Part 3

"Ainoasti sen sotilaan pidän ansiollisena ottamaan osaa jalokunniaiseen taisteluun," virkkoi Sjöstjerna, "joka siinä kohden tietää eroittaa velvollisuuden ja tunteen. Se onkin ehkä vaikeimpia koetuksia, mitä miehelle suodaan: vaaran ollessa, innoissaan olla tekemättä viholliselle enemmän pahaa kuin tarve vaatii. Minun mieleni mukaan ovat kuitenkin ampuma-aseet jalostuttaneet sodan. Kun nyt jo etäällä, taiteen ja tiedon monilla apukeinoilla, koetamme estää toisiamme täyttämästä tuumia, ei enään vihaamme ja vainoamme tarvitse panna liikkeelle meihin intoa herättämään. Sotaa käydään nyt järjellä, ei sydämmellä. Etenkin tapahtuu tämä merellä, jossa voiton ratkaisee taitavuuden ja ajatuksellisen arvion etevyys, ja jossa urhollisuus on, viisaasti ja uutterasti käyttää hyväksensä joukon taidokkaasti koottuja keinoja, eikä niinkuin se maalla paraastaan on raa'an murhanhimon kilpa."

"Mutta tapahtuuhan tuon tuostakin," väitti parooni, "että merelläkin ryhdytään käsiaseisin. Sepä vasta sanotaankin oikeaksi verisaunaksi ja minä olen kuullut monen upseerin väittävän laivan valtaamista kaiken taistelun esikoiseksi."

"Sepä on vedota sielun etevyydestä käsivoimaan," vastasi Sjöstjerna. "Tosin vaativat asian haarat sotilaan joskus niinkin pitkälle, eikä hän luonnollisesti semmoisessakaan tilaisuudessa velvollisuutensa vaatimuksia petä; mutta minä puolestani pidän siinä kohden jalon miehuuden ja todellisen urhouden sokaistuna."

"Niin," sanoi parooni, "kieltämättä koko ihmiskunnassa juuri meidän aikoinamme kiertelee salainen veljesliiton tunne, joka tekee että ihmiset pitävät itsensä liian jaloina panemaan alttiiksi toisensa henkeä sodissa, joidenka syyt eivät heidän sisällisimmille asioillensa ole mistäkään arvosta. Minä uskon tulevata ijankaikkista rauhaa, ja tahdon sen tähden puolustaa semmoisen rauhan oikeuksia."

"Kansakuntien ennakko-vihassa ja epäluulossa on suuri onnettomuus," virkkoi Sjöstjerna. "Ja kuitenkin on kuin jo äidin maito loisi ihmiselle enemmän taipumusta yhden, kuin toisen kansakunnan puoleen. Ehkä kyllä väärin, niin siltä näyttää kuitenkin, kuin jos ihmissydän, samalla kuin se oppii rakastamaan, oppii myös vihaamaan. Siihen vaaditaan kokemusta ja sivistystä, että ihminen pääsee syntyperäisestä halustansa vihata naapuria, joka sille on tehnyt vääryyttä ja vahinkoa."

"Herra kapteeni!" sanoi parooni liikutuksella jota hän turhaan koki estää, "kummallisia tunteita te nyt minussa herätitte. Sanonpa teille suoraan, että suhteenne ja käytöksenne meitä kohtaan on meissä herättänyt kunnioitusta ja luottamusta teihin. Tietäkää siis, että vaikka minä olen ruotsalaista sukuperää, niinkuin nimenikin sen jo osoittaa, niin olen saanut elämäni suurimmat onnettomuudet, katkerimmat mitä milloinkaan olen kärsinyt, Ruotsista, ruotsalaisilta."

"Hyvä!" vastasi Sjöstjerna; "voisinpa minäkin sanoa, että saan kiittää Venäjää elämäni suurimmasta häviöstä, isäni ja äitini kadottamisesta."

