Part 2

Nenäliina upposi takaisin taskuun. Sofia neiti piti paljon hyvästä ruoasta.

NELJÄS LUKU.

Liisi oli tullut kotiin Helsingistä. Hiukan laihtuneena, hiukan kalpeana, hiukan ylimielisenä. Puhui hitaasti, säännöllistä kirjakieltä, rypisti silmäkulmiaan, kun pojat melusivat ja hymyili pikkuvanhasti Ullan ja Lotin puheille.

-- Melkein yhtä täydellinen kuin Tyyra, kuiskasi Lotti Ullalle.

Tädit eivät hyväksyneet Liisiä. Hän oli heidän mielestään aivan liian nykyaikainen. Ja sen lisäksi nenäkäs. Pappilan lapset eivät ylipäänsäkään -- eivät ainakaan tytöt -- tyydyttäneet heidän pedagoogisydäntään. Martta tosin -- hänestä saattoi tulla sievä ja kelpo maalaistalon emäntä tai pappilanrouva, mutta Ulla oli aivan liian raju ja Lotti hemmoteltu. Minna -- hänhän oli kieltämättä suloinen, mutta ei kyllin vakava. Ja miksi hänen tukkansa oli niin huolimattomasti kammattu, kiharat pyrkivät aina ohimoille -- "meidän nuoruudessamme" kastoivat siivot nuoret tytöt tukkansa vedellä saadakseen sen pysymään sileänä.

Mutta eräänä iltana tapahtui koko käänne Liisin eduksi. Pastori ja Anna olivat pitäjällä köyhiään katsomassa. Minna oli ajanut Kaunialaan sulhasensa kanssa tervehtimään Kristiina Blylodhia, joka oli hiukan vilustunut. Tädit istuivat käsitöineen arkihuoneessa. Martta ompeli ahkerasti, mutta Liisi istui tapansa mukaan ilman käsitöitä. -- Ulla juoksi huoneeseen.

-- Liisi, kutsui hän, Harjulan lapset ovat täällä. Etkö tule mäkeä laskemaan?

-- En, vastasi Liisi. Minusta on hauskempi istua täällä kuuntelemassa tätien juttuja. Rakas Agata täti, kertokaa nyt vielä minkälaista oli, kun täti oli promotionissa ja kreivi Berg kielsi ylioppilaita laulamasta. Ja sitten he kuitenkin lauloivat, eikö totta?

Agata tädin silmät loistivat. Hän oli ollut serkkunsa seppeleensitojatar silloin, ja promotioni oli hänen elämänsä onnellisin muisto.

Hänkin oli kerran ollut nuori ja elämänintoinen. Hän oli kävellyt kuusi peninkulmaa jalkaisin ennättääkseen ajoissa perille seppeleensitojaisiin, kun pappilan hevonen äkkiä oli sairastunut eikä hänen matkakassansa ollut varattu vieraan hevoskyydin maksamista varten.

-- Se tapahtui siihen aikaan, -- yhtyi Sofia puheeseen, jolloin Henriette Rehnbäck vietti häitään. Muistatko, Johanna, hän meni naimisiin heränneen kanssa ja hääpäivänään hän lahjoitti pois kaikki entiset pukunsa ja kävi siitä asti puettuna kuten muutkin heränneet.

Johanna nyökäytti päätään. -- Kyllä, jatkoi hän yksikantaiseen tapaansa. Ja siihen aikaan myös -- -- --

Ja sitten tuli taas uusi juttu menneiltä ajoilta.

Liisi ahmi jokaisen sanan tätien huulilta. Tämä oli tädeille uutta. Tuommoinen nuori tyttö, melkein lapsi vielä ja noin mieltynyt vanhojen seuraan.

-- Kieltämättä Liisissä on hyvää ainesta, uskoi Sofia täti sisarille illalla, kun he jäivät kolmisin. Tuo nykyajan henki vain pyrkii pilaamaan nuoria.

Ja siitä hetkestä alkaen tädit suosivat Liisiä.

