Part 11
-- Se on vain sellainen temppu. Tylsää! Minä olen kyllästynyt olemaan enkelimäinen kultakiharainen poju, mutta vaikka kuinka taistelen vastaan, pukevat he minut tähän innoittavaan samettipukuun ja punaavat poskeni, jotta näyttäisin oikein herttaiselta pikku pojalta. Huh, se on ilkeätä!
-- Mark, sinun täytyy luopua heistä, sanoi Ulla ankarasti.
-- Ja palata tohtori Hirschin ummehtuneiden kirjojen ääreen? Bitte schön! Ei, mieluummin käytän tekotukkaa ja polvihousuja vaikka koko ikäni. Saan nyt ainakin soittaa.
-- Mutta sinähän sanoit, että Julius lyö sinua.
Mark rypisti otsaansa. -- Julius on koko ilkiö. Mutta en aio sitä kauemmin sietää. Voin antaa takaisinkin, jos tarvitaan.
Ulla alkaa taas pyytää Markia. -- Sinun täytyy luopua heistä. Sinähän olet kuin mustalainen, oikea kulkuri.
Silloin Mark suuttuu.
-- Minä olen taiteilija, sanoo hän, vapaa taiteilija.
Mutta nyt kuuluu pihalta naisen ääni.
-- Lajos, Lajos!
-- Se on madame, kuiskaa Mark. Ja nyt minun täytyy lähteä.
Kun Mark on lähtenyt, istuu Ulla vielä hetkisen yksin puolihämärässä vaunuvajassa. Sitten hänkin lähtee, hiljaa, alakuloisena. -- --
* * * * *
Maisteri Mennander seisoi hellan ääressä ja odotti kello kädessä munan kypsymistä. Keittiö oli pieni ja siisti, kuparit hyllyllä kiilsivät ja lattialla oli somat riepumatot.
Ovelle naputettiin. Ulla astui sisään. Hänellä oli kädessään pieni ruskea käärö.
-- Tämä riippui avaimessa oven ulkopuolella, sanoi hän.
Maisteri nyökäytti päätään.
-- Laske se pöydälle, sanoi hän, se on minun ranskanleipäni. Leipurin Mimmi ripustaa sen siihen mennessään tästä ohi maitokauppaan. Sillä tavoin saan joka päivä tuoretta ranskanleipää.
Maisteri nosti munan kattilasta. Pöydällä oli maitoa, voita, juustoa ja ranskanleipä. Ulla seisoi ovensuussa ja katseli maisterin valmistuksia.
-- No, Ulla, sanoi maisteri. Mikä sinut tänne toi?
Ulla nieli ja nieli. -- Minä läksin ilman lupaa koulusta, pois, sanoi hän.
Maisteri istui ja söi.
-- Minkävuoksi niin teit? kysyi hän. Mutta elä puhu sieltä ovensuusta. Tule lähemmäksi. Istu tuohon. Ja tuossa on sinulle voileipä. Juustoa myös.
Ulla pureksii voileipää. Pala ei tahdo solua kurkusta alas.
-- Minun täytyi mennä, sanoo hän.
-- Etkö tiennyt, että se oli väärin? kysyi maisteri ja leikkaa viipaleen juustoa leivälleen.
-- Tiesin, mutta joskus ei voi olla tekemättä sellaista, mitä muut ihmiset pitävät vääränä.
Ja sitten Ulla alkaa kertoa. Hän kertoo kaiken, minkä tietää Markista. Hän alkaa hiljaisella äänellä epäröiden, mutta mitä kauemmas hän ehtii, sen kaunopuheisemmaksi hän tulee.
Ja maisteri kuuntelee. Hän on nyt lopettanut syöntinsä ja istuu toinen poski kämmenen nojassa.
-- Vai sellainen on Mark, sanoo hän, kun Ulla on lopettanut puhetulvansa. Ja mitä nyt on tehtävä tämän nuoren Paganinin hyväksi? Se on selvää, että monsijö Mjháilyin käsiin emme voi häntä jättää.