Parooni lähetti häneen hämmästyneen silmäyksen. "Te olette kuitenkin jaloa sukua?" kysyi hän, "olettehan ruotsalainen aatelis-mies?"

"Niin olen," oli Sjöstjernan vastaus; "mutta vanhempani kohtaloa peittää synkkä sumu, jonka hartaasti toivoisin haihtuvan. Jos meidän kuninkaallamme on menestys ja minä pääsen Pietariin, on minulla paljon tutkittavaa ja urkittavaa."

Paroonin kasvoille levisi kiihkeä pelon tunne, kun hän tarkasti katseli Sjöstjernaa. Hän näkyi olevan synkeän aavistuksen valtaamana, ja vaipui tuskallisiin mietteisiin.

Seuraavana yönä oli Ulla Fersen tavannut Ruotsin laivaston, antanut kertomuksensa ja kiiti nyt mahtavan merivoiman etunenässä itää kohden.

Aamulla Heinäkuun 17 päivänä, olivat naiset taasen, kuten usein ennenkin istuneet peräkannen hyttiin. He katselivat nyt vennolla surumielisyydellä pilvistä taivasta ja sitä haamuista viivaa isänmaastansa, joka näkyi pitkin eteläistä taivaan rantaa. Vanha parooni seisoi päällikön rinnalla.

"Purjehduksemme on käynyt onnellisesti," sanoi vanhus, "siksi ett'ei mitään sotaisuuksia ole tapahtunut. Minä toivonkin, en tiedä mistä tämän luulon olen saanut, ettei tämä sota kestä kauvaa."

"Mitä minuun tulee," sanoi Sjöstjerna, "tunnustan, että minua surettaisi, jos koko tämä suuri kustannuksemme ei olisi tehty suurempaa tarkoitusta varten, kuin pöyhkeilemään merellä. Juuri ennenkuin ehdimme Dagerortiin, tapasimme me Amiraali von Dessenin laivaston. Me vaadimme häneltä kunnia-ampumaa, ja hän antoikin sen. Hän saikin sentähden estämättä jatkaa matkaansa seitsemine oivallisine laivoineen; sota ei ollut silloin vielä julistettu. Kuitenkin meitä suututti että hän, saamatta terveiseksensä ainoatakaan luotia, sai mennä matkoihinsa. Eipä ihminen mielellänsä hellitä, mitä hän juuri on saamassa. Toivon siis kauvan vielä saavani pitää teitä vierainani, herra parooni!"

"Minä sitävastoin toivon," sanoi parooni, "että te kuta pikemmin, sitä paremmin saatte herttuan luvan viedä meidät Rääveliin, tahi ehkäpä vielä laskea meidät maalle Hiidenmaalle. Silloin minä mielihyvällä muistelen tätä tapahtumaa ja sitä hyvyyttä ja ystävyyttä, jota teidän kauniilla rekatillanne olen nauttinut."

Puheen keskeytti jylisevä humina, joka kuului kaukaa idästä. Sjöstjerna säpsähti ja kuunteli tarkasti. Ne jotka tähystivät huipuissa ponnistivat näköänsä samaan suuntaan.

Uusi kumiseva pamaus kuului, ja hetken perästä vieläkin yksi.

"Ne ovat melkoisien kanuunain laukauksia," sanoi Sjöstjerna. "Ne ovat vahvaa tykistöä. Tott'ei Kronstadt'ista saakka voine laukauksia kuulua. Joku venäläinen sotalaiva, tahi ehkä koko laivastokin on lähellä. Se on nyt ehkä lähtenyt liikkeelle."

Hän kuiskasi käskyn eräälle upseerikokelaalle. Tämä riensi heti lippukirstulle, tarttui pariin tarkassa järjestyksessä olevaan moniväriseen lippuun ja riensi perämaston ohitse. Minuutin kuluessa lensivät ne, kuni siivillä, köysien ja purjeiden välitse suurmaston huippuun, jossa tuuli ne levitti.

"Pitäkää vaarilla mitä amiraalilaivasta vastataan!" sanoi hän oppilaalle.

