Part 7

Reinhold ei virkannut mitään, mutta hän koki katseillansa rauhoittaa innostunutta isäänsä. Paroonitar ja Natalia eivät puuttuneet puheesen. Mutta jälkimmäinen ei voinut estää halveksimisen katsetta, jonka hän heitti Telepnoff'ille.

Tämä katse koskikin häneen kuni puukon pisto, ja syvä kiukku yhä enemmän alkoi raivoamaan hänessä. "Toivoisinpa, totta vieköön," sanoi hän, "saavani nähdä tuon pöykeän ja uhkean rekatin, joka hinasi meitä vankeina pitkin aaltoja, ja joka hävitti teidän Naduktanne, parooni Reinhold, murtavan keulakaransa ja peräsimensä rantamme kiviin. Minä ottaisin halusta kapteeni Sjöstjernan talooni samoilla ehdoilla, kuin minäkin olin hänen vieraanansa. Meidän pitää aina antaman verta verrasta."

Natalian kasvoilla säihkyi yhä kuumempi rusko. Mutta hän oli vaiti ja lähti huoneesta. Telepnoff myös huomasi ett'ei hän enään ollut kaivattu vieras. Hän otti sentähden jäähyväiset ja lähti pois.

Kun hän oli lähtenyt sanoi parooni pojallensa: "Telepnoff on tänään ollut kovan onnen kantajana. Hän on puhunut totta; voi meitä! Käykö raakuus niin pitkälle, että hallituksemme käskee käyttämään niin ilkiöntapaisia keinoja kuin valotornin tulen sammuttamisen? Sitä käskyä on toden totta raskas totellani. Ihmisyyden la'it ovat korkiammat ja pyhemmät, kuin yhteiskunnan."

Reinhold näytti huolestuneelta. "Pelkäänpä kyllä," sanoi hän, "että niin raaka käsky on annettu, sillä monikaan meidän mahtavistamme ei vielä tunne mitä sivistyneissä kansakunnissa pidetään velvollisuutena ja ihmisoikeutena. Eivätpä he tietäneet kuinka heidän piti kohteleman ensimmäistä lähettilästä, joka tuli Rääveliin. Maaherra oli jo vangita hänen. Mutta jos suurelle ja nerokkaalle keisarittarellemme ilmoitettaisiin mikä on oikeata ja sopivaa, niin hän varmaankaan ei hyväksyisi tuommoista käskyä, vaan kieltäisi heti sen täyttämisen."

"Niin minäkin luulen," tuumi vanhus, "ja vielä tänä päivänä minä kirjoitan Pietariin, estääkseni tämän käskyn seurauksia."

"Te olitte varomaton, isäni, Telepnoff'in läsnä ollessa," muistutti Reinhold. "Pelkäänpä että me olemme hänestä saaneet vihollisen."

"Minä en voi sitä auttaa. Enemmän tulee kuulla Jumalaa, kuin ihmisiä. Minä menen nyt valotornille katsomaan kuinka sen tuli palaa."

Mutta parooni ei vielä ennättänyt lähteä, ennen kuin kasakka tuli Räävelistä, tuoden mukanansa sinetityn kirjeen. Parooni avasi sen ja luki saman käskyn, jonka Telepnoff äsken oli ennustanut. Vaikka se jaloa vanhusta kovin suretti, ei tuskan haivettakaan hänen kasvoissansa näkynyt, vaan hän talletti vai'eten kirjeen ja lähetti kasakan matkaansa, annettuaan hänelle aterian ja juomarahaa.

Parooni Reinhold seurasi isäänsä torniin. Hämy oli jo alkanut ja tuli paloi paraallansa. Vanha Stolpe astui heitä vastaan. Hän katseli äänettömällä ihmeellä ja kunnioituksella pilveä, joka lepäsi molempain näössä.

Vihdoin sanoi vanha parooni: "Tänne on tullut käsky, Stolpe, että tuli pitää sammutettaman."