Joulu läheni nopeasti, ja koko talo oli touhussa. Tädit sulkeutuivat huoneeseensa salaperäisinä. Lapset olivat alituisesti tiellä, ja heitä ajettiin joka paikasta muualle.

-- Olisi parempi, jos voisimme tekeytyä olemattomiksi joulun edellä ja ilmestyä vasta jouluaattona, kun kaikki on valmista, tuumi Lotti. Se olisi hyvin mukavaa isoille ihmisille.

Jouluaaton edellisenä päivänä lausui Sofia täti aamiaispöydässä, luotuaan merkitsevän katseen toisiin sisariin, juhlallisesti:

-- Anna ja Jonatan, Johannalla, Agatalla ja minulla olisi teille pyyntö tai ehdotus. Haluaisimme viettää tämän joulun yhdessä veljemme Jonatanin kanssa samaan tapaan kuin vietimme sen ennen Pohjanmaalla. Muistatko, Jonatan, joulupuuroa, jonka äiti keitti?

-- Muistanko, huudahti pastori innostuneena, sellaista puuroa en ole sen koommin syönyt. Se oikein suli suussa.

Pastorin rouva hymähti. Hän oli kuullut miehensä ennenkin puhuvan ihmeellisestä, punaisesta puurosta, jota keitettiin vuorokausimääriä. Mutta hän ei koskaan ollut saanut tarkempaa määritelmää tästä salaperäisestä puurosta. Johanna täti alkoi selittää.

-- Puuro keitetään kokonaisista ohraryyneistä ja sen tulee olla tulella vähintään kaksikymmentäneljä tuntia.

Äiti ja Martta näyttivät huolestuneilta. Oli muutoinkin niin paljon puuhaa näin ennen joulua, ja Minnan häät olivat aivan ovella. Kuka ennätti seistä hellan ääressä keittämässä yhtä puuroa kokonaisen vuorokauden?

-- Me kyllä keitämme sen, selitti Sofia täti.

-- Entä ryynit! Meillä tuskin on kokonaisia ohraryynejä, uskalsi Martta huomauttaa.

-- Kaikesta on huolehdittu, vakuutti Sofia täti. Jos tänään panemme puuron tulelle kolmen ajoissa, on se huomenna valmis. Aiomme, Johanna, Agata ja minä valvoa yön.

Lapset olivat jännittyneenä seuranneet keskustelua. Tästähän oli tulossa jotain erikoisen hauskaa.

-- Saammeko mekin valvoa? huusivat kaikki yhteen suuhun. Voi, äiti, se olisi kauhean hauskaa! Lupaathan, äiti. Rakas äiti, tämä yksi ainoa yö vain.

Tädit, mielissään siitä, että heidän ehdotuksensa voitti kannatusta nuorten parissa, yhtyivät pyyntöihin. Ja niin päätettiin seuraava yö valvoa leivintuvassa.

Illallisen jälkeen kokoontui suurin osa perheenjäseniä leivintupaan. Isää ja äitiä ei päästetty mukaan, -- tämä oli ainoa tilaisuus, jolloin heitä varten aiotut joululahjat saatettiin valmistaa.

Johanna täti oli jo iltapuolella Riikan avulla nostanut tulelle valtavan padan ja seisoi hämmentämässä ihmepuuroa, kun muut tulivat sisään. Suuri leivintupa näytti kodikkaalta räiskyvän tulen valossa. Katossa riippuva pieni lamppu jakoi säästeliäästi valoa, mutta tämä puolihämärä vain lisäsi tilaisuuden tenhoa. Käsitöitä varten oli Martta tuonut pöytälampun, ja sen valoon, pitkän, maalaamattoman leivinpöydän ääreen asettui koko yötsyjoukko. Jokaisella oli oma käsityönsä. Liisikin ompeli kanavasta sukkanauhoja äidille.

Tädit puuhasivat toimekkaina ja mielissään. He tunsivat olevansa illan sankareita puuroineen.