"Te puhutte huvittavaa kieltä," alkoi parooni puhua. "Sillä kielellä voitte puhua pidempiä matkoja, kuin mikään sana kuuluu."

Sjöstjerna hymyili. "Äsken kuulimme pari sanaa niin pitkältä, ettei silmä sielläpäin mitään eroita." Hän näytti itään päin.

Nyt kuului monta isoa kanuunan laukausta peräkkäin.

"Jos nyt tapaisimme Venäjän laivaston," sanoi parooni, "mille tilalle te silloin asetutte pienen rekattinne kanssa, kapteeni Sjöstjerna?"

"Ulla Fersen ei ole tehty rivissä kulkemaan," vastasi hän. "Se on vastausrekatti, jonka toimena en ensin hankkia tietoja vihollisen tilasta ja asennosta, sekä taistelun aikana asettua rivin taakse kertomaan niitä lippumerkkiä, joita annetaan amiraalilaivasta. Tietäkää, herra parooni, ett'ei taistelun kestäessä merellä voi nähdä merkkiä yhdestä laivasta toiseen, niistä jotka ovat taistelurivissä. Mutta niillä merkeillä, joita näytämme etäällä kruudin savusta, johdamme kaiken liikkeen. Meidän rekatistamme voimme siis paraiten nauttia meritaistelun näytelmää, jos semmoista meille on tarjona."

"Tiedättekö, isä," puuttui neiti Natalia puheesen, "että olen mielissäni siitä, ettei Reinhold veljeni ole täällä meidän kanssamme, eikä tuoliakaan!"

Sjöstjerna tapasi salaa silmäyksen, joka neidon silmistä salaman nopeudella kiiti hänen ohitsensa.

"Olisipa kuitenkin mahdollista, neitiseni," sanoi hän, "että veljenne jo olisi ehtinyt Pietariin ja siellä vasta ruvennut palvelukseen. Te olette kuullut, ettemme me sotilaat vihaa toisiamme, vaikka taistelemme eri lippujen alla. Mutta te ette tiedä mikä eriskummainen tunne on, kunnioittaa vihollistansa."

Neiti katsoi vielä kerran häneen ja vaipui mietteisinsä. Sjöstjerna käänsi uudelleen huomionsa purjeisin ja lippuihin.

Ulla Fersen käänteli ketterästi ja sen päällikkö käski perämiehen laskea sitä paremmin tuuleen, että se vieläkin joutuisammin ehtisi laivaston etupäähän. Ei mikään koko laivaston aluksista voinutkaan sitä seurata, kun se, kuten nytkin, levitti niin paljon purjeita, kuin tuuli suinkin myönsi. Sjöstjerna itse kapusi märssyyn. jossa hän tähystin silmällä tarkasti koko näköpiirin ympärillänsä, mutta etenkin itäpuolen. Päivä oli jo ehtinyt lähes puoliväliin, kun aurinko yht'äkkiä hajoitti kokoontuneet pilvet ja ilma selkeni, Silloin voitiin eroittaa pitkä rivi purjeilla varustettuja mastojen huippuja näkö-piirin rajalla. Sjöstjerna riensi alas ja antoi uusia merkkiä.

Puolipäivän aikaan näkyi selvästi seitsemäntoista suurta linjalaivaa ja kahdeksan rekattia, jotka tulivat ruotsalaisia vastaan. Kun merkki annettiin päällyslaivasta, kääntyi Ulla Fersen.

"Nyt voin sanoa teille, herra parooni," virkkoi Sjöstjerna. "mitä tuo viimeinen merkki tiesi. Se oli käsky valmistua taisteluun. Minun pitää nyt mennä tilalleni. Tällä kerralla saan minä vaan katsella kumppanieni urheutta. Mutta minä toivon senkin päivän vielä tulevan, kun saan päällikkyyden, joka sallii minun olla taistelurivissä."