"Sitä ei ole sammutettu ainoanakaan yönä kahtena kymmenenä vuotena, joina olen Dagerort'illa palvellut," virkkoi vartija, hänessä ihan oudolla kiivaudella. "Niin kauvan kuin Stolpe elää, luulin, ei kenenkään tarvitse kaivata sen valoa. Nyt se kuitenkin on sytytetty, ja saahan se palaa kunnes se sammuu?"

Parooni oli vaiti.

"Oletteko nähnyt purjehtijaa tänään, ukko Stolpe," kysäsi parooni Reinhold.

"En ainoatakaan," vastasi hän. "Mutta minä tunnen sielussani, että he tulevat."

"Sinulla on aavistuksiasi," sanoi parooni hymyillen lähteissään isänensä pois.

Seuraavana päivänä oli jäähyväis-hetki käsissä. Kyynelein syleilivät vanhemmat poikaansa. Mutta hän lohdutti heitä, vakuuttaen pian takaisin palaavansa. "Minä toivon," sanoi hän, "pääseväni keisarittaren puheille matkustaessani Moskovan lävitse."

"Jos silloin sopisi ilmoittaasi hänelle meidän valotornimme asian --!" sanoi vanha parooni Akatius.

Reinhold lupasi tehdä parastansa, ja kääntyi sitten Natalian puoleen. "Muista minua sisareni!"

"Sinä olet sydämmeni turva, Reinhold," vastasi hän hiljaa. "Minä muistelen sinua pysyäkseni jalona. Minä ylpeilen siitä, että tunnet sydämmeni etkä pidä sen tunteita halpoina. Jää hyvästi, Reinhold vapauteni suojelija! Tiedänpä, että sinua saan kiittää siitä, että sielullani on oikeus vapaasti ajatella ja tuntea. Sentähden seuraakin vapaa sieluni sinua, missä purjeesi keijuilevatkin, rukoillen sinulle kaikkea mitä parasta, ihaninta ja jalointa on."

"No, Natalia!" kuiskasi hän, "jos hän tulee, kas tässä, minä lasken sinun käteesi ystävyyteni tervehdyksen hänelle. Sano hänelle, että minä kunnioitan, rakastan häntä, en heimolaisuutemme tähden, vaan hänen kunniansa ja meidän molempaimme mielipiteiden tähden. Sano hänelle, että hän on sieluni veli, ja sentähden sallin sinun olla hänen sisarenansa."

Sisar ja veli syleilivät toisiansa. Reinhold tempaui omaisistansa, ja pian veivät vaunut hänen vieraille maille, uusia kohtaloita kokemaan.

Telepnoff'in kertomukset ruotsalaisesta laivastosta eivät olleet perättömiä. Sen asema Viaporin luona kävi yhä arveluttavammaksi. Se oli eroitettuna varoistansa, jonka tähden, jos sen täytyisi viettää talveansa täällä, eikä Karlskronassa, sillä ei ollut toivoa seuraavana vuonna, palvelukseen kelvollisena, ryhtyä sota-toimiin. Sairaus vähensi miehistöä ja ruoka- sekä muiden tarpeellisien varojen puute kävi yhä tuntuvammaksi. Venäläisestä laivastosta ei tiedetty mitään, ja vaikka Ulla Fersen ja laivaston muutkin risteilijät rohkeilla retkillänsä etsivät tietoja, ei niitä kuitenkaan saatu. Marraskuun 8:na päivänä sai vihdoin luutnantti Klint pika-purjehtija Makrilli-jahdillansa lyhyen, näöltänsä mahdottoman käskyn, 48 tunnin kuluttua tuoda tieto missä venäläinen laivasto oli.