Kun kaikki olivat asettuneet istumaan, kohotti Sofia täti käskevästi kättään ja Johanna täti aloitti lieden ääressä ehtoovirren.

"Jumalan säädyn perästä Ehtoo ja yö nyt lähestyy, Päivä on nyt pois kulunut, Pimeys päälle joutunut."

Tätien kuluneet äänet yhtyivät väristen nuorten raikkaisiin säveliin. Hartaudella laulettiin pitkä virsi loppuun. Takkavalkean levottomat liekit loivat satumaisen hohteen vanhoille ja nuorille kasvoille. Puuro padassa pulputti ja puhisi, neulat ja sukkapuikot kulkivat vinhasti näppärissä sormissa.

Ulkona heitti tuisku lunta ikkunaan, ja tallista kuului silloin tällöin töminä, kun hevoset kohottivat jalkojaan.

-- Eikö kukaan osaa kertoa kummitusjuttuja? kysyi Ulla.

-- Se on sopimatonta ajanvietettä näin ennen pyhää joulujuhlaa, huomautti Johanna täti lieden äärestä.

-- Agata täti varmaankin osaa, mairitteli Liisi.

Agata täti pudisti kieltäen päätään. -- Ei, ei lapseni, kuten Johanna täti jo sanoi, eivät kummitusjutut ole sopivaa kuulemista varsinkaan nuorille korville.

-- Sitäpaitsi ne aina ovat tuulesta temmattuja, arveli Minna.

-- Ei aina. Minulla itselläni on ollut ihmeellinen elämys. Se tapahtui kerran, kun nuorena tyttönä olin enoni luona, suuressa vanhassa kartanossa täällä Hämeessä. Siihen aikaan saattoi tapahtua, että herrat löivät korttia koko yön, kun tulivat toistensa luo vieraisille. Sinä iltana oli enoni syntymäpäivä ja vieraita oli tullut yli koko pitäjän, vieläpä lähipitäjästäkin, sillä enoni oli varakas ja arvossapidetty mies paikkakunnalla. Juhlittiin koko päivä, aamupuolella juotiin kahvit, sitten syötiin päivällinen ja illalla alkoivat herrat pelata korttia.

Oli lämmin kesäilta, Malviina täti ja minä istuimme kiikkulaudalla vanhojen lehmuksien varjossa. Äkkiä tarttui täti minua käsivarteen ja viittasi enon kamarin ikkunaan. Minä katsoin sinne ja tiedättekö, mitä näin? Huh, vieläkin puistattaa ruumistani sitä ajatellessani.

-- Entä mitä!

Kuulijat olivat äärimmilleen jännittyneet.

-- Luurangon, joka istui avoimessa ikkunassa.

-- Hui! kiljaisivat kaikki yhteen ääneen.

-- Niin ja ajatelkaas! Samana yönä kuoli muuan vieraista, henkikirjoittaja Nord. Mutta sen illan jälkeen ei myöskään enoni kotona pelattu korttia. Täti heitti omin käsin kortit tuleen.

-- Sehän on vähän samansorttinen juttu kuin se, minkä minä kuulin lapsuudessani kerrottavan, sanoi Riikka.

-- Kerro, Riikka, kerro.

Riikka kertoi ihmeellisen aavetarinan, jonka hän oli kuullut isoäidiltään, ja sitten tiesi Sofia täti pari selittämättömän salaperäistä tapahtumaa kotipitäjänsä naapuripappilasta. Ja niin jatkettiin juttuja, kunnes Johanna täti koputti kauhalla padan laitaan huomauttaen, että oli syntistä puhua niin paljon henkimaailman salaisuuksista, joihin varmastikin oli sekaantunut pahoja voimia.

-- Röökynä on oikeassa, arveli Riikka, kuka sen tietää, vaikka mörköjä ja menninkäisiä olisi liikkeellä. Minun vaarini jutteli -- -- --

-- Antaa Riikan vaarin pitää tietonsa ominaan, keskeytti Martta. Lotti on aivan kalpea ja Ullan silmät seisovat päässä kuin hiilet. Minä ehdottaisin, että laulaisimme jonkun virren.

