Part 12

Ulla itse oli aina hyvillään, jos joku sanoi häntä kalpeaksi.

Henrik Gyllenheim oli noussut hyvästelemään. Hän oli tullut kutsumaan Tyyraa ja Jojua Sarvimäkeen viikon päästä. Silloin oli Heddan syntymäpäivä, sitä oli juhlittava oikein komeasti, isä tahtoi niin. Toivottiin vieraiden saapuvan jo edellisenä iltana. Hedda oli herätettävä laululla -- Ulla ja Henrik olivat suunnitelleet, että kaikki pukeutuisivat mustalaisiksi.

Rouva Örnfelt kiitti mielissään. Tyyra ja Joju ihailivat kumpikin suloista pikku Heddaa. He tulivat luonnollisesti mielellään, niin kovin mielellään Sarvimäkeen.

Ulla ja Lotti lähtivät Henrikin mukaan. Henrik oli luvannut saattaa heidät kotiin vaunuissaan.

-- Tyyra, lausui rouva Örnfelt vieraiden lähdettyä. Sinä olit miltei epäkohtelias, kun Henrik esitti kutsunsa, kiitit armollisesti kuin prinsessa.

-- Minun mielestäni ei tarvitse näyttää niin varsin innostuneelta, vaikka saakin kutsun Sarvimäen paroonin luo, virkkoi Tyyra huolimattomasti. En halua tekeytyä naurettavaksi.

Alma Örnfelt hymyili. Ah, noita tyttäriä! Sellaisia he olivat, ylpeitä ja ylhäisiä sormenpäihin asti. Kyllä hän hyvin tiesi, että Tyyra oli onnellinen sydämensä sisimmässä. Tyyra rakasti ylhäisiä tuttavuuksia, hän oli nyt kerta kaikkiaan ylimysluonne.

Ja vertaistensa seurassa jokainen paraiten viihtyi. Mutta hän kätki mielihyvänsä ja tekeytyi välinpitämättömäksi.

Rouva Örnfelt kosketti kahvipannua ja kysyi ystävällisesti sisareltaan.

-- Pieni pisara lisää, Elviira kulta? Ja sitten menemme katselemaan uutta mankelia.

Hän oli äkkiä tullut hyvälle tuulelle taas.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

-- Voi, Liisi, oletko koskaan nähnyt mitään näin hienoa? Katsopas tätä kampauspöytää. Kaikki pikkuesineet hopeata. Entä nämä vauvamaljakot neuloja varten. Ja hajuvesipullo! En ole voinut uneksiakaan tällaisesta!

Ulla seisoi siron peilipöydän ääressä yhdessä Sarvimäen kartanon monista vierashuoneista. Heddan syntymäpäivävieraat olivat saapuneet edellisenä iltana, ja nyt pukeuduttiin juhlapäivällistä varten.

-- Hienoa on, myönteli Liisi. Mutta huomasitko kirjastoa alakerrassa? Se on suurenmoinen. Henrik kertoi, että muuan hänen sedistään oli suuri kirjaintuntija. Heillä kuuluu olevan kirjastossaan hyviä harvinaisuuksia, joita ovat perineet tältä kokoilijalta.

-- Minusta tämä on ihastuttava paikka, sanoi Helena West. -- Hän oli pari viikkoa sitten saapunut Pikkupappilaan viettääkseen siellä osan kesälomastaan.

-- Minun mielestäni me olisimme voineet koko päivän esiintyä mustalaispuvuissa, se olisi ollut niin mojoa. Silloin ei olisi tarvinnut pukeutua uudelleen.

Ovelle naputettiin. Tyyra kurkisti huoneeseen.

-- Saako tulla?

-- Oi tule, rakas Tyyra! Hiukseni eivät mitenkään ota taipuakseen niinkuin niiden pitäisi.

-- Sinun olisi pitänyt kiertää ne papiljotteihin yöksi. Liisi, suo anteeksi huomautukseni, mutta sinun sijastasi en panisi tuota nauhaa kaulaan. Se ei ole chic. Jossain talonpoikaishäissä se kävisi, mutta ei täällä Sarvimäessä.

-- Tyyra, olenko minä hyvä näin?

