Part 5

"Teidän tähtenne minä enimmin iloitsen, neiti Natalia," sanoi hän. "Mutta jo on aika, että suoraan sanon teille, mitä sydämmeni kätkee. On paras puhua, ennenkuin arvaamattomat seikat taasen sen estävät. Mikä minusta vankeutemme aikana oli katkerinta, oli nähdä teidät toisen vallan alaisena. Omaa vapauttani kaipasin vähemmin, ja minusta olisikin ollut kaksinkertainen tuska itse olla vapaana, kun te olitte vankina. Te ymmärrätte, mitä tarkoitan, neiti, siitä olen varma. Te olette tähän asti, ollessanne vapaana ja rauhassa viettäen nuoruuttanne kodissanne, pitänyt tunteitani leikkinä. Nyt, kun olemme yhdessä kärsineet vankeutta, toivon että te vakaammalla mielellä katselette elämää, ja huomaatte, että teidän tulee enemmän miettiä asiaa, ennenkun vastaatte siihen, mitä teille nyt virkkaan. Neiti Natalia, minä pitäisin itseäni onnellisimpana ihmisenä, jos ette työntäisi sydäntäni ja kättäni luotanne."

Neiti Natalia vavahti säikähdyksestä. Nuoren immen sydäntä viilsi monet erilaiset tunteet. Mutta hän oli jo, juuri tänä päivänä, päättänyt sydämmensä tulevaisen kohtalon. Hän vastasi päättävästi ja arvollisesti: "Kreivi Telepnoff, te olette meidän naapurimme ja minun lapsuuteni ystävä. Minä olen varma siitä, ettette tyytyisi minuun. Minä omituisuuksineni, vaatimuksineni ja oikkuineni tahi miksi niitä nimittänette, en voisi tehdä teitä onnelliseksi. Muutenkaan en voisi erota vanhemmistani. Muistakaa, että Reinhold veljeni melkein aina on virkansa toimituksissa. Jättäisikö tytärkin rakastetut vanhempansa?"

Kreivi Telepnoff oli äänetönnä kuunnellut jokaista sanaa, jonka tyttö hiljaa mutta päättäväisellä vakavuudella oli sanonut. Pitkään aikaan ei hän saanut sanaakaan suustansa. Hän vaan suonenvedon tapaisesti painoi kädet sydämmellensä ja hankalasti eroitti yhteen puserretut huulensa. Vihdoin sanoi hän, sammaltaen. "Kuitenkin tiedän, neiti Natalia, että isänne toivoisi teidän myöntyvän pyyntööni. Mutta yhden seikan huomaan, minä olen valinnut pahan ajan; minä olen asian esittänyt tarkemmin sitä arvelematta. Ollessamme rekatilla en kuitenkaan ollut sokea: mutta todellakin, enhän voinut pelätä, että keisarittaremme ja maamme vihollinen olisi teidän arvoiseltanne naiselta saavuttanut niin suuren huomion. Luulenpa tietäväni, ett'ette te tahdo pahoittaa isänne mieltä, antamalla minulle kieltävän vastauksen. Sentähden palaan takaisin, jahka tuo purjehtija tuolla on tykkönään kadonnut näkyvistämme. Hän on nyt matkalla täysin purjein. -- Kummallista, hän näkyy pyrkivän Seele-salmeen!"

Nyt kuului juostavan käytävää myöden tornille päin. Ne olivat paroonin palvelijoita, he kiiruhtivat portaita myöden ylös ja heittäyivät ilokyyneleitä vuodattaen isäntänsä ja hänen puolisonsa jalkoihin.

Mieltä liikuttavaa oli nähdä maaorjien riemua, taasen tavatessaan lempeän ja hyvän isäntänsä. Nataliakaan, jota kaikki heidän alammaisensa rakastivat, ei voinut pidättää kyyneliänsä, kun uskolliset palvelijat suuteleivat hänen jalkojansa ja vaatteidensa liepeitä.

