Part 4
Tarjoilu oli mahdollisimman mutkatonta, kupit olivat eri paria, joku korvatonkin oli joukossa, ja pöytä oli vailla liinaa. Mutta vanha everstinna ja hänen tyttärensä olivat ylenmäärin ystävällisiä ja puheliaita. Tädit joivat kupin toisensa jälkeen voimakasta mustaa teetä ja söivät satumaiset määrät vastaleivotuita piirakoita. Johanna oli ääneti, mutta Sofia täti kuvaili perinpohjaisesti heidän matkansa aina siitä hetkestä alkaen, jolloin he vanhaan kuomirekeen sullottuina lähtivät matkaan kotipihalta. Ja Agata täti pisti vilkkaalla hiukan hätäisellä tavallaan aina jonkun sanan väliin.
-- Ei, Sofia, anna minun kertoa. Tämän seikan minä muistan paremmin. Se oli näin -- -- --
Ja sitten hän jutteli, kunnes Sofia sisar taas vuorostaan otti sanan hänen suustaan.
Fransiska neiti tahtoi välttämättä tietää; miten morsian oli puettu, ja oliko sulhanen miehekäs ja miltä morsiusneidot näyttivät. Ja everstinna uteli mitä ruokia hääpäivällisillä tarjottiin ja minkälainen sulhasen koti oli.
Ja Sofia ja Agata kertoivat, joivat teetä ja kertoivat taas.
Äiti ja tytär von Pfeffer vastaanottivat jokaisen sanan heidän huuliltaan kuvaamattomalla mielenkiinnolla ja pienillä ihastuksen huudahduksilla: Mein Gott! Wie hübsch! Sehr nett!
Ja sitten Fransiska neiti taas laski käden teekeittiön hanalle ja sanoi:
-- Vielä yksi kupillinen teetä. Bitte.
Se oli eriskummainen ilta. Ulla istui suorana silkillä päällystetyllä tuolilla ja koetti olla kaatumatta, sillä tuoli ontui pahasti ja oli tuon tuostakin mennä nurin. Mutta Ulla ei ihmetellyt istuimensa raihnautta, se pikemmin melkein kuului asiaan hänen mielestään ja sopeutui ympäristöön, kuluneeseen, vanhaan sohvaan, jonka kulmista törrötti jouhta ja jonka vieterit hauskasti kitisivät. Matot olivat kuluneet ja ikkunaverhot hajalliset. Mutta seinältä katselivat teeseuruetta kaikki Venäjän keisarit Katariina keisarinnasta alkaen, ja vanha haalistunut kuva esittäen eversti von Pfefferin tuimat kasvonpiirteet riippui vinosti sohvan yläpuolella. Lihava koira asettui haukotellen nukkumaan uunin eteen, se ei ehkä pitänyt savusta, joka sinisenä leijaili huoneessa everstinnan savukkeesta.
Ikkunan edessä riippui katettu häkki. Siinä oli vihertävä papukaija. Se nukkui, mutta kirkaisi väliin vihaisesti, kun sen unta häirittiin. Uuninreunus, pikkupöydät ja piironki olivat täyteen ahdetut kiinalaisia ja japanilaisia koristeita, pieniä porsliinieläimiä ja sokerisia pääsiäismunia.
Teekeittiö porisi ja lauloi.
Tädit juttelivat.
Ulla näki Rakelin silmät pöydän toiselta puolen itseensä tähdättyinä. Ne olivat vaaleansiniset, merkilliset silmät, välttivät toisen katsetta, häipyivät jonnekin, kun niitä etsi. Vähitellen kaikki huoneessa olijat pienenivät ja loittonivat, peittyivät sumuun ja usmaan. Ulla eli uudestaan eron kodista. Hän heitti hyvästi isälle, riippui itkien äidin kaulassa, suuteli Marttaa ja Lottia ja pikkupoikia. Ja sitten hänet työnnettiin kuomirekeen tätien keskelle kuin käärö. Hevoset juoksivat, hän ei voinut katsella eteensä, sillä kuomi laskettiin alas. Sisäpuolella oli tukahuttavaa, vähitellen hän vaipui uneen ja heräsi vasta, kun hevonen seisahtui kievarin pihalla. Tädit kömpivät sisään puhkuen ja läähättäen, sisällä viileässä kievarikamarissa juotiin kuumaa kahvia ja lämmitettiin jalkoja ja käsiä takkavalkean ääressä. Ja sitten jatkettiin taas matkaa halki lumisten seutujen.
