Part 10

Joka kerran, kun raatihuoneen iso sali oli kirkkaasti valaistu, tiesivät kaupunkilaiset, että jotakin hauskaa oli tulossa. Silloin riensivät tytöt ja pojat, eukot ja ukot katsomaan hauskuutta. Tuntikausia he seisoivat pihalla tuijottamassa niiden onnellisten ilonpitoa, jotka tuonne sisälle olivat päässeet. Jotkut rohkeammat tunkeutuivat portaille ja kurkistivat suoraan sisään ikkunasta uteliaisuuttaan lainkaan salaamatta.

Huhu ihmelapsesta oli koonnut pihan täyteen yleisöä. Muuan yritteliäs muurarineukko seisoi portailla nenä litistettynä ikkunaa vasten ja teki selkoa näkemästään muulle kansalle.

-- On siellä joutilasta väkeä! Voi, voi! On pormestari ja viskaali ja postimestarikin. Ja kahtokaas, minkälainen hienous pormestarinnalla on päällään. Ei uskois. Ja Koljaskakin on siellä! Hahhaa, pitää ihan nauramani. Sekin on herrasväkeä olevinaan. Entinen piika!

Tähän tapaan kävi muurarin eukon suu, kunnes muuan lihava pesumummo töyttäsi häntä kyynäspäällään tokaisten.

-- Oo vaiti, että tässä muutkin saa äänensä esille.

Tyttöset aidalla nauttivat näytelmästä. Mutta pian Ulla teki sen ikävän huomion, että heidän paikaltaan näki kyllä yleisöä, mutta ei esiintyjiä. Hän alkoi hiljakseen liukua alas aidalta.

-- Ulla, sinä putoat, varoitti Helena.

-- Minä tahdon nähdä hänet.

Ulla heitti kätensä irti ja putosi raatihuoneen pihalle. Toinen polvi sattui kiveen, mutta siitä ei ollut muuta haittaa, kuin että nahka hankautui polvesta ja sukkaan tuli reikä. Ketterästi hän puikkelehti ihmisjoukon keskitse ja pääsi onnellisesti portaille. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta, jolloin muurarin eukon huomio ja puhetulva oli keskittynyt takana seisovaan palvelustyttöön, hän ovelasti pujottautui etumaiseksi ja kurkisti saliin.

Pianon ääressä istui laiha, pitkäkaulainen nuorukainen. Hän takoi soittokonetta tarmonsa takaa, pitkä, punertava tukka heilahteli kasvoille, suu oli vihaisen näköinen. Hänen tuolinsa takana seisoi lihava, tummaverinen nainen. Hänen kasvonsa olivat nuoren näköiset, posket punaiset ja silmäkulmat mustat, kaula ja olkapäät olivat paljaat, kirkkaankeltainen silkkipuku verhosi rehevän vartalon. Hän lauloi varmaan jotain kaunista. Ulla ei kuullut sanoja.

Yleisö taputti laimeasti käsiään. Laulajatar hymyili, kumarsi ja hymyili taas. Pitkäkaulainen nuorukainen loi häneen vimmastuneen katseen. Sitten molemmat poistuivat.

Ikkuna avattiin, salissa oli nähtävästi kuuma. Joku haukotteli, naiset supisivat keskenään, pormestari niisti kuuluvasti isoa nenäänsä.

Sitten tuli hiljaisuus.

Lavalle astui joustavin askelin hoikka, tummasilmäinen poika viulu kädessä. Hänellä oli yllään musta samettipuku, pitkät kellertävät kiharat valuivat olkapäille, kengissä oli kiiltävät soljet, kaulassa pitsikaulus.

-- Kato räähkää, miten on korea, huudahti muurarin eukko Ullan takana.

-- Jo on, myönteli pesumummokin. Ullan sydän oli seisahtunut. Sitten se alkoi kiivaasti sykkiä. Nuo silmät! Kenen olivat nuo silmät? Surulliset ja uhmailevat.

Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Se johtui vain siitä, että hän koko päivän oli ajatellut Markia niin voimakkaasti. Tuohan on Lajos Miháilyi, unkarilainen ihmelapsi. Ja hänellä oli vaaleat hiukset ja oli vain kymmenvuotias. Mutta pitkä hän oli ikäisekseen.

Nyt poika kumarsi yleisölle ja alkoi soittaa. Ulla koetti tunkeutua lähemmäksi ikkunaa paremmin kuullakseen, mutta sai aimo töytäyksen pesumummolta.

-- Se on rohkea tuo tyttö. Tuppaa toisten eteen. Pysy syrjemmällä.

Toinen töytäys muurarin eukon vahvasta kyynärpäästä heitti Ullan toisten taakse. Turhaan hän kurottautui varpailleen nähdäkseen. Hänen eteensä kohosi vankka muuri tukevia selkiä.

Silloin Ulla kääntyi ja lähti juoksemaan kotiin päin.

-- Minun täytyy nähdä hänet, hoki hän juostessaan. Tietysti se ei ollut Mark. Sehän on mahdotonta. Markin näköinen vain.

Nopeasti hän syöksyi keittiöön portaita myöten ylös, etsi avaimen maton alta oven edestä, jossa sitä säilytettiin, kun kaikki olivat poissa kotoa, avasi oven ja juoksi huoneeseensa. Pienessä vanhanaikaisessa piirongissa oli hänen säästölippaansa. Nopeasti hän irroitti kaulastaan avaimen, joka riippui punaisista langoista punotussa kantimessa. Sormet vapisivat hänen avatessaan säästölipasta. Siinä olivat hänen pienet säästönsä enimmäkseen suuria raskaita kymmenen ja viiden pennin rahoja, joku hopealantti joukossa. Ulla oli aikonut ostaa niillä tuliaisia kotiväelle, kun hän koulun päätyttyä lähtisi kotiin. Mutta nyt hän ei sitä ajatellut. Kiireesti hän laski. Kymmenen penniä, kaksi kymmentä -- viisikymmentä -- markka -- kaksi markkaa.

-- Riitti!

Hän yritti sulkea laatikon, mutta se teki tenän kuten niin usein ennen. Kun yksi nurkka meni sisään, teki toinen uppiniskaista vastarintaa, Ulla työnsi ja kiskoi. Turhaan! Laatikko oli kuin noiduttu.

-- Senkin kiusankappale, torui Ulla vedet silmissä. -- Ole sitten avoinna!

Hän kiiti ulos, paukahutti keittiön oven kiinni järjestään, väänsi avaimen suulta ja heitti sen maton alle.

Portilla hän törmäsi yhteen Rakelin kanssa.

-- Minne sinä? Me jo tulimme pois, Helena ja minä.

Ulla torjui kärsimättömästi kädellään ja lähti juoksemaan raatihuoneelle.

Rakel juoksi lähimpään kadunkulmaan hänen jälkeensä.

-- No totta tosiaan, mutisi hän hämmästyneenä, eikö vain hän menekin takaisin! Olisipa Ullan tapaista uskaltaa ihan konserttisaliin.

Ulla pysähtyi hengästyneenä vasta vahtimestarin eteisessä, laski rahansa pöydälle ja sai pääsylipun. Varovasti hän avasi oven ja koetti kuulumattomin askelin pujahtaa sisään. Mutta lukko narahti pahasti, ja puolet yleisöstä kääntyi katsomaan rauhanhäiritsijää, joka tunkeutui sisälle kesken soittokappaletta.

Huh, noita paheksuvia silmäyksiä! Siinä oli pormestarin sinipunerva, käyränenäinen naama, siinä tohtorinnan kalpeat kasvot, apteekkarin kiukustunut silmänisku ja Vaava Lundin ivallinen hymy. Ja tuolla -- Jumalan kiitos -- tuolla oli Tikan kumara selkä ja haalistunut takki. -- Ulla hiipi hänen viereensä, vajosi kiitollisena istumaan ja suuntasi katseensa lavalle. --

Lajos Mihàilyi soitti yhä! Ullan henkeä salpasi.

