Part 3

Pöydän päässä istuivat Fred Hassel ja Noora. Edellämainittu oli lempeällä väkivallalla suostutettu rupeamaan leskimiehyydestään huolimatta ensimmäiseksi sulhaspojaksi. Toisena parina olivat Martta ja Jaakko Kemell. Ja onnellinen, punoittava Naima oli saanut osalleen Samuli ylioppilaan. Heidän vieressään istuivat Liisi ja vänrikki Rehn, Ulrikin pikku serkku, joka Liisin sanojen mukaan ei osannut puhua muusta kuin koirista ja paraatista. Nuori Rehn puolestaan koetettuaan turhaan löytää harrastusta ja ymmärtämystä haluttomasta pöytätoveristaan kääntyi vasemmanpuolisen pöytänaapurinsa, kauniin Tyyra Örnfeltin puoleen. Ja senjälkeen Liisi sai häiritsemättä vaipua omiin ajatuksiinsa, vänrikki ei luonut häneen katsettakaan, Tyyra Örnfelt osasi keskustella -- ah niin -- hän olikin pääkaupunkilainen ja lisäksi sotilaan tytär. Ja miten viehättävä, miten notkea sanoissaan!

Pöydän alipäässä istuivat Henrik Gyllenheim ja Ulla, Mark ja Lotti. Se oli iloinen pöytäkunta, joka vaivoin sai pursuavan elinvoimansa asettumaan siihen hiljaiseen äänilajiin, jonka vanhempien ihmisten läsnäolo viereisessä huoneessa ja sopivaisuuden vaatimukset teki välttämättömäksi.

Alma Örnfelt ja Elviira Kemell loivat ruokasalin avonaisesta huoneesta tuon tuostakin nopean katseen nuorten iloiseen pöytään.

-- Miellyttävä mies tuo Hassel, huomautti Alma sisarelleen. Ja niin nuoren näköinen.

Harjulan rouva nielaisi pisteliään vastauksen, joka oli livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Alman ei pitänyt luulla häntä kateelliseksi. Kyllähän sen sokeakin huomasi, mihin päin asiat olivat menossa Nooran ja Hasselin välillä.

Rouva Örnfelt katseli tyttäriään tyytyväinen hymy huulillaan. Kieltämättä Noora ja Tyyra kumpikin herättivät eniten huomiota nuorten tyttöjen parvessa. Noora oli vasta yhdeksäntoistavuotias, mutta käyttäytyi jo arvokkaasti ja tottuneesti kuin suuren maailman nainen, ja Tyyra kävi päivä päivältä kauniimmaksi.

Tyttäristä hänen katseensa osui Jojuun, ja silloin ylpeän itsetietoinen katse vaihtui alakuloiseksi. Joju rukka oli syksyn kuluessa käynyt huolestuttavan kivuliaaksi. Kasvojen väri oli kelmeä ja selkä pyrki kasvamaan vinoon. Ja hermostunut hän sen lisäksi oli, äreä ja vaatelias. Omaisten oli vaikea noudattaa hänen oikkujaan varsinkin senjälkeen, kuin isä oli kuollut. Rouva Örnfelt huokasi. Hän suri vilpittömästi miestään. -- Eversti Örnfelt oli aikaisemmin syksyllä kuollut halvaukseen. Perhe eli nyt paljon ahtaammissa oloissa.

Taas suuntautuivat äidin silmät nuorten huoneeseen. Siinä istuivat Henrik Gyllenheim ja Mark, kumpikin edusti voimaa ja kauneutta omalla tavallaan. Vertaileva katse siirtyi heistä kelmeään Jojuun.

Poika tapasi äidin katseen ja pusersi huulensa tiukasti yhteen. Hän tiesi hyvin, mitä äidin sydämessä liikkui. -- Henrik ja Mark nauroivat paraillaan hilpeästi. Miksi eivät nauraisi? Olivathan he terveitä -- heidän selkäänsä ei alituisesti pakottanut, heidän vartalonsa oli suora ja norja, he saattoivat luistella ja heittää palloa, tanssia ja pistää pieneksi otteluksi koulutoverien kanssa, kun halutti.