Aimo lumipyryllä ja käyttäen kaikkia keinoja, joita taitava merimies voipi keksiä, onnistui hänen, muutamalla luodolla Hollannin lähellä köyhältä kalastajalta, ainoa, joka koko kuukausi sitten oli ollut merellä, saada toivottu tieto, että venäläinen laivasto jo Marraskuun 2:na päivänä oli mennyt Kronstadt'iin. Tämä tieto herätti mitä vireämmän mielihyvän ja uutteramman toimellisuuden Ruotsin laivastossa. Mutta vielä viipyi lähtö 20:teen päivään, jolloin vihdoin Ruotsin merivoima, tuo kansakunnan ponnistuksien ja huolien kallisarvoinen ja tärkeä hedelmä, tuulien ja aaltojen yhdistettyjen voimien avulla, kävi etsimään turvapaikkaa kodissansa.

Tuuli oli koillinen ja kova pakkanen muodosti aalloille sumun, joka esti näkö-alan ja teki luodot ja karit yhä vaarallisemmiksi. Mutta rohkeudella ja taidolla muodosti laivasto osuutensa ja kiiti länteen päin.

Ulla Fersen käskettiin vakoilemistansa pitämään äärimmäisenä laivaston läntisellä siivellä. Sen suunta kulki siis niin likeltä Dagerort'ia kuin mahdollista, voidaksensa varoittaa muita laivoja tämän saaren vaarallisista kareista.

Koko päivä pitkitettiin matkaa samaan suuntaan, ja kun aikainen ilta tuli, ko'ettiin jokaisen maston huipusta nähdä Dagerort'in valotornia, että sen ohjauksen mukaan voitaisiin päättää, milloin suunta käännettäisiin etelään päin.

Aurinko oli jo laskenut ja arvaamisien mukaan olisi valotornin jo pitänyt oleman näkyvissä. Mutta ei mikään tuli valaissut aaltoja; synkkä pimeys vain valtasi Vironmaan rannoilla.

Ulla Fersen lisäsi purjeitansa ja kiiti nyt isonmoisen matkan laivaston edellä asian laitaa tutkimaan. Kuitenkin nosti se lyhdyn etumaston huippuun, täten antaaksensa laivastolle merkin.

XI.

Marienhag'issa kävi yksitoikkoinen elämä yhä kolkommaksi. Telepnoff kävi vieraissa, mutta näiden käyntien tarkoitusta epäiltiin. Näytti siltä kuin hän olisi paroonia vakoillut. Sentähden hän otettiin yhä kylmäkiskoisemmasti vastaan.

Eräänä iltana, juuri hämyn tullessa, tuli vanha Stolpe huoneesen ja pyysi saada puhutella herraansa. Hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt linnalla. Oli kuin hän olisi ollut valotornin henki, joka ei voinut hengittääkään sen muurien ulkopuolella. Niin hän oli kiintynyt asuntoonsa ja toimeensa. Hänen tulonsa herätti siis koko talon väessä hämmästyksen.

Parooni vei hänen omaan huoneesensa. Siellä sanoi uskollinen palvelija, oudon tuskan väristäessä hänen koleata, syvää ääntänsä: "Täällä ei ole asiat oikein, herra parooni. Me olemme vihollisten keskellä. Varmaankin on huomattu, että tuli on palanut valotornissa, vaikka minä olen pannut lautaluukkuja maan puolelle. Tänä iltana en vielä ole sitä sytyttänyt. Minä olen nähnyt sotamiehiä tulevan tänne päin. Varmaankin ne parin tunnin kuluttua ovat täällä, vaikka käveleminen tämmöisellä säällä onkin raskasta."

Parooni löi hämmästyen kätensä yhteen. "Täällä piilee petos!" sanoi hän. "Epäilemättäkin Telepnoff on asian antanut ilmi. Minne minun pitää menemän? Jos vain voisin saada turva-paikan muutamaksi päiväksi, kunnes poikani ehtisi puhutella keisaritarta!"

Vanha Stolpe oikaisi vartaloansa, nosti leveitä hartioitansa ja sanoi: "Tulkaa valotorniin, parooni! Sinne minä kätken teidät, ett'ei kukaan teitä löydä. Minä tunnen pimeimmätkin loukot muurien lomissa, ja minä takaan, ei mikään vihollinen elävänä niihin pääse."