Se oli -- oi -- se oli sittenkin Mark. Luonnollisesti. Kun Ulla tarkemmin ajatteli, oli hän oikeastaan tiennyt sen koko ajan senjälkeen kun hän oli nähnyt ilmoituksen lyhdynpylväässä. Hän ei vain ollut uskaltanut itselleen myöntää sellaista ihmettä.

-- Mark, kuiskasi hän. Hänen täytyi sanoa jotain ollakseen varma siitä, että se oli totta. Mark, sanoi hän vielä kerran ja nipisti Tikkaa hihasta. Se on Mark.

Soitto taukosi. Vielä lyhyt loppuakordi, sitten yleisön ihastus puhkesi kättentaputuksina ilmoille. Ullan silmät loistivat ilosta ja ylpeydestä.

Markille taputettiin käsiä. Markia ihailtiin.

Ja nyt! Mark kumarsi ja hänen katseensa osui Ullaan. Hän kohotti sormen huulilleen ja heitti lentosuukon suoraan Ullalle.

Voi tuota hupsua, vallatonta poikaa! Ihmiset taputtivat käsiään yhä hurjemmin. Mark kumarsi uudelleen, yhä uudelleen.

Sitten hän alkoi taas soittaa, Ulla tunsi kappaleen. Se oli sama, jonka hän oli soittanut Pikkupappilan ladossa, lempeänä kesäaamuna, kun Minna tuli häntä noutamaan.

-- Erinomaista, sanoi Tikka ja paukutti käsiään yhteen, kun soittaja lopetti. -- Erinomaista. Hänestä tulee vielä jotain suurta.

Ullan täytyi saada se hänelle sanotuksi.

-- Voi, Tikka, voi maisteri, se on Mark, supisi hän.

-- Häh! sanoi maisteri, ja katseli hämmentyneenä Ullaan. Mitä sinä puhut?

Oli lyhyt väliaika ja äänekäs puheensurina täytti salin. Ulla puhui matalalla äänellä.

-- Ettekö muista? Minä kerroin teille hänestä. Markista. Hänestä, joka rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta. Hän karkasi ja nyt hän on täällä. Ei ole mitään Lajosta, Mark vain.

Maisteri hivutti sormellaan nenäänsä.

-- Ihmeellinen juttu! Oletko varma asiastasi?

-- Olen, olen. Hän katseli minua. En tiedä, kuinka he ovat saaneet hänen tukkansa vaaleaksi, mutta silmät ja suu ovat Markin. Ja kädet. Me toiset maalla ihailimme aina hänen siroja, kapeita käsiään. Ne olivat niin erilaiset kuin toisten poikain kädet.

Hyss! varoitti joku. Lavalle oli taaskin astunut lihava, tumma nainen.

-- Hän laulaa kurjasti, nurkui maisteri. Koko joukko on viheliäistä, poika yksin osaa jotakin.

Seuraava numero oli ihmelapsen ja seurueen johtajan Antal Miháilyin. Hän oli pieni paksu, mies, harmaahiuksinen, eloisa. Hän soitti selloa, Mark viulua, ja nuorukainen säesti.

Se oli kaunista.

Ulla nautti, mutta odotti siitä huolimatta malttamattomasti konsertin loppua. Kun vihdoin viimeiset säveleet olivat häipyneet, ja taiteilijat vielä kumarsivat lavalla, pujottautui hän yleisön lomitse ulos. Kadulle, portin viereen jäi hän monen muun uteliaan joukkoon odottamaan taiteilijain poistumista raatihuoneelta. Hehkuvin poskin hän kuvitteli, mitä Mark sanoisi hänet tavatessaan.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Sofia tädin keinutuoli heilui kiivaassa vauhdissa.

-- Se on ennenkuulumatonta, puhkui hän. Ja nyt häntä on kerrankin rangaistava perinpohjin. Minä olisin jo kauan sitten masentanut hänen taipumattoman luonteensa, mutta te toiset, varsinkin sinä, Agata, pidätte aina hänen puoltaan.

Agata tädin poskilla paloivat punaiset läikät.