Lotti asettui seisomaan Tyyran eteen, silmät täynnä rukoilevaa: Sano -- että -- olen -- soma.

Tyyra loi häneen arvostelevan katseen ja nyökäytti sitten hyväksyvästi päätään.

Lotti oli soma, oikein soma. Keltaiset kiharat ympäröivät kapeita, rusottavia kasvoja, siniset silmät loistivat kilpaa safiirikoristeen kanssa, jonka hän -- pieni mielistelijä -- oli kerjännyt itselleen kaulakoristeeksi Kristiina tädin korulippaasta. Valkoinen puku oli ilmava ja soveltui hyvin lapsekkaisiin kasvoihin.

-- Voisit palmikoida tukkasi siivosti ja säädyllisesti, moitiskeli Liisi. Papintyttären ei sovi esiintyä vallattomasti kuin näyttelijätär.

Lotti ravisti kiharoitaan.

-- Sitä en tee. Mutta minne ihmeeseen olet pannut nappikoukun, Ulla? Minä en saa kenkiäni kiinni ilman sitä.

-- Tuossa on, Ulla nakkasi kenkäkoukun Lotille. -- Mutta hirveätä, Lotti, mikä kauhea läiskä sinulla on selässäsi?

Lotti kiersi kaulaansa nähdäkseen.

-- En minä näe.

-- Voi, kauhistus! Sehän on jotain rasvaa, päivitteli Helena.

-- Näytäpäs, Tyyra tutki hametta. Hirveä läiskä! Ja ellen varsin suuresti erehdy, on se koneöljyä.

-- Voi, kirkaisi Ulla, se on tullut Laurin koneesta. Hän kysyi minulta, saisiko hän lähettää Henrikille uuden junansa. Minä lupasin, ja hän pisti sen varmaan matkalaukkuun. Katsotaanpa.

Helena oli kiiruhtanut tarkastamaan matkalaukkua, jonka sisältö oli heitetty lattialle huiskin haiskin.

-- Tässä on pahantekijä, hän huudahti kohottaen varovasti kahden sormen päässä kömpelöä ruskeata paperikääröä, joka oli ylt'yleensä rasvan peitossa. Kääröstä paljastui tyhjistä tulitikkulaatikoista ja lankarullista tehty juna, jonka pyörät tihkuivat koneöljyä.

-- Kauhistus! huusivat tytöt yhteen ääneen.

-- Mitä minä nyt teen? kysyi Lotti avuttomana; kyyneleet kiilsivät hänen pitkissä silmäripsissään.

-- Koetetaan pestä, lohdutti Liisi.

-- Ei siitä mitään tule, virkkoi Helena. Ei koneöljy niinkään pian lähde. Sinun täytyy vaihtaa pukua.

Lotti purskahti itkuun.

-- Minulla ei ole muuta mukanani kuin keltainen kotikutoinen hameeni, ja se on niin ruma. Tämä on aivan uusi ja niin soma.

-- Voi, voi Lotti rukkaa, päivitteli Ulla. Eikö hän voisi peittää tahraa jollakin? Esimerkiksi silkkiruusukkeella. Tai voisihan hän istua koko illan, niin että selkä peittyy?

Mutta Lotti oli lohduton. Hän riisui hameen yltään ja koetti yhdessä Helenan kanssa hangata tahraa pois. Mutta kuten Helena oli ennustanut, koneöljy pysyi hameessa. Ja nyt oli koko hameen selkä märkä ja kurttuinen.

-- Ei tässä muu auta, pue keltainen hame yllesi ja nopeasti, komensi Liisi.

Nyyhkyttäen pukeutui Lotti vihaamaansa keltaiseen. Sen väri ei todellakaan sopeutunut hänen kasvoihinsa eikä hiuksiinsa rahtuakaan.

Äskeinen viehättävä keiju oli kadonnut, sijalla oli itkevä Tuhkimus.

Ulla kärsi kovia omantunnon tuskia. Hänen luvallaan oli Lauri pannut onnettoman, öljyä tihkuvan koneensa matkalaukkuun. Hän aukaisi nopealla liikkeellä pitsikauluksensa ja ojensi sen Lotille.

