Part 7

"Kyllä siitä siellä puhuttiin. Siellä muuten nykyään puhutaan paljon näistä soista. Sinä tiedät, että Niils aina saa muut innostumaan asiaansa. He alkavat jo ihailla häntä niinkuin ennen hänen isäänsä", jutteli Ulf.

Konsuli kääntyi äkkiä.

"Vai niin! -- Vai niin!...

"Niin, siinäpä se juuri on", mutisi hän tyhjentäessään yhdellä kertaa lasin vettä. "Hän saa heidät innostumaan"...

"Mutta, voitko sanoa minulle, Ulf, mistä he ottavat rahat?" sanoi hän kääntyessään taas poikaansa päin --

"Ketkä klubissa olivat innostuneet asiasta, kuuleppas? Laivanvarustaja Holten, yhtyikö hän keskusteluun? Hänellä on rahoja...

"Ja mitä he tahtovat? Mitä he oikeastaan tahtovat?" kysymyksiä aivan sateli Ulfille.

Konsulin pienet terävät silmät katselivat tutkivasti eteensä...

"Eivät kai he aikone hankkia koko vuodeksi tarvittavaa vesimäärää kaupunkiin!" huudahti hän äkkiä.

Hän jäi seisomaan ja imi huuliaan...

"Siihen tarvittaisiin paljon lisää!" sanoi hän miettiväisenä. -- "Suuret Grongsuot ovat siellä ylempänä. Ja Arild Wolmar ei ole niitä miehiä, jotka myivät maitaan."

Hän käveli edestakaisin ja pysähtyi viimein ja tuijotti pöydän pintaan.

"Niin niin, poikani. Niin, niin --

"Käske Halvorin valjastamaan, Ulf..."

"Koko vuoden vesimäärä!" huudahti hän. "Siihen tarvitaan miljoona. Tehkää niin hyvin, herrani, ja hankkikaa ne!"

"... Minun tekee mieleni lähteä sinne katselemaan niitä seutuja", sanoi hän vetäessään matkahansikkaitaan käsiinsä.

Rouva ja Bolette seisoivat arkihuoneen ikkunassa ja katsoivat konsulin jälkeen, kun hän ajoi pihasta.

Ulf oli istuutunut päivällispöytään, jonne neiti Tank oli asettanut hänelle kahvin ja aamuruuan.

"Oli onni, että isä lähti ajelemaan", sanoi äiti. "Hän ei ole tänään hyvällä tuulella... Jotain on vastahangassa kaupungissa, vai miten Ulf.

"Vanhus ei rauhoitu, ennenkuin saa asiat mielensä mukaisiksi. Ja jos jotain puuhataan hänen tietämättään, niin kyllä pian nähdään kuka kotiljongia johtaa. He saavat kyllä tanssia!"

"Ja olihan hänen ja Margrethen välillä illalla odottamaton kohtaus", virkkoi rouva. "Oli hyvin ymmärtämätöntä vastustaa isää sillätavoin. Täytyy naisenkin vähän ymmärtää miten maailman läpi on päästävä. Isän kanssa kyllä hyvästi tulee toimeen, kun ei vaan asetu jyrkästi hänen tahtoaan vastustamaan."

"Niin", sanoi Ulf; hän hotasi lopun kahvista, -- "olkoot antamatta ukolle hiekkaa nuuskan asemasta."

-- Margrethe pistäysi eteiseen, otti hatun ja päällysvaatteensa ylleen ja katosi kiireesti ulos portista.

Hän kulki harjulle vievää tietä.

Hän tunsi tarvitsevansa tavata Niilsiä, -- hän tahtoi hänet nähdä, tahtoi saada jonkinlaisen hyvityksen kaikesta siitä mikä oli tapahtunut.

Eilen illalla oli ollut niin helppo sanoa tuo ratkaiseva sana. Mutta sitten tunsi hän isänsä koko harmin ja vihan kohdanneen itseään.

Isän kasvot saivat niin kovan ilmeen, -- ei ollut häntä näkevinäänkään.

Ei, tuntui vaikealta pysyä rohkeana...