Yksi yö nukuttiin kievarissa, huonoissa vuoteissa. Tädit pelkäsivät varkaita ja valvoivat aina yksi vuoroonsa, mutta Ulla nukkui sikeästi. Ja aamulla aikaisin taas taipaleelle pimeässä, se oli uuvuttavaa.
Ullan silmät painuivat umpeen, pää retkahti eteenpäin. Sitten hän hätkähti ja katseli unisin silmin hämillään ympärilleen. Joku oli maininnut hänen nimensä.
-- Ulla nukkuu. Katsokaa.
Se oli Rakel.
-- Die arme Kleine.
Fransiska neiti katseli häntä ystävällisesti.
Ja sitten sysättiin tuolit syrjään ja tädit päivittelivät, kun olivat viipyneet niin kauan. He tunsivat äkkiä väsymyksen painavan jäseniään lyijynraskaana, kiittelivät ja hyvästelivät. Ja kun vielä hetken aikaa oli molemmin puolin kiitetty toisiaan ja kursailtu, lähtivät vieraat. Ensin tädit, kaikki kolme, sitten Ulla ja viimein Rakel, yksitellen he astuivat pihan yli, jolle lumi sillä aikaa oli kohonnut kinoksiksi, katurakennukseen.
Ja viimein kaikki laskeutuivat levolle unisina ja uupuneina. Mutta Ulla ei ennättänyt lukea iltarukoustaan kuin puoliväliin, ennenkuin uni hänet voitti. Hän nukkui ja muuttihe unen siivillä takaisin Pikkupappilaan omaan vuoteeseensa lastenhuoneeseen, missä Lotti makasi somasti hymyillen keltaiset kiharat pieluksella ja kaikki seitsemän nukkea rivissä vierellään.
KAHDEKSAS LUKU.
Sandin neitien koulu oli kaupungin ainoa tyttökoulu. Se oli viisiluokkainen, kaksi alimmaista luokkaa valmisti oppilaita myöskin kaupungin lyseoon, joten niissä oli poikiakin.
Kaksikymmentä vuotta sitten, eräänä huurteisena talviaamuna, ajoi rovasti Sandin vanha ja tukeva kuomireki pitkin pienen kaupungin lumisia katuja. Se herätti kummastelua ja utelua kaupunkilaisissa, sellaista rekeä ei ennen oltu siellä nähty. Ei edes pormestarin kuuluisa kuomi ollut noin mahtava.
Reki pysähtyi raatimies Karellin pihalle, ja ne kaupungin asukkaista, joita uteliaisuus oli kannustanut seuraamaan reen matkaa, saattoivat nähdä kolmen naisen nousevan reestä ja astuvan sisään raatimiehen portaita.
Pieni pyöreä Ottilia Karell, raatimiehen iloluontoinen rouva, oli ikkunasta nähnyt tulijat ja riensi eteiseen heitä vastaanottamaan. Hän oli Sandin neitien nuoruudenystävä ja hänen kanssaan olivat sisarukset neuvotelleet, ennenkuin ryhtyivät toteuttamaan suunnitelmaansa.
Muutto rauhaisesta maalaispappilasta kaupunkiin oli sisarille järkyttävä tapaus. Mutta isän kuolema oli heiltä kuten niin monelta muulta pappilan tyttäreltä riistänyt kodin, ja silloin oli Ottilia Karell neuvonut heitä muuttamaan pikkukaupunkiin ja perustamaan sinne koulun.