Agata täti oli nyt vaihtanut paikkaa Johannan kanssa ja virkkoi pataa hämmentäen:

-- Ottakaa joku häävirsi. Nyt meidän sopii harjoitella Minnan häitä varten. Virsi 323 esimerkiksi on sopiva muistutus aviosäädyn tärkeydestä.

Minnan posket alkoivat hehkua.

-- Oi, ei täti kulta! huudahti hän hätääntyneenä, luulen sitäpaitsi, että Martan kahvi tuossa tuokiossa on valmista.

Martta nousi nopeasti paikaltaan ja alkoi järjestellä kahvikuppeja. Agata täti alkoi hyräillä aviovirttä, mutta sävelet hukkuivat kahvikuppien kalinaan eikä kukaan yhtynyt virteen. Sofia täti huokasi pari kertaa, mutta ei ennättänyt vajoutua häävirren herättämään surumielisyyteen, ennenkuin Martta lennätti höyryävän kahvikupin hänen eteensä. Ja kahvi oli lääkettä, joka aina tepsi Sofia tädin sydänsuruun.

Yön kuluessa väsymys valtasi nuoremmat valvojat. Vanhemmatkin haukottelivat salavihkaa, ja keskustelu katkesi tuon tuostakin. Ja kun kalpea talviaamu koitti, ei se tavannut leivintuvassa valveilla muita kuin Johanna tädin, joka selkä suorana hämmensi porisevaa puuropataa. Muut oli uni voittanut.

VIIDES LUKU.

Martta heräsi pilkkoisen pimeässä. Pää tuntui raskaalta ja uni painoi silmiä väkisin kiinni. Hän kääntyi toiselle kyljelle nukkuakseen uudestaan, mutta tajusi äkkiä:

-- Tänään on Minnan hääpäivä.

Silmänräpäyksessä hän oli vuoteesta lattialla ja haparoi tulitikkuja.

Kauheata! Kello oli jo puoli viisi. He olivat puhelleet, Minna ja hän, niin kauan illalla -- sydänyöhön asti. Viimeisen yön olivat he nukkuneet yhdessä pienessä tyttökammiossa. Tänään Minna vihitään -- tänään hän lähtee pois. Tuikkulampun himmeässä valossa Martta loi kyyneleisen katseen ympärilleen. Miten paljon Minnaa tämä pieni, koruton huone kätkikään!

Martan sydäntä kouristi. Tyhjäksi kävi elämä ilman Minnaa. Hän valaisi sisaren rauhallisia, kauniita kasvoja. -- Jumala siunatkoon sinua, sisar kulta. Kyynel tipahti tuikun heikolle liekille. Se painui alas kuin sammuakseen, mutta kohosi jälleen. Martta asetti lampun pöydälle ja alkoi nopeasti pukeutua. Täytyi mennä herättämään palvelijoita. Ja äitiä. Ei, äidin täytyi saada nukkua vielä hetkinen.

Varpaisillaan, ettei suinkaan herättäisi Minnaa, hän hiipi arkihuoneeseen, sytytti tulen kattolamppuun ja meni herättämään Riikkaa.

-- Kyllä se neiti on armoton, kun ei yölläkään anna nukkua, murisi Riikka vetäessään punajuovikasta alushametta ylleen.

Martta sytytti jo hellan ääressä tulta. Lihaliemi oli pantava tulelle. Ja äidin täytyi saada kahvia noustessaan. Se virkisti häntä.

-- Riikka, muista herättää Jokiska puolen tunnin kuluttua.

-- Kyllä maar hän itte herää, kun tarttee, puhisi Riikka touhutessaan unisena punainen tukka pörröllään kylmässä keittiössä.

-- Mitäs se Riikka pauhaa? kuului kimeä ääni keittiökamarin ovelta.

