Part 6

Parooni jatkoi: "Minä kiitän teitä jaloudestanne vanhempiani ja siskoani kohtaan!" Hän kurotti esiin kätensä. Sjöstjerna tarttui siihen liikutuksella ja laski sen hänen rinnallensa.

"Te tarvitsette hiljaisuutta," sanoi Otto Sjöstjerna, "ja jahka vaan ehdimme Viaporiin, käyn itse etsimään teille huonetta ja koen laittaa niin että saatte hoitoa ja lääkärin apua, jotka teille ovat tarpeen. Hartaasti toivon teidän niin parantuvan, että vapaasti saan kanssanne puhella. Tottahan senkin päivän pian ehdimme."

Hän palasi kannelle. Vähän puoliyön jälkeen purjehti Ulla Fersen satamaan. Suullinen raportti jätettiin vartijalaivalle, joka oli kaikista ulompana, ja kepeästi käännähtäen riensi rekatti päällyslaivan ohitse ja laskeui ankkuriin vähän mutkan päähän siitä.

VIII.

Höglannin taistelun jälkeen oli Ruotsin laivasto rauhallisesti ankkurissa Viaporin edessä, ja venäläinen, joka oli toista vertaa suurempi, asettui Räävelin edustalle. Ainoasti pieniä risteilijöitä kummaltakin puolen kiisteli toisiensa kanssa, tutkimaan vihollisen asemaa ja häiritsemään sitä. Pikapurjehtija Ulla Fersen oli etenkin yhtämittaa liikkeellä. Joka kerta kuin se onnellisesti palasi laivastoon, oli se kestänyt jonkun uuden seikkailun. Sen päällikkö kävi aina, kun siihen sai tilaisuutta, Helsingissä, tervehtimässä haavoitettua parooni Gyldenstubbea, joka oli sinne muutettu, yksityisen talossa saadakseen parempaa hoitoa ja mukavuutta.

Joka käynnillä oli parooni yhä parantunut ja, eipä aikaakaan, oli hän tykkönään saanut takaisin terveytensä. Kun Sjöstjerna eräänä päivänä tuli hänen luoksensa, astui hän odotettua ystäväänsä vastaan. Molemmat nuoret miehet olivat nimittäin sitouneet ystävyyden liittoon, joka molemmille tuntuikin kalliilta.

"Minä olen saanut kirjeen kotoani," sanoi parooni, "ja toivon pian sinne pääseväni. Isäni, joka, en tiedä miten, on päässyt herttuan suosioon, on kirjoittanut hänelle, ja H.K.K:tensa on myöntänyt, että minä saan kunniasanallani palata kotiin, kun nyt taas olen ihan terve."

"Sydämmestäni toivon teille onnea," sanoi Sjöstjerna. "Onko tämä siis viimeinen kerta, kun näen teidät, paroonini? Yöllä minun taasen täytyy tehdä risteily Kotkaan ja Teeriluotoon päin. Jos nyt olisin saanut käskyn mennä länteen päin, niin olisin pyytänyt luvan saada saattaa teidät Hiidenmaalle."

"Silloin en olisi päästänyt teitä, ennenkuin olisitte poikennut Marienhagiin," lausui parooni. "Mutta nyt matkustan Pietarin kautta."

"Pietarin kautta!" kertoi Sjöstjerna. "Jos minäkin kerran pääsisin Pietarissa käymään! Minun olisi siellä etsiminen tietoja, jotka elämälleni ovat suuresta merkityksestä."

"Toivonpa saavuttaneeni teidän ystävyytenne," sanoi parooni. "Esittelisimpä siis teille, että uskoisitte minulle, mitä tietoja sieltä etsisitte. Jos ne teille ovat tärkeitä ja rakkaita, niin voitte olla vakuutettuna siitä, että minä panen kaikki voimani liikkeelle, voidakseni niitä teille hankkia. Mutta istukaamme. Voinpa teille sanoa, että, ellen erehdy, ovat ne tiedot, joita te etsitte, meidänkin perheellemme tärkeitä, ja minulla on syytä arvata, että meidän perheittemme asiat sangen lähelle koskevat toisiinsa."