-- Mutta ehkä hänellä nytkin on joku syy käyttäytymiseensä.

-- Syy ja syy. Hän on mennyt konserttiin vastoin meidän nimenomaista kieltoamme. Muuta en halua tietää.

-- Ehkä Rakel erehtyy, uskalsi Agata arasti huomauttaa.

Sofia sisar kohautti halveksivasti olkapäitään. Portaista kuului nopeita askeleita.

-- Ole tyyni, Sofia, varoitti Johanna, muista, että hän on vain lapsi.

-- Rauhoitu. Vanhana kasvattajana tiedän, miten on kohdeltava lapsia.

Ovi aukeni. Kolme silmäparia suuntautui jännittyneinä sisään astuvaan tyttöön.

Huoneessa vallitsi paljon puhuva hiljaisuus.

Mutta Ulla ei sitä huomannut. Kyynelten sokaisemana hän aikoi mennä huoneeseensa.

-- Ulla!

Sofia tädin ääni oli jäätävän juhlallinen.

Ulla näki ankarat, jäykistyneet kasvot. Mutta hän oli niin mielialansa vallassa, ettei nytkään tullut ajatelleeksi rikostaan.

Taas kuului Sofia tädin ääni, tällä kertaa värisevänä!

-- Ulla. Missä olet ollut?

Ulla koetti vastata. Mutta ääni petti, mielenliikutus valtasi hänet. Hän vaipui istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.

-- Oih, kuului nyyhkytysten välistä, hän ei tuntenut minua. Mark ei tuntenut minua.

Tätien hämmästys oli rajaton. He loivat toisiinsa kummastuneita katseita.

Oliko tyttö tullut höperöksi? Vai teeskentelikö hän vain päästäkseen rangaistuksesta?

Mutta Ulla yhä vain nyyhki, ja hänen surunsa oli niin välitön, että Agata sisaren sormet alkoivat kopeloida nenäliinaa.

Johanna läheni tyttöä, laski kätensä hänen olkapäälleen, ja sanoi lujasti. -- Lakkaa nyt jo itkemästä, Ulla. Hillitse itsesi. Etkö näe, että me vanhat tätisi istumme tässä.

-- Minä olen murheellinen, niin sanomattoman murheellinen, nyyhki Ulla yhä.

-- Toivottavasti murehdit tottelemattomuuttasi, huomautti Sofia täti hiukan epävarmalla äänellä.

Agata täti oli juossut noutamaan rauhoittavia tippoja.

-- Kas niin, lapseni. Kas niin, juo tästä. Ja kerro sitten meille, mikä sinua vaivaa.

-- Ja miksi menit vasten kieltoamme konserttiin, lisäsi Sofia.

Ulla loi kyyneleisistä silmistään tätiin moittivan katseen.

-- Minunhan täytyi mennä. Jokin ääni sydämessäni ajoi minut sinne. Eikö Sofia täti koskaan ole tuntenut aavistuksia?

Sofia täti rykäisi hämillään ja katseli tyttöön neuvotonna.

-- Minua aavistuttaa, että sinä tänä iltana saat löylytyksen, sanoi hän koettaen karaista mieltään.

-- Voi Sofia täti, se ei tee mitään. Minun sydämeni on joka tapauksessa särkynyt. En koskaan enää voi olla iloinen.

Agata täti loi epätoivoisen katseen sisariinsa. Mutta Johanna täti sanoi ankarasti.

-- Elä puhu tyhmyyksiä, vaan kerro mitä on tapahtunut.

Ullan nyyhkytykset harvenivat. Hän alkoi toipua. Ja viimein saivat tädit kuulla surun syyn. Hän oli nähnyt Markin. Hän oli juuri Lajos Mihàilyi, se unkarilainen poika. Ja Ullan oli täytynyt päästä näkemään häntä. Ja sitten hän oli jäänyt odottamaan Markia konsertin päätyttyä.

Mutta Mark oli astunut hänen ohitseen. Hän ei ollut katsahtanutkaan Ullaan. Niinkuin vieras hän oli kulkenut. Ulla oli huutanut "Mark", mutta hän ei kääntänyt päätänsäkään. Ulla huomasi kyllä hänen kuulleen, mutta Mark ei tahtonut enää tuntea häntä.