Ulla katselee apua odottavana maisteriin. Varmaankin hän voi auttaa. Kunpa vain Mark sallisi itseään autettavan.
Maisteri nousi pöydästä.
-- Nyt me menemme tätien luo, sanoi hän. Sinulla on kai asiata heillekin.
Ullan jalat tuntuivat lyijynraskailta.
-- Pitääkö minun tunnustaa heille, että puikahdin koulusta? kysyi hän rukoilevasti.
-- Sen saat itse päättää, sanoi Tikka rauhallisesti, mutta Ulla näki kyllä, mitä hän ajatteli. Ulla olisi suonut maisterin ymmärtävän, miten vaikeata tädeille oli selvittää muutamanlaisia asioita. He eivät käsittäneet, että kukaan saattaa unohtaa kaiken tavoittaessaan jotain. Heidän mielestään on olemassa vain yksi: velvollisuus, ja he näkevät sen selvästi. Mutta Ullalta velvollisuus joskus peittyy hämärään, sen sijalle astuu toisia, tärkeämpiä näkökohtia.
Ja tuo, että velvollisuus ikäänkuin tekee kiusaa hänelle ja kätkeytyy, on juuri syypää siihen, että hän niin usein erehtyy ja tekee tyhmyyksiä.
Nytkin. Tätien mielestä hänen olisi pitänyt istua koulussa ja tehdä velvollisuutensa. Mutta Ulla arveli, että Mark oli ensi sijassa, Mark rukka, yksinäinen poikaparka.
Ulla kuvitteli velvollisuuden kookkaaksi, ankaraksi naiseksi, jonka suuri valkoinen käsi käski häntä seuraamaan valmiiksi viitoitettua tietä. Mutta oli olemassa pahankurinen, vallaton pikku menninkäinen. Se pujottautui esille velvollisuuden takaa ja houkutteli Ullan viehättäville oikopoluille, jotka eivät tuntuneet lainkaan vaarallisilta, mutta myöhemmin näyttivät, ainakin vanhempien ihmisten silmissä, pahennusta herättäviltä.
Ja nyt velvollisuus vaati häntä katsomaan vääräksi sellaista, mikä ei hänen mielestään ollut väärää. Se oli pulmallista.
Mutta Sofia tädistä se ei ollut lainkaan pulmallista. Hän määräsi Ullalle tunnin jälki-istuntoa luvattomasta poistumisesta koulusta. Ja Ullan mielestä se oli selvää peliä. Hän kärsi rangaistuksen nurkumatta. Tunti tunnista.
Tunnustettuaan syntinsä Ulla sai poistua. Tädit ja maisteri neuvottelivat, miten Markin suhteen oli meneteltävä. Maisteri ehdotti, että oli sähkötettävä Ulrik Schöringille pojasta. Tädit olivat samaa mieltä. Mutta kesti ainakin pari päivää, ennenkuin hän ennätti saapua kaupunkiin, joka ei ollut rautatieyhteydessä muun maailman kanssa.
Maisteri Mennander tuumaili ja aprikoi. Ja sitten hän meni professori Miháilyin luo ja kysyi, eikö hän suostuisi antamaan vielä yhden konsertin kaupungissa. Yleisö oli innostunut ja halusi kuulla lisää. Professori hieroi käsiään, hymyili ja kumarteli. Miksikä ei? Jos arvoisa herra vain hankki pääsylipuille menekin, oli hän ja hänen seurueensa valmis palvelemaan kaupungin arvossapidettyä yleisöä.