Parooni hymyili suruisesti: "Minä kiitän sinua hyvästä tahdostasi, Stolpe; mutta tässä kohden on vastarinta turhaa ja mahdotonta. Minä menen kuitenkin valotornille. Ainakin tahdon, että minä siellä vangitaan, jos se olisi keisarittaren käsky. Mene edellä, Stolpe! Minä tulen heti!"

Vanhus lähti pois ja parooni meni puolisonsa ja tyttärensä luo.

Malttavaisuudella, jonka välttämättömyys tässä kohden teki la'iksi, autaui parooni Gyldenstubbe kohtalollensa. Hän ilmoitti omaisillensa lähenevän vaaran ja käski panna kaikki kuntoon matkansa varaksi. Hän luuli nimittäin, että tässä, kuten tavallista, oli kysymys matkasta Siperiaan.

"Minä seuraan sinua," huusi päättävästi paroonitar, joka usein oli kuullut miten semmoiset matkat tehdään, voidaksensa tietää mitä uskollinen puoliso voipi tehdä. "Minä kiirehdin panemaan kaikki kuntoon meille molemmille."

"Äitini, ettehän tytärtänne hylkää?" huudahti Natalia silmiensä säihkyessä ja heleämmän punan hänen poskillensa noustessa. "Minä seuraan teitä."

"No niin," sanoi parooni. "Tuon rakkautenne todistuksen kyllä arvasin. Valjastettakoon hevoiset vaunujen eteen. Sinä ja Natalia valmistautte matkustamaan vaunuissa. Sotamiehet kyllä pitävät minusta huolen. Vaunut ajettakoon rantaan, jossa niitä ei kukaan huomaa. Sinä ja Natalia odotatte niissä, kunnes nähdään viedäänkö minä todellakin pois. Käskekää Istvan'in, joka on taitava ajaja, ja tuntee tien, ajamaan rantaa pitkin Seele-salmeen asti. Te ehditte sitten päästä lautalla ylitse, ennenkuin sotamiehet vievät minun alas. Matkustakaa sitten kiireesti Pietariin, ja pyytäkää päästä ministerin puheille. Ehkä pelastukseni siten käy mahdolliseksi. Ei kukaan estä kahden naisen matkaa. Mutta jos minä kokisin paeta ja seurata teitä, minua epäilemättäkin etsittäisiin ja olisin siis vaan asiani pahentanut. Kirjoittakaa Reinholdillekin! Ehkä kirje vielä ennättää hänen Moskovassa. Hän sitten kyllä puhuu puolestani keisarittarelle. Jopa rauhoitunkin, häntä ajatellessani."

Parooni otti esiin rahoja ja kalleuksia, joilla paroonitar ja Natalia varustivat itsensä. Välttämättömimmät valmistukset pitempää matkaa varten tehtiin myös häthätää. Sitten sanoi parooni; "Nyt menen valotornille. Olkoonpa se taikauskoa; mutta minä tahdon löytyä siltä tilalta, jolle korkeampi voima on määrännyt minulle elämäni huolien ja toimien vaikutusalan."

Kun vanhemmat ja tytär hetken ajan katkerin kyynelein olivat syleilleet toisiansa, ikäänkuin päästääksensä tuskaansa valtoihinsa ja sitten sitä suuremmalla pontevuudella sitä hillitä, lähti parooni erääsen saliin, johon kaikki hänen väkensä kutsuttiin.

Täällä hän nyt ilmoitti hämmästyneille palvelijoillensa sen kohtalon, joka oli häneen sattuva. Hän jakoi lahjoja ja palkintoja itkeville, ja antoi käskyjä ja neuvoja talonsa hoidosta, kunnes hän tahi poikansa joutuisi tilaisuuteen sen hoitoon ryhtymään. Hän antoi myös käskyjä siitä, joka nyt heti oli tehtävä. Sitten hän lähti valotornille.