-- Siinä hän teki viisaasti, sanoi Sofia täti armottomasti. Tuollainen kodistaan karannut kiertävä musikantti ei ole sopivaa seuraa meidän veljentyttärellemme.

-- Mutta, täti, sehän on Mark. Oi, minun täytyy saada tavata häntä.

-- Se ei ole lainkaan tarpeellista. Kuten jo äsken sanoin, hän ei ole sopivaa seuraa sinulle.

Ullan katse oli täynnä äänetöntä moitetta. Hän nousi hiljaa paikaltaan ja astui huonettaan kohti.

-- Vai niin, sanoi Sofia täti kipakasti, noinko aiot sivuuttaa tottelemattomuutesi? Etkö pyydä edes anteeksi?

-- Tädit ovat hyvät ja antavat minulle anteeksi. Hyvää yötä.

Ääni oli soinnuton, kasvot ilmeettömät. Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.

Hetkisen istuivat kaikki kolme tätiä mykkinä. Sitten Sofia täti puuskahti mielenliikutuksesta läähättäen:

-- Tämähän on mainiota! Aivan kuin minä olisin loukannut häntä. Ja siinä te kaksi istutte ja tuijotatte minuun sen näköisinä, kuin minä olisin syyllinen eikä tyttö.

-- Elä kiivastu, Sofia sisar. Näithän, että Ulla oli suunniltaan, sanoi Johanna täti.

-- Sääli Mark rukkaa, päivitteli Agata täti surkean näköisenä. Hän oli herttainen poika ja niin kohtelias silloin Minnan häiden aikana meille tädeille.

-- Meidän pitää tästä ilmoittaa pojan sukulaisille, tuumi Johanna. Tuollainen kuljeksijan elämä turmelee hänen sielunsa.

-- Meidän täytyy neuvotella maisteri Mennanderin kanssa. Hänellä on järkeä päässä ja sydän paikallaan.

Vielä kauan senjälkeen kuin tätien yömyssyn peittämät päät olivat painuneet pielukselle, valvoi Ulla kapeassa vuoteessaan, raskain sydämin. Ja kun hän viimein vaipui uneen, oli se levoton ja täynnä rauhattomia kuvia.

Mutta kun hän aamulla aukaisi oven kouluun mennäkseen oli ulko-oven ja kynnyksen väliin pistetty paperilippunen. Ulla kirkaisi, paperissa oli Markin tuttu käsiala.

"Ulla, tule tänään aamupuolella kello yhdeksän minua tapaamaan. Seurahuoneen ajopelivaja on sopiva paikka. M."

Ulla rutisti paperipalaa lujasti kouraansa.

Oi Mark! Mark! Tämä oli niin hänen tapaistaan! Kuinka salaperäistä! Kuinka jännittävää!

Kello yhdeksän! Mutta silloinhan hänen täytyi olla koulussa. Oli laskentoa yhdeksästä kymmeneen. Ja se oli Tikan tunti.

Koko ensimmäisen tunnin oli Ulla sanomattoman hajamielinen. Neiti v. Pfefferin täytyi tuon tuostakin huomauttaa häntä tarkkaamattomuudesta.

-- Mein Gott, Ulla, minä kysyn sinulta, mitä suutari on ranskaksi, ja sinä vastaat: mon ami. Se on säädytöntä.

Tytöt painoivat päänsä pulpettiin ja nauraa hihittivät. Mutta Ulla tuijotti tylsästi neiti Pfefferiin. -- Kello läheni yhdeksää.

Laskentotunnilla oli Ullan paikka tyhjänä. Mutta Tikka löysi päiväkirjan välistä pienen paperilipun, johon hätäisesti oli kyhätty seuraavat sanat:

Rakas, arvoisa Opettaja! Tärkeiden asianhaarain tähden en tänään voi olla laskentotunnilla. Se on salaisuus, minä kerron sen sitten jälkeenpäin. Elkää pahastuko elkääkä kertoko kenellekään.