"Minuunkin on semmoinen aavistus tunkeunut," virkkoi Sjöstjerna. "Sentähden suonette minun ilmoittaa teille mitä tiedän vanhemmistani. Isäni oli erinomaisen taitava meriupseeri, ja oli hankkinut itsellensä välttävän varallisuuden. Minulla on vieläkin hänen taitavuutensa todisteeksi mitä tarkimpia karttoja, etenkin Suomenlahdesta, joita hän itse on piirtänyt. Kummallista kyllä, olen huomannut, että hän on jättänyt Hiidenmaan karttaan piirtämättä siellä olevan salakarin. Se on sama kari, jonka ympärillä me sodimme. Mutta siitä ei nyt. Isäni vähäisellä maatilalla Bleking'essä asui eräs hänen sisarensa, joka vieläkin elää. Häneltä olen saanut ne tiedot, jotka minulla on, ensimmäisestä lapsuudestani. Hän kertoi, että minä olin ainoasti parin kuukauden vanha, kun minä imettäjälleni tuotiin Ruotsiin. Tuo vaimo oli epäilemättäkin venakko, sillä hän ei ymmärtänyt meidän kieltämme, ja kuoli ennenkuin oli oppinut sitä puhumaan. Vieras herra, joka oli saattanut meidät meren ylitse, jätti, paitsi meidät, tädilleni kirjeen, joka on näin kuuluva."

Sjöstjerna otti lompakostansa taitetun paperin ja luki:

Pietarista Heinäkuun 9 p:nä v. 1766.

Rakas sisareni!

Epäilemättäkin kummeksit, kun nyt, lähes kahden vuoden päästä, näin odottamattomalla tavalla saat minulta tietoja. Mutta tiedän varmaan, että juuri nämät tiedot ovat sinulle rakkaita. Minä lähetän sinulle poikani. Hänen nimensä on Otto. Nyt olen vuoden ollut aviomiehenä, ja olisin vielä onnellinen isäkin, jos ei salaiset ja sekasortoiset seikat, keisarittaren vaihtelevan mielen nostamina, pakoittaisi minun pitämään avioliittoani salassa. Niin pitkälle on käynyt, että vaimonikin on minulta otettu. Mutta minä olen tehnyt päätökseni. Saadakseni poikani turvaan, lähetän minä hänet sinun luoksesi, kun itse koen rakastettuani pelastaa. Kokeeni ei ole vaaratta, mutta rakkaus ja toivo suovat minulle intoa ja minä voitan viholliseni hyökkäämällä äkkiarvaamattansa heidän päällensä. Toimita nyt kuitenkin, että poikani kirjoitetaan seurakuntamme kirkon kirjoihin. Pian toivon tapaavani sinun ja tutustuttaa sinun Ulrikani kanssa. Uskollinen veljesi.

Adolf Sjöstjerna.

"Kuitenkaan ei isääni milloinkaan kuulunut tulevaksi. Kaikkien tiedustelemisiemme uhaksi emme ole saaneet muuta tietää, kuin että hän, vähän jälkeen tämän kirjeen kirjoittamisen, oli laivalla lähtenyt Pietarista. Hänen nimensä tunnettiin kyllä hovissa; mutta emme ole vielä tavanneet ketään, joka olisi tuntenut hänen avioliittonsa ja puolisonsa kohtalon."

Parooni, joka mitä suurimmalla tarkkuudella oli kuunnellut Sjöstjernaa, vaipui syviin mietteisin. Vihdoin sanoi hän. "Varmaankin meidän kohtaloillamme on läheinen yhteys, sen mukaan kuin ennen olen kuullut ja mitä te äsken puhuitti. Mutta minä pelkään ett'ei niiden selitys oikein ole mieliksemme. Sen mukaan kuin minä voin päättää, oli varmaankin isänne sama Sjöstjerna, joka voitti tätini rakkauden ja oli syynä hänen onnettomaan kohtaloonsa. Olettehan kuullut että hän tuli mielipuoleksi ja kuoli Dagerortin valotornissa."