Kun ensimmäisien tunteiden kiihkeys oli niin paljon tasaantunut kummallakin puolella, että parooni voi kysyä ja palvelijat vastata hänen kysymyksiinsä, ruvettiin isännälle ilmoittamaan tärkeimmät asiat.

Ne, jotka olivat nuoren paroonin kanssa olleet huvilaivalla, kertoivat, että muuan rekatti ajoi häntä takaa, mutta että hän oli onnellisesti päässyt pakoon, ja että hän, hät' hätää poikettuansa Marienhag'iin, oli lähtenyt Rääveliin. Palvelija, joka saattoi hänet sinne, kertoi, että amiraali oli ottanut hänen vastaan suurimmalla hyväntahtoisuudella. Hän oli saanut päällikkyyden eräällä rekatilla, ja samassa kun hän lähetti palvelijan kotiin, oli hän itsekin lähtenyt purjeille.

Sittenkuin parooni vielä oli saanut taloansa koskevia tietoja, käski hän kiiruhtaa valjastamista. Hän ei tahtonut lähteä valotornista, ennenkuin kreivi oli lähtenyt.

Mutta kreivi, joka näytti liikutetulta ja levottomalta, vei hänen erikseen muutaman akkunan luo jossa hän rupesi kiivaasti puhumaan hänen kanssansa.

Natalia koki, niin paljon kun voi epäselvässä kuuvalossa, tarkastaa isänsä kasvoja ja liikenneitä. Häntä huolestutti, sillä isä ei näyttänyt tyytyväiseltä. Väliin hän akkunasta katsoi rekattia, joka poistui poistumistaan.

Tornin vartija oli myöskin palannut, ja käytyänsä katsomassa tulta ylhäällä valohuoneessa, ilmoitti hän paroonille, että uusi rekatti lähestyi koillisesta päin. "Se seuraa samaa kulkuväylää kuin edellinenkin," sanoi hän. "Kummallista, kun sotalaivat uskaltavat kulkea semmoisella vedellä, jota ei kauppalaiva uskaltaisi koettaakaan."

"Meidän täytyy kiirehtiä pois," keskeytti kreivi Telepnoff. "Me emme kauvemmin ole suojassa täällä. Niinpian kuin pääsen kotiin, minä heti kirjoitan Pietariin ja pyydän että joku pienempi joukko tänne määrätään."

"Sitä ei tarvittane," sanoi parooni. "Ei ystävä eikä vihollinenkaan koskene valotorniin. Minä luulen olevanne hyvässä suojassa. Sitä paitsi tuo on omia rekattiamme, ja vieläpä yksi niitä, jotka ovat ajaneet takaa Ulla Ferseniä ja meitä.

"Se on lähin niistä," selitti vartija.

"Minä jään tänne, kunnes nä'en, minne se matkailee," päätti parooni. "Sitä paitsi pidän väkeäni täällä saapuvilla, jos se tarvitsisi apua tuossa ahtaassa kulkuväylässä."

Seura siirtyi pohjoisen puolisille akkunoille, ja nyt nähtiin hyvin selvään kuutamossa rekatti. Se pitkitti rohkeasti kulkuansa; mutta, juuri kiertäessään niemekettä, heitti se etupurjeensa takaperin ja laski vesille veneen, joka soudettiin rantaan. Näytti siltä, kuin se olisi tahtonut tehdä samat temput kuin Ulla Fersenkin.

Parooni käski pari palvelijaa menemään rantaan, tulijoita vastaan ottamaan ja näyttämään heille tietä valotornille, jos he tahtoisivat häntä tavata.

Sitten hän käski sytyttämään lamput, jotka koristivat salin seiniä, ja valoa tuli huoneesen. Mutta ulkopuolella oli kuutamo vielä valoisampi.

Yleinen äänettömyys ja jännistynyt odottavaisuus valtasi seurassa. Neiti Natalia, ollen tunteidensa vallassa, katseli edelleenkin akkunasta ulos, ehkä vaan siinä aikeessa, ettei seura näkisi hänen kasvojansa. Varmaankin enemmän kuin yhden kyyneleen tahtoi hän siltä salata. Parooni puolisoneen istui myöskin hiljaa keskustellen. Kreivi kävi levottomana ja pahoilla mielin edes takaisin salin permannolla.