Jokiska astui sisään täysissä varustuksissa. Suuri valkea esiliina mahtavine taskuineen ja rintalappuineen suojasi koko eturuumiin. Ohuita kellertäviä hiuksia peitti valkoinen päähine. Ei pieninkään unen jäännös silmissä osoittanut kellon näyttävän viittä pimeänä, kylmänä talviaamuna.

Häät ja hautajaiset olivat Jokiskan köyhässä elämässä voitollisia hetkiä. Niissä tilaisuuksissa tämä muutoin nöyrä pikku nainen sai terästä ääneensä ja pontta olentoonsa. Sieti katsella hänen kuihtuneiden kasvojensa ilmettä, kun Martta rohkeni tehdä jonkun sopimattoman ehdotuksen. Ylimielisyys, halveksinta, sääli taitamattomuutta kohtaan kuvastui niin selvästi huulten mytistyksessä ja nenän nyrpistyksessä, että ehdotuksentekijä nopeasti ja sopertaen peruutti typerän esityksensä.

-- Ei, hyvä neiti, porsaanhyytelö ja sillisalaatti ovat pitopöydässä yhtä välttämättömät kuin leipä ja voi. Älkää tuoko keittiöön uudenaikaisia hassutuksianne, niinkauan kuin Jokiska kauhaa heiluttaa. Vai Niemelän rouva arvelee! No kaikkea kans! Kyllä maar Niemelän rouva on paras neuvomaan pitoruokia. Tokko tuo on edes säädyllistä pitopöytää moneen Herran vuoteen nähnytkään. Etteikö muka sillisalaattia! Pyh! En toki kehtaisi sellaiseen pöytään pyytää syömään muita kuin porsaita. -- Ja mitäs Riikka siinä töllistelee, pane porkkanat ja punajuuret tulelle.

Riikka tuhisi nenäänsä, mutta totteli. Martta pujahti arkibuoneeseen nolattuna. Oli paras antaa Jokiskan määrätä, ei ollut tarpeellista tulla Riikan kuullen nolatuksi, hän oli muutoinkin tarpeeksi nenäkäs.

Arkihuoneessa seisoi äiti liinavaatekaapin edessä pöytä- ja lautasliinoja valitsemassa.

-- Voi, äiti, joko nyt olet pystyssä? Olisit nukkunut vielä.

-- Ja antanut sinun yksin puuhata! Martta kulta, kuinkahan me tulemme toimeen, kun sinä kerran lähdet kotoa pois.

-- Minä en mene minnekään kotoa, äiti, sanoi Martta.

Mutta hän käänsi samalla pois kasvonsa. Ja sydämessä tuntui pieni pistos. Nuoren apulaisen ystävällinen katse oli Martan rehellisessä, vilpittömässä mielessä herättänyt eloon vaarallisia unelmia.

-- Vieläköhän Minna nukkuu? sanoi hän kiireesti johtaakseen äidin huomion muuanne.

Kello kuuden aikana tulivat Johanna ja Agata täti virkeinä ja huolellisesti puettuina arkihuoneeseen. Johanna täti riensi heti keittiöön, mutta palasi pian, poskillaan punaiset täplät.

-- Se ihminen siellä keittiössä on pahansisuinen, sanoi hän. Ja ylpeyden hengen sokaisema. Ihmettelen, että Anna suvaitsee sellaista komentajaa talossaan.

Johanna täti oli kiihtynyt.

-- Täti ei hänestä huoli hän on todella hyvin koppava, mutta erinomainen ruuanlaittaja.

Täti pudisti päätään ja maisteli kahviaan loukkaantuneena. Jokiska oli muitta mutkitta passittanut vanhan neidin pois keittiöstä, koska "liikaväki" oli vain tiellä.

Ulla nukkui tilapäisesti kansliansohvalla. Hän heräsi valojuovaan, joka isän huoneen ovesta osui silmiin. Unen pökerryksissä hän kohosi istumaan. Oliko vielä yö ja oliko isän kamarissa varkaita?