Sjöstjerna vaaleni ja kiinnitti parooniin tuijottavan katseen. "Hänkö siis olisi ollut äitini!" puhkesi hän sanomaan.

"Se ei voi olla mahdollista," virkkoi parooni. "Hän oli keisarittaren hovineiti ja ruhtinas Palitkin'in kihlattu. Keisaritar oli jo määrännyt heidän hääpäivänsä, kun tätini rakastui ruotsalaiseen meriupseeriin, jonka nimi oli Sjöstjerna. Isäni, joka oli vanhempi veljensä, vei hänen heti pois Pietarista ja semmoisesta rakkaudesta, jonka asianhaarat pakoittivat loppumaan. Minä luulisin että Sjöstjerna jo ennen oli ollut naimisissa ja sentähden olisi lähettänyt poikansa Ruotsiin, kätkeäkseen tämän vanhemman liittonsa eli mikä syy hänellä lienee ollut. Tätini kuoli ainakin naimatonna heti kotiin tulonsa jälkeen. Muuan laiva joutui nimittäin Hiidenmaan luona haaksirikkoon, hän luuli hulluudessaan yhden ruumiin, jonka tuuli toi rantaan, muka tuntevan rakastetuksensa, ja hyökkäsi epätoivoissansa tästä näöstä, joka teki hänen mielensä vian täydelliseksi, eräästä tornin akkunasta mereen."

Sjöstjerna näytti olevan syvästi liikutettuna näitä onnettomuuksia kuullessaan. "Kummalista," huudahti hän, "jos he kuitenkin olisivat vanhempani, haaksirikkoinen ja mielipuoli! Mitenkä te voitte luulla, parooni, että isäni olisi jo ennestään ollut naimisissa? Se ei olisi ollut hänen käytöksensä ja luontonsa tapaista; siitä olen varma."

"Mutta se, jonka voin teille vakuuttaa," alkoi taasen parooni, "on että tätini oli naimaton, eikä minulla ole aihetta luulla, että hänellä olisi ollut perillistä. Muuten hän oli melkein vieras perheessämme, eikä hänellä oikeastaan ollut oikeutta kantaa meidän nimeämmekään. Tietäkää, että isäni äiti, jouduttuansa leskeksi, meni naimiseen erään ruotsalaisen kreivi Fersen'in kanssa. Parin kuukauden kuluttua tehtiin avioliitosta ero, kun kuultiin, että kreivi ennestään oli naimisissa Ruotsissa. Iso-äitini muutti silloin Marinenhag'iin asumaan. Siellä syntyi onneton Ulrika, se oli tyttären nimi."

"Ulrika!" kertoi Sjöstjerna, "Ulrika!" Ja hän kutsuttiin isänsä jälkeen Fersen'iksi.

"Hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta käyttää sitä nimeä. Hän sai sentähden meidän nimemme."

"Ja tämä onneton nainen," kysäsi Sjöstjerna, "eikö hän olisi äitini! Kuitenkin, nimi Ulrika Fersen! Tätini on joskus maininnut sen. Hän oli sen kuullut isältäni."

"Mutta isännehän oli kaksi vuotta ollut poissa kodistanne ja sisarensa luota, kun te synnyitte," muistutti parooni. "Hän oli siis jo ennen maininnut Ulrika Fersen'in nimen! Ehkä tätini nimi oli Ulrika, ei hän kuitenkaan kutsunut itseänsä Fersen'iksi, kuten jo sanoin, ja täytyi isänne siis vasta myöhemmin hänet tavata ja saavuttaa hänen rakkautensa; sillä sill'aikaa oli hän ruhtinaan kanssa kihloissa."