Kaksi ensimmäistä vuorokautta asuivat sisarukset Karellin kodissa, mutta sitten he muuttivat torin varrella sijaitsevaan, valkeaksi rapattuun taloon, jossa yhä vieläkin asuivat.
Raatimies Karellilla oli viisi tytärtä ja heistä tuli Sandin koulun ensimmäiset oppilaat. Aikaa myöten kasvoi koulun oppilasmäärä, ja tätien täytyi ottaa lisää opettajavoimia. Mutta viime vuosina olivat muutamat varakkaammat ja hienommat perheet alkaneet lähettää tyttäriään joko Helsinkiin tai Haminan tyttöopistoon.
Sandin neitien opetus oli liian vanhanaikaista, sanottiin.
Siitä huolimatta vanhat neidit jatkoivat opetustaan oman opetussuunnitelmansa mukaan. Tytöille opetettiin uskontoa, kieliä, laskentoa, kirjoitusta, maantietoa, historiaa, käsitöitä sekä kukkien maalausta kuvakorttien mukaan.
Koulu sijaitsi samassa valkoisessa talossa, jonka Sandin neidit ensin vuokrasivat ja sittemmin ostivat. Sofia ja Agata olivat sydämestään kiintyneet kouluunsa ja oppilaisiinsa, joiden kohtaloita he yhä vuosien kuluttua seurasivat.
Oli kirpeä helmikuinen aamu, hyvänpuolisesti pakkasta ja vähän pyryä. Luokkahuoneissa paloi tuli uunissa, Marttiska, koulun siivoojatar, kävi kohentamassa tulennosta uunilta uunille. Sandin neidit tahtoivat lämmintä, koulussa ei ketään saanut palella.
Vaava Lund istui lattialla tulen edessä ja imi rintakaramelliä. Kaksi pitkää palmikkoa riippui pitkin selkää. Niissä oli kummassakin uhkeat silkkinauharuusukkeet. Vaavan hiusnauhat olivat koko luokan kateutena -- hänen kannattikin sellaisia pitää, isä oli varakas.
-- Annapas minullekin sirpale, Vaava, pyysi Sissi.
Vaava pudisti päätään.
-- Sinä et eilen antanut minulle piparkakkujasi
-- Ethän pyytänytkään.
-- Hienotunteinen toveri antaa pyytämättä. Mutta sinä vain syödä nutustat omat makeisesi etkä tarjoa muille. Siksipä oletkin niin lihava, mammaseni.
-- Sille en mitään mahda, vastasi Sissi rauhallisesti. Se kuuluu sukuun.
-- Kello löi kahdeksan. Tulkaa rukoussaliin, tytöt, kehoitti Rakel.
-- Eikö Ulla tulekaan kouluun tänään? kysyi Vaava.
-- Hän jäi etsimään kirjojaan. Ulla ei koskaan löydä tavaroitaan. Ja alkaa etsiä niitä vasta viime hetkessä.
Samassa Ulla syöksyi sisään hengästyneenä.
-- Miksi et sanonut, että ranskankirjani oli arkihuoneen pöydällä, Rakel? Sinä näit sen kyllä, koska se oli aivan sinun vellikuppisi vieressä. Olin ihan myöhästyä sen takia.
-- On parempi, että itse totut pitämään huolta kirjoistasi, Rakelin ääni oli ynseä.
-- Nyt en varmastikaan osaa ranskanläksyäni, päivitteli Ulla.
-- Mitäs sinusta, ainahan sinä jotenkuten suoriudut. Toista on minun laitani. Pääkoppani on taaskin tänäaamuna ontto kuin tyhjä tynnöri, vaikka koko eilisillan pänttäsin päähäni Korppia ja juustopalaa. Sissi huokasi. Hän oli luokan vanhin oppilas, säyseä ja hidasluontoinen, rikkaan tilanomistajan ainoa tytär, hyvin lihava ja hyvin huonopäinen.
Rukouksista palattua luotiin vielä viimeinen hukkuva silmäys läksyihin. Ainoastaan tohtorin Elsa istui rauhallisena. Hän osasi aina läksynsä.