Vihdoinkin ehti vene rantaan. Palvelijat tervehtivät tulijoita, ja kaksi henkilöä, nähtävästi upseeria, kiiruhtivat torniin päin.

Portaita myöden ylös riensi toinen upseeri, ja kun hän kuului kysyvän. "Täälläkö he ovat? Missä?" juoksivat parooni, paroonitar ja Natalia häntä vastaan huudahtaen: "Reinhold!" Ilo-kyynelein sulkivat he hänen syliinsä.

"Isäni! Äitini! Sisareni!" huudahti hän. "Te olette vapaat! Te olette pelastetut! Kuka teidät on pelastanut?"

"Kaarlo herttua antoi meille vapauden," sanoi parooni, salaisen näköisenä. "Monta kohtaloa olemme kokeneet, sitte kuin viimen sinut näimme. Et varmaankaan voi kuvailla tuskaamme kun rekatti ajoi sinua takaa, ja etenkin silloin kun kapteeni Sjöstjerna ampui sinua!"

"Näittekö te sen, isäni," ratkesi Reinhold kysymään.

"Me olimme juuri samalla rekatilla," vastasi parooni. "Ei sitten ole vielä kahta tuntia kulunut, kuin kapteeni Sjöstjerna tänne laski meidät maalle."

"Hänkö on päällikkönä tuolla kauniilla rekatilla, jota me olemme ajaneet takaa? Hänkö teidät on pitänyt vankina? Mutta nyt me ajamme hänen johonkin Ruotsin satamaan, jahka vaan päivä valkenee, niin että taas saamme hänet näkö-piiriimme."

"Ruotsin satamaa ei hän ainakaan hae," sanoi kreivi Telepnoff. "Hän on juuri risteillyt Seele-salmeen.

"Haa!" huudahti Reinhold, "jos niin on, niin me otamme hänen; onnea vapaudellenne, kreivi Telepnoff. Mutta onko varmaankin totta, mitä sanotte?"

"Vielä puolen tuntia sitten, olivat hänen purjeensa näkyvissä," vakuutti kreivi.

"Minun täytyy kiirehtiä," sanoi Reinhold. "Mutta sanokaa minulle kaikella muotoa kuinka teitä on kohdeltu, kuinka kaikki tämä on tapahtunut! Hetket ovat kalliit. Minulla oli aikomus käydä Marienhag'issa, isäni poissa ollessa antamassa neuvoja sen hoidosta, sentähden minä astuin maalle. Minulle on uskottu päällikkyys Nadukta rekatilla. Se on hyvä laiva. Mutta kertokaa, isäni! Miten Natalian on ollut? Onko hän kärsinyt paljon?"

Hän syleili sisartansa. Kaikki istuivat sitten sohvaan ja parooni kertoi lyhyesti kaikki tapahtumat vankeutensa ajalla.

"Ulla Fersen!" puhkesi Reinhold puhumaan, kun isä lopetti kertomuksensa "Sillä nimellä on oma merkillisyytensä meidän perheessämme! ja nimi Sjöstjernakin, ellen erehdy; vai miten, isäni?"

"Niin on," sanoi parooni. "Mutta minä olen joutunut sangen kummallisiin mietteisin. Minun täytyy ne sinulle uskoa. Kapteeni Sjöstjerna on epäilemättäkin sen ruotsalaisen upseerin poika, joka oli syynä Ulrika sisareni onnettomaan mielettömyyteen. Tuo ilkiö oli siis naimisissa Ruotsissa, koska poika on ruotsalainen aatelismies. Vanha Stolpe tunsi nuoren kapteeniin ja oli juuri päästä sangen harmillisten ilmisaattojen aiheeksi, kun hän -- kapteeni nimittäin -- oli täällä maalla. Jo laivalla ollessani virkkoi hän muutamia epäluulon alaisia sanoja. Jota enemmän sitä ajattelen, sitä todenmukaisemmaksi käy, että tämä nuori kapteeni on sen miehen poika, joka oli meidän perheemme paha haltija. Toivon vaan, ettei poika meille saata suurempia onnettomuuksia, kuin jo on tullut."