Ja heitä ei kukaan säälinyt.

Sitten hän kohtasi Nooran katseen. Sisar nyökäytti hänelle hymyillen kaunista tummatukkaista päätään. Joju pakotti huulensa hymyilyyn. Nooran tähden hän tahtoi näyttää iloiselta. Hänen kärsivä, katkera pojanmielensä oli kiintynyt sisareen hartaalla ihailulla. Äiti häntä vaivasi alituisella huolehtimisellaan ja nalkutuksellaan:

-- Joju kulta, muista terveyttäsi. Joju, elä rasita selkääsi. Joju, oletko ottanut lääkettä? Et kai rasitu, Joju?

Sellaista äiti saattoi hokea toisten poikien kuullen. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, miten kiusallista se oli.

Päivällisen jälkeen nuoret nostivat pois pöydät ja alkoivat leikkiä. Tanssia ei pastori suvainnut, Pikkupappilassa ei koskaan tanssittu. Mutta hauskat vanhat piiri- ja panttileikit huvittivat nuoria yhtä paljon. Ja loppujen lopuksi tanssittiin kruunu morsiamelta. Se joutui Nooralle.

-- Hän näki. Minna näki! huusi Ulla.

Mutta hänen huutonsa hukkui nauruun ja onnitteluihin. Noora vastaanotti onnittelut rauhallisesti hymyillen. Rouva Örnfeltin kasvot hohtivat tyytyväisyyttä.

Vähän myöhemmin morsiuspari lähti. Minna heitti kyynelsilmin hyvästi isälle ja äidille, suuteli hellästi Marttaa ja syleili jokaista sisarta ja veljeä erikseen.

Ulkona oli pakkanen kiihtynyt, tähdet kiiluivat taivaalla ja lumi loisti valkeana. Ulrik Schöring nosti nuoren vaimonsa Kaunialan juhlarekeen, muhkeat parihevoset lähtivät juoksemaan vinhaa vauhtia.

Minna loi viimeisen katseen taakseen.

Vielä kerran vilkkuivat tulet Pikkupappilan ikkunoista, sitten tie teki mutkan.

-- Koti jäi taakse.

KUUDES LUKU.

Juhlahumu oli ohitse. Pikkupappilassa palauduttiin vähitellen arkielämän askareihin ja mielialaan. Jonkinlainen harmaa, haikea tyhjyys oli kodissa vallalla. Minnan suloinen, hilpeä olento tuntui vielä väikkyvän suojissa. Pastorin hiljaisessa, tupakalle tuoksuvassa työhuoneessa häntä ehkä eniten kaivattiin. Minnan oli tapana usein istua isän kirjoittaessa hänen pöytänsä ääressä käsitöineen. Hän ei puhunut paljon, hänen pelkkä läsnäolonsa tuotti isälle iloa. Minnan lähdettyä tuntui koti nyt niin oudon tyhjältä ja autiolta. Muut lapset olivat tietysti hekin kodissa. Martta puuhasi ja askaroi kuin ennen, toiset olivat hyvät kukin omalla tavallaan ja isälle rakkaat, mutta oi -- Minnan suloa ei ollut heissä kenessäkään. Kukaan toisista ei osannut täyttää isän piippua niin herttaisen veitikkamaisesti äidiltä hiukan niinkuin salaa, ei kukaan ollut niin näppärä juoksuttamaan isälle työtakkia ja tohveleita, kun hän väsyneenä palasi pitäjältä. Eikä kukaan kuunnellut niin hartaalla mielenkiinnolla isän pitkiä saarnoja, kun hän niitä lauantai-illoin luki ääneen.

Äidillä oli nykyään niin paljon puuhaa lasten vuoksi, hänen aikansa ei enää tahtonut riittää. Ja sitäpaitsi -- äiti oli koko ankara arvostelussaan.

-- Nyt olet taas kirjoittanut liian pitkän saarnan, saattoi hän yhtäkkiä sanoa. Taikka: -- Tuo oli liian korkeastioppinutta.