Sen päivää nähtiin maisteri Mennanderin liehuvat takinliepeet yhtämittaisessa liikkeessä. Hän juoksi pormestarin portaissa, mairitteli itaraa kauppias Kolkkasta, puhkui kuin veturi apteekkarin luona ja puhui Chopinista makkaramestari Paistiselle. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta ei hän saanut kokoon kuin kourallisen väkeä. Kaupunki oli pieni, sen musikaalinen yleisö oli ollut jo edellisessä konsertissa. Eikä madame Lola Ramonin laulu ollut omiaan houkuttelemaan toiseen käyntiin. Mutta ne harvat, jotka noudattivat maisterin houkutuksia, näkivät ihmeen. Kolme Sandin neitiä istui jäykkänä juhlavaatteissaan ensimmäisellä tuolirivillä. Ja heidän seurassaan neiti von Pfeffer, jolle Sofia täti oli ostanut lipun. Pieni kieltenopettajatar oli haltioissaan. Hän oli pukeutunut paraimpiinsa, sulalla koristettuun hattuun, vaaleaan silkkihameeseen ja tanssikenkiin. Hartioilla oli untuvapuuhka ja kädessä pieni viuhka. Joka ohjelmanumeron jälkeen hän taputti käsiään ja kuiskasi puoliääneen arvostelujaan esiintyjistä.
Mutta tädit istuivat kankeina ja tyytymättöminä. Heitä hävetti madame Lolan avokaulaisuus, maalatut posket ja vapaa esiintyminen. Ja Markin keikaileva samettipuku ja keltaiset kiharat herättivät ankaraa paheksumista.
-- Sellainen komeljantti, sanoi Sofia täti.
Johanna täti oli loukkaantunut. Hän ei illan kuluessa kertaakaan erehtynyt luomaan toistamiseen katsetta "tuohon jumalattomaan, puolialastomaan naiseen."
-- Jos olisin tämän tiennyt, en ikinä olisi taipunut maisteri Mennanderin houkutuksiin ja tullut tänne, mutisi hän. Ja sydämessään hän päätti antaa aimo läksytyksen maisterille.
KAHDESKOLMATTA UUKU.
Ulrik Schöring ajoi pitkin kuoppaista maantietä epämukavissa kievarinrattaissa ja harmitteli huonoa onneaan.
Saatuaan Sofia tädin kirjeen, jossa vanha neiti juhlallisin sanoin ilmoitti Markin ilmestyneen kaupunkiin "pahennusta herättävän kiertolaisjoukon seurassa", lähti Schöring heti matkaan. Mutta Miháilyn seuruetta hän ei enää tavannut kaupungissa. Majatalon omistaja selitti, että professori oli lähtenyt, mutta luvannut pian palata. Hän oli jättänyt matkalaukkunsa isännän huostaan. Se oli tosin hyvin huono, mutta raskas. Ja madame Ramoni oli varoittanut isäntää siitä tarkoin huolehtimaan.
Ulrik Schöring pyysi nähdäkseen matkalaukkua. Hän nosteli sitä, se oli kulunut ja viheliäisessä kunnossa. Painava se kyllä oli, mutta Ulrik Schöringillä oli sittenkin epäilyksensä. Hän kyseli, olivatko taiteilijat maininneet mitään matkasuunnitelmastaan.
Ei, he eivät olleet siitä isännälle mitään ilmoittaneet. Ei kai herra epäillyt heidän kokonaan poistuneen? He olivat velkaa isännälle asunnon ja elantonsa koko siltä ajalta, minkä he olivat kaupungissa majailleet.
Ulrik Schöring kohotti olkapäitään ja lähti jättäen isännän synkkien aavistusten valtaan.
Ulla ei myöskään tuntenut Miháilyin taiteilijakiertueen matkanmäärää. He olivat lähteneet varhain aamulla heti toisen konsertin jälkeen. Markia ei Ulla ollut tavannut kuin kerran hätäpikaa kaupunginpuistossa.
Ulrik Schöring tilasi hevosen majatalosta. Ja maksettuaan runsaat juomarahat kyytipojalle hän sai tietää, että tämä oli aamulla ajanut "niitä ulkolaisia komeljantteja" lähimpään kievariin, josta he olivat heti jatkaneet matkaansa edelleen.
Nyt oli hän ollut maantiellä koko päivän. Ilma oli kolea, satelikin vähän. Ei ollut hauska ajella tällaisella säällä huonoissa, tärskyvissä kieseissä hidasta hölkkää.