Reinhold nousi ylös. "Minä toivon voivani estää sitä. Kaikesta, mitä olen kuullut, ei minulla ole syytä muuhun, kuin suurimpaan kunnioitukseen kapteeni Sjöstjernaa kohtaan. Mutta jos onnetar seuraa minua, niin minä saan itse puhutella häntä! Hän on mennyt Seele-salmeen, kuulin ma. Se oli sangen viisaasti ajateltu! Hänellä oli tuuma mennä Hiidenmaan ja mannermaan välitse ja sen kautta ehtiä Viaporiin meidän risteillessämme Hankoniemen ja Dagerortin välillä. Mutta minä ennätän hänen! Kapteeni Siniävin risteilköön Briantislaff'ineen Kurensaaren ja Hiidenmaan välillä Seele-salmea vartioimassa. Minä ja Stamontoff Nadukta ja Mistirlavits rekattinemme oikaisemme Ulla Ferseniä vastaan. Olisipa kumma, jos emme häntä saisi!"

Natalia päästi syvän tuskallisen huokauksen rinnastansa. Reinhold kuuli sen, mutt'ei ollut sitä huomaavinaan. Ainoasti tutkivan katseen käänsi hän sisareensa, ja jatkoi sitten: "Mutta minä olen jo viipynyt liian kauvan. Lyhyt ja pikainen hyvästi-jättö! Onnellinen tapaaminen! Jääkäät herran haltuun!"

Hän syleili vanhempiansa, puristi Telepnoff'in kättä, ja, kun hän hellästi painoi sisarensa rintaansa vastaan, kuiskasi hän; "Ole tyvenellä mielin, rakas sisareni! Minä kohtelen häntä kuin veljeä. Me tarvitsemme valoa useissa asioissa. Tiedäthän, että onnesi on minulle kallis!"

Kiireesti hän juoksi portaita myöden alas. Rakkauden kyyneleet silmissä katselivat vanhemmat ja sisar, kuinka hän lähestyi rantaa, ja sieltä meni veneellänsä laivalle.

Vasta silloin, kuin Nadukta raketilla ja muutamilla lyhdyillä oli antanut merkkiä toisille rekateille sekä, kaikki purjeet levitettyinä, näkyi pyrkivän itään päin, lähti kreivi Telepnoff matkaan maatilallensa ja parooni Gyldenstubben perhe Marienhag'iin levolle.

VII.

Itäistä tuulta kesti koko yön, ja Ulla Fersen oli sillä ajalla risteillyt Seele-salmessa niin pitkälle, että hän aamulla olisi ehtinyt Hiidenmaan itäisen rannan ohitse, ja sen jälkeen toivoi Sjöstjerna, Worms'in pohjoispuolelta, voivansa yhdellä ainoalla keularisteilyllä ehtiä Viaporiin. Mutta juuri sen karin edessä, jossa hän, joku aika sitten, oli ajanut huvipurtta takaa, näkyi nyt rekatti, joka risteili Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse kulkuväylän poikki. Sjöstjerna oli itse suurmaston huipussa kulentavettä tähystämässä, nähdäksensä oliko tuo vieras rekatti yksin. Hän ei eroittanut, paitsi ensi näkemänsä, muuta kuin yhden laivan, joka oli sota-aluksen kaltainen; mutta se oli niin kaukana luoteessa, että ainoasti mastojen huiput olivat näkyvissä taivaan rannalla. Hän päätti sentähden uskaltua koetukseen, ja pitkittää matkaansa kernaammin kuin palata takaisin vaaralliseen salmeen. Tosin näkyi venäläisellä rekatilla olevan kuusikolmatta kanuunaa, kuin hänellä vain oli kahdeksantoista, mutta hän luotti siihen, ettei tarvinnut niin syvää vettä kuin venäläinen, ja siihenkin, että hänen laivaansa oli helpompi temputella.