Nyt, kun Ulla Fersen oli kääntynyt, riensi se hyvällä itätuulella Ruotsin laivastoa päin, joka tarkkuudella sommitteli rivinsä. Sen viidentoista linjalaivan välille sovittui viisi suurta, hyvin varustettua rekattia, riviä pitkittämään. Jota lähemmäksi venäläiset tulivat, sitä enemmän kiiruhtivat ruotsalaiset pikku haakset, laivaston ajajat, sen taakse. Ulla Fersen, joka oli ollut lähinnä vihollista, oli nyt viimeinen joka kulki rivin lävitse. Se meni ihan päällyslaivan peräpeilin ohitse. Herttua seisoi taapinensa hytin kannella. Hän nyökäytti ystävällisesti päätänsä nuorelle Sjöstjernalle, joka kumartaen, hattu kädessään, tervehti häntä.

Niin pian kuin Ulla Fersen oli joutunut rivin taakse, valmistettiin kaksinkertainen kanuuna-rivi alkavaa taistelua varten, sillä yht'aikaa kääntyivät kaikki laivat etelään päin, niin että kanuunain suut olivat vihollista kohden, yhden laivan seuratessa toisen laivan vanavedessä.

Venäläiset tekivät saman liikkeen, ja laivastot, jotka nyt kahtena vähitellen yhtyvänä rivinä, purjehtivat samaa suuntaa, lähenivät siten toisiansa.

Levottomalla tarkkuudella odottivat katsojat sitä näytäntöä, joka nyt oli alkava.

Kello puoli neljä jälkeen puolen päivän ehtivät ensimmäiset laivat kanuunan kannon matkalle. Yht'aikaa rupesi heidän ukkosensa jyrisemään. Hirmuinen savu-paljous keijueli heidän päällänsä ja peitti väet ja laivat mastojen huippuun asti valkeisin pilviin. Lähinnä seuraavat laivat ulottuivat sitten luodillansa toisiinsa ja pukeuivat samaten sodan pilvikaapuun. Niin seurasi laiva laivaa. Ja sitä myöden kuin ne, kaikki purjeet huipuissa, liput ja viirit uljaissa mutkissa, peittyivät ukkospilviinsä, tulivat ne näkymättömiksi ja näyttivät katoavan syvyyteen, ei aaltojen syvyyteen, vaan valkean, salamoivan ja jyrisevän pilven syvyyteen, joka levittyi kuin liikkuva vuoristo pyöriviä höyryjä, merenpinnan ylitse.

Ulla Fersen, jonka kannesta, märssyistä ja huipuista uupumatta utelevia silmiä seurasi taistelun jokaista kohtaa, nosti yhden merkin toisensa perästä. Se ei ampunut laukaustakaan, mutta kuitenkin tuuli ajoi yhden ja toisen savupilven sen ylitse. Vaalean siniset hattarat tanssivat kuin keijuiset sen valkeiden purjeiden välillä, eksyneen luodin siellä täällä hyppiessä veden pintaa pitkin ja pirskoittaen valkeita vesityrskyjä, ehtimättä kuitenkaan rekatille.

Vaikka näytelmä olikin majesteetillista, tuli se pian naisille kärsimättömäksi, syystä että pauke ja jyske kävivät yhä huumaavaisemmiksi, savupilvet yhä tukalimmiksi, he menivät siis alas kajuttaan. Vanha parooni jäi laivan kannelle. Lisääntyvä kanuunain pauke kävi vihdoin niin kovaksi, että oli mahdoton kuulla puhetta. Neiti ja paroonitar istuivat muutamalle sohvalle kajutaan. Äiti likisti tyttären helmaansa, ja ainoasti katseilla ja liikenneillä osoittivat he toisillensa sääliänsä ja tuskaansa.

Taistelun kestäessä oli kuin jos tuuli, hämmästyneenä sen kauhuista, ei enään olisi uskaltanut hengittääkään. Se hiljeni vähitellen. Illaksi se tyveni tykkänään, niin että tulen täytyi molemmin puolin tau'ota, syystä etteivät laivat enään voineet temppuella.