Stolpe odotti herraansa veräjällä. Vanhan palvelijan otsalla lepäsi synkkä päättäväisyys, kun hänen vartalollensa lankesi valo lyhdystä, jonka hän oli asettanut tornin oven sisäpuolelle. Vai'eten kumarsi hän paroonia ja näytti häntä valkealla portaita ylös välisaliin. Täällä istuihe parooni sohvalle ja antaui surullisen mielialansa valtaan.

"Nyt minä menen sytyttämään tulen," sanoi Stolpe. "Jos se nyt valaisee viimeisen yönsä, niin tämä yö on oleva minunkin viimeiseni! Minulla on sentähden muutama sana teille puhuttavana, herra parooni, ennenkuin kuolen. Mutta ensin täytyy valotornin tehdä tehtävänsä, ennenkuin minä vapaasti ja käsitettävästi voin ajatella ja puhua."

Hän meni.

Parooni heitti silmäyksen ympärillensä, hämärässä tornin salissa. Kuinka moni merkillinen muisto häntä täällä ympäröi. Mielipuolen sisaren haamu väikkyi nuhtelevin katsein hänen kuvituksessansa. Mutta hän tutki sydämmensä, tarkasti kuluneen elämänsä tapaukset, eikä hänen omatuntonsa vääräksi tuominnut hänen käytöstänsä sisartansa kohtaan, kun hän vei hänen pois viettelijästänsä ja siitä rikoksen sikiöstä, jota hän ei silloin luullut hänellä olevan. Hän oli tehnyt paraan vakuutuksensa mukaan; mutta senkään tieto ei hänelle rauhaa suonut. Jalon, väärin tunnetun nuorukaisen kuva nousi hänen sielunsa eteen. Se oli Otto Sjöstjernan. Tosin hän aavisti, että Ulrikan pojan ja hänen oman tyttärensä välillä oli äänettömien tunteiden vyö sommeltunut; mutta hän ei voinut hyväksyä yhdistystä, joka ei täyttänyt niitä vaatimuksia, joita hän arvonsa ja perityn nimensä nojassa piti oikeutenansa vaatia tyttäreltänsä. Onneton isä voi sentähden sydämmessänsä etsiä lohdutusta varmassa tiedossa, että aina oli rehellisesti täyttänyt velvollisuutensa. Rikos, josta hän nyt oli syytetty, ei voinutkaan olla rikos syvemmässä merkityksessä: hän oli tehnyt mitä ihmisyyden laki vaati, ja ainoasti jalon päätöksen tieto tässä kohden, antoi hänelle voimaa kestämään sitä kärsimystä, joka nyt oli häntä kohtaava.

Vanha tornin vartija palasi toimestansa ja sanoi hänessä harvastaan huomatulla innolla: "Me olemme tehneet hyvän työn, parooni! Tuolla ulapalla on purjehtija. -- Minä näin selvästi valon lyhdystä, jonka se on nostanut mastoon. Tänä hetkenä se siunaa meidän valoamme."

Parooni katsoi ulos akkunasta. Ulkona, tyrskyvien aaltojen hämärässä näkyi lyhdyn valaisema pilkku. Oli mahdotonta tornista katsoen päättää, kuinka kaukana se oli. Ainoastaan sen liikkeistä voitiin huomata, että se läheni koillisesta.

"Vielä siis lohdutus!" huudahti parooni. "Vapauteni viimeisenä hetkenä, te'en kuitenkin vielä hyvän työn."

"Onko viimeinen hetkeni käsillä, herra parooni?" sanoi tornin vartija juhlallisella vakavuudella. "Voinko katsoa olevani kuolemani hetkellä?"

"Ei sinun tarvitse pelätä, ukko Stolpe!" vastasi parooni. "Sinua ei mikään onnettomuus kohtaa. Sinä olet tehnyt tehtäväsi ja totellut minun käskyjäni."

"Minä olen totellut itseäni ja omaatuntoani," puhkesi vartija sanomaan. "Minä olenkin valmis vastaamaan te'oistani. Mutta minä tahdon tietää onko kuolinhetkeni lähellä, sillä ainoasti silloin pääsen valastani."