Sittekuin kaikki oli valmistettu taistelun varaksi ja kanuunat ladatut kaksinkertaisilla ladingeilla, levitti Sjöstjerna vieläkin muutaman purjeen, voidaksensa nousta tuulta vastaan niin paljon kuin mahdollista, ja sillä tempulla päästä Worms'in ylipuolelta ulapalle.

Mutta venäläinenkin rekatti oli hyväntemppuinen.

Kun Sjöstjerna läheni keskellä salmen suuta olevaa veden alaista karia, johon huvipursi oli istunut kiinni, kääntyi vihollinen rekatti, joka oli pohjoisempana, toiselle puolelle, ja ohjasi Ulla Ferseniä kohden, täten estääksensä Ulla Fersenin pääsemästä ulapalle. Kulkuväylä karin ja Worms'in saaren välillä oli ainoasti kanuunan kantaman levyinen, ja tällä vedellä oli siis molempien rekattien taistelu päätettävä. Tuuli oli molemmille yhtä suotuisa, sillä se oli itäinen; mutta venäläisellä rekatilla, se oli Nadukta, oli suurempi kanuunain paljous ja miehistö.

Venäjän rekatti nosti ensin lippunsa ja ruotsalainen seurasi esimerkkiä. Molemmilla laivoilla oli joka mies paikoillansa, patterien kanuunat katselivat kummaltakin puolen uhkaavina rei'istään ja sytyttimet olivat viritetyt, niin että kaikki oli valmiina ampumaan täydeltä laidalta, kummalta puolen hyvänsä. Molemmat purjehtivat keskellä väylää, jossa kiitivät toistansa vastaan, kuni kaksi miekkailijaa oijaistuin asein. Joka minuuti, joka sekunti lyhensi matkan heidän välillänsä, ja sivulta päin katselija olisi pian voinut luulla, että niillä oli aikomus keulakaraansa risteillen, törmätä toistansa keulalaita keulalaitaa vastaan. Mutta kumpikaan ei tahtonut alkaa taistelua kääntämällä kuvettansa.

Vihdoin, kun olivat ehtineet ampuma-matkalle, laski Nadukta ylihankaan ja käänsi vasenpuoliset kolmetoista kanuunaansa Ulla Ferseniä kohden. Mutta samassa silmänräpäyksessä käänsi sekin ylihankansa tuulta vastaan, niin että sen yhdeksän tulikitaa olivat valmiit vastaamaan vihollisen kolmeentoista.

Minuutin vain kesti tämä jännitys, jonka ajalla kumpikin vartosi vastustajansa rupeevan taisteluun.

Silloin salamoitsi ensin Naduktan patterista ja se ampui yht'aikaa täydeltä laidalta, jonka seurauksena oli, että se tykkönään peittyi kruutin savuun, suhisevien luotien lentäessä Ulla Fersen'in ympärille. Pari sattui sen laitaan, mutta eivät tehneet mitään erityistä vahinkoa, ja sen miehistö nosti raikuvan hurra-huudon.

Mutta Sjöstjerna kääntyi heti entiseen suuntaansa, vastaamatta laukauksiin.

Nadukta täytti silloin peräpurjeensa, myöskin kääntääksensä suuntaansa ja ohjataksensa ihan kulkuväylän eteen, mutta hänen täytyi sitä tehdessänsä kääntää etukeulansa päin Ulla Fersen'iä, joka tällä ajalla oli ehtinyt puolen kanuunan kantaman matkalle. Tätä temppua Sjöstjerna odottikin, huomattuansa että Nadukta, ensimmäisen laukauksen ammuttuansa, kääntyi alle tuulen. Samassa hetkessä siis, kuin hän nyt joutui keulanensa päin Ulla Fersenin lapetta, tervehti se Naduktaa vasemman puolisilla kanuunillaan. Yhdeksän tuimaa, kaksin kertaista latinkia, pyhkäsi pitkin Naduktan kantta ja patteria. Mutta vaikka verinen tappio oli tämän seurauksena kannen sekä ala- että ylipuolella, ei köysiin eikä mastoihin mitään erinomaista vahinkoa ilmaantunut. Kääntymystemppu tehtiin siis estymättä, niin että Naduktan vasenpuoliset kanuunat kääntyivät vihollista päin, rekatin uudella vauhdilla pistyen keskelle väylää.