-- Ota tämä, Uotti. Se sopii sinulle paremmin kuin minulle.

Lotti itki yhä.

Ulla sovitti kaulusta hänen hartioilleen. -- Eikö olekin sievä, Helena? Sain sen lahjaksi Agata tädiltä kun läksin kotiin kesälomalle. Hän on sen itse solmustanut.

Lotti katseli pitsikaulusta ja rauhoittui. Se oli todella harvinaisen sievä ja hieno. Ja hän oli jo kauan halunnut sellaista.

-- Mutta, Ulla, nyt olet itse ilman kaulusta, huomautti Helena.

-- Se on aivan yhdentekevä, kuului Ullan taholta. -- Hän istui ikkunan luona kampa toisessa ja hiusnauha toisessa kädessä. Lotti on perheen kaunotar, minä en missään tapauksessa tule kauniiksi. Täytyy uhrautua perheen kunnian hyväksi.

Hän vaikeni ja jäi tuijottamaan ulos puistoon, minkä vanhat, kookkaat tammet olivat herättäneet hänessä ajatuksia ja mielikuvia, niin viehättäviä, että kaikki muu unohtui.

-- Joutukaa, kello on kohta viisi, kiirehti Tyyra omasta huoneestaan. Hän oli poistunut toisten luota, heti murhenäytelmän alkaessa. Tyyra karttoi ikäviä kohtauksia.

-- Kuulkaa, tytöt! Minun hameeni on niin konstikas, etten parhaimmalla tahdollakaan saa sitä napitetuksi. Auta sinä, Helena, niin olet kiltti.

Se oli Emma. Punakkana ja kiihtyneenä hän ilmestyi huoneesta, joka oli annettu hänelle ja Tyyralle yhteisesti asuttavaksi.

-- Olen ponnistellut puolisen tuntia ja nyt minusta tuntui, että jotakin repesi, kun kiskoin tätä ylleni.

-- Emma rukka. Puoli selkää on ratkennut. Nouda lankaa ja neula, niin ompelen sen kokoon. Minun ompelulippaassani on.

Emma näytti surkealta, tukka oli pörröllään, hame rypistynyt, selässä pitkä repeämä. Helena korjasi näppärin neulanpistoin vahingon ja auttoi puvun läähättävän tytön ylle.

Alhaalta ensimmäisestä kerroksesta kuului puheen sorinaa. Vieraat alkoivat kokoontua.

Eteisessä Tyyra tunsi jonkun koskettavan häntä olkapäähän. Se oli Joju, kalpea, tuskastunut Joju.

-- Tyyra, minä tahdon lähteä kotiin.

-- Oletko sairas?

-- En juuri sairas, mutta melkein.

-- Sitten saat mennä yläkertaan lepäämään. Emmehän nyt voi lähteä kotiin, kun juhla juuri alkaa.

-- Jos olisin tiennyt, että Mark tulee tänne, olisin jäänyt kotiin.

Tyyra näytti tyytymättömältä.

-- Että viitsitkin. Annan sinulle hyvän neuvon, Joju. Elä käyttäydy kuin hupsu Markin suhteen, se antaa vain juorun aihetta.

-- Mitä tarkoitat? Millaisen juorun?

-- Tiedäthän, että moititaan Nooraa siitä, että hän muka on ollut tyly Markille. Oh, tuota Markia, mitä harmia meillä onkaan hänestä ollut. Tuossa hän onkin.

Mark astui Henrik Gyllenheimin seurassa eteiseen. Jojun nähdessään hän säpsähti. Hetkisen synkisti katkera muisto hänen mieltään. Berliini johtui mieleen, iso kaupunki iloineen ja huolineen, Noora, Gretel, isä -- jota hän ei saanut isäksi omaksua. Kaikki oli nyt ohi. -- Kaunialassa, Minnan hellässä hoidossa, Kristiina tädin ja Ulrikin ystävällisessä seurassa oli katkeruus lientynyt. -- Mutta sittenkin, kun hän nyt ensi kertaa kohtasi Jojun senjälkeen, kuin he Berliinissä olivat toisistaan eronneet -- nousi kaikki entinen eloon. Tuokion mittelivät molemmat pojat toisiaan -- sitten Joju loi katseensa lattiaan, kohotti sen jälleen, punastui ja kalpeni ja käänsi päänsä pois. Mark huomasi hämmästyneenä, miten kalpeaksi ja raihnaan näköiseksi toinen oli käynyt. Selkä oli entistään vinompi, iho kellertävä.