Mutta Minna, hän ymmärsi, että papilla saattoi olla paljon sydämellään sellaista, joka hänen välttämättä täytyi saada sanotuksi seurakunnalle. Minna ei koskaan moittinut hänen saarnojaan monisanaisiksi tai vaikeatajuisiksi.

Ja pyhäaamuna hän ei milloinkaan laiminlyönyt seurata isää kirkkoon. Äidillä saattoi olla esteitä, Martalla niinikään, mutta Minna oli uskollinen. Pastori tiesi, että oli sää hyvä tai paha, aina istui papinpenkissä hoikka, tummasilmäinen olento, väsymättä kuunnellen samaa saarnaa, jonka isä jo edellisenä iltana oli hänelle lukenut.

Mahtoiko Minna ensi pyhänä tulla jumalanpalvelukseen? Kaunialasta oli pitkä matka kirkolle. -- -- --

Äiti ja Martta järjestelivät kaappeihin parempia porsliineja ja hopeita. Martta oli pahalla tuulella. Palvelijat olivat kiireessä tehneet vaurioita, kalleissa porsliinivadeissa oli säröjä, joku hopealusikka oli kateissa, täytyi panna Riikka kovalle, ennenkuin se löydettiin -- likavesisaavista.

Vähemmästäkin saattoi menettää mielenmalttinsa.

Mutta iltapuolella saatiin aina ylimääräiset kahvit tätien vuoksi, ja se tasoitti kaikki ikävyydet. Silloin paloi tuli suuressa kaakeliuunissa, isä töpsötti huoneestaan tohvelijalassa, pitkä piippu hampaissa, tukka pörröllään päivällisunen jäljiltä, pirteänä, seurusteluhaluisena, ja äiti otti esille perheen rikkinäiset sukat, joiden parsimisessa tädit jalomielisesti avustivat.

Tällaisena kodikkaana kahvihetkenä Sofia täti kerran lausui sillä täsmällisellä, hiukan juhlallisella tavalla, jolla hän aina esiintyi, kun jotain tärkeätä oli kysymyksessä.

-- Me sisaret olemme tässä tuumineet, että Ullan olisi jo aika päästä nauttimaan järjestettyä kouluopetusta. Arvelimme siis, että hän voisi tulla asumaan meidän luoksemme ja käydä meidän, toisin sanoen Sandin neitien, koulua. Mitä sanotte tästä, veljeni Jonatan ja kälyni Anna?

Pastorin rouva kiitti ja katseli neuvotonna mieheensä.

Tuntui vaikealta luopua Ullastakin nyt, kun Minna oli poissa. Ja Liisi. Koti kävisi liian tyhjäksi.

-- Onhan teillä vielä neljä jäljellä, huomautti tähän Sofia. Ullan sopii asua yhdessä Rakel Pihlin kanssa. Muistathan sinä, Jonatan, tietysti Wendlan, kasvattisisaremme. Rakel on hänen tyttärensä. Wendla meni naimisiin kanttori Pihlin kanssa, hänellä on kahdeksan lasta ja he elävät hyvin ahtaissa oloissa. Me otimme Rakelin kasvatiksemme. Erinomaisen siivo ja hyväntapainen tyttö.

-- Oikea mallityttö, säesti Agata täti. Ulla voi oppia häneltä paljon hyvää. Niin nöyrää ja taipuvaista luonnetta harvoin tapaa.

-- Uskallan väittää, että koulumme on hyvässä maineessa, jatkoi Sofia täti, joten voitte turvallisesti uskoa Ullan kasvatuksen sen huostaan.

-- Niin, koulumme on kaikin puolin säädyllinen. Se on tarkoitettu kunnollisten, jumalatapelkäävien ihmisten tyttäriä varten. Senvuoksi ei siellä sokeasti seurata kaikkia uuden ajan joutavia virtauksia. Siellä ei opeteta fysiikkaa eikä muuta matematiikkaa, josta tytöillä ei ole hyötyä peukalon vertaa, vakuutti Agata täti.