Mutta Sjöstjerna, joka huomasi, että tuuli vei ruudin savun hänen laivaltansa venäläistä kohden, kääntyi myöskin samassa, niin että hän nyt sai ihan vastaisen suunnan, kuin vihollinen, ja oli jo ennättänyt kääntää oikean puolen päin, ennenkuin venäläiset, jotka olivat kadottaneet melkoisesti väkeä, olivat valmiit ampumaan.

Venäläisten seuraava laukaus teki Ulla Ferseniin suuremman vaikutuksen, syystä että se ammuttiin pyssyn kantaman matkalta. Sattuneiden pölkkyjen pirstaleita ja poikki ammuttujen köysien pätkiä tuiskui pitkin sen kantta, mutta mitään erinomaisempaa vahinkoa ei nytkään tullut. Samassa silmänräpäyksessä heitti Sjöstjerna peräsimen toiselle puolen, niin että hän, savupilven vielä ympäröidessä Naduktaa, ohjasi ihan sen peräpeilin ohitse. Samassa, kun hän joutui sen perälle, ampui hän oikeanpuolisilla kanuunilla täydeltä laidalta, Tämä teki vielä hirmuisemman vaikutuksen, kuin edellinen. Peräsin ammuttiin rikki, niin ettei Nadukta enään voinut perän pitämisellä muuttaa suuntaansa. Molempien rekattien kansista ja märssyistä ammuttiin tärkeänä hetkenä pyssyn laukaisemia, jotka haavoittivat monta.

Nyt oli Sjöstjerna voittanut päätarkoituksensa, kun oli päässyt vihollisensa ohitse, ja nyt oli hänellä aava meri edessään, vaikka hänen tosin oli vielä mennessänsä kestäminen tuimaa ammuntaa. Mutta sittekuin hän huomasi Naduktan peräsimen häviön, päätti hän käyttää hyväksensä etuansa ja pakoittaa vihollistansa vaikenemaan tahi ajaa se karille, ellei hän saisi sitä laskemaan lippuansa. Hän käänsi siis ja kulki vihollisen vanavedessä, antaaksensa sille uudestaan takaapäin, täydeltä laidalta pitkin alusta.

Niinpian kuin venäläinen päällikkö huomasi kadottaneensa peräsimensä, koetti hän purjeita temppuellen kääntää laivaansa, taasen saadaksensa laitaa päin. Mutta Ulla Fersen ennätti hänen ja piti, vitkaisen käännöksen aikana, entisen asemansa. Vielä kerran pyhkivät hänen hävittävät luotinsa pitkin vihollisen kantta ja patteria.

Äkkiä teki Naduktan päällikkö uuden päätöksen. Yht'aikaa kokosi hän kaikki purjeensa ja laski ankkurin. Silloin pysähtyi mahdottoman suuri rekatti ja alkoi kulkea perittäin. Sen perä-kannelle kokoontui melkoinen miehistö, ja kaikki olivat valmiit iskemään, jos vaan onnistuisi päästä Ulla Fersen'iin kiinni. Sitä paitsi sai Nadukta, tuulen avulla, sen asennon, kuin tahtoikin, nimittäin kulkuväylän poikki.

Mutta Sjöstjerna, joka heti huomasi tempun ja ymmärsi sen tarkoituksen, ei jättänyt asemaansa, vaan pysyi, etupurjeet takaperin, vihollisensa takana, ja ampui sieltä yhä kiivaammin. Tämän ammunnan seuraus oli kauhistava. Perä-masto ammuttiin ensin poikki ja sitä seurasi suurmasto.