Neiti von Pfeffer astui luokkaan pienin, sipsuttavin askelin. Hän käytti aina arkioloissakin korkeakantaisia, ranskalaisia kenkiä, ja ne antoivat hänen käynnilleen erikoisen kankean leiman. Hänen kouluhameensa, musta silkkipuku, oli vanha ja kulunut. Hän oli käyttänyt sitä joka päivä kolmen vuoden ajan koulussa, paikkaillut sieltä, parsinut täältä. Vaava Lund väitti, että hänen aina täytyi pukeutua äärimmäisen varovaisesti, jotta ei hame hajoaisi ylle vedettäessä.
Köyhästä ulkoasustaan huolimatta neiti Pfefferiä ympäröi jonkinlainen kiehtova hohde. -- Tiedettiin, että hän oli aatelissukua, oli saanut kasvatuksensa opistossa, johon vain aatelisperheiden tyttärillä oli pääsy, hän oli asunut Pietarissa ja oli yhä vieläkin kirjeenvaihdossa erään hovineidin kanssa.
Tytöt osasivat huonosti ranskanläksynsä. Fransiska neiti ravisti yrmeänä päätään, punaiset läikät kohosivat hänen kalpeille poskipäilleen. Hän hermostui ja kiihtyi nopeasti.
-- Vaava luulee, ettei hänen tarvitse lukea, koska isä on pormestari. Sissi, sinä olet tänään tyhmempi kuin koskaan ennen. Ja Ulla on muutoinkin muista jäljessä. Miksi et lue läksyjäsi?
Ulla viittasi kiihkeästi.
-- Opettaja, minä aioin kyllä nousta aikaisin lukemaan ranskanläksyäni. Mutta minä nukuin liian kauan. Näin niin kamalan kaunista unta. Me olimme koko luokka olevinamme hovineitejä ja opettaja oli kamarirouva ja opettajalla oli yllä vaaleanpunainen silkkipuku ja ruusuja hiuksissa.
Mutta neiti von Pfeffer oli tänään pahalla tuulella. Luokka osasi tosiaan läksynsä sietämättömän huonosti.
Hän koputti kynällä pöydän laitaan ja sanoi ankaralla äänellä.
-- Sellaista lorua ei puhuta tunnilla. Ulla on ollut huolimaton ja laiska. Minun täytyy kai neuvotella Sofia tädin kanssa.
Luokka vaihtoi levottomia silmäyksiä. Tämä: "minun täytyy neuvotella Sofia tädin kanssa", oli tavallisesti merkkinä siitä, että suopeus oli kovin vähissä. Ja heidän omatuntonsa soimasi. Eilen oli ollut tulisoihtuja ja kirjavia lyhtyjä luistinradalla. Suurin osa luokkaa oli ollut luistelemassa. Ja lyseolaiset myöskin. Oli ollut hirveän hauska. Mutta Sofia täti ei suvainnut sellaisia huveja.
-- Ja nyt otamme sen keskustelun Ranskan kaupungeista, joka jäi kesken viime tunnilla, sanoi neiti Pfeffer.
Syvä epätoivo valtasi tytöt. He eivät olleet uhranneet ajatustakaan Ranskan kaupungeille.
-- Ou est située Marseille? Ulla.
Ulla ryki ja nielaisi.
-- Marseille est -- est située sur -- sur la Saône.
Neiti Pfeffer teki torjuvan liikkeen.
-- Horrible, kauheata! Istu.
-- Ou est située Marseille? Vaava Lund?
Vaava Lund vitkasteli jonkun aikaa, ennenkuin nousi.
-- Marseille -- Marseille -- -- --
Silloin Helena West viittasi kiihkeästi.
-- Opettaja lupasi kertoa meille tänään niistä tanssiaisista, joissa opettaja oli neiti Sobolenskyn kanssa. Oi, olkaa niin hyvä.