Kunnioituksella.

Ulla.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Seurahuoneen ajopelivaja oli täynnä mitä erilaisimpia ajoneuvoja. Koska kaupungilla ei ollut rautatietä, välitti Seurahuone -- kaupungin ainoa majatalo ja ravintola -- matkustajaliikennettä, joka joskus saattoi olla hyvinkin vilkasta.

Puolipimeässä vajassa istui Mark mukavasti painautuneena vanhojen vaunujen selkämykseen. Odotuksen jännitys oli kohottanut punan hänen poskilleen, korva tarkkasi, silmät tähtäsivät ovelle.

Raatihuoneen kello löi yhdeksän. Mark kävi kärsimättömäksi.

Mitä, jos hän ei tulekaan!

Kului kotvanen. Nyt hänen täytyi tulla. Mark kohottautui levottomana seisomaan ja teroitti kuuloaan.

Kop, kop. Pihakivityksen mukulakivillä kuljettiin. Askeleet lähenivät vajaa. Ovea raoitettiin, tytön pää kurkisti sisään. Mark kyyristyi nopeasti vaunujen nurkkaan. Ruskea silmäpari pälyi etsien ympäri vajaa.

Ei ketään näkynyt. Ulla seisoi epäröiden, jäädäkö vai lähteä takaisin.

Äkkiä kuului hiljaista hyräilyä:

Su reena, fa riida so lei lei lei.

Ja sitten iloinen naurunpurskahdus.

-- Mark!

-- Ulla, tule tänne. Mutta ole hiljaa.

Ulla pujottautui kiesien ja trillojen lomitse vaunuja kohti.

-- Istu tähän viereeni

Mutta Ulla istui vastapäiseen istuimeen. Häntä ujostutti. Vaunujen yläpuolella seinässä oli pieni ikkuna ja sen valossa tarkastivat lapset toisiaan. Ullan sydän sykki levottomasti. Vaaleakutrinen poika tuossa vastapäätä tuntui äkkiä niin vieraalta. Se oli Mark eikä kuitenkaan Mark. Ja kasvoilla oli uusi ilme, hiukan huolimaton, hiukan teeskentelevä.

Mark istui selkä kenossa ja katseli Ullaa siristetyin silmin.

-- Totta tosiaan, Ulla, oletpa kasvanut siitä kuin viimeksi nähtiin.

Hänen äänensä oli suojeleva, vähän yliolkainen.

Ulla tunsi veren kohoavan poskilleen. Hän istui jäykkänä kuin tikku kädet helmassa. Markia huvitti nähtävästi hänen arkuutensa.

-- Olit kovin ystävällinen, kun vaivaannuit tulemaan. Minä tuskin uskalsin odottaa sitä.

Ääni oli äärimmäisen kohtelias.

Ulla laski käden vaununoven kahvalle ja nousi lähteäkseen. Jos Mark oli kutsunut hänet tänne saadakseen kiusata häntä ja osoittaa ylemmyyttään, niin oli paras lähteä saman tien.

-- Anteeksi, sanoi hän, minun täytyy nyt lähteä. Oli hyvin hauska nähdä sinua.

Hänkin koetti olla kohtelias, mutta ääni vapisi. Mark oli kohonnut rennosta asennostaan.

-- Et kai aio mennä?

-- Kyllä, minun täytyy mennä kouluun.

-- Mutta, Ulla, mehän emme ole vielä puhelleet sanaakaan.

Mark tarttui Ullan käteen ja irroitti sen oven kahvasta.

Ulla hypisteli sormikastaan ja nieli itkua.

-- Sinä, sinä olet niin erilainen kuin ennen.

Mark tarttui vaaleaan tekotukkaansa ja paiskasi sen istuimelle viereensä.

-- Tätäkö tarkoitat?

Ulla loi häneen syrjäsilmäyksen.

-- Niin -- ja muutenkin. Sinä olet niin kohtelias -- hän kääntyi äkkiä vasten Markin kasvoja ja tokaisi -- ja ollaksesi.