"Minun täytyy saada valoa tästä epäselvyydestä." sanoi Sjöstjerna. Minun on itse käyminen Pietarissa. Keisarittaren hovissa löytyy epäilemättäkin joku, jolla un tarkempia tietoja asiasta."

"Minä koen tutkia asiaa," vastasi parooni. "Siihen voitte luottaa. Minä laitan teille ne tiedot, kuin mahdollisesti voin saada kokoon."

Sjöstjerna nousi ylös ja alkoi levottomasti kävellä edes takaisin lattialla. Vihdoin sanoi hän: "Velvollisuuteni estää minun nyt antaumasta näille epäselville unelmille. Minä saan niistä kylläksi tekemistä jahka sota loppuu."

"Teidän täytyy luvata minulle, silloin käydä Marienhag'issa. Jos emme saakaan olla sukulaisina, löydätte aina minun rinnassani veljellisen ystävyyden. Jos taasen asia olisi niin, kuten te näytte luulevan, että, nimittäin, minun tätini olisi teidän äitinne, silloin, sen tunnustan vakaasti, lepää synnyllänne varjo, joka meidän perheellemme olisi kahden verran surettavaa, siksi, ettei teidänkään ruotsalainen sukutaulunne olisi laillista ja toden-peräistä."

Tumma puna levisi Sjöstjernan kasvoille. "Isäni kirjoittaa puolisostansa," sanoi hän, "eikä rakastajattarestansa. Aviollista syntyperääni ei ole kukaan kotimaassanikaan epäillyt ja minä toivon, että, minkä nimen äitini kantoikin, se vielä todistetaan."

"Kapteeni Sjöstjerna," keskeytti parooni, "minäpä juuri sitä toivonkin. Isänne menetystä tätini kanssa tuskin käynee hyväksyä. Mutta kun en luule sen olleen rikoksellista, älköön sitä kovasti tuomittako, etenkin semmoisessa hovissa, jossa sydäminen oikeus aina pidettiin vähemmin pyhänä, kuin soveliaisuuden."

"Tulevaisuuden toivon sen selittävän," vastasi Sjöstjerna. "Onnea matkalle, herra, parooni. Minä pyydän teidän viemään terveiseni -- -- -- vierailleni Ulla Fersenillä."

Ystävät erosivat.

IX.

Jo aikaisin alkoivat syysmyrskyt tänä vuonna raivoella Dagerortin ympärillä. Mahtava valo-torni levitti aalloille oppaista valoansa yön pimeydessä, mutta yhä harvenivat laivat, jotka sitä tarvitsivat. Valpas vartija ei milloinkaan unhoittanut sytyttää tulta, samassa kuin aurinko laski maillensa. Kuten ennenkin kävi parooni Gyldenstubbe melkein joka päivä niemekkeen kolkossa rakennuksessa. Mutta syvän surun tuska häntä, raskautti siitä asti, kuin hän Ulla Fersen'in ja Naduktan taistelun jälkeen, maalle tuoduilta haavoitetuilta oli saanut murehduttavan tiedon, että parooni Reinhold oli pahasti haavoitettuna joutunut vangiksi.

Neiti Natalia seurasi halusta isäänsä torniin, johon nyt hänen sydämmensä merkillisimmät muistot olivat kiinnitetyt. Usein hän ikävyydellä katseli ulapalle, ja hänestä oli omituista huvia, katsella ohi kiitäviä purjeita, ja vanhalta vartijalta pyytää selityksiä niistä. Oli kuin, jos hän aina olisi toivonut saavansa kuulla odottamiansa sanoja: tuolla on tuo kaunis ruotsalainen rekatti. Jota autiommaksi ja kolkommaksi meri kävi, sitä innokkaimmiksi tulivat hänen kysymyksensä. Mutta Ulla Fersen ei tullut hänen vakoilevien silmiensä näköpiiriin.