Hirveätä! Uskaltaisikohan hiipiä katsomaan. Varpaisillaan astuen hän varovasti kurkisti sisään.

Vanhassa nahkasohvassa istui äiti, käsivarsi kiedottuna Minnan ympäri. Ja pitkään aamutakkiin puettu isä luki kiikkutuolissa Raamattua.

Sanat olivat Ruthin kirjasta, Ulla tunsi ne.

Hän painoi kätensä ristiin. Kuinka juhlallista! Siinä istuivat isä ja äiti ja Minna viimeistä kertaa yhdessä Raamatun ääressä. Ja Minna itki. Ja äiti pyyhki silmiään. Ja isän ääni vapisi lukiessa.

Oi, voi, naimisiinmeno oli sentään kauhean juhlallista ja peloittavaa! Mitenkä ihmiset ylimalkaan ollenkaan uskalsivat semmoiseen hommaan ryhtyä!

Häntä värisytti. Kylmäkin tuli siinä paitasillaan paljain säärin seistessä. Viisainta pujahtaa takaisin vuoteeseen.

Heti aamiaisen jälkeen tuli Kristiina täti.

-- Minä tahdoin vain syleillä Minnaa vielä kerran, ennenkuin näen hänet morsiameksi puettuna, vieraiden keskellä, sanoi hän. -- Ei, pastori, elä hommaa tavaroitani sisään. Minä ajan Taavan luo.

-- Mutta, täti, miksi sinne?

-- No, luuletteko, hyvät ihmiset, minun vanhan huuhkajan jäävän Kaunialaan, häiritsemään nuorten ihaninta aikaa. Minä muutan Taavan luo. Hänen pienessä huoneessaan olen ennenkin asunut.

-- Tietääkö Ulrik tästä? kysyi pastorin rouva, Minnalle se ainakin on uutinen.

Kristiina täti nauroi sydämellisesti.

-- Minä olen karannut, ystävät, karannut kuin viisitoistavuotias koulupoika. Ulrik ei tiedä mitään ja pyydän, ettette kerro tästä Minnallekaan. Vien nyt Taavan luo tavarani ja ajan sieltä sitten takaisin tänne. Jos nuoret haluavat, palaan parin kuukauden kuluttua Kaunialaan.

-- Hän on oikeassa, sanoi Sofia neiti päättävästi. Uskokaa minua, neiti Blylodh, minä olen pätevä oikein arvostelemaan hienotunteisuuttanne.

Kristiina täti käännähti nopeasti puhujan puoleen.

-- Kuinka niin?

Sofia täti teki torjuvan liikkeen lihavalla kädellään.

-- Älkää kysykö. Ihmiselämässä on haavoja, jotka eivät koskaan mene umpeen, ja muistoja -- --

-- Vai niin, sanoi Kristiina täti kuivasti ja ojensi kuppinsa saadakseen lisää kahvia.

Minna tuli huoneeseen hiukan kalpeana, hiukan surumielisenä.

Kristiina täti painoi suutelon tytön molemmille poskille.

-- Tule onnelliseksi. Rakasta häntä. Elä koskaan anna epäluottamuksen myrkyttää suhdettanne. Sanat kuiskattiin nopeasti Minnan korvaan. Hän tuskin tajusi ne, ennenkuin täti jo oli päästänyt hänet syleilystään.

-- Ja nyt minä lähden. Pastori, tuletko saattamaan minua rekeen.

-- Neiti Blylodh ei ole erikoisen hellätunteinen, huomautti Sofia täti -- mutta eihän voi vaatia ymmärtämystä ihmiseltä, jolla ei ole muistoja.

Pastorin rouva oli rientänyt eteiseen.

-- Rakas Kristiina täti. Jää meidän luoksemme pappilaan. Täällä tulee nyt niin tyhjää Minnan lähdettyä. Olisi meille suuri ilo, jos jäisit tänne, koska itsepäisesti tahdot Kaunialasta pois.

Kristiina Blylodh taputti Annaa selkään.