-- Hän kulki oikoteitä niittyjen poikki, kulki jonkun portin läpi tai jäisen ja sammaleisen kiviaidan yli, jonka takaa orjantappuran marjat lehdettömiltä oksiltaan kuulsivat harmaata ilmaa vasten ja pihlajat koreilivat loistavina, punaisine marjakimppuineen.

Margrethe ei enää kulkenut yhtä kiireesti.

Hän tiesi nyt varmasti missä tapaisi Niilsin, ja hänen täytyi vähäväliä pysähtyä henkeä vetämään...

Hänellä oli niin paljon mielessä... Ja nyt hän pian näkisi Niilsin --

Pilvet leijailivat kuin villahattarat sinertävällä taivaalla.

Äkkiä kuului korvia särkevä variksen vaakkuminen hiljaisessa ympäristössä.

Linnut lensivät suurina parvina ylhäältä metsänharjanteelta ja leijailivat villisti raakuen puoliympyrässä hänen päänsä ylitse taivasta kohti ja laskeusivat taas takaisin samoille puun oksille, joilta lähtivät.

"Margrethe!" kuului hurja ilon huuto syrjäpolulta, josta Niils pujahti esille.

"Sinäkö täällä asti?

"Sepä oli ihana näky syyspäivänä!" riemuitsi Niils ja oli siinä samassa hänen luonaan, tarttuen hänen molempiin käsiinsä.

"Emme näe sinua enää milloinkaan", -- sopersi Margrethe punastuen. "Sinä et ole käynyt Lindestadissa sitten kun aikaiseen kesällä. Ja minun teki mieleni tulla katsomaan vieläkö sinä elät?"

"Ei, Margrethe!" -- sanoi Niils painavasti. "Tiedätkö, Lindestadiin minä en tule, ennenkun hallitsen omaa maatani...

"Mutta siihen päivään ei ole enää pitkältä", sanoi hän voitonriemulla. "Luulenpa, että ensi vuonna kun sinä taas poimit kauniita pihlajanmarjoja"...

Hän otti marjatertun Margrethelta ja pisti sen hatunnauhaansa.

"Muuten pidän kyllä sinua silmällä, usko pois...

"Olen nähnyt pari kertaa sinun menevän kaupungin puistoon, olen istuutunut siellä jollekin penkille puun suojaan ja katseillani olen seurannut sinua, kun soiton aikana kävelit siellä kaikkien kaupungin keikarien seuraamana. Se oli virkistys väsyneille aivoilleni."

"Oliko se samana päivänä, jolloin juhlittiin Fremingin uuden teräslaivan johdosta?" kyseli Margrethe.

"Niin, niin."

"Ja sinä päivänä, jolloin siellä oli laulujuhla?"

"Niin juuri."

"Silloin näin sinut kummallakin kertaa", -- hymyili hän... "Mustasilmäinen, mustatukkainen ja tummaihoinen", -- puheli hän ajatuksissaan.

"Niin, tuo päänheitto!" -- huudahti Niils äkkiä tulisesti. "Minä näen siinä ikäänkuin astraaliruumiin heijastusta, tunnen olevani äkkiä kuin arvoituksen edessä. Mutta naula, jolla se avataan, on taottava kullasta. Ja minä tunnen että siitä selviän!" sanoi Niils riemuiten.

"Ja arvoitus, -- arvoitus -- kuuletko. -- Sieltä minä tulen, vaatteet liassa ja mudassa...

"Oi, mitenkä minun tekisi mieleni puhua sinulle, -- sinun tuossa seistessäsi niin ihanan ja viisaan näköisenä.

"Miellyttääkseni sinua... saadakseni hymyilyn punasilta huuliltasi, jotka kuuluvat kuin korkeampaan ihmisrotuun", sanoi hän tulisesti.

"Varo vaan" -- sanoi Margrethe hymyellen, -- "etten tunnusta, että pikemmin kuulun synkkään, mustaan ihmisrotuun."

Niils seisoi miettiväisenä ja piteli häntä kädestä...

"Minä sanon sinulle, että on salaisuuksia kaikessa, kun vaan voisimme saada ne selville!" virkkoi hän.

"Meidänkin salaisuutemme, Margrethe...

"Ajatteleppas, jos ikäänkuin uutimet vedettäisiin syrjään ja sinä äkkiä näkisit koko laakson edessäsi uudesti luotuna, näkisit siellä surisevat tehtaat ja savupiippujen savuavan.