Silloin alkoivat veneet liikkua, ja mahdottomat, veden päällä kulkevat linnoitukset liikkuivat vitkalleen soutolaivojen ponnistuksien avulla. Sitten miehitettiin valloitetut laivat ja molemmin puolin laitettiin sotajärjestys taasen kuntoon. Ruotsalaiset olivat vallottaneet yhden venäläisen linjalaivan ja venäläiset yhden ruotsalaisen. Kaikkia näitä järjestettäissä seuraavan päivän taisteluksi, siirtyivät vitkaan ja vähitellen savupilvet länteen päin. Silloin nähtiin Venäjän laivaston olevan täydessä työssä siirtymässä pois. Ruotsalaiset laivat jäivät samaan asentoon ja heillä oli siis, kun vaalea kesäyö levitti hiljaisuutensa vedenpinnan ylitse, kunnia omistaa sotatanner ja voitto, joka sai nimensä läheisen Suursaaren mukaan.

IV.

Suursaaren tappelun jälkeen purjehti Ruotsin laivasto Viaporiin. Siellä piti päätettämän mitä vankien kanssa oli tehtävä, laivaväen korjatessa niitä laivoja, jotka taistelussa olivat vahingoittuneet.

Täällä pyysi parooni vielä kerran päästä herttuan puheille. Sjöstjerna lähetti hänen veneellänsä päällyslaivalle.

Tuskin oli parooni päällyslaivalle ehtinyt, ennenkuin lippumerkillä Sjöstjernakin sinne kutsuttiin.

Upseeri, joka otti hänet vastaan laskuportailla, ehti tuskin tervehtiä häntä, ennenkuin jo vei hänen herttuan huoneesen. Kun hän astui somasti koristettuun huoneesen, jonka akkunoista näköala merelle oli Viaporin saarien välitse avoinna, kummeksui hän suuresti, kun näki herttuan ja paroonin kaikessa tuttavuudessa istuvan sohvalla keskenänsä haastellen. Paroonin katsannossa ei näkynyt vangin nöyrää alammaisuutta, vaan huolettomuutta ja oman arvon tuntoa, joka ei ollut juuri sen näköistä kuin kunnioitus kuninkaalliselle henkilölle vaati. Herttua, joka ei laskenut pois rakasta piippuansa, oli käskenyt tarjota paroonillekin semmoisen. Keveitä savupilviä tuprueli siis heidän ympärillänsä.

Herttua käänsi ystävällisen katseensa Sjöstjernan puoleen. "Kapteeniseni!" sanoi hän, päätänsä nyökyttäen, kuitenkaan nousematta ylös. "Teidän toimeksenne annan, että saatte saattaa pois ne vangit, joita ei ole aseilla otettu. Minä kirjoitan kirjeen amiraali Greigh'ille. Enempiä ohjeita antaa Nordenskjöld teille."

Sjöstjerna kumarsi, eikä voinut tykkänään peittää sitä kummastuksen katsetta, jonka hän heitti parooniin. Tämä vastasi tuskin näkyvällä, salaisella hymyllä.

Kerran vielä kumarrettuansa astui Sjöstjerna ulos. Kun hän nousi kannelle, tapasi hän Nordenskjöld'in, joka lyöden häntä olkapäälle vei hänen eriksensä muutamalle peräkanuunalle, jossa he istuivat toinen toisensa rinnalle ja alkoivat matalalla äänellä haastella. "Te saatte vaikean tehtävän, kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän. "Mutta teidän hyväkulkuisella rekatillanne, etenkin kun sitä hoidetaan niin hyvin kuin te sen hoidatte, te sen kyllä toimitatte. Me tarvitsemme tarkempia tietoja vihollisesta, kuin meillä oli ennen tappelua. Sentähden pyydän teidän tarkasti huomaamaan kaikkia mikä huomaamista ansaitsee, ja sitten antamaan huomaamistanne seikoista suullisen ilmoituksen minulle. Herttua lähettää teidän mukananne nuoren luutnantti Klint'in, Makrilli-jahdin kanssa. Hän vie kirjeen venäläiselle amiraalille. Teidän täytyy suojella häntä matkalla. Hän purjehtii lähettiläslipun suojassa, kun hän pääsee likelle venäläisiä. Jos tahdotte pitää vangit luonanne, niin on teillä niissä hyvä tekosyy purjehtia Rääveliin tai Paltisin linnaan."