-- Kiitos, kiitos, ystäväni. Minä tulen luoksenne, mutta, -- hän hiljensi ääntään, -- vasta sitten kun kälysi ovat matkustaneet muistoineen.

Lyhyen talvipäivän hämärtyessä ilmoittivat kulkuset maantiellä ensimmäisten vieraiden saapuvan. Ne olivat Fred Hassel ja Mark. Sulhanen ja Kristiina täti olivat tulleet aikaisemmin. Hassel puristi ystävänsä kättä liikutettuna.

Ulrik Schöring käveli levottomana huoneesta toiseen. Minnaa hän ei saanut nähdä -- ei ollut nähnyt koko päivänä.

-- Ulla, hän viittasi tytön luokseen, pyydä Minna viideksi minuutiksi tänne.

Ulla pudisti päätään.

-- Tädit ovat kieltäneet. Te tulisitte kauhean onnettomiksi, jos tapaisitte toisenne ennen vihkimistä.

Ulrik nauroi.

-- Jos minä lupaisin sinulle jotain oikein hauskaa ja kaunista?

Ullan katse ja ääni oli moittiva.

-- Luuleeko Ulrik, että minä möisin mammonaan kahden rakastavaisen onnen. Eei -- niin halpamainen en ole.

Ulrik kääntyi Kaarlon puoleen, joka ei halveksunut mammonaa yhtä suuressa määrin kuin Ulla. Mutta Agata täti ajoi pojan ulos huoneesta, jossa Minnaa vartioitiin.

-- Vanhoja tapoja ei saa loukata, sanoi hän Minnalle. Se tuottaa onnettomuutta.

Ja Ulrikin täytyi alistua.

Kulkuset kilisivät. Reki toisensa jälkeen pysähtyi pihalle, jota kirkkaasti roihuavat soihdut -- Fred Hasselin toimesta -- valaisivat. Ja portaiden eteen, kummallekin puolen olivat pikku pojat sytyttäneet kaksi komeata lumilyhtyä. Ne olivat maksaneet heille kahden päivän kärsivällisyyttä kysyvän työn, mutta mitäs siitä -- olihan nyt Minnan häät. Ulla, joka hartaista pyynnöistään oli saanut luvan olla katselemassa, kun morsianta puettiin, juoksi hätääntyneenä saliin.

-- Missä äiti on? kysyi hän Kristiina tädiltä.

-- Mikä on hätänä?

-- Agata täti on niin hermostunut, äidin pitäisi tulla auttamaan, muutoin ei Minna joudu ajoissa valmiiksi.

-- Minä tulen. Äidillä on muuta tekemistä.

Morsiamen pukuhuoneessa kohtasi Kristiina tätiä surkea näky. Minna istui kuvastimen edessä onnettoman näköisenä, Agata täti asetti kruunua hänen hiuksilleen vapisevin käsin. Tätirukka oli liikutettu ja kiihtynyt, kruunu ei millään ottanut pysyäkseen oikeassa asennossa, kallistui milloin vasemmalle milloin oikealle.

Minnan kasvot kirkastuivat, kun Kristiina täti iloisena ja rauhallisena astui huoneeseen.

-- Saatte joutua, vieraat ovat saapuneet, sanoi Kristiina täti.

-- Minä en saa sitä pysymään, valitti Agata neiti. Voi, voi, olen huono, tottumaton kaaso.

-- Sallitteko minun auttaa?

Ja niin Kristiina täti sai kiinnittää myrttikruunun ja morsiushunnun lemmikkinsä kiharoille.

Sitten tulivat isä ja äiti, ja kaikki muut poistuivat huoneesta jättäen heidät vielä kerran kahden kesken tyttärensä kanssa, ennenkuin he antoivat hänet pois.

Ja viimein Ulrik Schöringin kärsimykset päättyivät, ja ovi aukeni ja Minna astui isänsä taluttamana sisään kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan ennen. Ja morsiustytöt ja sulhaspojat asettuivat kummallekin puolen morsiusparia, ja Minna ja Ulrik polvistuivat isovanhempien morsiusjakkaroille, ja isä luki pyhät vihkisanat.

