejä. On ikävää, kun isää alinomaa muistutetaan kaikenlaisista pikkuseikoista, milloin huone tuoksuu tupakalta, milloin hän on unohtanut vetää verhot ikkunain eteen, niin että aurinko pilaa hienoa lattiamattoa, milloin hänen takkinsa on harjaamaton. Usein isä nauraa ja sanoo iloisesti: -- Noora kulta, minähän olen vain yksinkertainen työntekijä, koruton amerikkalainen yankee, et sinä minusta hienoa herraa saa.

Mutta silloin Nooran suu menee tiukkaan nipistykseen ja hän tulee hyvin totiseksi.

-- Minä olen tottunut toiseen elämään, sanoo hän, minun isäni oli aatelismies.

Silloin isäkin käy totiseksi ja huokaa. Mutta sitten hän menee kaupungille ja ostaa Nooralle jonkun korun lepyttäjäisiksi, ja Noora tulee jälleen hyvälle päälle.

Mutta Mark raukka, hänellä ei ole rahaa ostaa kalliita koruja. Hänen laitansa on hullummin. Sinä tiedät, minkälainen hutilus Mark on. Hän ei koskaan muista, että esineet eivät suvaitse itsestään mennä paikoilleen. Hän jättää ne oman onnensa nojaan, ja sinne ne jäävät, kunnes Noora ne löytää ja antaa nuhteita. Mark unohtaa kaiken muun, kun hän soittaa, senvuoksi hän saakin alinomaa kuulla, että hän on huolimaton tyhjäntoimittaja ja kasvatusta vailla.

Isä on aina pahoillaan, kun Mark saa nuhteita. Hän kiivastuu silloin ja puhuu ankaroita sanoja Markille. Muutamat ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että Markia ei pidä kohdella liian hellästi, hän menee siitä pilalle, ja he uskottelevat isälle, että ankaruus on ainoa keino taltuttaa tällaista villivarsaa.

Ulla, sinä et saa tästä hiiskua kenellekään, mutta Mark on huomannut, että Muutamat eivät siedä Markia. He puhuvat Markille ystävällisesti ja huolehtivat Markin vaatteista ja ruoasta, mutta heidän mielensä on kylmä ja nurja Markia kohtaan. Mark ei pane niin suurta arvoa siihen, ovatko vaatteet aina ehyet ja kengät kiilloitetut ja paidankaulus moitteettoman puhdas. Mark haluaisi myöskin pienen pikkuruikkusen sirun rakkautta.

Isällä on paljon työtä. Hän on miltei koko päivän poissa tehtaassaan. Kun hän illalla tulee kotiin, on hän usein uuvuksissa ja tahtoisi levätä. Mutta Muutamat haluavat huvitella, ja isän täytyy mennä heidän kanssaan oopperaan tai teatteriin.

Joskus isä sanoo: -- Tänä iltana olen oikein väsyksissä, Noora. Lähde sinä Hagemannien kanssa ulos -- Hagemann on isän yhtiökumppani -- minä jään Markin kanssa kotiin.

Mutta silloin Noora saa kärsivän marttyyrin ilmeen ja puhuu yksinäisyydestä vieraalla maalla.

Ja sitten Mark on taas yksin koko pitkän illan.

Muistatko, Ulla, Pikkupappilan vanhaa latoa, jossa opetit minua, miten surut unohdetaan. Olen koettanut sulkea silmäni ja kuiskata niinkuin silloin:

"Metsien kaukainen sini."

Mutta voi -- Berliinissä ei metsä suhise. Tuuli ei kanna korviin puitten huminaa. Täällä kuulee vain ajopelien kolinaa, sotamiesten askelten töminää ja suuren kaupungin humua.

Ulla, Berliini on hirveän suuri ja Suomi kaukana.

Jää hyvästi!

Mark.

Mark pisti kynän musteastiaan ja luki kirjeen alusta loppuun lävitse. Sitten hän ravisti päätään. Ei, tällaista ei kehdannut lähettää. Se oli aivan liian hentomielistä. Hän tarttui kirjeeseen ja repi sen rikki.

Ei edes Ullalle hän voinut kertoa salaista suruaan. Viululle vain.