Nordenskjöld otti sitten taskustansa paperin. Siinä oli kaikenlaisia kysymyksiä, joihin hän käski Sjöstjernan hankkia vastaukset.

Nyt Sjöstjerna esiteltiin niille herttuan taapin upseereille, joita hän ei ennestään tuntenut, ja hänen entiset kumppaninsa toivottivat hänelle onnea Ulla Fersenille päälliköksi pääsemisestänsä.

Muuan hymyilevä herra virkkoi: "Minä onnittelen teitä vieläkin enemmän, herra kapteeni, niiden viehättävien vankien suhteen, joita onnetar teille on suonut."

"Niin, sitä sanotaan kaunotarten paraaksi," pakisi toinen. "No teidän ei ainakaan tarvitse unhoittaa seuraelämäänne, kun teillä on semmoinen keskuskunta kajutassanne. Virkapukunne puhtaudestakin jo voi nähdä, ettei Sjöstjernalta puutu naisten seuraa."

"Rekatin nimi ei ole turhan päälle Ulla Fersen," säisti kolmas. "Sen päällikön pitää luonnollisesti oleman aimo kavaljeerin."

Sjöstjerna punehtui pari kertaa, mutta hän koki peittää pulansa naurulla. "Niin, mutta nyt onnettomuus pakoittaakin minun," sanoi hän, "saattamaan kauniin seurani pois. Herttua ei huoli, luulen, kauvempaa pitää naisia laivastolla."

"Sjöstjerna rukka!" ilkkui muuan kumppaneista. "Nytpä Ulla Fersenin kajutta tuntuu tyhjältä!"

"Mutta ehkä silloin olemme paremmin tervetulleita, kun käymme siellä," arveli taas yksi. "Nyt olen kuullut ettei vierailemiset ole olleet kapteenille mieleen."

Varjo levisi Sjöstjernan otsalle, mutta hän nauroi uudelleen. "Oh, enpä luule," sanoi hän, "että kukaan herroista, joka minua on käynnillänsä kunnioittanut, olisi jäänyt groggi-lasittansa, niin pitkälle kuin ruokamestarini varat ovat riittäneet."

"Mutta mitä naisia ne ovat?" kysyttiin.

"Onko totta, niinkuin olen kuullut puhuttavan, että ne ovat kaksi hurmaavan kaunista Gyldenstubbea?"

"Gyldenstubbea?" nauroivat upseerit.

"Se perhe on vanhaa Liiviläistä aatelia," selitti parooni Palmqvist.

"Niin," sanoi kreivi Horn, "äidin puolelta olen minäkin sukua Gyldenstubben perheen kanssa."

"Ja minun on koko äidinpuoleni pelkkiä kantoja," [Gyldenstubbe on suomeksi: kullattu kanto, siis sanaleikki jota e: käy suomentaa. Suom. muistutus.] sanoi muuan aateliton upseeri, "vaikk'en ole kuullut puhuttavan että ne olisivat kullatuita."

"Anteeksi, kapteeni Sjöstjerna," huudahti luutnantti Cederström: "jahka kannot ovat jättäneet teidän, tulemme, joutuessamme, teille vieraisin, katsomaan missä ne ovat kasvaneet."

Sjöstjernan oli vaikea selvitä pulastansa, mutta hänen täytyi kuitenkin salata suuttumuksensa. Hän pelastui siten, että vanha parooni astui ulos kajutasta. Kaikkien ihmeeksi seurasi häntä herttua mitä suurimmalla hyväntahtoisuudella.