Ja kukaties oli matka turha: Miháilyit olivat ehkä toisella taholla. Tosin tiedettiin edellisessä kievarissa oudonnäköisien ihmisten ajaneen ohi, mutta he eivät olleet poikenneet majataloon, olivat vain juottaneet hevosta.
Kyytipoika kääntyi matkustajan puoleen ja viittasi piiskallaan punamullalla siveltyyn rakennukseen tien mutkassa.
-- Siinä on kievari, sanoi hän. Hevosen pitäisi saada levätä ja syödä ja minuakin hiukasee.
Ulrik Schöring nyökäytti päätään.
-- Eihän tässä sateessa mielikseen matkusta. Aja pihaan vain.
Pihalla on toinenkin hevonen. Kumaraselkäinen, pitkätukkainen mies seisoo maksamassa palkkaa kyyditsijälleen. Hän laskee rahoja tämän kouraan, mutta poika inttää vastaan ja tahtoo enemmän rahaa. -- He eivät ymmärrä toisiaan. Mies puhuu saksaa solkaten jonkun suomalaisen sanan joukkoon, poika kuuntelee epäluuloisesti ja hokee:
-- Herra maksoi liian vähän.
Ulrik Schöring ajattelee. -- Taisinpa saavuttaa Miháilyit, ja astuu kiistelevien luo. Silloin pitkätukkainen nopeasti maksaa mitä poika vaatii, pälyy epäluuloisesti tulijaan ja poistuu majataloon.
Sisällä majatalossa istuu professori Mihàilyi vanhassa natisevassa kiikkutuolissa ja soutaa poltellen pitkää piippuaan. Hän on matkustanut koko päivän ja on uuvuksissa. Madame Ramoni loikoo sängyssä, polttaa ja toruskelee. Mark kuuntelee hänen sanatulvaansa ja katselee ulos ikkunasta, joka viettää takapihalle. Siellä kulkevat karjatytöt, hameet ylös käärittyinä. He kantavat vettä lehmille, jotka yhä ovat navetassa, koska laitumella ei näin keväällä vielä ole kyllin syömistä.
Mark katselee heidän puuhaansa, kuinka he kulkevat navetasta höyryävä maitokiulu kädessä punakkoina ja terveinä. Hänen ajatuksensa etsivät tietä tuttuihin paikkoihin. Hän näkee Harjulan ja Pikkupappilan. Ja Kaunialan. Hän näkee Martan toimeliaana maitokamarissa ja Lotin kissankuppi kädessä odottamassa lämmintämaitoa Mosselle, joka naukuu ja kihnuttaa kylkeään Lotin sääriä vasten.
Ulla häärii pienen vasikan ympärillä, joka on päässyt karkaamaan navetasta ja riehakkana kirmaisee pitkin karjapihaa. Ja pikku pojat huutavat ja nauravat ja pelästyttävät vasikan, joka alkaa loikkia kuin mieletön, kunnes Riikka saa sen takaisin navettaan.
Ja sitten tulee pastorin rouva huivi pään yli käärittynä. Hän astuu varovasti, ettei likaisi jalkojaan karjapihassa, ja kutsuu sisään lapset ja palvelijat.
-- Isä odottaa iltahartauteen, kun askareet on tehty.
Sellaista on Pikkupappilassa. Sellainen on koti. Mutta Markilla ei ole kotia. Hänellä on vain viulunsa.
Ja huoneessa nalkuttaa madame Lola. Ja papa Müller imee piippuaan ja heittää vastaan silloin tällöin sanasen. Julius on tullut sisään ja selittää, että nyt hän ei enää maksa penniäkään yhteiseen matkakassaan. Papa Müller saa pitää huolen lopusta. Ja sitten alkavat kaikki kolme riidellä. Julius Berk puhuu matalalla äänellä, joka kähisee esiin yhteenpusertuneiden huulten välitse, mutta madame Lola huutaa ja papa Müller koettaa karjaista sekaan.
Silloin naputetaan, ovi aukenee, ja Ulrik Schöring astuu sisään.