"Mitä tarkoitat, vanhus?" kysyi parooni. "Mutta -- minä en tahdo vietellä sinua valan rikkomiseen. Sentähden sanon sinulle: ole rauhassa. Sinuun ei mikään kova onni kohtaa."

Silloin astui vanhus keskelle salia. "Mutta minä tahdon kuolla," huudahti hän. "Minä kaipaan kuolemaa! Muuten en saa sanoa mitä minun täytyy sanoa."

"Säilytä sinä valasi, Stolpe!" sanoi parooni. "Onhan mahdollista, että minä kuitenkin tiedän, mitä sinä et saa ilmaista."

"Mitä parooni tietää en minä voi arvata," lausui ukko. "Mutta minä tiedän, että valani, jonka vannoin entiselle herralleni hänen kuolinhetkellänsä, olen pitänyt ja pidän vastedeskin. Jo siitä asti, kun herrani ruumiin kera aallot minun ajoivat rantaan tuolla niemellä, olette te, parooni, ollut hyväntekijäni ja auttajani. Jo silloin heti näin, ett'en salaisuuteni ilmoittamalla voinut saada mitään hyvää aikaan; sentähden olen sitä uskollisemmasti pitänyt valani ja salannut sen."

"Onneton salaisuus on kyllä tuttu perheessäni!" tokasi parooni. "Sisareni häpeän tietävät lapsenikin."

"Häpeän?" toisti Stolpe, tuimasti närkästyen, "Ei sanaakaan, parooni, joka sokaisisi vanhan herrani muistoa!" Hän nyrkitti kätensä ja puri yhteen hampaansa.

"Kuule, Stolpe!" keskeytti häntä parooni. "Täällä on pimeä. Sytytä lamput! En tahdo kätkeytä pimeyteen, kun he tulevat, jotka etsivät minua."

Vartija hillitsi tunteensa ja teki mitä hänen oli käsketty. Sali valostui ja molemmat vanhukset odottivat äänettöminä kohtaloinsa päätöstä.

Kun, tällä ajalla, sotamiehet yhden upseerin komentamina ja kreivi Telepnoff'in seuraamina saapuivat Marienhag'iin, olivat jo paroonitar ja Natalia matkapuvuissa puutarhan kautta lähteneet vaunuille meren rannalla. Kun palvelijat ilmoittivat, ett'ei parooni ollut sisällä, sanoi Telepnoff heti: "Hän on valotornissa. Se on vähän matkan päässä tästä, ja sieltä me hänen löydämme."

Vähäinen joukko, kaksitoista sotamiestä, jatkoivat matkaansa osoitetulle paikalle. Kreivi ei aavistanutkaan, että matkueen, jonka etupäässä hän kulki, voivat paroonitar ja Natalia helposti nähdä ollessansa muutamien pensaitten ja kivien takana rannassa, levottomalla tuskalla odottaen mitä valotornissa piti tehtämän.

Sinne astui sisälle kreivi aseilla varustettuine seuralaisineen. Telepnoff koki kuolettaa sitä hävyn tunnetta, joka liikkui hänessä; kun hän astui paroonin eteen ja sanoi: "Suonette anteeksi, herra parooni, että kutsumattanne näin myöhäiseen tulen luoksenne. Mutta meriasiain-ministeri on nähnyt hyväksi käskeä minun tutkimaan Dagerort'in valotornin asioiden laitaa ja on sitä paitsi täst'edes uskonut minulle sen hoidon. Olen sentähden ottanut mukaani tarpeeksi väkeä, voidakseni sitä puolustaa, jos vihollisia sattuisi tulemaan."

Parooni astui arvollisesti häntä vastaan. Näytti siltä, kuin vasten-mielisyyden ja nurjuuden tunne, joka häneen nousi, kun hänelle ilmoitettiin, että valotornin hoito oli toiselle uskottu, olisi hänessä myös herättänyt rauhoittavan ja toiveisenkin tunteen. "Siinäkö koko asianne minulle, kreivi?" kysyi hän.