-- Emmekä me myöskään opeta tyttöjämme tietämään, montako kylkiluuta heillä on ruumiissaan tai muita säädyttömyyksiä, joita nykyään sanotaan anatomiaksi. Mitä Liisi kikattaa? Et kai naura vanhalle tädillesi, tyttö? Ja, Jonatan, luulenpa, että sinäkin hymyilet. Sepä merkillistä. Sinun pappina pitäisi osata antaa arvoa siveälle mielelle ja kainoudelle.

Pastori kävi vakavaksi.

-- Niin, niin, sisar kulta, kasvattakaa te vain tyttäret hyvään, vanhanaikaiseen tapaan. Nykyään näkee paljon surkeata villitystä nuorison keskuudessa. Eikä se ole kummakaan. Tyttäremme ja poikamme lukevat kirjoja, jota meille tuotetaan Skandinaviasta, ylimielisiä, mullistavia aatteita he niistä imevät. Tutkitaan Ibseniä, Björnsonia ja mitä kaikkea he lienevätkään nimiltään.

Martta tyrkkäsi Liisiä kylkeen.

-- Sinä siinä, se kirja, jota eilen luit. Eikö siinä ollut Ibsenin nimi kannella?

Liisi kohautti olkapäitään. -- Kristiina tätikin lukee Ibseniä, kuiskasi hän vastaan kiihkeästi Emme me nuoret voi aina pysyä samalla asteella kuin vanhat.

Martta päätti neuvotella äidin kanssa. Liisi oli Helsingissä omaksunut kaikenlaista vierasta oppia.

-- Niin, sisaret, jatkoi pastori puhetta, me olemme teille hyvin kiitolliset tarjouksestanne ja lähetämme mielellämme Ullan luoksenne. Nyt kun Minna on poissa, tulee lasten opetus koko lailla laiminlyödyksi. Helmikuussa alkavat minun kinkerimatkani, joita kestää monta viikkoa. Ja Ulla on jo siinä iässä, että hänen täytyy saada säännöllistä kouluopetusta. Eikö niin, äiti?

Pastorin rouva nyökäytti päätään. Hän oli jo nähdessään minne päin asiat kallistuivat, ennättänyt suunnitella uuden talvipuvun Ullalle. Vanha ei käynyt kaupungissa. Täytyi teettää siitä uudesta kamelilankaisesta kankaasta, jonka hän oli kutonut itselleen arkipuvuksi. Entinen kelpasi kyllä täällä maalla hänelle.

Ullan talvipalttoo sai vielä kelvata. Napinreiät saattoi korjata ja syrjät reunustaa nahalla.

Ulla kutsuttiin huoneeseen, kuuli suuren uutisen, kiitti hämillään ja onnellisena. Vai oliko hän onnellinen? Sitä oli vaikea ratkaista. Mutta ihmeellistä se oli.

Mitä sanoisi Mark? Ja Emma? Tyyrakin varmaan hämmästyy, kun saa kuulla.

Hän loi nopean katseen ulos ikkunasta. Oli pimeätä nyt enää lähteä Harjulaan uutista kertomaan.

Seuraavana päivänä hiihteli Ulla peltojen poikki Harjulaa kohti. Tuuli viskeli lunta kasvoille ja kietoi hameet pitkin sääriä. Mutta Ulla ei siitä piitannut. Puhalsi vain eteenpäin niin nopeasti kuin huonoilla suksillaan pääsi pyryilmassa.

Harjulan hämärässä arkihuoneessa istuivat Tyyra ja Emma kumpikin ikävystyneinä. Tyyra luki ja Emma ompeli, Joju loikoi sohvalla haukotellen.

Ulla tupsahti sisään säteilevänä, hengästyneenä. Hän oli tullut keittiön kautta ja oli vielä päällysvaatteissaan, märät kintaat käsissään.

-- Päivää!

-- Sulje ovi, tulee vetoa, marisi Joju. Ja riisu kylmät vaatteet yltäsi.

Ulla totteli ja puhui innostuneena:

-- Voi, voi, kuulkaa, minulla on kauhean tärkeitä ja jännittäviä uutisia.

-- Pyyhi ensin jalkasi, huomautti Tyyra. Elviira täti ei pidä siitä, että tuodaan lunta sisään.