Kaikki vaikenevat äkkiä. Madame Ramoni korjailee irtivalahtaneita hiuksiaan, papa Müller seisoo ällistyneenä ja Julius kiroilee hiljaa.
Mutta Ulrik Schöring katselee heidän ohitseen ikkunan luo, jonka ääressä Mark istuu.
-- Mark, sanoo hän, olen tullut noutamaan sinua kotiin.
Markin sydämessä ailahtaa ilo. Mutta sitten hänen kasvonsa synkistyvät ja hän vetäytyy loitommaksi.
Nyt rohkaisee Julius Berk mielensä ja kysyy röyhkeällä äänellä.
-- Millä oikeudella te, herra, tunkeudutte meidän huoneeseemme?
Ulrik Schöring vastaa levollisesti. -- Sen sanon heti. Mark, mene tuonne viereiseen huoneeseen. Minä selvitän asiat näiden herrojen kanssa.
Selvittelyä ei kestänyt kauan. Papa Müller sai seteleitä, ja säestäjä, joka itsepintaisesti väitti, että Mark kuului heille eikä kenellekään muulle, sulki suunsa kuultuaan, että Suomessa saattoivat seikkailijat, jotka lähtivät hotellista laskujaan maksamatta helposti joutua poliisin kouriin.
-- Me jätimme sinne matkalaukkumme pantiksi, yritti madame Ramoni ylväästi puolustautua. Sen sisällys korvaa runsaasti, mitä olemme velkaa viheliäisestä ruoasta ja asunnosta.
Ulrik Schöring kumarsi hänelle kohteliaasti hymyillen.
-- Pelkään, arvoisa rouva, ettei hotellinomistaja ole samaa mieltä kanssanne. Häpeän sanoa, että hän avautti matkalaukkunne poliisiviranomaisten läsnäollessa.
Madame Lola puraisi huultaan ja mutisi jotain säädyttömistä suomalaisista.
Papa Müller luki setelit ja nyökäytti päätään. Näillä hän pääsi takaisin Saksaan. Hän olikin jo väsynyt kiertelevään elämäänsä. Paras oli palata takaisin Mainin varrelle soittamaan viulua pieneen, kotoisaan kyläkapakkaan.
Berk haroi synkkänä taiteilijatukkaansa. Lola Ramoni oli ynseänä kääntänyt selkänsä ja naputti kiihkeästi ikkunaruutuja sormillaan.
Ulrik Schöring loi ivallisen katseen kolmikkoon, kumarsi ja poistui viereiseen huoneeseen.
-- Kas niin, Mark poika, virkkoi hän suljettuaan oven. Nyt me kaksi lähdemme kotiin.
-- Minulla ei ole kotia.
-- Loruja, mies, et kai täydellä todella ajattele jatkaa tätä mustalaiselämääsi.
Markin kasvot ilmaisivat uhmaa. -- Minä en milloinkaan enää palaa takaisin Nooran luo. -- Ei kukaan voi minua siihen pakottaa. Olen jo viisitoista-vuotias.
-- Miellyttääkö sinua nykyinen seurasi niin suuresti, ettet henno heistä luopua? kysyi Ulrik terävästi.
Mark punastui.
-- He ovat taiteilijoita, köyhiä ja halveksittuja kuten minä. Mutta he ovat vapaita, ja minä tahdon myös olla vapaa.
-- Vapaita he kyllä ovat, niinkin vapaita, että lähtevät lentoon maksamatta hotellilaskujaan.
Mark puraisi huultaan.
-- Sitä en tiennyt.
Ulrik Schöring löi häntä olalle.
-- Ei, Mark, tämä ei kelpaa. Isäsi vanhana ystävänä vaadin sinua luopumaan heistä.
Poika tuijotti synkkänä lattiaan. -- Hän sanoi, että isä ei itsekään enää uskonut minua pojakseen. Olen löytölapsi vain, ilman laillisia oikeuksia. Sinä kuulit itse, setä, kun hän sen sanoi. Mutta minä en tahdo enää syödä kenenkään armoleipää. Ennemmin kärsin kurjuutta Miháilyin kaltaisten kanssa.