Helenan ääni oli vieno ja lempeä, joku häijykielinen olisi voinut väittää hänen sammaltavan, mutta luokkatoverien mielestä oli hänen puhetapansa viehättävä ja naisellinen kuten koko muukin olento: ruskea, ohimoilla kähertyvä tukka, hiukan alaspainunut pää, pienet kädet ja jalat, verhottu katse.
Neiti von Pfeffer ei voinut vastustaa tuota: "Oi, olkaa niin hyvä." Hänen kasvonsa lauhtuivat, katse kävi kaihoisaksi, huulten tiukka nipistys lientyi, Helena oli osunut arkaan kohtaan. Neiti von Pfefferin muistot Pietarin-ajoilta olivat hänen kallein aarteensa.
-- Lupasinko todella kertoa? Mutta te olette osanneet niin huonosti läksynne tänään. Minun pitäisi rangaista teitä.
Anteeksipyytävä mutina lainehti yli luokan.
-- Me luemme huomiseksi. Opettaja on hyvä ja antaa anteeksi.
Fransiska neidin suuttumus suli. Lapsiraukat, he olivat olleet laiskoja ja huolimattomia -- oo, se ei ollut anteeksiantamaton rikos. Heidän iällään. Ah niin, oli aika, jolloin hänkin joskus oli laiminlyönyt tehtävänsä. Kaksikymmentä vuotta sitten. Smolnassa, naisopistossa. Ja Varvara Mihailovna, hän ei koskaan lukenut läksyjään. Hän oli kaunotar, viehättävä mutta auttamattoman laiska!
Neiti von Pfeffer hymyili surumielisesti.
-- Ulla saa anteeksi tällä kertaa. Ja koska kaikki muutkin osasivat huonosti, saatte saman läksyn ensi kerraksi. Mutta huomatkaa. Se on osattava silloin.
Hän loi nopean katseen kelloon.
-- Ja koska meillä on vähän aikaa jäljellä, niin kerron teille tanssiaisista kenraali Millerin luona.
Luokka asettui mukavasti rauhalliseen lepoasentoon. Neiti von Pfeffer pani kätensä ristiin pöydälle ja kertoi:
Kenraali Miller oli Varvara Mihailovnan eno, hänen rouvansa oli syntyään ruhtinaan tytär. Me saimme kutsun, Varvara Mihailovna ja viisi hänen parasta ystäväänsä. Me iloitsimme -- ah, kuinka me iloitsimme. Kokonaisen kuukauden me suunnittelimme pukujamme ja haaveilimme. Kun tanssiaisilta tuli, kokoonnuimme kaikki viisi Varvara Mihailovnan huoneeseen. Hänellä oli vaaleansininen silkkipuku ja kaulassa safiirinauha -- Hän oli hurmaava, charmante -- Neiti von Pfeffer heitti sormisuukkosen luokalle. -- Minä vakuutan teille -- me kaksi rakastimme toisiamme. Olimme vierustoverit Smolnassa, ja nyt hän on hovineiti, ajatelkaa, hän astuu hovin portaita, näkee keisarin ja keisarinnan. Mutta hän ei silti ole ylpeä. Hän muistaa vielä Fransiskaansa, pikku ystävätär parkaansa. -- Neiti von Pfeffer pyyhki silmiään.
-- Entä tanssiaiset? uskalsi joku huomauttaa.
-- Niin tanssiaiset! Varvaralla oli sininen silkkipuku, minulla keltainen ja teeruusuja hiuksissa. Me olimme kuin sisarukset. Me olimme nuoria, onnellisia. Varvaran serkku oli siellä, hän oli siro luutnantti, kohtelias ja huomaavainen. Me tanssimme yhdessä kotiljongin -- --
Neiti von Pfefferin silmät hohtivat, puna kohosi harmahtaville poskille, suu hymyili onnellisten muistojen kalpeata hymyä. Hän unohti olevansa köyhä, vanheneva opettajatar ahtaassa pikkukaupungissa. Entisyys loisti kullan ja ruusujen värisenä, vähäpätöiset pikkuseikat muuttuivat kohtalokkaiksi tapauksiksi, viattomat sydänsurut jännittäviksi murhenäytelmiksi.