"Minulla ei omasta puolestani ainakaan ole muuta," vastasi kreivi. "Mutta tuli on sytytetty annettujen käskyjen uhaksi! Missä on vartija?"

"Tässä!" vastasi Stolpe ynseästi, astuessaan esiin ja oiasten voimakasta vaikka harmaapäistä vartaloansa.

"Eikö parooni ole sinulle ilmoittanut keisarittaren käskyä, että valotornista pitää tuli sammutettaman?" kysäsi kreivi taasen.

"On!" oli Stolpen vastaus. "Mutta Jumala, joka hallitsee myrskyn ja aallot, on suurempi, kuin keisaritar. Ja kirjoitettu on: joka teidät eksyttää, hän saa tuomionsa, kuka hän onkin. Minä en tahdo ketään eksyttää, sentähden olen sytyttänyt tulen."

"Minä hankin toisen vartijan," sanoi kreivi. "Sinun tottelemattomuudestasi pidetään tutkimus ja päätös."

"Kreivi!" keskeytti parooni; "vanhus tuossa tahtoo omistaa rikoksen, jota hän ei ole tehnyt. Minä olen uskaltanut käskeä tulen sytyttämisen. Minä luulin ihmisellisyyden ja kansan oikeuden sitä vaativan."

Venäläinen upseeri astui nyt esiin. "Minä olen saanut käskyn kutsua ja seurata herra paroonia Pietariin. Meidän täytyy heti lähteä matkalle, enkä minä voi teille antaa muuta kuin muutaman minuutin valmistusai'aksi. Minä pyydän sentähden, että käskette perheenne tekemään mikä tärkeintä on."

"Velvollisuuteni on totella hallitukseni käskyjä," vastasi parooni. "Minä olen valmis, milloin vain tahdotte, herraseni. Mutta sallikaa kysyäni: onko teillä käskyjä perheeni suhteen?"

"Ei, herra parooni," oli vastaus.

"Se on siis vapaa!" virkkoi parooni. "Minä jätän sen vaan hyvästi. Pietariin siis minun viette, hyvä herra?"

"Niin, aluksi Pietariin."

"Ja sitten?"

"En tiedä," oli lyhyt vastaus. Kreivi Telepnoff kääntyi samassa Stolpen puoleen ja sanoi: "Anna heti ylimmäisen salin avaimet! Tuli pitää nyt oitis sammutettamaan!"

"Oh," vastasi vanhus ynseästi, "tottahan se edes saa palaa, kunnes se itse sammuu."

"Etkö tottele!" ärjäsi kreivi vihan vimmassa. "Tänne avaimet!"

"Tuolla ne ovat!" vastasi ukko ja, pilkallisesti nauraa hohottaen, nosti hän voimallisen käsivartensa ja heitti yht'äkkiä koko kalisevan avainkimpun mereen muutamasta akkunasta, niin että särkyneet ruudut säristen lensivät pirstaleina pitkin.

"Herra luutnantti!" riehui kreivi, "vangitkaa tuo konna! Käskekää väkenne auttamaan minua ovia murtamaan! Tuli pitää sammutettaman. Valevalkea pitää sytytettämän tuolla lahden perässä, sillä ruotsalainen laivasto on lähtenyt purjeille. Se on jo läheisyydessä. Tuossa! Murtakaa tuo ovi!"

Sotamiehet, tottuneet tottelemaan, kiiruhtivat heti näytetylle ovelle ja koettivat sapeliensa ja painettiensa avulla särkeä sitä. Mutta ovi oli luja ja raudoitettu.

Luutnantti veti miekkansa ja asettuihe salin ovelle, työtä tehtäissä vankiansa vartijoitsemaan.

XII.