Ulrik Schöring mietti hetkisen.
Poika oli siis paha kyllä kuullut Nooran armottomat sanat. Onnettomuus oli tapahtunut, oli vain yksi keino sen korjaamiseksi.
Hän teki nopeasti päätöksensä.
-- Elkäämme kiistelkö, Mark. Sinä et enää halua palata Nooran luo. Hyvä, silloin ehdotan, että minä rupean holhoojaksesi -- Nooran suostumuksella luonnollisesti.
Mark pudisti päätään.
-- Kiitos, setä, mutta en tahdo enää olla kenellekään kiitollisuuden velassa. Oi -- hän koroitti ääntään -- niin kauas kuin muistan, olen ollut riippuvainen vieraista ihmisistä. Ensin Albert setä ja Bertta täti, -- sitten Kemellit ja sitten -- --.
-- Sitten isäsi, Mark, puuttui Ulrik vakavasti puheeseen. Elä unohda, Mark, että olet isäsi poika.
Mark astui askeleen lähemmäksi.
-- Uskotko, sinä, setä, uskotko todellakin, että minä, että minä olen Hassel? kysyi hän kiihkeästi.
-- Uskon, vastasi Ulrik levollisesti.
-- Sinä sanot sen vain saadaksesi minut suostumaan.
Mutta nyt Schöring kiivastui. Hän löi kämmenensä pöytään ja sanoi kovasti.
-- Mene hiiteen, poika. Olet samanlainen itsepintainen jässikkä kuin isäsikin. Nyt minä palaan Kaunialaan ja sanon Minnalle: Fred Hasselin poika kiertää maita mantereita epäilyttävien olioiden kanssa, koska hänessä ei ole kyllin tarmoa ja elämäntahtoa tullakseen suureksi taiteilijaksi.
-- Setä!
-- Niin juuri! Mitä luulisit isäsi tästä sanovan? Opinnot heitetään kesken ja alennutaan viheliäisten kyläsoittajien tasalle.
-- Setä!
-- Sinä olet tullut niin isäsi näköiseksi, että hänen vanhan ystävänsä on sekä iloista että surullista nähdä sinua. Ja jos ylpeytesi kieltää sinua vastaanottamasta apua Ulrik Schöringiltä, niin voithan maksaa takaisin kaiken, silloin kun sinusta on tullut mies. Ja nyt -- tuossa on käteni.
Mark tarttui ojennettuun käteen. Hänen silmänsä säteilivät.
-- Kiitos, setä. Minä tulen kanssasi Kaunialaan. Ja minä lupaan, etten saata häpeään luottamustasi.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Havupuita kasvavalla niemellä, noin puolen virstan päässä valtamaantiestä, kohosi Noora Hasselin kesäkoti, Onnela. Fred Hassel oli sen rakennuttanut nuorelle vaimolleen häälahjaksi. Hän itse ei siinä koskaan ennättänyt asua, ennenkuin kuolema tuli, mutta Noora ja Örnfeltit viettivät siellä kesänsä.
Onnela oli rakennettu uusimpaan tyyliin, se oli ensimmäinen huvila paikkakunnalla, sitä ennen olivat ihmiset asuneet vain taloissa tai kartanoissa. Rahan voimalla, uskomattoman lyhyessä ajassa oli kesytön luonto taivutettu ihmisen mielen mukaan. Suorat, hiekoitetut käytävät olivat karkoittaneet mutkittelevat metsäpolut, ulkolaiset koristekasvit ja puut, vihannat ruohokentät ilmestyivät kuin loihtimalla keskelle metsäistä maisemaa. Siinä, missä seudun nuoret elokuun kuutamoöinä olivat asettaneet ravunsyöttejä ja nuotion ääressä istuskellen viettäneet riemukkaita hetkiä, kohosi nyt valkea uimahuone ja pitkä laituri. Ja vienojen vanamoiden sijalla kukkivat tummat puutarhaorvokit, kaunisväriset leukoijat ja upeat keisarinkruunut.