Fransiska neiti sulki silmänsä ja kuiskasi:
"Auch ich bin in Arkadien gewesen."
Tytöt imivät ahnaasti joka sanan hänen huuliltaan. Vieras, ihana maailma avaantui heidän mielikuvitukselleen. Nuoria, kuvankauniita neitoja, solakoita, uljaita kaartinluutnantteja, kiliseviä kannuksia, tuhansien kynttiläin loistetta, ruusuja, jalokiviä. Ja kaiken tämän yllä välkkyi rusoittava aavistus salaperäisestä jostakin, jostakin ihanasta, peloittavasta, josta arasteli puhua, joka kuului siihen aikaan, jolloin hameet pitenivät ja tukka kammattiin päälaelle.
Vähän arvasi Varvara Mihailovna istuessaan kuvastimen edessä kiinnittämässä irtokiharoita vahvasti puuteroidulle otsalleen, että kaukana Suomessa parvi pikkukaupungin koulutyttöjä haaveili hänestä.
Kenties olisi hänen hovijuonien ja vehkeilyjen katkeroittama sydämensä ailahtanut ilosta, jos hän olisi aavistanut, mikä romantiikan hohde hänen vanhenevaa olentoaan ympäröi näiden punaposkisten pikku naisten mielikuvituksessa.
Tunti oli kenenkään huomaamatta kulunut loppuun. Sofia neiti pisti päänsä sisään ovesta. Neiti von Pfeffer punastui kuin lunttaamisesta tavattu koulutyttö. Arka, miltei rukoileva katse vetosi oppilaisiin. Häntä vaivasi alituinen pelko. Mitä jos ankara Sofia neiti saisi vihiä siitä, että ranskan- ja saksankielen tunneilla opetettiin yhtä paljon Pietarin muistoja kuin verbien ja substantiivien taivutusta!
Mutta tyttöihin saattoi luottaa. Kielevimmätkin, ne, jotka kotona juttelivat kaikesta, mitä koulun seinien sisäpuolella tapahtui, pitivät suunsa kiinni Fransiska von Pfefferin nuoruudenmuistoihin nähden, ja kun Sofia neiti pilkisti sisään, oli huolimaton ryhti hävinnyt, tytöt istuivat selkä suorana säädetyssä asennossa, ja jos jonkun suupielissä värähtikin petollisesti, ei sitä Sofia tädinkään tarkka silmä huomannut. Hän nyökäytti tyytyväisenä päätään ja poistui.
Mutta neiti von Pfefferiä oli tämä välikohtaus peljästyttänyt. Kului kauan, ennenkuin tytöt taas saivat kuulla Varvara Mihailovnasta.
YHDEKSÄS LUKU.
Lotin "memoraalit." [Lotti tarkoittaa memoaareja eli muistelmia. Latojan huomautus.]
Mark ja Ulla tahtovat, että me kirjoittaisimme memoraaleja. Memoraali on sellainen kirja, johon kirjoitetaan omat ja muitten elämänvaiheet kapalovauvasta asti. Vaikka en minä ymmärrä, kuinka kapalovauva osaa kirjoittaa. Mark sanoo, että kaikki kuuluisat ihmiset kirjoittavat memoraaleja, ja ehkä he ovat niin viisaita kapalovauvoinakin, että osaavat kirjoittaa. Mark aikoo tulla kuuluisaksi ja Ulla myös, mutta minä aion tulla mammaksi ja saada kaksitoista lasta ja koska minä en ole nero, aloitan memoraalini siitä, kun Mark ja Ulla lähtivät pois.