Hän nosti viulun sen laatikosta, kohotti sen poskelleen ja veti jousta. Se lohdutti ja rauhoitti.

Mark eli omissa maailmoissaan. -- -- --

Mutta Noora, joka istui viereisessä huoneessa ompelupöytänsä ääressä, kohautti hermostuneena olkapäitään kuunnellessaan viulun säveliä. Hän kuten kaikki Ticklenin suvun naiset oli aivan vastaanottamaton kaikelle musiikille. Kiusaantuneena hän jatkoi kirjeen lukemista. Se oli Suomesta, hänen äidiltään ja sisälsi ikäviä uutisia. Jojun selkä oli entisestään huonontunut. Lääkäri oli neuvonut häntä matkustamaan pojan kanssa etevän erikoislääkärin luo Berliiniin. Mitä Noora siitä arveli?

Noora näytti huolestuneelta. Joju raiska! Syksystä alkaen hän oli sairastellut. Oli viisainta tuoda hänet Berliiniin. Saksalaiset lääkärit olivat taitavia. Ja Fredillä oli kyllä rahoja -- onneksi. Äidin varat eivät luonnollisesti sellaista kallista matkaa myöntäneet.

Mutta Jojun täytyi tulla terveeksi. Maksoi mitä maksoi.

Soitto oli tauonnut. Mark seisoi kynnyksellä.

-- Saanko mennä vähän kaupungille?

Noora kohotti silmänsä kirjeestä, varjo levisi hänen kasvoilleen. Se katosi heti, mutta Markin herkkä silmä sen huomasi. Niin oli aina, kun hän äkkiarvaamatta tuli huoneeseen eikä Noora ennättänyt hallita kasvojensa ilmettä.

-- Minne menet? kysyi Noora. Hänen äänensä oli ystävällinen ja rauhallinen.

-- Ostaisin pari kuvakorttia.

Mark oli revityn kirjeen sijasta päättänyt ostaa jonkun kauniin kuvakortin Ullalle. Noora katsahti kelloa, se oli viisi.

-- Saat mennä puoleksi tunniksi. Kello kuusi tulee tohtori Ernst. Silloin täytyy sinun olla kotona. Senhän tiedät.

-- Olen varmasti kotona, lupasi Mark. Noora katsoi hänen jälkeensä ja rypisti kulmiaan oven sulkeutuessa.

Aina Markin äkillinen ilmestyminen tuotti hänelle saman tyytymättömyyden tunteen.

Hän nousi ja alkoi vaivaantuneen näköisenä kulkea edestakaisin pitkin upealla matolla katettua lattiaa.

Fred oli heidän hääpäivänään liikuttavin sanoin pyytänyt morsiantaan kohtelemaan Markia, kuin olisi poika hänen oma lapsensa. Noora ei ollut mitään luvannut -- oli ominaista Nooralle, ettei hän koskaan edeltäkäsin sitoutunut lupauksin. Hänen suoraviivainen luonteensa ei olisi myöntänyt pienintäkään poikkeusta tehdystä lupauksesta.

Hän koetti parastaan Markin suhteen. Mutta se oli vaikeata, kovin vaikeata. Miten saattoi hän rakastaa ventovierasta lasta? Noora oli niitä ihmisiä, joille oma perhe merkitsi maailman sydäntä, kaikki perhepiirin ulkopuolella suljetut merkitsivät sikäli kuin heistä oli hyötyä perheelle. Fred oli varma siitä, että Mark oli hänen poikansa, mutta ei Noora. Herra tiesi, kenen kulkurinaisen lapsi poika oli. Nooraa värisytti. Hän saattoi yhtä hyvin polveutua jostain yhteiskunnan liejukerroksista kuin Fredin suvusta. Hänellä saattoi olla perintönä huonoja, ehkä rikollisiakin taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen saattoivat puhjeta esiin.

Markin luonne oli raju ja taipumaton, sen kyllä huomasi. Fred ei sitä uskonut, koska poika oli hänelle aina nöyrä ja altis. Omituista, miten syvästi Fred oli häneen kiintynyt!