Poloinen! Saattoiko olla vihoissaan sairaalle olennolle, kun itse oli terve ja reipas?

Hän ojensi kätensä Jojulle rennon huolimattomasti aivan kuin he vasta eilispäivänä olisivat toisistaan eronneet kaikessa sovinnossa.

-- Servus, Joju.

Joju vastasi toisen kädenlyöntiin vastenmielisesti. Sitten hän pahoinvointia syyttäen nilkutti portaita ylös yläkertaan.

Mark naurahti lyhyesti.

-- Hän on vielä vihoissaan. Joju parka!

Mutta Henrik Gyllenheim katseli pitkään poistuvan jälkeen ja pudisti päätään mietteissään.

Heddan syntymäpäiväkutsut elivät vielä monta vuotta valoisena muistona seudun nuorten mielessä. Se oli kuin elämys Tuhannen yhden yön tarinoista vaatimattomissa oloissa kasvaneille Pikkupappilan lapsille, Harjulan Emmalle, jonka koti oli harmaa ja ikävä, ja Helenalle, hiljaisen kodin yksinäiselle kasvatille.

Päivällinen syötiin suuressa seppelten ja kukkien koristamassa ruokasalissa. Vanha parooni piti leikillisen puheen vieraille, Heddan serkku, hilpeä kadetti, puhui juhlan sankarittarelle, ja lopuksi kantoivat pojat Heddan riemuhuutojen kaikuessa ulos pihalle lehtimajaan, jonne oli katettu seppelöity kahvipöytä makeisineen.

Illemmalla leikittiin panttileikkejä, ja tanssittiin Sarvimäen suuressa salissa. Vanhat piirilaulut vaihtelivat polkan ja valssin sävelten kanssa, parooni kulki myhäillen lyhyt piippu hampaissaan huoneesta toiseen, puheli sanan siellä, toisen täällä, naljaili tyttöjen kanssa ja nauraa hekotti leppeästi heidän hämmentymiselleen. Paroonitar oli armollinen.

Mutta ylhäällä toisessa kerroksessa loikoi Joju leposohvalla, kuunteli humua juhlasalista ja vuodatti haikeita kyyneleitä.

Hetken kuluttua ovi avautui, ja Lotin sinisilmät pilkistivät sisään.

Hän näytti kummastuneelta.

-- Täälläkö sinä olet, Joju? Minä aioin mennä meidän huoneeseen, mutta eksyinkin tänne. Miksi olet täällä yksin?

-- Päätäni pakottaa, mutisi Joju.

Lotti astui hänen luokseen.

-- Oletko saanut mitään suuhusi? Siellä on niin kauhean paljon makeisia.

-- Sain pasteijan ja lihalientä. En muuta mitään.

Lotti kaiveli taskuaan.

-- Kas tässä, olen säästänyt vähän Kaarloa ja Lauria varten, mutta sinä voit saada ne.

Hän aukaisi nenäliinansa ja asetti pienelle pöydälle Jojun eteen pari poltettua mantelia, hietaleivoksen murenia ja piparkakun. -- Ne olisivat kuitenkin kelvottomia, ennenkuin olen kotona.

Joju pureskeli tyytyväisenä karamellejä.

-- Miksi et ole toisten mukana tanssimassa? kysyi hän hetken kuluttua. Kaipaavat sinua.

-- Ei kukaan minua kaipaa.

Lotin ääni oli syvästi surullinen. Joju tunsi jonkinlaista tyydytystä. Oli siis muitakin onnettomia kuin hän. Vieläpä pieni suloinen Lotti, kaikkien lemmikki.

-- Onko joku ollut sinulle paha? kysyi hän osanottavasti.

Lotin huulet alkoivat vavista.