Mutta kun luettiin ne sanat, jolloin sulhasen tuli ottaa sormus esille pistääkseen sen morsiamen sormeen, kohosi kylmä hiki Ullan otsalle. Hän oli kerran ollut läsnä isän kansliassa, kun pappilan muonarenki ja karjatyttö vihittiin. Sulhanen oli silloin unohtanut sormuksen kotiin, morsian oli vuodattanut kyyneleitä surusta ja häpeästä, ja vihkimätilaisuus täytyi keskeyttää.

Ajatteles, jos Ulrikin muisti oli tehnyt saman tepposen hänelle. Hän oli kyllä ollut niin hajamielinen ja höperö koko päivän, ettei se ketään kummastuttaisi.

Kas niin, nyt hän alkoi kopeloida sitä hännystakin taskuista, ensin yhdestä, sitten toisesta.

-- Löytyi. Jumalan kiitos!

Liisi töyttäsi Ullaa vihaisesti kyynärpäällään. Hyväinen aika! Hän oli lausunut sanat ääneen ja kaikki kääntyivät katsomaan. Ja Mark virnisti. Ja Henrik Gyllenheim, hänen sulhaspoikansa, nosti käden huulilleen. Nauroi tietysti. Aina hänelle piti jotain hullua tapahtua.

Ulla veti hengessä itseään tukasta.

-- Me emme kutsu Ullaa häihimme, Lotti. Hän herättää kirkkopahennusta, sanoi Henrik puoliääneen, kun vihkiminen oli päättynyt ja vastavihittyjen onnitteleminen alkoi.

-- Kyllä hänen täytyy olla mukana, koska hän on sisareni, sanoi Lotti vakavasti, mutta hänen pitää luvata, ettei hän puhu vihkimisen aikana.

-- Se on mahdotonta, Ulla ei yksinkertaisesti voi olla puhumatta. Olen monta kertaa aikonut kysyä sinulta, Lotti, -- luultavasti nukutte samassa huoneessa -- onko hän todella vaiti yöllä. Olen aina kuvitellut, että hän unissa lausuu runoja tai tekee odottamattomia kysymyksiä Nukku-Matille tai sanoo totuuksia näkymättömille olennoille.

-- Minun mielestäni sinä voisit olla vähän kohteliaampi omalle morsiustytöllesi, Ulla oli loukkaantunut. Ja mitä lörpöttelyyn tulee, voin olla mykkä kuin kivikala ainakin sinun seurassasi.

-- Katzenjammer, olinpa aivan unohtanut, että olit morsiusneitoni. Arvoisa neiti, suvaitkaa antaa anteeksi sopimaton käytökseni.

-- Luuletko minun voivan olla kenellekään vihoissani tänään, kun on Minnan häät. Sehän olisi hirveätä. Tänään täytyy jokaisella olla pelkästään kauniita ja hyviä ajatuksia. Niiden tulee ympäröidä Minnaa ja Ulrikia kuin lumivalkoiset kyyhkysparvet.

-- Hän runoilee, kuiskasi Henrik Lotille.

Mutta Ulla oli rientänyt Minnan luo ja kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Onnea, kuiskasi hän. Eläkä unohda meitä.

Ja sitten hän ryntäsi eteisen pimeimpään soppeen ja itki liikutuksen kyyneleitä vanhan rovastin sudennahkaisiin turkkeihin.

Morsiustytöille ja sulhaspojille oli katettu päivällinen lastenhuoneeseen. Ulla ja Lotti olivat tilaisuutta varten koristaneet sen katajaköynnöksillä ja pienillä olkihimmeleillä. Nukenkaappi oli tilapäisenä tarjoilupöytänä, mutta nukkien täytyi saada olla mukana juhlassa. Ne istuivat Laurin pikkutuolissa jäykkinä ja parhaissa puvuissaan.