Memoraalien kirjoittaminen on kauhean vaikeata. Mark sanoi, että kirja lakataan kiinni ja avataan vasta sitten, kun olemme kuolleet. Se on minusta tyhmää, sillä mitä huvia meillä siitä sitten enää on. Mutta Ullakin sanoi, että niin tehdään aina, ja että meidän lapsemme ja lastenlapsemme saavat sitten lukea, millaisia me olimme. Se on kauhean hankalata ja vastuullista. Ajatelkaas nyt esimerkiksi: jos minulla on kaksitoista lasta ja ne saavat jokainen kaksitoista lasta itselleen, tulee siitä yhteensä sataneljäkymmentäneljä henkeä. Ja kaikki ne sataneljäkymmentäneljä henkeä lukevat minun memoraalejani. Ja minä olen kovin huono oikeinkirjoituksessa. Kyllä tästä on paljon vaivaa, täytyy tietysti kirjoittaa niin hyvin, etteivät nuo sataneljäkymmentäneljä lastenlasta naura mummollensa.
Tähän asti ovat minun elämänvaiheeni olleet sellaiset kuin yksitoistavuotiaan tytön elämänvaiheet tavallisesti ovat. Minulla on kuusi nukkea sekä sitäpaitsi Ullan Berengaria, josta hän ei enää välitä. Minulla on myös kissa, jonka nimi on Mosse. Se oli kulkurikissa, jota pojat rääkkäsivät, mutta Henrik pelasti sen minulle. Henrik on Henrik Gyllenheim Sarvimäeltä. Hän on hyvin kiltti poika -- ei semmoinen kuin Mikko ja Joju, jotka tekevät kiusaa tytöille ja kissoille ja nauravat heidän nukeilleen ja hirttävät ne. Minä menen Henrikin rouvaksi, kun hän tulee hakemaan minua vaunuilla ja kuudella maidonvalkoisella hevosella. Sellaista tapahtuu vain saduissa, mutta jos uskoo, niin se voi tapahtua itsellekin.
Kaarlo ja Lauri ovat minun veljiäni. Kaarlo istuu aina nenä kirjassa niinkuin Liisikin, joka on tyttökoulussa ja repii usein housunsa, kun kiipee puihin ja tutkii linnunmunia, nimittäin Kaarlo, ei Liisi. Lauri on seitsemänvuotias ja oikea lellikki. He ovat pikkupoikia kumpikin, minä halveksin heitä, sillä kaikki tytöt halveksivat poikia, koska he tahraavat vaatteensa ja kiskovat nukkien jalat ruumiista ja tulevat syömään pesemättömin käsin. Mutta en minä tahtoisi, että he kuolisivat, sillä minä pidän heistä paljon. Lauri on hyvin herttainen, kun hän tanssii paitasillaan iltaisin lastenhuoneessa.
Isä on pappi ja on usein hyvin ankara. Hän nuhtelee meitä, kun olemme tottelemattomia ja vie meidät huoneensa nurkkaan. Mutta sitten hän hyväilee meitä ja antaa meille lyijykynän ja paperia. Ja se on kauhean hauskaa. Mutta ei hän minua enää pane nurkkaan. Sillä minä olen jo pikku nainen ja pikku naisia ei panna nurkkaan.
Liisi ja Ulla sanovat, että minä olen kauhean lapsellinen, mutta he eivät näe, mitä minun sydämessäni piilee. Enkä minä osaa sitä kertoa tässä memoraalissanikaan, sillä minä en osaa niin hyvin kirjoittaa kuin tahtoisin. Sanat juoksevat pakoon, kun niitä tahtoisi panna paperille aivan kuin pienet kananpojat, joista minä niin paljon pidän.
Äiti on äiti enkä minä voi hänestä mitään kirjoittaa, sillä hän on niin rakas, ettei kukaan ole niin rakas.
Martta on hyvin kiltti ja hemmottelee minua. Mutta hän ei ole niin kaunis kuin Minna, joka on Ulrik Schöringin rouva ja asuu nyt Kaunialassa.
Liisi on Helsingissä ja on minun mielestäni vähän olevinaan. Saa nähdä tuleeko Ullastakin samanlainen nyt, kun hän on koulussa. Isot tytöt ovat usein ollakseen ja se on ikävää, sillä se loukkaa heidän nuorempia sisariaan.