Alma Örnfelt ja Noora istuivat huvilan avonaisella verannalla. Vaunuissa makasi pikku Gretel jokeltaen ja koettaen pistää pientä paljasta varvastaan suuhunsa. Sukka hänen oli onnistunut riisua jalastaan. Kummulla, kahden petäjän väliin viritetyssä riippuverkossa lojui Joju toimetonna.
-- Eikö Joju teidän mielestänne ole käynyt hyvin heikoksi, äiti? virkkoi Noora.
-- Sinä kuvittelet. Hän ei ole sen huonompi kuin ennenkään.
Noora ei jatkanut keskustelua. Hän tiesi sen turhaksi. Äiti ei tahtonut nähdä, että Joju päivä päivältä huononi. Äiti ei ylimalkaan koskaan nähnyt sellaista, mitä ei halunnut tai mikä oli epämukavaa. Siksipä hän pysyikin niin nuorena ja komeana. Äidille ei kannattanut uskoa huoliaan. Hän tahtoi säilyttää mielen tasapainon, hän kammosi suruja. Ne oli eversti saanut kantaa, mikäli niitä oli heidän perhe-elämäänsä ilmaantunut. Ja tyttäret olivat varhain tottuneet siihen, että äiti oli pidettävä syrjässä kaikesta ikävästä. Äiti kyllä huolehti tunnontarkasti heidän ulkomuodostaan, puvustaan ja käytöksestään. Hän valvoi visusti heidän ulkonaista esiintymistään ja vaati, että heidän tuli herättää huomiota, olla viehättäviä ja hienoja, mutta sielunsa he saivat itse hoitaa.
Ja sen olivat tyttäret nurkumatta tehneetkin. Se oli terästänyt heidän luonnettaan, hempeämielisyys ei Alma Örnfeltin tyttäriä vaivannut.
Mutta Joju ei ollut samaa ainesta kuin sisaret. Pienestä pitäen hän oli ollut hento ja sairaalloinen. Hän mankui paljon ja vaati paljon hoitoa. Hän oli ollut ainoa virhe Örnfeltien muuten niin ehyessä ja mallikelpoisessa rakennuksessa. Äiti koetti sitä peittää, mutta Noora oli huomannut, että Joju ei ollut hänelle yhtä rakas kuin terveet, kauniit tyttäret. Hän tuotti paljon vaivaa ja häiritsi äidin mukavuutta sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Ja nyt oli Jojun tila todella huolestuttava, mutta sitä äiti ei huomannut tai ei halunnut huomata.
-- Tulee vieraita! huusi Joju tähystyspaikaltaan. Elviira täti ja Niemelän rouva.
Noora rypisti hienosti kulmiaan. Mutta Alma rouva ilostui. Noora oli niin harvapuheinen. Ja jäykkä. Vähältä ettei hän -- oma äiti -- tuntenut jonkinlaista arkuutta hänen seurassaan. Oli vapauttavaa saada puheliaampaa seuraa kahvipöytään.
Molemmat rouvat olivat punakat ja läähättivät. Helle oli ankara.
-- Läksimme vähän liikkeelle, selitti Elviira Kemell. Hilda käväisi meillä, ja kun minun käteni taas ovat työhön kykenemättömät -- työlästyttävä luuvalo -- läksin häntä saattamaan. Halusin nähdä sen uuden mankelin, josta Miili kertoi. Kuuluu muka olevan paljon kevyempi kuin entisenmalliset. Onko siinä perää, Noora?
-- On kyllä, näytän sen heti tädille. Mutta ensin kahvia.
-- Nuoret menivät asemalle, selitti Hilda Hanén. He tapasivat Henrik Gyllenheimin maantiellä ja lähtivät yhtä matkaa postia kantamaan. Henrik oli käynyt Pikkupappilassa. Ulla ja Lotti istuivat Sarvimäen paroonin sukuvaunuissa yhtä huolettomasti kuin konsanaan omissa nappularattaissaan.
-- Olen aina sanonut, että Anna Schöring ei osaa kasvattaa lapsiaan, huomautti Elviira rouva.