Oli lokakuun päivä. Parooni ja Natalia katselivat kuinka myrsky raivosi ulapalla. Sen ulvoessa ja kirskuessa tornin ympärillä, tyrskyivät aallot raskaasti ähkyen niemekettä vastaan ja pirskoittivat kuohuansa rannalle. Ulommalla kiersivät pyryävät vesi-paljoudet semmoisella raivolla, että näytti mahdottomalle ihmisluoman voivan kestää irti-päästettyjen luonnon-voimien hurjaa taistelua. Ja kuitenkin näkyi etäällä, niin kaukana että silmä tuskin voi eroittaa, musta piste kuohun keskellä, laiva, kuitenkin purjeitta, tuulen ajamana liikkuen Suomen saaristoa kohden.

"Isäni," alkoi neiti, "eikö sota lopu, kun vuoden aika on niin myöhäiseksi tullut, ja talvi pian valloittaa maat ja meret?"

"Päivä päivältä vartoomme laivastomme lähtevän Räävelistä Kronstadt'iin," vastasi parooni. "Ruotsin laivaston luullaan talveksi jäävän Viaporiin."

"Sinne jää siis Ulla Fersenkin," tuumi Natalia.

"Ajatteletko sinä taasen häntä," sanoi parooni pahoillaan. "Hän on saattanut meille niin paljon onnettomuuksia, ettemme milloinkaan voi niitä unhoittaa. Kuinka vähältä kävi, ettei hän tappanut Reinholdiakin."

"Ei kapteeni Sjöstjernan tarkoitus ainakaan ollut paha," sanoi impi. "Päin vastoin Reinholdin piti estämän hänen matkaansa. Mutta ovathan molemmat täyttäneet velvollisuutensa, kuni urhot ainakin. Reinholdin häviö ei ole vähentänyt hänen urhollisuuttansa eikä halventanut hänen kunniaansa. Sen te olette itse sanonut, isäni. Ja onpa hän jo kirjoittanut parantuneensakin."

"Hänen haavojensa kaltaisia ei milloinkaan tykkönään paranneta," sanoi vanhus. "Minä en sitä voi nuorelle ruotsalaiselle antaa anteeksi. Hän on meidän perheemme kovan onnen kokooja, etenkin jos asia on niin, kuin olen ruvennut luulemaan."

"Teihin on syttynyt väärä luulo, isäni, hyväntekijäämme kohtaan, sitä miestä kohtaan, joka vankeutemme aikana osoitti meille niin suurta hyvyyttä. Sanokaa, isäni, miksi hän ansaitsee tyytymättömyyttänne?"

"Hän on saattanut meille pelkkiä onnettomuuksia ja hänen synty-peränsä, jos se on kuten pahaa pelkään, tekee meidän yhteytemme erittäin pakolliseksi ja vastenmieliseksi."

"Eikö hän siis olekaan ruotsalainen aatelismies, isäni? Eli mitä te tarkoitatte noilla salaperäisillä puheillanne hänen synnystänsä?"

"Ehkä olen tehnyt väärin, Natalia, kun en selvemmin ole sanonut sinulle mitä pelkään. Nyt sen te'en. Jos ei aavistukseni ole turha, niin on hän meidän heimolaisemme; mutta rikos on antanut hänelle elämän ja sepä juuri repäiseekin ylitse pääsemättömän juovan meidän välillemme. Tiedä, Natalia, minä pelkään hänen olevan äpärän, tosin meidän vertamme, mutta kuitenkin semmoinen, jota ei kirkko eikä yhteiskunta laillisesti tunnusta."

"Jumalani!" huudahti neiti. "Ketkä ovat sitten hänen vanhempansa?"