-- He ovat kaikki niin suuria ja hienoja. Ja osaavat tanssia ja puhua niin taitavasti. Siellä on Henrikin ja Heddan serkkuja Helsingistä ja Henrik -- -- --

Hän vaikeni äkkiä. Ei, hän ei saattanut sitä kertoa. Sitä mikä kalvoi ja pakotti sydäntä. Hän oli istunut siellä, pieni typerä maalaistyttö, isompien ja ymmärtäväisten joukossa. Heillä oli oma erikoinen seurustelutapansa, sukkeluudet sinkoilivat ja räiskyivät, he nauroivat asioille, jotka hänestä olivat outoja, hän jäi kaikista syrjään, yksikseen.

Hän näki itsensä suuressa seinäkuvastimessa. Keltaisen kotikutoisen kankeat laskokset muuttivat hänen vartalonsa kömpelöksi ja tönkkämäiseksi. Kengät olivat maasuutarin käsialaa, sukat paksut. Hän oli mielestään oikea maalaistollo.

Ja varmaan Henrik oli samaa mieltä. Hän tuskin vilkaisikaan Lottiin, huvitti vain toisia tyttöjä -- niitä helsinkiläisiä ja Tyyraa. Hän piti tietysti Lottia vain pikkuvauvana, jonka kanssa saattoi leikitellä arkipäivin. Ja ehkä hän oli suutuksissaan, kun Lotti oli niin arkisessa puvussa Heddan juhlapäivänä.

Joju voihkaisi. Lotti kääntyi säälien hänen puoleensa.

-- Pakottaako päätäsi vielä? Maltas, minä panen kääreen otsallesi. Se tekee hyvää.

Lotti sipsutti pesupöydän luo, kastoi pyyhinliinan veteen ja laski sen Jojun otsalle.

Joju katseli häntä, kun hän siinä liikkui hiljaa ja pehmeästi kuin pieni täysikasvuinen nainen.

Jos uskaltaisi hänelle kertoa kaikki. Sanoa, ettei kääre, eivät lääkkeet häntä voineet auttaa. Ettei hän koskaan voinut parantua, ellei -- -- --

-- Lotti, kuiskasi hän.

Lotti loi häneen viattomat sinisilmänsä. Joju puraisi huuliaan. Pöllö, mikä hän olikin! Lottihan oli lapsi, pieni ymmärtämätön tyttö vain. Hän sulki silmänsä ja haukotteli.

-- Sinua nukuttaa, Joju, minä lähden pois. Hyvää yötä!

Lotti pujotti pienen kätensä Jojun laihtuneeseen kouraan.

-- Hyvää yötä!

Hän ei huomannut pojan tuskaista ilmettä. Varovasti hän sulki oven, ja joutui silmätysten Henrik Gyllenheimin kanssa.

-- Mitä sinä Jojun luona teit? kysyi Henrik jyrkästi.

-- Panin kääreen hänen otsalleen. Hän on sairas.

Lotti yritti sivuuttaa Henrikin, mutta tämä tarttui hänen käsiinsä ja koetti katsella häntä silmiin. Hän oli huomannut epävarman väreen tytön äänessä.

Lotti väisti hänen katsettaan. Henrik ei saanut huomata kyyneleitä, jotka nyt typerästi kohosivat hänen silmiinsä.

-- Lotti, katso minua silmiin.

Mutta Lotti katseli itsepintaisesti syrjään. Ja hänen pitkistä silmäripsistään tipahti pari kyyneltä poskelle.

Henrikin kasvoille levisi hellä ilme, mutta hän ei ollut huomaavinaan toisen mielenliikutusta.

-- Olen etsinyt sinua joka paikasta. Tule katsomaan Bellaa. Se on saanut pentuja. Neljä vallatonta vekkulia. Ja sinä saat niistä yhden. Tai ehkä Kaarlo pitäisi siitä enemmän.

Vaunuvajan perimmäisessä sopessa majaili Henrikin kiiltäväkarvainen ajokoira pentuineen suuressa laatikossa. Se heilutti iloisesti häntäänsä nähdessään isäntänsä ja salli murisematta Henrikin nostaa pennun toisensa jälkeen Lotin syliin.