Vaikka oli ohjaton ja oli kadottanut paljon väkeä, teki venäläinen päällikkö vielä yhden kokeen, päästäksensä tuskallisesta tilastansa. Hän laski toisen ankkurinsa, sen avulla voidaksensa kääntää laitaa viholliseen päin. Mutta ennenkuin tämä oli tehty, keskellä luotien rämsyä, sattui päällikön kupeesenkin luoti ja hän kaatui toisten haavoitettujen ja kuolleiden joukkoon, veriselle kannelle. Silloin laskettiin venäläisen laivan lippu.

Niinpian kuin Sjöstjerna näki vihollisen lipun vaipuvan alas, laski hän veneensä vesille tutkistelemaan saalistansa. Itse hän ohjasi laivansa niin likelle, että keulakaransa ulottui sen peräpeilin ylitse. Tästä hän näki tappion, jonka hän oli saattanut venäläiselle rekatille. Pitkin kantta oli kuolleita ja haavoitettuja. Jäänyt miehistö seisoi hämmästyneenä, tietämättä mitä tehdä. Niinpian kuin Ulla Fersen'in veneet ehtivät Naduktalle ja valtausmiehistö nousi sen kannelle, laskivat venäläiset aseensa. Luutnantti, joka komensi valtaus-miehistöä, juoksi perälle päin, Sjöstjernan mennessä laivansa nenään päin, sen keulakaralta antamaan tarpeellisia käskyjä.

Kun luutnantti hyppäsi lippukirstulle, puhutteli häntä venäläinen upseeri, joka makasi verisenä hänen edessään: "Saanko puhutella kapteeni Sjöstjernaa? Minä olen Naduktan päällikkö. Viekää minut voittajani luo!"

Ihmetellen ruotsalaista puhetta, jota haavoittunut puhui, kysyi luutnantti häneltä. "Oletteko ruotsalainen, kun puhutte meidän kieltämme?"

"Minä olen virolainen," vastasi hän. "Nimeni on Gyldenstubbe."

"Ah, te olette varmaan paroonin poika!" sanoi luutnantti. "Me olemme päässeet teidän perheenne tuttavuuteen."

Luutnantti ilmoitti asian Sjöstjernalle. Tämä käski että parooni Gyldenstubbe, sekä kaikki upseerit ja se osa miehistöä, joka ei ollut haavoitettu, vietäisiin Ulla Fersenille. Haavoitetut, paitsi päällikkö, vietäisiin rantaan Naduktan veneissä, joihin Sjöstjerna komensi kuhunkin neljä soutajaa ja perämiehet haavoittumattomista vangeistaan.

Ruotsalaisten häviö oli ainoastaan, kaksi kuollutta ja kaksitoista haavoitettua, ja niiden haavat oli jo sidotut, kun vertavuotava venäläinen rekatin päällikkö tuotiin laivalle. Sjöstjerna käski viedä hänen kajuttaansa, ja jätti hänen lääkärinsä hoitoon.

Sillä välin oli kuitenkin yksi venäläinen vene toisensa perästä, verisine lastineen, saanut mennä rantaan. Ruoka- ja muut tarve-varat, jotka Ulla Fersenille kelpaisivat, muutettiin Naduktasta sille. Kun tämä oli tehty, palasivat ruotsalaiset veneet. Pieni vene, muutamine ravakkoine miehineen, jäi kuitenkin vielä valloitetulle laivalle viimeistä toimitusta tekemään, Ulla Fersenin kääntäessä keulaansa pohjoiseen päin.