"Sisar-puoleni Ulrika oli hänen äitinsä. Kihloissa ruhtinas Palitkin'in kanssa, petti hän tämän liiton. Ruotsalainen aatelismies Sjöstjerna oli hänen viettelijänsä, ja hänen rikoksensa sukunsa ikivanhaa kunniaa kohtaan, synnytti sen nuorukaisen, jonka me vankeutemme ajalla opimme tuntemaan. Kun vein onnettoman Ulrikan Pietarista, en luullut hänen olevan äidin. Hulluutensa aikana hän sen kuitenkin ilmoitti, yhä huutaessaan lastansa. Oi onnetonta! Vieläkin vapisee sydämmeni kauhusta, kun muistan hänen hirmuista loppuansa. Mutta rauha hänen muistollensa! Aikoja sitten olin antanut hänelle syyllisyytensä anteeksi ja jo ennenkuin tuo rikoksellinen joutui haaksirikkoon ja kuoli juuri tällä rannalla, olin antanut hänelle takaisin kaiken veljellisen helleyteni ja raukkauteni, ehkä jo oli myöhäistä pelastaa hänen järkeänsä. Minä luulin kuolon rauhaisuuden jo aikoja sitten laskeuneen hänen haudallensa ja muistollensa; kun yhtäkkiä, ikäänkuin pahojen henkien kutsumana, hänen häpeänsä synnykki tulee meidän keskellemme, tekee meidät vangiksi, eikä säästä poikani vertakaan! Sallima, lapseni, sallima vain on pelastanut meidät vihollisiemme käsistä ja sallima vain on säästänyt Reinhold'in hengen."

"Sananne ovat kauheita, isäni," sanoi Natalia surullisen vakavasti katsellen vanhusta. "Mutta mitä puhunettekin häpeästä ja arvottomuudesta; varmaa on, että Otto Sjöstjerna on kunnian mies, sivistynyt, jalo ja hellätunteinen mies. Te ette voi olla hänelle antamatta kunnioitustanne."

"Minä tosin, häneen yksin katsoen, suon hänelle kunnioitukseni ja myönnän muutenkin hänen ansionsa hyvyyden, mutta hän ei sovi meidän keskuudellemme, meidän perheellemme. Hänen syntynsä on häneen painanut epäkunnian merkin. Ja sinä, Natalia, kuule mitä isäsi sinulle sanoo! Onneton sisareni on so'aissut nimensä ja siten itse sen pyhäissyt sukutaulustamme. Mutta ketään muuta sukunsa häpäisijää siihen ei panna. Jos et sinä, Natalia, rupea kreivi Telepnoff'in vaimoksi, en tahdo sinua siksi pakoittaa. Mutta kukaan, joka ei ole puhdasta sukua, älköön sinua pyytäkökään."

Natalia katseli isäänsä rauhallisesti, mutta uljaasti ja suoraan. Tämä silmäys soi hänen muuten lempeille kasvoillensa erittäin omituisen, mutta miellyttävän nä'ön. "Minä olen tyytyväinen isäni," sanoi hän, "jos ei pakko vaan sido kättäni sydämmeni uhaksi. Salli minun elää ja kuolla sinun sivullasi, rakas isäni. En milloinkaan nurkuele, kun vaan tiedän, ett'ei kukaan tempaa minua lapsuuteni kodista."

Vanhus käveli edes takaisin salissa. Tyytymättömyys valtasi hänessä, mutta hän oli vaiti.

Nyt kuului joku astuvan tornin portaissa. Isä ja tytär katsoivat ovelle päin. Vitkaan astui saliin nuori, kalvea soturi. Hän ojensi kätensä ja -- huudahtaen: "Reinhold!" riensivät isä ja sisar häntä syleilemään.

"Äidiltäni kuulin, että olitte valotornissa," sanoi nuori parooni, "ja minä kiirehdin teitä molempia tapaamaan täällä. Nyt olen taasen terve ja olen kunniani sanalla saanut lähteä kotiin. Minä olen nimittäin luvannut, etten enään tässä sodassa palvele Ruotsia vastaan."

"No, sittenhän jäät meidän luoksemme!" huudahti isä. "Nyt toivon saavamme elää yhdessä kaikessa rauhallisuudessa sotatoimiin puuttumatta."

"Jään minä tänne muutamaksi päiväksi," sanoi Reinhold. "Onnettomuuteni, että minä voitettiin ja että kadotin Naduktan, ei ole vähentänyt keisarittaren suosiota minua kohtaan. Minä matkustan pian Italiaan ja saan Välimeressä toisen laivan päällikkyyden."