Ryppy Nooran silmien välissä syveni. Ellei Markia olisi, kiintyisi Fred ehkä Jojuun. Noora olisi mielellään pitänyt Jojun tykkänään luonaan. Äiti ei osannut olla johdonmukainen sairaan pojan suhteen.

Mutta Berliiniin Jojun piti päästä. Sopihan heidän kotiinsa kaksikin lasta.

Ja Markilta ei puuttunut mitään. Noora valvoi hänen kasvatustaan, hän sai soittaa, hän sai ratsastaa, etevä opettaja antoi hänelle yksityistunteja eri aineissa.

Mutta sydäntään ei kenkään voi pakottaa.

Ja sitäpaitsi pojalla oli kyllin, kun Fred häntä rakasti. Hän oli tyytyväinen kasvatusäidin huolenpitoon, tuollaisen kasvavan pojan sielunelämä ei tietenkään ollut niin herkkä, että hän olisi osannut enempää kaivata.

Ovikello soi. Palvelija tuli sisään.

-- Tohtori Ernst, ilmoitti hän.

-- Osoittakaa hänet nuoren herran huoneeseen.

-- Nuori herra ei ole kotona. Tohtori Ernst kysyy, pitääkö hänen odottaa.

Suuttumuksen puna kohosi Nooran kasvoille. Hän meni eteiseen.

-- Suokaa anteeksi, herra tohtori. Teidän oppilaanne on taaskin myöhästynyt. Hän on parantumaton.

Tohtori Ernst kohotti silmälasejaan ja hymyili välinpitämättömästi. Hänelle oli yhdentekevää myöhästyikö oppilas. Hän sai joka tapauksessa maksun koko tunnilta.

-- Miten Mark muutoin edistyy? kysyi Noora.

Opettaja ravisti päätään.

-- Ikäväkseni täytyy minun myöntää, että nuori oppilaani osoittaa varsin vähäistä harrastusta opintoihinsa. Hän on kieltämättä lahjakas -- hm omalla tavallaan -- mutta kuten sanottu, lukuja hän ei harrasta.

Hän kumarsi ja poistui Markin huoneeseen odottamaan.

Hetken kuluttua ovikello soi kiivaasti. Mark syöksyi sisään hengästyneenä. Huolimattomalla liikkeellä hän heitti hattunsa hyllylle, niin että se putosi lattialle.

-- Anteeksi, sopersi hän huohottaen. Minä en tiennyt, että kello oli niin paljon. Joko tohtori Ernst on täällä?

-- Tohtori Ernst on odottanut jo viisitoista minuuttia. Minä lupasin sinut ulos puoleksi tunniksi, sinä olet ollut yli tunnin.

Nooran ääni oli jäätävän kylmä.

Mark seisoi syyllisen näköisenä hänen ankaran katseensa edessä.

-- Minä jäin katsomaan, kun sotilaat marssivat kotiin harjoituksista. He olivat niin komeita, ja soittokunta puhalsi niin kauniisti jotain Wagnerin kappaletta.

-- Mene huoneeseesi, tohtori Ernst on jo kyllin odottanut.

Mark totteli. Mutta kynnyksellä hän käännähti ja loi aran, pyytävän katseen Nooran jäykkiin kasvoihin.

-- Olen niin pahoillani, niin kovin pahoillani. En koskaan enää myöhästy tunnilta, Noora äiti.

Hän astui nopeasti Nooran luo ja painoi anteeksipyytävän suudelman hänen kädelleen.

-- Hyvä on, sanoi Noora. Mene nyt.

Mark suoristi ryhtiään. Hän oli huomannut kärsimättömän ilmeen kasvatusäidin tummissa silmissä.

-- Minä olen hänelle vastenmielinen, ajatteli hän. Mutta miksi?

KOLMASTOISTA LUKU.

Johanna täti seisoi piparkakkuvormu kädessä leivinpöydän ääressä.

-- Rakel, Rakel! No missä se tyttö taas viipyy? Rakel!

Rakel tuli juoksujalkaa.

-- Voitele pian pellit. Ja vedä hiilet uunista. Piparkakut ovat tuossa tuokiossa leivotut. Mitä kello on?