-- Puh! Ulla juoksi keittiöön kuin tuuli, sieppasi luudan porstuan oven luota ja kopisti lumen jaloistaan. Sitten hän taas oli arkihuoneessa niin nopeasti, että iski nenänsä Emmaan, joka oli rientänyt hänen jälkeensä. Loukkaantunutta nenäänsä pidellen istui hän Jojun viereen sohvalle.

-- Kuulkaapas kummia, minä pääsen kouluun.

-- Äläs, hämmästeli Emma.

-- Tädit vievät minut mukanansa, ja minulle tulee tietysti kauhean ikävä isää ja äitiä ja Lottia ja Marttaa ja pikku poikia ja koko Pikkupappilaa. Mutta oppiminen on tärkeätä, ja kun Minna nyt on naimisissa, ja isä rupeaa käymään kinkereillä, ei kukaan minua opeta. Ja minä saan ajaa monta penikulmaa hevosella.

Emma näytti alakuloiselta.

-- Sittenhän minä jään tänne vallan yksin. Ja meidänhän piti ruveta lukemaan yhdessä Roosa Tannenpuria ja Jessikan ensimmäistä rukousta ja muita hauskoja kertomuksia. Ja pitää ompeluseuraa Lotin ja Lean nukkeja varten.

-- Niin, mutta katsos, minulla on suunnitelma, ja sitä ei kukaan muu saa kuulla kuin sinä.

-- Pitääkö meidän sulkea korvamme? kysyi Tyyra, vai marssia pois?

-- Me menemme vain hetkeksi jonnekin muualle. Minne?

-- Vaikka ruokasäiliöön. Tänään on minun viikkoni, ja avain on tässä.

Emma helisteli avainta taskussaan. Tytöt katosivat arkihuoneen vieressä sijaitsevaan ruokasäiliöön Tyyran ivallisesti nauraessa.

Joju läksi varpaisillaan kulkemaan heidän jäljestään.

-- Aiotko kuunnella? kysyi Tyyra. Elä viitsi, ei kannata. Minä voin sanoa sinulle, mistä he puhuvat. Ulla pyytää Emmaa kouluun mukaansa.

-- Mokomakin salaisuus, nauroi Joju ja palasi mukavaan sohvannurkkaansa. -- Lähteekö Emma kouluun? kysyi hän virnistellen, kun tytöt punaisina ja salaperäisinä palasivat.

-- Kuinka sinä sen arvasit?

Tytöt olivat hämmästyneen näköisiä.

Samassa aukeni ovi ja Harjulan rouva astui sisään, läjä sukkia käsivarrellaan.

-- Tässä on teille työtä, tytöt. Tyyra, pane sinäkin pois romaanisi ja tee jotain hyödyllistä.

-- Minä en osaa parsia sukkia, sanoi Tyyra kohteliaasti, olisin kyllä mielelläni auttanut tätiä.

-- Sepä omituista, eikö äitisi ole opettanut sinua parsimaan? Silloin on jo aika oppia. Et kai aio käyttää rikkinäisiä sukkia? Nyt kun isäsi on kuollut, ei teillä ole enää varoja tuhlata ja aina ostaa uutta. Saatte oppia säästäväisiksi, paikata ja parsia kuten muutkin ihmiset.

Tyyra punastui. Nopea välähdys silmissä ja huulien yhteenpuserrus osoitti sanojen sattuneen. Mutta hän vastasi kohteliaasti:

-- Luulen äidin parhaiten ymmärtävän, mihin meillä on varoja. Jos hän tahtoo, että käytän paikatulta hameita ja parsittuja sukkia, niin teen sen mielelläni.

-- Arvatenkin, neiti Mallikelpoinen, sanoi Elviira täti nolattuna. -- Vai on Ullakin täällä? Mitä asiaa sinulla on? Vai muutoinko vain tulit kyläilemään tällaisessa pyryssä?

-- Minä tulin kertomaan, että pääsen kouluun.

-- Vai niin, kylläpä Pikkupappilassa nyt ruvetaan suuresti elämään -- kaksi tytärtä yhtaikaa kouluun.