Raskaana lepäsi pimeä talviyö Suomenlahden ja Itämeren aalloilla, kun Ruotsin laivasto, kolmetoista linjalaivaa, yksitoista rekattia ja muutamia pienempiä haaksia, ohjasi kulkuansa Itämereen päin. Laivasto kulki niin pitkällä etelässä kuin suinkin uskalsi, sillä sen piti menemän niin läheltä Dagerort'in ohitse kuin mahdollista. Ensin etsittiin valotornia turhaan ja jo annettiin merkki, että kaikki laivat kääntyisivät enemmän etelään päin, kun yht'äkkiä tuo punertava valo liekähti ja osoitti, että jo oli menty lähemmälle kuin oli uskallettavaa. Pian annettiin merkki ohjata enemmän pohjoiseen päin, ettei törmättäisi Hiidenmaan niemiin ja luotoihin.

Mutta Ulla Fersen, joka, äärimmäisenä laivaston eteläisellä siivellä, kulki hyvänmoisen matkan laivaston edellä, oli jo mennyt liian likelle, kun leimuava tuli sille yht'äkkiä näytti vaaran. Mutta sen pelkäämätön päällikkö huomasi heti asemansa ja ryhtyi tarpeenmukaisiin toimiin.

"Me olemme kulku-väylässä, joka menee ihan Dagerort'in ohitse," sanoi hän. "Kun meillä on valotorni oppaanamme, me kyllä löydämme oikean tolan. Mutta laivaston on pysyminen enemmän pohjoisessa, ett'ei joutuisi karille. Nostakaat varoitusmerkki ja niinpian kuin siihen on vastattu, ottakaat alas kaikki lyhdyt. Meitä ei pidä huomattaman maalta."

Kaikella tarkkuudella ja huolella, jota taitavat merimiehet voivat hyväksensä käyttää, ohjattiin nyt Ulla Fersen sitä suuntaa, jota sen piti seurata karien ja luotojen lomitse. Vaikka yö oli pimeä ja myrsky pauhasi raskaasti pyörivillä, jäisillä aalloilla, keijui keveä rekatti kiitävän pilven tapaisena tyrskyvää kuohua pitkin.

Dagerort'in luona teki rekatti käännöksen itään päin, niin että se joutui niemekkeen taakse tuulen suojaan, ja heitti sitten purjeensa takaperin. Vene laskettiin vesille ja rohkea päällikkö, muutamien merisoturien seuraamana ja ravakkaiden merimiesten soutamana, kiiti rantaan. Hän huomasi että välisalin akkunoista loisti valkea ja päätti siitä, että paroonin perhe oli Marienhag'ista tullut vanhasta rakennuksesta nauttimaan raivoavan myrskyn juhlallista näytelmää.

Äänettä saapui vene rantaan. Hiljaa astelivat rohkeat seikkailijat rannalle, jossa hetkittäin heikko tähtivalo, joka pilkistihe vähän välistä hajonneiden pilvien lomista, ennemmin antoi aavistuksen vastassa olevista esineistä, kuin valaisi niitä. Muutama himmeä säde valotornin akkunoista oli paras ohje.

Äkkiä tapasivat sotamiehet vaunut valjastettuine hevoisineen. Silmänräpäyksessä oli hämmästynyt ajaja temmattu istuimeltansa alas, hevoisia pidettäissä suitsista kiinni.

"Hiljaa!" käski Sjöstjerna, kiiruhtaessaan vaunuille. "Onko ketään vaunuissa?"

"Jumalani! Ruotsin kieltä," huudahti paroonitar. "Kuka kysyy?"

"Se on Sjöstjerna! Minä tunnen hänen puheensa!" keskeytti Natalia. "Kuinka te tänne tulette, kapteeni?"

"Vaiti, vaiti!" sanoi hän. "Minä tulen jäähyväisille. Vielä kerran tahdoin eläissäni laskea jalkani Dagerort'in maalle: sentähden olen tuokioksi tullut tänne."

"Ah! te tulette meitä auttamaan ja pelastamaan!" huudahti paroonitar.

Hän kertoi hänelle äkkiä mitä oli tapahtunut.