-- Puoli viisi.

-- Sitten hän voi olla täällä tunnin kuluttua.

Agata tädin suora nukkevartalo näyttäytyi ovessa. Hänellä oli kädet täynnä kukkia.

-- Rakel, aseta nämä veteen Ullan pöydälle. Taikka malta, minä teen sen itse.

-- Ovatko hänen vuodevaatteensa tuuletetut? kuului Sofia neidin ääni sisähuoneista.

-- Ovat, sisar kulta, ne ovat jo vuoteessa valmiina. Mitä arvelet hänen sanovan uudesta peitteestä? Se on parasta kretonkia ja niin pehmyt ja lämmin.

Agata tädin soikeat kasvot hohtivat iloa ja suopeutta.

-- Minä arvelen, sisar, sanoi Sofia painokkaasti, että tekisit viisaammin, jos menisit koulun puolelle katsomaan, onko _siellä_ kaikki järjestyksessä. Sinä hääräilet aivan liiaksi Ullan tähden. Lapsia on kohdeltava tasaisesti ja hemmoittelematta, ei kaikenmoisilla kukkastervehdyksillä ja muilla hassutuksilla.

-- Mutta, rakas Sofia, hän tulee tänään kesälomaltaan. Tottakai vastaanotamme hänet ilolla, niin että hän tuntee olevansa tervetullut kotiimme. Olen niin ikävöinyt häntä.

-- Kas niin, älä nyt käy hentomieliseksi. Ja kuten sanottu: mene kouluun katsomaan, onko Marttiska pessyt lattiat. Ja ikkunat voit jo sulkea. Kadulta tulee pölyä sisään.

Agata täti totteli, kuten hän jo neljäkymmentäviisi vuotta oli totellut päättäväistä ja omatahtoista sisartaan.

Sofia taapusti katupeilin luo. Hän oli kesän kuluessa lihonut koko joukon, oli käynyt entistään mukavuuttarakastavammaksi ja kärttyisemmäksi.

-- Hänen pitäisi kohta olla täällä, mutisi hän ja katseli kadulle. Äkkiä hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hymy pehmitti ankaroita kasvonpiirteitä.

-- Siinä hän on. Riennänpä vastaanottamaan, ennenkuin Agata, se hupsu, ehättää edelle.

Odottamattoman ketterästi hän pyörähti eteiseen, sieppasi villahuivin harteilleen ja kiirehti portaita alas kadulle.

Mutta postikellon tuttu kilinä oli jo kutsunut portille Johanna tädin ja Rakelin, ja koulun puolelta ryntäsi Agata heiluvin hapsin.

Ulla heilutti istuimeltaan postinkuljettajan vierestä kättään tervehdykseksi. Hän oli ruskea ja pölyinen, hattu oli miltei niskassa ja hiukset oli tuuli pörröttänyt kasvoille.

-- Päivää! Päivää! Ja terveisiä Pikkupappilasta. Ja tässä on Johanna tädille kakku, jonka Martta on leiponut. Ja Sofia tädille äiti lähetti uusia lääkkeitä reumatismia vastaan. Ja Minna lähetti Agata tädille oikein sievän sohvatyynyn, jonka hän itse on ommellut. Se on sellaista uudenaikaista ompelua. Ja, Rakel, sinäkin saat jotain, katsopas. Hatinen, antakaa minulle se kori.

-- Täällä on kaikki korit ja laukut, mutisi postimies. Mutta vieläköhän se mahtaa elää?

Sillä aikaa kuin tädit ja Rakel noukkivat lukemattoman joukon matkakapineita postimiehen kärryistä, hääri Ulla salaperäisenä säkkivaatteella peitettyä vasua aukaisten.

-- Se liikkuu! huusi hän. Kyllä se elää, Hatinen. Sanoinhan minä. Se nukkui vain. Hei, nyt se tulee. Voi, voi, voi!

Kuului vingahdus, pari kimakkaa haukahdusta, läpitunkeva kirkaisu -- ja Sofia täti istui kadulla, musta pitsimyssy vinossa, käsivarret ja sääret levällään.