Meillä ja Harjulan lapsilla on nykyään koulu. Se ylioppilas, joka oli apulaisena isossa pappilassa, kun rovasti-setä oli sairas, opettaa meitä. Emma ja minä luemme yhdessä ja Kaarlo ja Mikko ja Niemelän Lea. Minusta ei ole hauska lukea, mutta minä en tahdo jäädä laiskanläksylle, ja siksi minä luen ahkerasti. Mutta Mikko on hirveän laiska ja ylioppilas repii tukkaansa, kun hän laskee kaikki laskut päin mäntyä ja väittää, että Jakobilla oli kolmekymmentä poikaa. Pelkään, että hän lopulta tulee kaljupäiseksi, ja se olisi ikävä, sillä hänellä on kaunis vaalea tukka.
Ylioppilaan nimi on Elias.
Koulua pidetään meidän lastenkamarissa ja Martta on aina niin iloinen, kun ylioppilas tulee. Hän luulee, etten minä huomaa sitä, sillä isot ihmiset luulevat aina, että heidän nuoremmat sisarensa ovat vailla silmiä ja korvia. Mutta me näemme paremmin kuin he luulevat, vaikka olemme niin hienotunteisia, ettemme puhu siitä kenellekään, ei edes äidille eikä Minnalle.
Eilen äiti ja minä olimme Kaunialassa. Kristiina täti oli siellä myös. Hän muutti Taavan luo asumaan, mutta Ulrik ja Minna kävivät hakemassa hänet takaisin Kaunialaan, ja nyt on Kristiina tädillä tietysti paljon parempi ja hauskempi. Minulla on aina niin hauska Kaunialassa. Siellä on niin paljon kauniita, vanhoja huonekaluja ja muistoesineitä. Ja minusta tuntuu aina siellä, että nimeni on Lotti Schöring eikä Lotti Sand.
Äiti ja Kristiina täti ja Minna istuivat juomassa kahvia ja minä katselin kukkapöydän takana kuvia. Ja Ulrik tuli nopeasti sisään ja sanoi: -- Arvatkaapa uutista?
-- Onko Bismarck kuollut? kysyi Kristiina täti. Kristiina täti ei siedä Bismarckia, mutta Ulrik pitää hänestä, ja he kiistelevät usein. -- Ei, sanoi Ulrik, ei tämä kuulu politiikkaan. -- Fred Hassel aikoo mennä naimisiin. Tässä on kutsukortti häihin.
-- Oh, huusivat kaikki, ja Minna kysyi: -- Nooranko kanssa?
-- Oikein arvattu, sanoi Ulrik. -- Sehän on hauska, sanoi Minna. Fred Hassel on sinun ystäväsi, ja Noora on minun ystäväni. Olen iloinen, että Mark saa äidin.
Mutta Ulrik ei näyttänyt iloiselta.
-- Noora on liian nuori äitipuoleksi, sanoi hän.
-- Hassel rukka, Mark rukka, sanoi Kristiina täti.
Äiti ei sanonut mitään, mutta minusta näytti, että hän mielellään olisi sanonut samaa.
-- Rakas täti, Noorahan on niin suloinen, sanoi Minna.
-- Noora on Alma Örnfeltin tytär ja Elviira Kemellin sisarentytär. Ja siinä suvussa hallitsee vain oma itse.
Mutta silloin äiti huomasi minut ja sanoi:
-- Lotti kulta, mene katsomaan unohtuiko äidin käsityöpussi Kristiina tädin kamariin.
Käsityöpussi ei tietenkään ollut siellä. Mutta minä en edes mennyt siitä ilmoittamaan, vaan istuin Kristiina tädin keinutuoliin ja odotin, kunnes tulisivat minua hakemaan. Tiesinhän minä, että käsityöpussi oli veruke. Minä itkin vähän ajatellessani Markia. Olisi kauheata saada äitipuoli. Henrikillä on myös äitipuoli ja senvuoksi hän ei viihdy kotonansa. Tästä lähtien en enää koskaan pahastu, kun Mark kiusaa minua ja väittää, että Mosse katsoo kieroon ja ontuu.