"Ja sitten... Ja sitten, ajattele, että tuntee, että on tuon ajatuksen kypsyttänyt aivan alusta asti. Jo ajatuksissa omistaa tuonlainen paikka, on tuhat kertaa suurenmoisempaa kuin jos sen ostaisi kullalla."

Margrethe tuijotti häneen... Tuo katse säihkyi ja säkenöi --

"Nyt minä menen, Niils!" sanoi hän äkkiä...

"Minun teki vaan niin kovin mieleni nähdä sinua", sanoi hän, ollessaan jo menossa tiellä.

Ennenkun poikkesi polulle, kääntyi hän...

Siellä seisoi Niils samalla paikalla.

"Kaivovesi", suhisi hänen korvissaan, -- "pohjattomat silmät..."

Hän viittasi kiireesti ja kiiruhti eteenpäin...

Vähitellen hiljensi hän kulkuaan.

Riemu täytti hänen mielensä.

Hän kulki hyräillen ja tunsi itsensä niin äärettömän iloiseksi.

Hänen täytyi se päästää valloilleen, istuutua alas ja hengähtää...

Kuinka ihana olikaan tuo väririkas syksy. Kuinka kauniiksi kultasi iltapäiväaurinko puunrungot, -- kuinka herttainen oli koko maailma...

Mutta hän ei ajatellut tuota "ihanaa", "kaunista", tahi "hurmaavaa" -- eikä väriä tai muuta sellaista. Vaan hän vaan näki siinä onnensa heijastavan.

Hän tunsi onnensa!

Niils, Niils, oli joka paikassa...

Kaipaus valtasi hänet ja pian hänet ja hänen onnellisen maailmansa himmensi suurten, kirkkaitten kyynelten tulva... Niils, Niils...

* * * * *

-- Päivällisen jälestä palasi konsuli kotiin, -- sekä hän itse että hevonen ja kärryt aivan harmaina ravasta, -- ja yksi kiesinkarmi taittuneena ja sidottuna.

"Valjasta jahtivaunut", käski hän, -- "minun täytyy lähteä kaupunkiin. Jens Visergut saa tulla mukaan hevosta pitelemään."

Konsuli kävi pikimältään sisällä, söi vähän päivällistä ja vaihtoi pukua.

... "Kuule Halvor", sanoi hän, seistessään toinen jalka vaunun jalustimella. -- "Sinun täytyy tilata uudet laitapuut kiesseihin. Minä ajoin ne rikki niinkuin näit, siellä suomaalla.

"Sinähän olet sieltäpäin. Oletko sinä kuullut, että soiden hinnat ovat siellä kohonneet, niin että he myivät ne taloistaan, niinkuin olisivat ne tulleet kullan arvoisiksi?"

"Niin, olenhan minä sellaista kuullut", hymyili Halvor. "Ihmiset juttelevat, että on tehty tarjouksia sekä Norderutin, Aarstadin että Bakkepladsin vesipitoisista soista."

"Ja nyt ei heidän enää tarvitse lähteä Ameriikaan, sillä nyt tullaan varakkaiksi ja rikkaiksi täällä kotonakin", tiuskasi konsuli ja läimäytti hevostaan... Noin tunti senjälkeen istui hän sohvassa pankinjohtajan luona, tämän rauhallisessa leskimiehenkodissa, jossa näki muotokuvia ja kaikenlaisia muistoja hänen vaimovainajastaan, konsulin sisaresta. Vähän päästä kuului aina kanarialinnun viserrys ikkunan luota. Keskustelu oli harvasanaista. -- "Ei mitään vaaraa", -- sanoi konsuli ylenkatseellisesti. "Ei mitään vaaraa, sanot sinä."

"Ei, ei ainakaan pankille, mikäli minä voin nähdä", vakuutti pankinjohtaja väliäpitämättömästi.

"Ei", irvisteli konsuli, -- "ei ole, silloin kun vaan mukaantuu tai nukkuu ja ei välitä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Pankilla pitäisi olla suojanaan viisaat silmät", sanoi hän jotenkin epähienosti lankoonsa katsoen, -- "erittäinkin silloin, kun se on pannut rahoja yritykseen niinkuin tämä.