-- Kaikille ei ole annettu kasvattamisen suurta lahjaa, huomautti Alma Örnfelt arvokkaasti. Tyyra armaani, oletko ollut uimassa?
Tyyra oli astunut verannalle. Hän oli kaunis katsella. Hoikka ja notkea hän oli kasvultaan, valkoinen kaula kannatti sirosti muodostunutta päätä, mustat hiukset levisivät valtoinaan ja kylvyn kostuttamina pyöreille olkapäille. Iho oli maidon valkea, suu pieni ja täyteläinen.
Hilda rouva katseli häntä peittelemättömällä ihastuksella, Elviira rouva tuhautti nenäänsä. Alma pöyhisteli aivan liiaksi kauneilla tyttärillään. Hänet valtasi vanha, voittamaton halu masentaa tämä onnellinen, alati tyytyväinen sisar.
-- Kyllä teillä on täällä kaunista, alkoi hän. Kukapa olisi uskonut, että roskaisesta Mäntyniemestä tulisi tällainen paratiisi. Niin -- niin, kaikkea saa rahalla. Ja sinulla on rahaa, Noora. Olipa onni sinulle, ettei Fred Hassel ennättänyt tehdä testamenttiaan. Olisit saanut koko joukon vähemmän, jos Mark olisi julistettu hänen lailliseksi pojakseen.
Alma Örnfeltin poskille kohosi tumma puna. Elviira oli kerrassaan sietämätön. Hyvä Jumala, miksi ei ihmisen sallittu valita oman mielensä mukaan sukulaisiansa! Ikinä hän ei silloin olisi tunnustanut Elviiraa sisarekseen.
Mutta Noora oli järkähtämättömän levollinen.
-- Fred tiesi kyllä, mitä teki, hän sanoi. Jos hän todella olisi tahtonut tunnustaa Markin pojakseen, olisi hän tehnyt sen ajoissa. Mikään laiminlyönti ei siinä suhteessa tullut kysymykseen. -- Kas siinähän tulevat Pikkupappilan tytöt ja Henrik Gyllenheim. Istukaa, tytöt. Henrik on kasvanut isoksi pojaksi.
-- Ihmiset puhuvat niin paljon, jatkoi Elviira rouva itsepintaisesti. Väitetään sellaistakin, että Hassel olisi tunnustanut Markin pojakseen, mutta, että paperi on hävinnyt.
-- Fredin paperit olivat kaikki hyvässä järjestyksessä hänen teräslippaassaan. Hän oli tarkka ja täsmällinen asioissaan. Jos sellainen paperi olisi ollut olemassa, minä kyllä olisin sen nähnyt.
Elviira rouva ei kestänyt Nooran kylmäverisyyttä. Hän näki paraimmaksi peräytyä.
-- Niin, luonnollisesti. Ihmiset ovat aina niin kerkeitä puhumaan.
Henrik Gyllenheim oli istunut juttelemassa Tyyran kanssa. Sattumalta hänen katseensa osui Jojuun. -- Mikä pojalle tuli? Hän oli huomattavan peljästynyt, ja käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi tuntuvasti, Tyyra seurasi Henrikin katsetta.
-- Joju, oletko sairas? kysyi hän ihmetellen.
Joju kohotti käden otsalleen kärsivän näköisenä.
-- Päätäni kivistää.
-- Sinä istuit liian kauan päivänpaisteessa äsken. Mene lepäämään, sanoi Noora huolestuneena.
Joju nousi paikaltaan ja lähti nilkuttaen astumaan ovelle. Ohi mennessään hän kohtasi Ullan säälivän katseen.
-- Mitä sinä töllötät? kivahti hän ärtyisesti.
Ulla hämmentyi.
-- Olit niin kalpea.
-- Eikö ihminen saa enää olla rauhassa, sairaskaan. Sinä pistät nenäsi joka paikkaan. -- Hän poistui kiukkuisena.
Ullan posket punoittivat. Ihme ja kumma, kuinka ärtyiseksi Joju oli käynyt.