Vanhus ei näyttänyt tyytyneeltä, mutta virkkoi kuitenkin: "Siellä et ainakaan tapaa samaa vihollistasi."

"Muistutattepa minua, isäni," sanoi Reinhold, hymyillen, "että minulla on terveisiä teille kapteeni Sjöstjernalta. Minä olen hänessä oppinut tuntemaan urhoollisen ja taitavan upseerin ja jalon ihmisen."

Vanhan paroonin katse synkistyi. "Todella olisi meille ollut onnellisempaa," sanoi hän, "jos toisin olisimme oppineet hänet tuntemaan."

"Se luulo, jonka ilmoititte minulle yöllä viimein täällä käydessäni, isäni, ei ollut ihan turha. Sjöstjerna on minulle uskonut elämänsä vaiheet ja kohtalot, ja minä olen pyynnöstänsä tiedustellut asioitansa Pietarissa. Te ette ole ilmoittanut, isäni, että Ulrika tädillä oli poika."

"En olekaan, Reinhold," tunnusti vanhus; "en tietänyt sitä ennen, kuin hänen olin vienyt häpeänsä onnettomasta todistuksesta. En tahtonut vetää näkyviin sen häväistyksen muistoja, jotka ovat perhettämme kohdanneet. Kuinka voin aavistaa, että tuo häpeän sikiö kasvaisi omaa poikaani voittamaan!"

"Isäni," alkoi taasen Reinhold, "Luojan sallimat ja sodan laki ovat asettaneet Oton ja minun toistamme vastaan. Hän on käyttäynyt jalosti ja arvollisesti ja niinpä minäkin. Täytyy tunnustaani, että jos jokin hänen syntyänsä sokaisee, niin on hänen sielunsa aateli sen soaistuksen puhdistanut."

Taivaallisen katseen sai Reinhold sisareltansa.

Vanhus vain pudisti päätänsä. Sitten sanoi hän vitkalleen: "Minä säälin häntä. Mutta minä kiitän Jumalaa ett'emme enään joudu hänen yhteyteensä. Sillä minun päätökseni on vakaa ja järkähtämätön: minun perheeseni älköön kukaan pyrkikö, jonka syntyä ja oikeutta ei laki ja kirkko pyhitä ja myönnä."

"Minun ei sovi riidellä isääni vastaan," sanoi Reinhold. "Mutta minä toivon, ett'ei tämä päätös vain olisi äkkinäinen, eikä olisi syynä mihinkään onnettomuuteen."

Parooni heitti pelästyneen katseen tyttäreensä, "Natalia!" sanoi hän tuskallisella vakavuudella, "Natalia! -- Ei, sinä et saata surua isäsi harmaille hapsille."

Nuorta impeä väristytti isän synkät sanat. Mutta hän oikaisi vartalonsa, katsoi häntä arvollisesti silmiin ja sanoi päättävästi, lumentapaisen vaaleuden yhä enemmän levitessä hänen kasvoillensa: "Vaikka vapaasti, Jumalan ja ihmisten edessä, itse tahdon vallita sydäntäni, isälleni voin kuitenkin vakuuttaa: minun haudallani ei häpeän varjokaan lepää."

Reinhold katsoi sisareensa yhä innokkaimmin silmäyksin. Hän levitti kätensä ja syleili häntä: "Jalo, uljas sisareni," sanoi hän; "se jolla on voimaa kärsiä kunniansa tähden, se on kylläksi arvollinen itse määräämään sydämmensä kohtalon."

Vanhus läheni heitä ja likisti heidät molemmat syliinsä: "Minä siunaan teitä, rakkaat, jalomieliset lapseni! Mutta nyt poistukaamme menneestä ajasta ja sen synkistä varjokuvista nykyisyyteen ja iloitkaamme siitä, että taasen saamme olla yhdessä!"

