Part 13

-- Pitää lähteä. Hyvästi, Joju. On hurjan ikävää nähdä sinua noin surkeassa tilassa. Jos minä olisin sinun sijassasi, antaisin palttua koko sairaudelle ja tulisin terveeksi. Ole mies, siihen tarvitaan vain rohkeutta.

Joju katseli häneen hätäinen kysymys silmissään.

-- Mitä tarkoitat?

-- Itsepähän tiedät. Näkemiin.

Jojun kasvot vääntyivät tuskasta Henrikin suljettua ovea.

-- Tiesikö Henrik? Arvasiko? Ei, ei, hän vain kuvitteli.

Mutta hänen mielensä oli järkkynyt, ja kun pastorin rouva hetken kuluttua tuli sisään, oli Joju tajutonna ja tointui vasta Anna äidin ja Martan yhteisistä ponnistuksista.

-- Mikä sinun tuli, Joju? kysyi pastorin rouva huolestuneena.

Joju ei vastannut. Hänen raukeat silmänsä katselivat tuskaisina pastorin rouvaan.

-- Martta jää tänne luoksesi istumaan, paina nyt silmäsi umpeen ja nuku, virkkoi Anna sivellen pojan otsaa.

Martta nouti ompeluksensa ja istui vuoteen ääreen. Mutta sairas ei nukkunut, hän makasi silmät selällään kattoon tuijottaen.

Äkkiä hän kysyi:

-- Martta, miksi et enää ole yhtä iloinen kuin ennen?

Martta lennähti punaiseksi.

-- Olenhan minä.

-- Et ole. Sinä lauloit ennen aina ja nauroit paljon. Sinä olet tullut paljon hiljaisemmaksi. Ja huokaatkin usein, kun olet yksin tai luulet, etten minä huomaa. Ja laulusi ovat aina surullisia.

Martta tunsi itsensä jollain lailla syylliseksi. Joju oli tarkkanäköinen, kuten sairaat usein. Hänen entinen iloisuutensa oli haihtunut ja hän tiesi kyllä syyn. Muutkin sen tiesivät, Martta ei koskaan ollut osannut kätkeä salaisuuksiaan. Äiti oli häntä lohduttanut ja sanonut, että sellaiset surut hälvenevät ajan kuluessa. Mutta Martta tiesi, että vaikkakin hän voittaisi surunsa, ei hän silti koskaan unohtaisi sydämensä ensi unelmaa.

Joju oli koko päivän harvinaisen hiljainen ja ajatuksissaan. Illemmalla hän pyysi, että Anna täti soittaisi jotain. Pastorin rouvan soittaessa hän äkkiä vilkastui ja soiton tauottua hän pyysi, että lähetettäisiin noutamaan Nooraa. Ja kun pastorin rouva ehdotti, että Noora haettaisiin vasta seuraavana aamuna, kun oli jo myöhä, sanoi hän kärsimättömästi:

-- Ei, ei, tänään vielä hänen on tultava, muutoin en saa ensi yönä unta. Mutta Jonatan sedän pitäisi ensin tulla luokseni.

Kun Noora levottomana siitä, että hän näin myöhäisellä hetkellä noudettiin, kiirein askelin astui Jojun huoneeseen, tapasi hän ovella pastorin.

Hänen kasvonsa olivat vakavat ja liikutetut.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

-- Joju, miksi sen teit?

-- Minä olin suuttunut -- oi niin suuttunut Markiin. Ja sitten muistin äidin kerran sanoneen: Ellei Hassel laillisesti tunnusta Markia pojakseen, saa Noora kaiken omaisuuden.

-- Hävititkö sen?

-- Minä revin sen kahtia ja heitin palat siihen aukkoon, joka oli seinälaudoituksessa ikkunasta vasemmalla. Muistathan, Fredin kirjoituspöydän ääressä. Elä ole niin totinen, Noora, minun on ollut niin vaikea olla. Juuri siksi olen sairastanut. Minä en ole ennen uskaltanut puhua, mutta eilen oli Henrik luonani ja hän sanoi, että miehen tulee olla rohkea. Minä aioin kyllä ensin heti kertoa siitä sinulle. Mutta sitten Fred kuoli, ja kaikki oli niin surullista ja juhlallista. Ja minä pelkäsin. Oi, kuinka pelkäsin!

Hänen poskensa hehkuivat. Noora antoi rauhoittavaa lääkettä hänelle.

-- Nyt sinun tulee nukkua. Elä ajattele mitään. Kaikki selviää.

-- Noora, pojan ääni painui kuiskaukseksi. Kerrotko tästä Markille?

Nooran kasvot jäykkenivät.

-- Lähden huomenna Kaunialaan. Mark saa luonnollisesti myöskin tiedon asiasta. Ja nyt hyvää yötä.

Rouva Örnfelt oli suunniltaan saatuaan tiedon Jojun tunnustuksesta. Oli käsittämätöntä, että hänen ja Wilhelmin poika oli saattanut tehdä jotain sellaista. Hän ei voinut sitä uskoa.

-- Kenties hän vain hourii? lohduttautui hän itsekään sanojaan uskomatta.

-- Siitä saamme selon, kun Hagemannit ovat löytäneet paperin. Kirjoitin heille jo yöllä. He asuvat nyt silloisessa huoneistossamme.

Tyyra oli valahtanut kalpeaksi.