-- Äiti, sanoi Emma, minäkin tahtoisin päästä kouluun.

-- Loruja, sinä pysyt kotona kuten Miili ja Naimi. Meillä ei ole varoja kouluttaa tyttäriämme, -- Minä tahtoisin samaan kouluun kuin Ulla, jatkoi Emma itsepintaisesti, Ullan tätien kouluun.

-- Se on hyvin hyvä koulu, alkoi Ulla selittää auttaakseen ystäväänsä -- -- --

-- En pidä sinua pätevänä arvostelemaan sitä, katkaisi Elviira täti hänen puheensa. -- Ja sinä, Emma, saat tyytyä siihen oppiin, minkä sisaresikin ovat saaneet. Opi kehräämään, kutomaan kangasta, leipomaan ja keittämään ruokaa. Enempää ei kelpo tyttö kaipaa. Kaikki muu on turhuutta.

Ulla loi toivottoman katseen ystäväänsä. Tämä oli ottanut sukkaparin äidin tuomasta läjästä ja tarkasti sen reikiä, äänetönnä, murjottaen.

Ulla tunsi olonsa tukalaksi. Hän mutisi jotain kiireestä ja likistettyään osaaottavasti Emman kättä hän poistui tuntien vielä selässään Harjulan tädin paheksuvat katseet.

-- Minä tulen mukaasi, sanoi Tyyra nopeasti. Ei, Joju, jää sinä tänne. Et jaksa hiihtää pappilaan asti tällaisessa tuulessa. Elä nyt marise, ole kiltti, äiti ei sallisi sinun tulevan, sen tiedät. -- Äiti ja Noora ovat Kaunialassa, selitti hän Ullalle. Setä Hassel oli heitä noutamassa hevosella.

-- Minä asuisin paljon mieluummin teillä kuin Harjulassa, uskoi hän Ullalle heidän hiihtäessään rinnan lumista kenttää. En ymmärrä, miksi äiti viivyttelee lähtöämme. Ehkäpä -- -- -- hän ei jatkanut. Oli turhaa uskoutua pikku Ullalle. Hän oli vielä liian lapsellinen.

SEITSEMÄS LUKU.

Rakel, Sandin neitin kasvatti, oli yksin kotona. Ja nautti yksinäisyydestään. Saattoi kuvitella olevansa oikein omassa kodissaan. Sai tehdä mitä halutti, ei ollut toisen käskettävä. Joululoman hän oli viettänyt köyhässä kanttorintalossa kaukana sydänmaalla. Siellä oli alituinen puute ja tyytymättömyys, kova isä ja väsynyt äiti. Mielelläänhän oli sieltä lähtenyt takaisin kaupunkiin. Ja nyt hän oli saanut olla aivan vapaasti kaksi pitkää päivää. Hän oli nukkunut kauan aamusella, oli vielä herättyäänkin loikonut ja venytellyt jäseniään -- ei omassa kapeassa sängyssään, jonka olkipatja oli kova ja ohut ja pielus matala, vaan Sofia tädin leveässä vuoteessa, kolmen höyhenpatjan syvyydessä. Kyllä oli siinä uni maittanut. Lamppu oli palanut yöpöydällä, ja hän oli lukenut jännittävää kirjaa iltamyöhäiseen.

Mutta tänään päättyivät makean leivän päivät. Tänään oli tätien määrä tulla kotiin. Rakel tahtoi kuitenkin nauttia vapaudestaan viimeiseen asti. Hän oli nostanut Sofia tädin mukavan kiikkutuolin uunin eteen, jossa iloinen tuli räiskyi valaisten rääsymattojen taidokkaasti sommiteltuja juovia. Piparkakkua pureskellen hän istui kyyryssä, vanha kulunut romaani polvillaan. Lukiessaan hän kuitenkin tuon tuostakin jännitti kuuloaan ja juoksi ikkunaan katselemaan näkyisikö hevosta.

Talvihämärä peitti huoneen, ja tuli uunissa oli palanut punaiselle hiillokselle. Rakel alkoi jo hiljakseen toivoa, että tädit yöpyisivätkin lähimpään kievariin, jolloin hänellä olisi vielä yksi ihana, vapaa yö.