Mark painoi päänsä alas ja nauroi iloisesti.

-- Kas niin, nyt alkaa oikea Ulla kääriytyä kotelosta. Hyvä neiti, ettekö te sitten ole ollaksenne?

Ulla oli päässyt vauhtiin.

-- Sinä katsot minuun niin ylimielisesti, ja miksi et tervehtinyt minua eilen illalla, vaikka selvästi näit minut. Vai aiotko kieltää, ettet nähnyt minua?

Mark tarttui tytön molempiin käsiin. Hän oli äkkiä käynyt vakavaksi.

-- Istu nyt tähän minun viereeni, niin puhelemme. Minä näin sinut kyllä eilen illalla, mutta minä en uskaltanut tervehtiä sinua.

-- Et uskaltanut!

-- Niin, Ulla, Mark hiljensi ääntään ja loi tutkivan katseen ovelle.

-- Katso, Ulla, jos professori Mihàilyi olisi huomannut, että tunsimme toisemme, ei hän olisi sallinut meidän tavata toisiamme lainkaan.

-- Mutta -- mutta -- -- --

Ullan silmät olivat täynnä kysymyksiä.

-- He pelkäävät, että minun jäljilleni päästään. Pelkäävät menettävänsä ihmelapsensa. Minäkö en olisi halunnut tavata sinua? Oh, minähän juuri ehdotin, että he ottaisivat tämän kaupungin matkaohjelmaansa senvuoksi, että tiesin sinun olevan täällä. Heti samana iltana kuin olimme tulleet tänne, hiivin ulos sinut nähdäkseni. Kyselin ihmisiltä Sandin koulua ja pujahdin teidän pihallenne. Näin sinun istuvan ikkunalla, mutta en uskaltanut enää niin myöhään tulla sisälle. Odottelin portilla ja arvelin, että sinä mahdollisesti olisit tuntenut minut ja tullut ulos. Mutta silloin tuli kolme tuikean näköistä rouvasihmistä -- -- --.

-- Voi Mark! Sinäkö siellä olitkin? huusi Ulla ja alkoi nauraa.

-- Me -- me luulimme sinua rosvoksi.

-- Ja pelkäsitte tietysti hirveästi?

-- Pelkäsimme, oi, kuinka pelkäsimme.

Pihalla liikuttiin, karkea, vihainen ääni huusi:

-- Lajos, Lajos!

Mark tarttui lujasti Ullaa käsiin ja nosti sormen huulilleen. Askeleet loittonivat.

-- Se oli Julius. -- Pojan ääni oli pelästynyt. Jos hän olisi nähnyt meidät?

-- Mitä sitten?

-- Hän olisi lyönyt minua, sanoi Mark synkästi.

-- Lyönyt! Oi Mark. Miksi kuljet heidän kanssaan? Miksi karkasit kotoa?

-- Minä en karannut kotoa. Minulla ei ole mitään kotia. Tiedäthän, että isä jätti minut perinnöttömäksi.

Mark tuijotti eteensä.

-- Minä rakastin isää, ja isä rakasti minua. Mutta miksi -- miksi hän ei maininnut minusta sanaakaan? Hän oli tajuissaan vähän ennen kuolemaansa. He eivät päästäneet minua hänen luokseen, eivät päästäneet minua oman isäni luo. Hän kuoli, enkä minä saanut jäähyväissanaa häneltä.

Hän kätki kasvot käsiinsä, kyyneleet tippuivat pitkien kapeiden sormien lomitse.

-- Minä en sure sitä, että nyt olen köyhä, ettei isä jättänyt minulle perintöä. Mutta he sanoivat, että isä ei senvuoksi jättänyt minulle mitään, koska hän ei pitänyt minua poikanaan. Se minua eniten surettaa -- minä rakastin häntä isänäni ja luulin hänen rakastavan minua. Mutta he ovat turmelleet kaikki, he sanoivat, että isä ei tahtonut tunnustaa minua pojakseen.

Ulla silitti hellävaroen pojan kättä. Hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä.