Kaikin kolmin lähtivät he linnalle. Heitä kietoi joka askeleella tomupyry, ja uhkaavasti karjui myrsky heidän ympärillänsä.

X.

Vuonna 1788 oli talvi erinomaisen aikainen ja kylmä. Rannat alkoivat jo jäätyä, eivätkä Suomenlahden ja Itämeren aallot enään kesäisinä ja keveinä leikkineet äärettömän suurella tasangolla, vaan vaahtoisina, raskaina ja jäätyneinä murtuivat ryskyen ja pauhaten toisiansa vastaan.

Perhe Marienhag'illa valmistuikse pian sattuvan erohetken varaksi, ja monet tunnit istui Natalia kyyneleitä vuodattaen ajatellessansa, että sekin, joka, hänen omaisistansa ainoa, käsitti ja hyväksyi hänen sydämmensä syvimmän tunteen, pian oli hänen jättävä.

Muutamana päivänä tuli kreivi Telepnoff vieraisin. Hänen ottivat kaikki vierasvaraisesti ja ystävällisesti vastaan, etenkin vanha parooni. Reinhold jonkinlaisella säälin tunteella huomasi hänen onnistumattomat kokeensa, yhä vieläkin toivoessaan Natalian suostuvan hänen tuumaansa.

Mutta Telepnoff'in käytös oli muuttunut. Se oli käynyt synkäksi ja umpimieliseksi. Hänen katseensa oli arka ja levoton. Siinä voitiin helposti huomata pahojen aikeiden tietäminen.

"No vihdoinkin," kertoi hän, teetä kaadettaissa kuppeihin, "on meidän laivastomme purjehtinut Räävelistä. Luultavasti Ruotsin laivasto jää Viaporinsa eteen. Keisarittarella on tuuma sitten antaa maasotaväkensä samota Suomeen piirittämään Viaporin ja ottamaan laivaston. Varmaankin moni vanki tuodaan meidänkin seuduillemme."

"Ei Viaporia eikä laivastoa niin helposti oteta," muistutti Reinhold. "Me olemme tosin saaneet kokoon niin paljon apuvoimia, että meidän laivastomme olisi voinut pidättää ruotsalaisen asemallansa. Mutta kun meidän laivamme ovat palanneet Kronstadt'iin, voivat ruotsalaistenkin purjehtia Karlskrona'an."

"He eivät voi tietää meidän laivastomme lähdöstä," väitti Telepnoff, "sillä heidän risteilijöistänsä ei mikään ole enään moneen päivään uskaltaunut ulapalle. Sitä paitsi tulee tänne pian käsky, että Dagerortin valotornista tuli pitää sammutettaman."

Vanha parooni säpsähti. "Tuli sammutettaman!" huudahti hän. "Se on mahdotonta. Semmoista käskyä ei milloinkaan voida antaa. Sehän olisi hirmuista. Tulihan on välttämätöntä, ei ruotsalaiselle laivastolle, sillä se on jo kyllä asemaansa jäätynyt, vaan kaikille yksityisille, rauhallisille laivoille, jotka ovat liikkeellä ja uskovat henkensä ja omaisuutensa ohjaukselle, jonka meidän valotornistamme toivovat saavansa."

"Mutta te saatte amiraalin käskyn, herra parooni," sanoi Telepnoff kylmästi. "Joku kauppalaiva enempi tai vähempi ei merkitse paljoa, kuin ei vaan Ruotsin laivasto pääse perikadostansa."

Vanhan paroonin kasvoille kuvastuikse mitä syvin närkästys. "Tuon tempun täydellisyydeksi," sanoi hän, "koska näytte sen hyväksyvän, kreivi Telepnoff, puuttuu ainoasti, että sytytetään valetulia rannalle."

"Enpä pidä ensinkään ihmeteltävänä, jos niin tapahtuisi," vastasi Telepnoff. "Sodassa on lupa tehdä mitä tahansa, joka vain on vihollisen vahingoksi."