Lotti nauroi kyyneleet silmissä.

-- Miten herttaisia ne ovat! Voi, saammeko me, saako Kaarlo todellakin yhden?

Hän siveli niiden pehmyttä karvaa, kostea kuono kosketti hänen kättään.

-- Pikku raukat.

Mutta hän ei vieläkään katsonut Henrikiin.

Henrik antoi hänelle aikaa rauhoittua. Sitten hän kysyi leikillisesti.

-- Miksi prinsessa suvaitsee osoittaa alamaiselle tallirengilleen epäsuosiotaan?

Lotti ravisti päätään, mutta ei vastannut.

Silloin Henrik kävi suoraan asiaan.

-- Miksi itkit äsken?

-- Enpähän itkenyt, intti Lotti ja lisäsi johdonmukaisesti: Tahtoisinpa nähdä sellaisen tytön, joka ei itke, kun hänen nuorempi veljensä panee matkalaukkuun öljyisiä kääröjä, jotka rasvaavat hänen valkoisen hameensa. Ja sinä et ollenkaan huoli minusta, kun minä olen sellainen typerä hanhi, -- ja minulla on niin ruma hame ja kömpelöt kengät -- -- --

Henrik silitti Bellan selkää. -- Bella, oletko koskaan nähnyt sellaista pientä turhamaista oliota? Jumala on luonut hänet prinsessaksi, ja hän itkee ruman hameen tähden. Hyi, hyi, pikku prinsessa!

Hän sipaisi etusormellaan Lotin nenänpäätä.

-- Nuhteita sietäisit, mutta eihän tallirengin sovi nuhdella prinsessaa.

-- He ovat kaikki niin viisaita ja hienoja nuo toiset.

-- Kutka?

-- Tyyra ja sinun serkkusi. Ja sinä tanssit vain heidän kanssaan.

-- Sinähän et tullut tanssimaan, kun minä pyysin.

-- Minä en osaa tanssia. Ja Emma sanoi, että sinä olet liian suuri tanssiaksesi minun kanssani.

Henrik kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katseli häntä vakavasti silmiin.

-- Tahtooko pikku prinsessa kuulla ja painaa mieleensä, mitä hänelle nyt sanon? Kuluu vielä pitkä aika, ennenkuin tallirenki on surmannut lohikäärmeen ja ratsastanut lasivuoren harjalle lumottuun linnaan. Mutta prinsessan tulee uskoa ja luottaa häneen. Ja odottaa, kunnes hän tulee noutamaan prinsessaansa kullatuilla vaunuilla ja kuudella maidonvalkealla hevosella.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Joju heittelehti levottomana vuoteellaan. Laihat sormet rypistivät lakanaa, pää painui tuskaisena puolelta toiselle.

-- Noora, kuolenko minä?

Kysymys kuului hiljaisena, ja hetkeksi sairaan levoton liikehtiminen pysähtyi.

Noora silitti hänen otsaansa.

-- Ei, ei Joju, et sinä saa kuolla. Ethän tahdo lähteä pois Noora siskon luota?

Rouva Örnfelt kiirehti vuoteen luo.

-- Rakas Jojuseni. Elä puhu noin hirveitä asioita. Oi, äiti ei jaksa sellaista kuulla. Sydänkäpyseni. Näetkö, kuinka äiti itkee?

-- Mutta äiti, sinä olit aina niin pahoillasi siitä, että minä olin vinoselkäinen. Ja ajatteles, ehkä minusta tulee kyttyräselkäinen. Silloin sinä et kehtaa käydä kanssani kadulla.

Rouva Örnfelt teki torjuvan liikkeen käsillään. Hänen kasvonsa vääristyivät pidätetystä itkusta.

Mutta Joju jatkoi säälimättä. -- On parempi että kuolen. Minä tulen kateelliseksi ja häijyksi, kun näen terveitä, voimakkaita poikia. Minä olen ollut niin kateellinen. Henrikille ja -- Mikolle ja -- ja Markille.

Viimeinen tuli hiljaa. Pojan kasvot värähtelivät. Kova sisäinen taistelu kohotti punan poskille. Hetken hän oli hiljaa, rinta huohotti, kädet puristivat peitettä.