-- Siitä syystä hän siis pelkäsi Markia. Mikä häpeä! Mikä häpeä!

-- Ellei paperia löydy ja ellei sitä ole laillisesti todistettu, et ole velvoitettu ottamaan huomioon Jojun tunnustusta, Noora, lausui Alma Örnfelt epävarmasti.

Noora loi kylmän katseen äitiinsä. -- Jos Fred todella on paperin kirjoittanut, velvoittaa se minua toimimaan hänen tahtonsa mukaan.

Parin viikon kuluttua ajoi Noora Kaunialaan. Hän ja Ulrik olivat päättäneet salata asian vielä toistaiseksi, kunnes paperi löytyisi. Se oli saapunut aamulla. Hagemannit olivat löytäneet sen Jojun nimittämästä paikasta ja nyt se oli kahtena palasena Nooran taskussa.

-- Tahdotko itse ilmoittaa siitä Markille? kysyi Ulrik.

Hetkisen epäröi Noora. Pitikö hänen tyhjentää kalkki pohjaan? Pitikö nöyrtyä pojan edessä, jota kohtaan hän tunsi vastenmielisyyttä nyt kuten ennenkin.

Mutta velvollisuudentunne voitti.

-- Kyllä, vastasi hän matalalla äänellä.

Mark kutsuttiin sisään. Hän kuuli Nooran selityksen, äänetönnä, hämmentyneenä. Vasta luettuaan paperin, jossa isä tunnusti "rakkaan poikani Markin laillisen oikeuden periä yhdessä vaimoni Eleonooran o.s. Örnfelt ja tyttäreni Margareetan kanssa kaiken omaisuuteni", hän elpyi.

-- Isä siis uskoi minut pojakseen! hän huudahti. Minä en ole vain löytölapsi.

Hän vaikeni äkkiä. Oliko hän loukannut Nooraa?

-- Joju halusi tavata sinua, sanoi Noora ja lisäsi hilliten mielenliikutuksensa. -- Elä ole hänelle kova, Mark, hän on hyvin heikko.

Mark nauroi ääneen. -- Oi, minä olen niin onnellinen! Kuinka voisin olla kenellekään paha? -- -- --

Mark oli käynyt Jojua tervehtimässä. Kohtaus oli vailla kaikkea hentomielisyyttä. Joju oli kysynyt:

-- Oletko minulle suutuksissasi?

Ja Mark oli vastannut:

-- Kaikkea vielä!

Sitten hän oli pelannut lautapeliä Jojun kanssa ja kertonut juttuja Ulrikin hevosista ja koirista. Ja Joju, joka kauheasti oli pelännyt Markin tapaamista, rauhoittui vähitellen. Mark oli sentään rehti poika, kun noin vähällä kuittasi asian. Miten tyhmä hän oli ollut! Kantanut salaisuuttaan niin kauan, kärsinyt ja kitunut vain siksi, ettei hänellä ollut rohkeutta tunnustaa pahaa tekoaan.

Ulla ja Lotti kurkistivat ovesta.

-- Aiotko tulla terveeksi nyt, Joju? kysyi Lotti.

-- Aion, sanoi Joju.

Ulla katseli häntä pää kallellaan ja ajatteli ääneen.

-- Merkillistä, miten ihminen saattaa olla tyhmä.

-- Niin, sanoi Joju, tyhmä ja paha.

-- Henrik on täällä, sanoi Martta kynnyksellä. Saako hän tulla sisään?

Joju ojensi kätensä Henrikille.

-- Tätäkö tarkoitit?

Henrik nyökäytti päätään äänetönnä. Hän näytti niin lujalta, niin voimakkaalta sairaan rinnalla.

Joju katseli häntä ihaillen. -- Ei, hän ei tahtonut enää kadehtia ketään. Jonatan setä oli sanonut, että Jumalalla oli suunnitelma hänenkin suhteensa. Hänestäkin saattoi tulla mies, vaikka ei niin voimakasta kuin Henrikistä.

Ulla ja Mark kiipesivät jyrkkää rinnettä ylös Keinumäen harjalle. -- Tällaisena onnellisena päivänä, kun sydän on niin täysi, että tahtoisi ääneen riemuita, täytyy nähdä vuoria ja notkoja ja taivasta oikein laajalle, selitti Ulla. Eikö sinustakin?

Mark oli samaa mieltä.

-- Viulu olisi pitänyt olla matkassa.

He seisoivat harjalla. Metsän takana oli toisia harjuja, korkeita, vakavia, tummapukuisia. Mutta harjujen välissä kierteli sininen joki ja sen reunamat olivat vihannat ja iloiset.

Ja kaukana häämöitti vanha, valkoinen kivikirkko.

-- Mark, sanoi Ulla, tämä on maailma.

Mark ojensi käsivartensa.

-- Minä rakastan sitä. Ja kerran minä sen valloitan. Viulullani.

Mäen alla kiilsivät Pikkupappilan ikkunat ilta-auringon hohteessa. Siellä sisällä lepäsi Joju sairasvuoteellaan. Ullan sydäntä ahdisti suuressa onnessa.

Hän kumartui nopeasti ja alkoi poimia kukkia nurmelta.

-- Tule, Mark. Viedään Jojullekin iloa.

He käyskelivät rinnakkain kukkien keskellä ja poimivat ääneti heleitä, punaisia ketoneilikoita, joita maa oli täynnä.