-- Noora ei koskaan sietänyt minua, jatkoi Mark ja lisäsi uhmaavasti -- enkä minä häntä. Hän ei tahtonut nähdä minua enää isän kuoleman jälkeen. Hän suuttui, kun minä hyväilin Greteliä ja sanoin häntä pikkusiskoksi. Ja senvuoksi hän lähetti minut pois tohtori Hirschin luo. Mutta minä en viihtynyt siellä. Koko talossa ei ollut ainoatakaan soittokonetta. He halveksivat kumpikin musiikkia, rouva Hirsch torui yhtämittaa. Meitä oli neljä poikaa; meidän täytyi oppia, oppia lakkaamatta.

-- Sinähän tiedät, Ulla, kuinka ikävää minusta latina ja matematiikka aina on ollut.

Ulla nyökäytti päätään.

-- Sinun olisi kuitenkin pitänyt lukea, sanoi hän hiljaa.

-- Minä olisin lukenut, jos isä olisi elänyt. Hänen mielikseen. Mutta nyt ei kukaan piitannut siitä, edistyinkö vai en.

-- Me olisimme piitanneet, me Pikkupappilassa, ja Ulrik ja Minna.

-- Te olitte niin kaukana, lausui Mark valittaen. Ja kuinka saatoin lukea, kun pääni oli täynnä säveliä. He kätkivät viuluni, koska se muka esti lukujani. Elleivät he olisi sitä tehneet, en olisi koskaan kuunnellut papa Müllerin houkutteluja.

-- Kuka on papa Müller? Mark naurahti.

-- Professori Antal Mihàilyi on papa Müllerin taiteilijanimi. Papa Müller on köyhä soittoniekka eikä lainkaan mikään professori. Hän soitti kyläkapakassa lähellä tohtori Hirschin kotia. Minun oli tapana hiipiä hämärässä sinne silloin, kun he luulivat minun lukevan läksyjä.

-- Hyi, Mark!

Mark iski kämmenensä vaununsyrjään.

-- Tiedätkö sinä, miltä tuntuu istua kuivan kieliopin ääressä, silloin kuin sielu huutaa musiikkia? Minä en sitä kestänyt. Kapakasta kuului papa Müllerin viulu avonaisen ikkunani kautta. Minä kapusin ulos ikkunasta ja juoksin sinne. Seisoin pimeimmässä sopessa ja kuuntelin. Mutta papa Müller huomasi minut, kun olin seisonut siinä neljä iltaa. Hän puhutteli minua ja sitten hän antoi minun soittaa.

-- Oli ihanata pidellä viulua taas käsissään. Minä vetäisin jousella ja soitin niin, että ukkelit olutseideliensä ääressä heristivät korviaan. Ja papa Müller taputti minua olalle ja sitten hän alkoi houkutella minua mukaansa. Ensin kieltäydyin, mutta hän oli itsepintainen. Hän lupasi tehdä minusta suuren taiteilijan, maailmanmestarin.

Eräänä iltana minä sitten karkasin. Tiesin, missä tohtori Hirsch säilytti viuluni. Otin avaimen hänen kirjoituspöydästään -- hän oli silloin matkoilla -- avasin kaapin ja otin viuluni. Oli myöhäinen ilta. Minä kätkin viulun päällysvaatteeni alle ja hiivin ulos, kun kaikki jo olivat makuulla. Ulkona odottivat suljetut vaunut. Julius oli ohjaksissa, papa Müller ja madame Lola istuivat vaunuissa. Minä puikahdin vaunuihin, Julius sivalsi piiskalla.

Ja sitten, hyvästi, tohtori Hirsch, latinankielioppeinesi! Hyvästi, Frau Doktorin vihannesliemi ja tympeä makkarakeitto! Mark lähti maailmalle kohti kunniaa.

Me kiersimme ensin Saksan kylissä ja kaupungeissa. Sitten tulimme Itämerenmaakuntiin ja nyt olemme Suomessa.

-- Mutta miksi he sanovat sinua kymmenvuotiaaksi? kysyi Ulla viattomasti.

Mark teki kädellään kärsimättömän liikkeen.