Sitten Noora kuuli hänen kuiskaavan nimeään, arasti, väkinäisesti.

-- Noora. Istu tähän viereeni. Sinä yksin, ei kukaan muu saa kuulla. Äiti, et sinäkään. Noora kertoo sitten sinulle.

Rouva Örnfelt poistui nenäliina silmillä. Hän ei ollut loukkaantunut, Noora oli aina ollut Jojun uskottu. Ja mitä salaisuuksia saattoi poikaparalla olla?

Ovella hän kohtasi Tyyran.

-- Miten Joju jaksaa? kysyi tämä levottomana.

Rouva Örnfelt pyyhki silmiään.

-- Nooran mielestä huonosti, mutta minä uskon Nooran liioittelevan. Tämä on vain ohimenevä heikkouden puuska.

Tyyra oli kääntynyt selin äitiinsä ja katseli ulos ikkunasta.

-- Hän sairastui oikeastaan Sarvimäellä. On omituista, miten hän tuntuu kaihtavan Markia.

-- Joju on aina ollut hienotunteinen poika ja Mark -- tiedäthän, miten hän on käyttäytynyt Nooraa kohtaan.

Tyyra naputti ikkunanruutua.

-- Tuntuu siltä kuin jokin kalvaisi Jojun mieltä. Se on herättänyt muidenkin huomiota. Hän oli niin omituinen Sarvimäellä. Henrik Gyllenheim ihmetteli sitä.

-- Tyyra, käänny tännepäin, kun puhuttelet äitiäsi. Elä lörpötä turhuuksia. Nouda mieluummin hajusuola makuukamarin pöydältä, olen niin kiihoittunut.

Rouva Örnfelt vaipui voihkien sohvan nurkkaan.

-- Pyydä Mimmiä keittämään kahvia. Se virkistää, huusi hän Tyyran jälkeen.

Sisällä Jojun makuuhuoneessa oli hiljaista.

Noora piteli Jojua kädestä ja odotti hänen puhuvan.

Kesti hetkinen, ennenkuin Joju sai sanotuksi asiansa. Viimein hän kuiskasi:

-- Minä tahtoisin Pikkupappilaan.

-- Mutta, Joju, ethän pyri meiltä pois? -- Noora asetti kätensä pojan valtimolle. Hourailiko hän?

-- Minä ikävöin sinne, puhui Joju hitaasti -- olen jo kauan ikävöinyt.

-- Eikö sinun ole hyvä täällä? Olemme koettaneet hoitaa sinua niin hyvin kuin olemme ymmärtäneet.

Joju jatkoi sairaan itsepintaisuudella ajatusjuoksuaan.

-- Minulla oli siellä silloin kaksi vuotta sitten niin hauskaa. Tulin paljon terveemmäksi. Siellä on rauhallista. Minä tahdon kuulla Anna tädin soittavan iltavirttä. Ja Lotti voisi istua vuoteeni ääressä.

Noora mietti. Veljen ikävä oli hänelle käsittämätön, tuntui mahdottomalta noudattaa hänen haluaan.

Hän päätti toistaiseksi olla vastustamatta, Jojun silmät hohtivat kiihtymyksestä. Häntä täytyi rauhoittaa.

-- Kysytään lääkäriltä, ehdotti hän. Nuku nyt vain rauhassa.

-- Pääsenkö sitten, jos lääkäri lupaa?

-- Pääset, pääset, rauhoitu ja nuku.

Rouva Örnfelt löi kätensä yhteen kuultuaan Jojun toivomuksen.

-- Kuulumatonta! Sairaan pojan oikkuja! Et kai aio myöntyä, Noora? Eihän Pikkupappilassa ole likikään niin mukavaa kuin täällä. Sellaisia vuoteita kuin sinulla on, Noora, ei ole koko pitäjässä, tuskin Sarvimäelläkään.