Silloin. Kil kil, kuului kulkusten kilinä. Se läheni, tuli aivan talon kohdalle, taukosi.

-- Tulevat!

Tuokiossa oli kiikkutuoli nostettu tavalliselle paikalleen ikkunan ääreen. Hätäinen silmäily yli huoneen. Oliko kaikki järjestyksessä? Romaani juoksutettiin pieneen keittiön viereiseen huoneeseen ja kätkettiin sängynpatjan alle ja piparkakku nielaistiin odottamattoman nopeasti. Sukanneule käteen, ja Rakel oli valmis vastaanottamaan kasvatusäitejään.

Aliovella kolkutettiin.

-- Rakel, Rakel, missä viivyt? Hyväinen aika, eikö tyttö olekaan tullut? Etkö kirjoittanut hänelle, Agata? kuului Sofia tädin hätäinen ääni.

-- Kyllä kirjoitin, vastasi Agata täti.

-- Ulla, elä kompastu portaisiin. Johanna, kolkuta uudestaan.

Rakel ryntäsi avaamaan aliovea.

-- Kas, siinä sinä kuitenkin olet. Miksi et heti tullut avaamaan? Täällä olemme seisseet kylmässä jo kymmenen minuuttia, murisi Sofia neiti.

-- Juoksin heti, rakas täti, kun kuulin koputuksen. Olen kovin pahoillani, että saitte odottaa. Voi, kuinka hauskaa, että tädit tulivat. Saanko auttaa?

Rakelin ääni oli nöyrä ja avulias.

-- Mene noutamaan tavarat reestä, komensi Sofia täti. Tai ei, auta ensin minun päältäni. Johanna täti ja Ulla tuovat tavarat. Agata, mene sinäkin auttamaan. Uh huh, kuinka tämä turkki on raskas. Kas niin, nyt vielä villaröijy ja huivi ja päällyskengät. Ja taluta minut nyt kiikkutuoliin istumaan. -- Puh, on ihanata olla kotona taas.

Sofia täti vajosi tuoliinsa läähättäen.

-- Onko olutjuusto kuumaa? Tuo minulle kupillinen. Tarvitsen jotain lämmintä. Olen varmaan vilustunut.

-- Ehkä täti tahtoo ruusutippoja?

-- Kyllä ja ryypyn koivunlehtiviinaa. Se lämmittää.

Rakel avasi kotiapteekin, kaatoi molemmista pulloista kuppiin ja ojensi tädille.

Irvistellen tyhjensi täti kumpaisenkin kupin sisällyksen.

-- Kas niin, se lämmitti. Ja nyt olutjuustoa.

Toiset tädit ja Ulla olivat nyt myös astuneet sisään ja riisuutuneet. Rakel tuijotti Ullaan uteliaana.

-- Tämä on Ulla, veljemme tytär, selitti Agata täti. Ole hänelle ystävällinen, hän jää luoksemme asumaan.

Rakel ojensi kätensä Ullalle ja niiasi.

-- Missä olutjuusto viipyy? kysyi Sofia täti.

-- Minä -- minä en ole keittänytkään olutjuustoa, sopersi Rakel.

-- Et ole keittänytkään! Luulitko, että keittäisimme olutjuuston valmiiksi kuomireessä? Sinä olet sanomattoman ajattelematon tyttö, Rakel. Olen aivan ymmällä. Tässä nyt istun viluisena ja nälkäisenä ajettuani toistakymmentä penikulmaa -- ja kun tulen kotiin, ei kasvattityttäreni ole suvainnut keittää edes tavallista iltajuomaani. Niin -- sellainen on maailma. Mitä teistä nykyajan nuorista tuleekaan!

Rakel kierteli ja väänteli ruumistaan onnettoman näköisenä.

-- Raasu, säälitteli Ulla itsekseen. Sofia täti on hirveän ankara häntä kohtaan.

-- Minulla ei ollut maitoa, sanoi Rakel viimein hiljaisella äänellä. Ja neiti von Pfeffer sanoi kutsuvansa tädit teelle heille. Nyt hän koputtaakin.