Mutta pieni koiranpentu hyöri kuin väkkärä kadulla. Milloin se oli Agata tädin hameissa, milloin hyöri se Johanna tädin jaloissa tai hyökkäsi Rakelin kimppuun. Sitten se hulluna ilosta päästyään pitkästä vankeudestaan lensi kuin nuoli pitkin katua ja katosi teille tietymättömille.

-- Aah, ähki Sofia täti. Menkää noutamaan lääkäriä. Tai elkää menkö, minä kuolen kumminkin, on turha suorittaa kalliita lääkärinmaksuja. Oi, oi, ainakin kolme kylkiluuta on poikki ja oikea jalka sitäpaitsi. Ulla, onneton olento, näinkö palkitset vanhojen tätiesi rakkauden ja huolenpidon? Oi -- oi! Agata, sinä houkka, juokse noutamaan hermotippoja vai aiotteko antaa minun kuolla keskellä katua katupoikien töllisteltävänä.

Sekavana rykelmänä häärivät peljästyneet sisaret ja kalpea Ulla voihkivan Sofian ympärillä. Rakel oli kadonnut ja palasi pian pieni pullo kädessä.

-- Kas tässä, täti, ottakaa, siinä on kamferttitippoja. Ne tekevät hyvää tädin sydämelle.

Sofia täti kulahutti lasinsisällyksen suuhun ja loi hyväksyvän katseen Rakeliin.

-- Olen aina sanonut, että siinä tytössä on pontta. Te toiset olisitte antaneet minun kuolla sormeanne liikuttamatta. No, aiotteko nostaa minut ylös?

-- Ehkä tarvitset paarit, rakas sisar? sanoi Agata nyyhkyttäen.

-- Paarit! Kaikkea sinä hupsit. Kas siinä tulee Marttiska, parahiksi. Auttakaa minua kainaloista, Marttiska, pystyyn. Älkää vaikeroiko, ihminen. Tämmöistä voi tapahtua kenelle tahansa, kun hulluja koirarakkeja kuljetetaan penikulmain takaa peloittamaan vanhoja ihmisiä.

Katua pitkin astui tällä hetkellä onnettomuuden näyttämöä kohti pieni, omituisen näköinen mies. Hänen toinen olkapäänsä oli koko joukon toista ylempänä, silmät olivat suuret ja lapselliset, harmahtava parta suippo, hyvin hoidettu. Puku oli saumoista kulunut, mutta siisti ja huolellisesti harjattu, paikatut kengät kirkkaiksi kiilloitetut, vaaleanharmaa huopahattu oli virttynyt, ja lepäsi hiukan keikarimaisesti isäntänsä tuuheilla, harmahtavilla suortuvilla.

Tämä henkilö oli kunnianarvoisa maisteri Mennander, jolle joku pilkkakirves oli antanut nimen Tikka, koska hän alituisesti käytti harmaita liivejä ja puhuessaan nopealla liikkeellä taivutti päätään eteenpäin kuten tikka hakatessaan puuta. Maisteri Mennander opetti kaupungin poikakoulussa maantietoa. Hänet tunnettiin suopeaksi, hyväntahtoiseksi mieheksi, jonka oli mahdoton pitää kuria luokalla. Sandin koulussa hän koetti antaa tytöille jonkinlaista käsitystä historiasta ja laskuopista. Hän oli aina hiukan hämillään astuessaan opettajapöydän luo, tyttöjen heiluvat palmikot, pidätetty tirskunta ja veitikkamaiset silmät panivat hänen vanhanpojan kärsivällisyytensä kovalle koetukselle.

Nähdessään koulun arvoisan johtajattaren istuvan hajasäärin katukäytävällä toisten hämmentyneinä hyöriessä hänen ympärillään kiirehti hyväluontoinen maisteri askeleitaan.

-- Voi, hyvä neiti Sand, mitä on tapahtunut? huusi hän hengästyneenä. Joku onnettomuus, arvaan minä.

-- No, en kai minä lystin vuoksi istu tässä, puuskahti Sofia täti. Maisteri on hyvä vain ja jatkaa matkaansa. Minä nousen, jahka pääsen.