Noora ei kuullut äidin mielenpurkausta. Hän ihmetteli, miksi hänelle, joka tahtoi kulkea tietänsä häiriintymättä ja häiritsemättä, asetettiin niin monta pulmaa ratkaistavaksi -- -- --

Pikkupappilassa oli kaikki valmista Jojun saapumista varten. Pastori itse oli lähtenyt häntä noutamaan. Äiti ja Martta olivat järjestäneet vierashuoneen sairaan hoitoa silmälläpitäen. Ulla oli poiminut kukkia, ja Lotti luovutti pienen, mukavan keinutuolinsa lastenhuoneesta.

Kaarlo ja Lauri olivat suurella touhulla ja hälinällä kuljettaneet lelunsa läheiseen hiekkakuoppaan. Heille oli sanottu, ettei Jojua saanut häiritä ja silloin he mieluummin päättivät muuttaa pois "koko talosta", sillä mahdotontahan oli leikkiä meluamatta.

Joju lepäsi väsyneenä, mutta tyytyväisenä mukavassa vuoteessaan, joka Alma Örnfeltin vaatimuksesta oli tuotu Onnelasta. Hän uskoi varmasti paranevänsä päästyään Pikkupappilaan.

Noora oli neuvotellut lääkärin kanssa, ja tämä oli kehoittanut suostumaan pojan pyyntöön.

-- Pastorinrouva ei suotta ole ollut vanhan Gustaava Schöringin opissa. Hänellä on hyvä käsi ja tarkka silmä. Pojan hermosto on äärimmilleen ärtynyt. Jotain on hullusti hänessä. Kunpa vain pääsisimme syyn perille.

Mutta näytti siltä kuin ei Joju sittenkään olisi jaksanut vaurastua. Ja eräänä päivänä hän toden teolla peljästytti pastorin rouvaa.

Nuoret olivat päättäneet lähteä yhdessä ravustamaan. Mark oli tullut Kaunialasta ja Henrik Gyllenheim Sarvimäeltä. Oli määrä lähteä yöksi läheisen joen rantaan ja palata vasta aamulla. Joju makasi vuoteessaan ja kuunteli iloista hälinää, ovien pauketta, raikasta naurua, kiireisiä askelia, kaikkea sitä puuhaa, joka syntyy, kun nuorten parvi lähtee liikkeelle.

Joju kuunteli ja ajatteli katkeria ajatuksia. Siinä hän makasi vuoteeseen kytkettynä ja muut pitivät hauskaa.

Ei kukaan edes tullut häntä tervehtimään. Markia hän ei tahtonutkaan tavata, mutta Henrik olisi voinut tulla.

Joku väänsi ovenkahvaa. -- Sisään astuivat Henrik ja Mark.

-- Hei, poika! huusi Henrik, terve mieheen.

Jojun kasvoille tuli hätääntynyt ilme. Hän käänsi päänsä seinään päin.

-- Minun pitäisi nukkua.

-- Ehkä me sitten lähdemme, sanoi Mark ystävällisesti. Hänestä tuntui tukalalta nähdä Joju niin raihnaana.

-- Niin lähde sinä, minäkin tulen kohta, kehoitti Henrik.

Mutta hän ei lähtenytkään. Istui Lotin pieneen keinutuoliin, niin että se natisi ja kysyi:

-- Miksi et pidä Markista, Joju?

Joju hätkähti.

-- Olenko sanonut, etten pidä hänestä?

-- Hoh, kyllä sen kissakin huomaa. Mark on sentään sinulle niinkuin pojan tulee toiselle olla.

-- Hän oli ilkeä minulle Berliinissä.

-- Se on ollutta ja mennyttä. Mark on kärsinyt paljon senjälkeen.

-- Hänen on hyvä nyt. Kauniala on hänen kotinsa.

-- Mutta hän on kadottanut isänsä.

-- Fred ei ollut hänen isänsä, huusi Joju kiivaasti.

-- Mark itse ainakin uskoi niin, eikä ole kovinkaan hauska yhtäkkiä kuulla, että onkin ollut erehdystä, kaikki mitä on uskonut. Minä luulen, että Hassel olisi tunnustanut hänet, jos olisi ennättänyt. Ja ehkä hän sen on tehnytkin.

Jojun huulet olivat tiukasti yhteenpuserretut.

Ulkoa huudettiin: -- Henrik, joudu, Henrik!

Henrik nousi lähteäkseen.