Niinpian kun venekin oli nostettu laivaan, kiiti Ulla Fersen pohjoista kohden. Kun se oli ehtinyt parin kanuunan kannon matkalle, alkoi tumma savu tunkeuta Naduktan kanuunain rei'istä. Hetken kuluttua kurkisteli niistä punaisia tulen liekkiä. Ne hyppivät leimuellen mastoihin päin, ja kun ne vihdoin tarttuivat taklaukseen, kiitivät ne sähisten tervattujen köysien ja tankojen välillä, kunnes tuo suuri laiva muuttui yhdeksi ainoaksi tulen paljoudeksi, joka juhlallisesti keijueli aalloilla. Loistavan näytelmän lopetti pamaus, joka lennätti leimuavat pirstaleet ja kekäleet pitkin ympärillensä, niin että ne, pudotessaan mereen yht'äkkiä sammuivat.

Sjöstjerna järjesti nyt voittamansa saaliin ja laittoi rekatin uudestansa sota-kuntoon. Vangit -- niitä oli noin sadan vaiheille -- vietiin rekatin alimmaiseen huoneesen, jossa niitä tarkasti vartioittiin. Tyhjiksi ammutut kanuunat ladattiin uudestaan, ja vahingot, joita Ulla Fersen oli kärsinyt köysiensä ja tankojensa suhteen, korjattiin Naduktasta otetuilla varoilla.

Uhkeana riensi sitten Ulla Fersen uutta kohtausta vastaan. Toinen rekatti oli nimittäin pohjoisesta päin joutunut kahden meri-penikulman matkalle, kun Ulla Fersen oli purjehtinut niin pitkälle salmen suussa olevasta karista, että sai kulkea mitä suuntaa tahtoi, tarvitsematta pelätä molemmin puolin olevia sala-luotoja. Hän koki pysyä niin paljon idässä kuin mahdollista, ja voi paremmin purjehtia laitavastaista, kuin vastustajansa, jonka tähden hän voikin risteilemättä päästä Viaporiin saakka, kun venäläisen rekatin jo Porkkalassa täytyi tehdä risteily-käännöksen.

Nyt alkoi kilpapurjehdus, jossa pian nähtiin, kuinka paljoa etevämpi Ulla Fersen oli. Venäläinen rekatti, joka etäältä oli nähnyt kumppaninsa kohtalon, ei nähtävästi ollut halullinen alkamaan taistelua voittajattaren kanssa. Sentähden se liian myöhäiseen kääntyi toiselle keulalle estämään Ulla Fersenin kulkua, ennenkuin se jo oli ehtinyt niin pitkälle eteläänpäin, että se, muitta esteittä, voi toivoa ennen aamua pääsevänsä Viaporiin.

Sjöstjerna puheli lääkärinsä kanssa, kuullaksensa kuinka haavoittunut parooni jaksoi. Lääkäri vakuutti hänen pelastuvan kosk'ei haavat olleet vaarallisia.

"Voinko minä käydä hänen luonansa, ettei hän siitä tule levottomaksi?" kysäsi Sjöstjerna uudestaan.

Lääkäri myönsi sen ja Sjöstjerna astui sisälle. Kun hän heitti silmäyksen hyttiin, oli häntä vastassa voitetun valeat kasvot. Hän oli hyvin sen henkilön näköinen, joka ruotsalaisen sotilaan sydämmelle oli kalliista kalliin. Tuo vaalevuus ja kärsivä näkökin lisäsivät Sjöstjernan liikutusta. Parooni huomasi tämän, kun he katselivat toisiansa.

"Jos te haluatte jotain, parooniseni," alkoi Sjöstjerna' "jota minä voin tehdä, niin minä pyydän teidän sitä mainitsemaan."

"Vasta joku tunti sitten," vastasi haavoitettu, "lähdin vanhempieni luota, siellä minulle puhuttiin niin paljon teidän jalomielisyydestänne, että ainoasti yhdessä kohden löydän lohdutusta onnettomuudessani, siinä nimittäin, että te olette voittajani. Muuten minä tarvitsen teidän luottamustanne; ja mitä minä voin sanoa teille, vaikuttaa ehkä tulevaisuuteenne."

Hieno puna levisi Sjöstjernan kasvoille, ja hän painoi äkkiä silmänsä alas.