Rakel riensi avaamaan ovea. Tulija, vanhaan kashmirshaaliin kääritty, laiha, terävänenäinen neiti tervehti iloisesti murtaen saksaksi:

-- Rakkaat ystävät, tervetuloa. Mama ja minä rohkenemme pyytää teitä meille teelle. Olen leiponut piirakoita. Bitte, bitte!

-- Rakas neiti Pfeffer, kun ihminen on matkustanut toistakymmentä penikulmaa kolmenkymmenen asteen pakkasessa, pysyy hän kotonansa sinne kerran päästyään eikä heti lennä vierailemaan. Kiitoksia vain kutsustanne.

-- Voi, Sofia neiti, Mama olisi niin utelias kuulemaan häistä ja matkastanne ja kaikesta, Arme Mutter, hän on oikein maltiton. Ja samovaari kiehui minun tänne tullessani.

-- Mennään, Sofia, koska neiti Pfeffer kerran niin ystävällisesti kutsuu, sanoi Agata neiti.

Agata neiti oli aina valmis noudattamaan vieraskutsuja.

Sofia täti kohosi tuolistaan puhkien. Rakel auttoi turkin ja villahuivin hänen ylleen ja päällyskengät jalkaan. Muut heittivät vain shaalin hartioilleen, sillä Fransiska neiti ja hänen äitinsä, leskieverstinna von Pfeffer asuivat pienessä piharakennuksessa.

Pfefferit olivat Pietarin saksalaisia. Everstin kuoltua he olivat joutuneet köyhyyteen ja muuttaneet Suomeen, missä heillä oli sukulaisia. Tytär opetti soittoa ja kieliä. Pari vuotta sitten hänet oli otettu saksan- ja ranskankielenopettajaksi "Sandin" kouluun. Siihen asti oli Sofia neiti opettanut sekä saksaa että ranskaa. Hänen opetustapansa oli ollut varsin yksinkertainen. Oppilaat lukivat sanakirjasta sanat aakkosjärjestyksessä ulkoa, opettaja kuulusteli tunnilla sanat perätysten. Ääntäminen oli sivuasia, mutta hyvin tarkasti vaadittiin sanojen ulkoluku. Jostain -- Sofia neidille käsittämättömästä syystä -- alkoivat lasten vanhemmat antaa selviä vihjauksia siihen suuntaan, että kieltenopetus olisi saatava uudenaikaisemmalle kannalle. Ja vaikka Sofia täti vilpittömästi halveksi kaikkea uudenaikaista, piti hän viisaampana ottaa vihjauksista vaarin. Koska Pfefferit vähää ennen olivat muuttaneet kaupunkiin, pitivät tädit sitä Jumalan järjestämänä erikoisena suosionosoituksena heidän kouluaan kohtaan. He pyysivät Fransiska neidin kieltenopettajaksi kouluunsa, ja pieni pietarilainen suostui ilomielin.

Vanha everstinna istui punaisessa plyyshinojatuolissa savuke sormissa ja pani pasianssia, kun vieraat tulivat. Pöydällä höyrysi kirkas messinkinen teekeittiö, ja lattialla everstinnan jalkain juuressa loikoili lihava villakoira. Everstinna von Pfeffer sairasti pahanlaista leiniä, josta syystä hän harvoin pääsi ulos liikkumaan. Suurimman osan päivästä hän vietti nojatuolissaan, joi teetä mahdottomat määrät, poltti ja luki Gartenlaubea.

Hän oli lihava hyvänsävyinen eukko, iloinen ja tyytyväinen, kuin vain sai kyllikseen makeisia ja savukkeita, teetä ja piirakoita.

Fransiska neiti sipsutteli kevyesti kuin pieni hamppuvarpunen äitinsä ja vieraitten kesken. Hän oli pieni ja siro, uumaltaan hoikka, mustat tekopalmikot peittivät takaraivon, korvissa riippui pitkät korvarenkaat, jotka heiluivat ja helisivät vähimmästäkin pään liikkeestä.

-- Istukaa, istukaa, rakkaat vieraat. Bitte, bitte.