Samassa kuin Sjöstjerna lähti veneelle, tuli paroonikin. "Saanko seurata teitä, kapteeni Sjöstjerna?" kysäsi hän. "Minä olen jo tottunut olemaan teidän päällikkyytenne alla."

"Minä kiitän teitä, kapteeni Sjöstjerna," sanoi herttua, "siitä kohteliaisuudesta, jolla olette vankeja kohdellut. Minua ilahuttaa, että ansaitsemme sanan, käydä sotaa, kuin sivistynyt kansa. Sitä kiitosta emme kuitenkaan voi antaa vihollisillemme."

Sjöstjerna kumarsi kummastellen.

"Te ette tiedä, kapteeni Sjöstjerna," jatkoi herttua, "että venäläiset viime taistelussa käyttivät onsiluotia, täytetyt jollakin palavalla aineella, ja tämän tavan ovat sivistyneet kansat jo aikoja sitten jättäneet."

Nordenskjöld, joka myös seisoi lähellä, kuiskasi puoli-äänen: "No, siinäpä on kyllin hyvä syy, laittaa lähettiläs viholliselle."

Molemmin-puolisien tervehdyksien jälkeen erosivat herttua ja parooni. Jälkimmäinen ja Sjöstjerna menivät veneesen ja olivat pian Ulla Fersenin kannella.

Sivumennen ilmoitettiin kreivi Telepnoff'ille herttuan lupa ja sitten meni parooni Sjöstjernan kanssa kajuttaan.

Parooni oli nyt tykkänään rauhoittunut. Vankeutensa tunto ja vapautensa kaipaus oli välistä antanut hänelle huolestuneen, pian synkänkin mielialan: mutta nyt näytti siltä kuin hän olisi ollut laivan herra. Sjöstjernaa kohtaan osoitti hän nyt jonkinlaista arvollisuutta, jota ei hänessä ennen näkynyt. Naiset, olivat yhtä hyvällä mielellä kuin hän, ja kun hän ilmoitti heille herttuan suostumuksen heidän vapaaksi pääsemiseensä, puhkesi paroonitar kyyneleisin ja syleili puolisoansa.

Neiti Nataliakin iloitsi; mutta hän vuoroin vaaleni, punehtui, ja sydämmensä tykytti levottomasti, kun hän vanhempainsa iloisista kasvoista käänsi katseensa Sjöstjernan hyväntahtoisen suruisesta säälin hymystä palaviin silmiin.

Kauvaa ei hän katsellut vapautetun perheen iloa. Äkkiä hän kädellänsä pyhkäsi otsaansa ja riensi kajutasta. Hän tahtoi luultavasti virkansa velvollisuuden täyttämällä kuolettaa, sotilaalle ja merimiehelle liian hempeitä, tunteita, jotka liikkuivat hänen sielussaan. Kiireesti pani hän rekattinsa purjekuntoon, nostatti ankkurin ja risteili päällys-laivan sivulle saamaan käskyjä.

Pikapurjehtiva Makrilli-jahti, kahdeksantoista vuotiaan päällikkönsä, luutnantti Kustaa Klint'in johtama, ohjasi päällys-laivan toiselle puolelle. Sekä Sjöstjerna että Klint nousivat sille käskyjä saamaan.

Edellisen kuuluivat: Kapteeni Sjöstjerna lähtee Ulla Fersen rekatilla suojelemaan lähettiläslaivaa Makrillia, jolla on käsky käydä venäläisen amiraalilaivan luona. Rekatti väistäköön kaikkea tappelua, jota ei pakko vaadi, ja kokekoon ainoasti varmuuttaa lähettilään matkaa, kunnes se ehtii Venäjän laivaston näkyviin. Sitten rekatti vieköön ne vapautetut venäläiset vangit, jotka hänellä on mukana, sinne missä ne paraiten voidaan maalle laskea. Kapteeni Sjöstjerna vastatkoon vankien kohtelusta, ja hänen on arvollisella tavalla toimittaminen heidän vapauttamisensa.