-- Ei millään muotoa, sanoi maisteri. Jättäisinkö teidät pulaan? -- Hän kohotti äkkiä käden povitaskulleen ja samassa levisi lohduttava hymy hänen huulilleen. -- Ei hätää mitään. Minullahan on tässä homeopatiani mukanani. Rauhoittukaa, neiti Sand.

Hän otti taskustaan salaperäisen näköisen laatikon ja asetti sen katukäytävälle, sitten hän kopeloi esille pienen pikarin ja kaatoi siihen laatikossa olevasta pullosta muutamia pisaroita.

-- Ja nyt, neiti Sand, juokaa, tämä parantaa ehdottomasti: "Similia similibus".

Sofia täti otti epäröiden vastaan pikarin ja katseli neuvotonna maisteriin.

-- Mitä te sanoitte sen olevan? Homettako?

-- Homeopatiaa, arvoisa neiti. Ihmiskunnan pelastus ja onnenlähde. Kuuluisan tohtori Hahnemannin nerokas keksintö ja kaikkien lääkitysmyrkkyjen surma.

Sofia täti maisteli varovaisesti. Hän oli eläessään käyttänyt lääkkeitä yksinään enemmän kuin kymmenen henkeä yhteensä. Tämä oli taas jotain uutta ja erikoista. Hän tunsi elinvoimansa palaavan. Ihmeellistä!

-- Homeopatia, toisti hän puoliääneen. Jaa-a, maisteri Mennander. Luulenpa, että se virkisti. Minusta siinä tuntui lievä kamfertin ja Thilemanin tippojen maku? Ehkä siinä oli kumpaisiakin?

-- Homeopatian olemus ja kokoonpano on salaisuus, jonka vain harvat tuntevat, sanoi maisteri Mennander juhlallisesti.

-- Jokohan ruvettaisiin neitiä ylöskoettamaan? esitti Marttiska.

-- Tietysti. Mitä siinä turhia aikailette? Tarttukaa käsiksi vain. Ei, ei, herra maisteri. Älkää te koskeko minuun. Oppilaani saattaisivat nähdä.

Suurella vaivalla ja voimainponnistuksella saantiin Sofia tädin raskas olemus vihdoin pystyyn Marttiskan ja Johannan avulla.

Ulla seisoi kuin kivettyneenä ääressä. Olikohan Sofia täti katkaissut jalkansa tai kätensä? Huh, sydän takoi ja hakkasi rinnassa kauheasti. Ajatteles, jos hän oli saattanut tädin raajarikoksi ajattelemattomalla teollaan! Ehkä kyttyräselkäiseksi tai rammaksi.

Jumalan kiitos, jalat eivät ainakaan olleet poikki -- eivätkä käsivarretkaan, hän liikutti niitä.

Hiljakseen liikkui kulkue portaita ylös. Etumaisena Sofia täti, jota Marttiska ja Johanna täti tukivat kainaloista. Sitten Rakel lääkepullo kädessä ja viimein itkevä Ulla, jonka hartiain ympärille Agata täti lohduttaen oli kiertänyt käsivartensa.

Maisteri kohotti hattuaan ja jatkoi matkaansa.

Sofia täti kuljetettiin omasta määräyksestään istumaan keinutuoliinsa. Sinne päästyään hän perinpohjin tunnusteli pohkeitaan, nilkkojaan, käsivarsiaan ja kämmeniään.

-- Näyttää siltä, lausui hän sitten päätettyään tutkimuksensa, että kaikki jäseneni ovat ehyet. Kiittäkäämme siitä Herraa. Ulla, tule tänne. Ulla läheni niiskuttaen, onnettoman näköisenä.

-- Ulla, veljenitytär, mikä oli tarkoituksesi tuodessasi tuon hullun rakin tänne?

-- Minä -- minä tahdoin antaa sen Rakelille. Sain sen Henrik Gyllenheimiltä. Se on oikea rotukoira. Ja hirveän viisas.

-- Siltä näyttää, julisti Sofia täti katkerasti.

-- Se oli niin villi, kun sen oli täytynyt olla vasussa niin kauan aikaa. Voi, tätikulta, olen hirveän onneton. Täti antaisi anteeksi.