Luutnantti Klint otti kirjeet venäläiselle amiraalille, ja sitte kun molemmat nuoret upseerit olivat tervehtineet toisiansa, menivät kumpikin laivallensa.

Yht'aikaa levittivät molemmat purjeensa. Pikapurjehtiva jahti oli kuitenkin jo ennättänyt hyvänmoisen matkan, ennenkuin rekatti, vaikka senkin valmistus oli nopea, ehti levittää monilukuiset purjeensa. Mutta kun kaikki olivat leveillänsä ja tuuli niitä notkisti, seurasi se viipymättä pienen jahdin vanavedessä.

Paroonin perhe oli kannella lähdettäissä. Sattumalta oli herttuakin päällyslaivan perähytin kannella, josta hän huomasi parooni Gyldenstubben. Hän otti hatun päästänsä ja tervehti vanhaa, syvästi kumartavaa perheen isää. Tämä laski kätensä sydämmellensä, osoittaaksensa kiitollisuuttansa, ja molemmat herrat erosivat, tehtyänsä pikaisen, mutta salaisen jäähyväismerkin.

Lentävällä vauhdilla kiiruhtivat molemmat purjehtijat aavalle merelle. Pian tapasivat siellä täällä kauppalaivan rauhaisen lipun suojassa. Ennen iltaa saatiin eräältä holsteinilaiselta kapteenilta tieto, että Venäjän laivasto oli ankkurissa Räävelin sataman suulla. Sinne siis käännettiin keula.

Yön tullen vähensi rekatti purjeitansa. Hän ei uskaltanut lähestyä laivastoa, sillä häntä ei mikään lähettilästoimi suojellut. Luutnantti Klint sitävastaan nosti lähettiläslipun ja pitkitti matkaansa, niin että hän ennen puolta yötä oli näkymättömissä. Nyt rekatti risteili yksin, varoen itsensä kaikilla varokeinoilla, joihin ison laivaston läheisyys hänen pakoitti, ja odotti niitä tietoja, jotka määräisivät minne vangit jätettäisiin.

V.

Puoliyön aikaan, kun tuulikin oli tyyntynyt, vallitsi Ulla Fersenillä uinailtava rauhaisuus, jos näön mukaan päätettäisiin. Sekä huippu- että alapurjeet olivat kootut, ja ainoasti märssypurjeilla hiipi se vitkaan, miellyttävillä liikenteillä aaltoja pitkin. Perämies seisoi, tarkasti kompassia katsellen; miehistö, joka piti vahtia, nojausi toimetonna laivan-parrasta vasten; komentava upseeri käveli edes takasin peräkannella. Mutta märssyissä ja huipuissa vakoili valveat silmät: sieltä pidettiin tarkkaa tähystystä.

Sjöstjerna, joka ei löytänyt lepoa riippumatossansa kajutan oven edessä, nousi myös kannelle. Nyökäyttäen päätänsä luutnantille, istui hän lippukirstulle. Hän antaui sielunsa levottomille unelmille.

"Purjehtija etelässäpäin," ilmoitti tähystäjä suurmaston huipusta. "Se kangastuu suureksi rekatiksi."

Sjöstjerna heräsi unistansa. "Etelässäpäin?" sanoi Sjöstjerna. "Se on venäläinen. Mutta hän ei meitä ota. Me olemme turvassa niinkauvan kuin ei vihollisia ole päällä tuulen. Pitäisi sen näkymän kanneltakin. Tänne yötähystin."

Eräs sotaoppilas antoi hänelle koneen ja Sjöstjerna tutki mitä suurimmalla tarkkuudella meren eteläpuolen. Hetken kuluttua virkkoi hän: "On siellä enempikin kuin yksi. Sieltä tulee pian koko laivasto. Ainakin on siellä kolme laivaa."

Luutnantti otti myös koneen ja rupesi tähystämään.