"Tosiasia on se, että he ovat laajentaneet yrityksensä hankkimalla uusia lainoja, -- ainakin kaksi kertaa enemmin kuin mitä alussa ajattelivat. Ja yhä yritys kasvamistaan kasvaa. He ostavat suo-osia ristiin ja rastiin sieltä joka taholta, hiipivät eteenpäin kuin maanalaista käytävää pitkin.

"Kaupunki sitä ei näe. Ympäristö ei huomaa, -- ja sinä ja minä olemme umpisokeita, -- vaikka sinä jo kauvan aikaa olet vannonut, ett'eivät he sinun pankkisi rahoilla enää jatka.

"Tai kuka, kuka rahat hankkii. -- Kuka?... Tässä on paha merrassa, sanon minä", -- hän kohotti sormensa.

"Jonkun vuoden kuluttua voi koko laakson vesivoima olla vieraissa käsissä, -- muodostettuna varmaksi vuoden läpeen virtaavaksi vesivoimaksi, josta voi ansaita miljoonia."

"Niin muutamien vuosien kuluttua!" sanoi pankinjohtaja tyynesti. "Minun mielestäni sinä ajattelet liian pitkältä eteenpäin, rakas ystävä... Muutamien vuosien kuluttua, kun me olemme rauhassa mullan alla, ovat ehkä sekä suot että virrat samassa kunnossa kuin nytkin, -- Lindestadjärvi myöskin."

"Silloin voisin sanoa sinulle, arvoisa ystävä, että heillä on ollut varma itsenäinen suunnitelma koko ajan. Ja että se on alkunsa saanut Niils Bjelkestä... Mutta", -- konsuli hypähti ylös sohvasta ja löi pöytään, -- "ne täytyy pysäyttää, -- ne täytyy pysäyttää, -- tukahuttaa, siihen täytyy keksiä keinot -- Ne ovat tukahutettavat."

Hän jäi seisomaan ikkunan luo ja tuijotti pimeyteen...

"Hyvästi lanko!" sanoi hän äkkiä. Hetken kuluttua oli hän ulkona vaunuissaan. Kuului piiskan läimäys, ja vaunut pyörivät edelleen.

XII

Konsuli oli hirveän pahalla tuulella näinä päivinä.

Hän ei puhunut sanaakaan. Hän kulki vaan ajatuksissaan ja puri huuliaan.

Eikä hän myöskään ollut tavallisilla ajeluretkillään kaupungissa. Hän kävi vaan sahaa tarkastamassa kuten tavallista; ja tuli yhtä hajamielisenä, synkkänä ja miettiväisenä taas kotiin.

Se vaikutti hermostuttavasti koko talonväkeen. Säpsähdettiin pienimmästäkin äänestä, ovi, joka paukahti kiinni, voi saattaa koko perheen hypähtämään paikaltaan ja pelästyneenä katsomaan toisiinsa.

Rouva oli eräänä päivänä antanut sanan pankinjohtajalle ja Wendelbolle että tulisivat illalla vhistiä pelaamaan.

Mutta isää ei saatu irtautumaan ajatuksistaan. Hän oli tyly ja epäkohtelias pankinjohtajaa kohtaan, ja aivan hävitön Wendelbolle, -- niin että siitä ei ainakaan ollut minkäänlaista virkistystä.

Ei tämä pahantuulen puuska ollut niinkään tavaton. Mutta tällä kertaa se kesti päiväkausia!

Rouva oli allapäin.

Margrethe tähän oli syypää -- Hän oli aina ollut isän lemmikki, jolla oli ollut etuoikeutensa, -- oli tottunut pitämään oman tahtonsa. Mutta tämä hänen hämmästyttävä, äkkinäinen esiintymisensä, -- se oli kuin molempien tahtojen kaksintaistelu, -- se näytti olleen liikaa isälle. Ja, kun he nyt kohtasivat toisensa, ei hän ollut Margrethea näkevinäänkään.

Siitä syntyi painostava tunnelma koko taloon.

Sitten eräänä aamuna johtui rouvan mieleen ehdoittaa Margrethelle pientä matkaa sisarensa, täti Jutan luo, olemaan läsnä hänen nuorimman tyttärensä ensi ripilläkäynnillä.

Ja hyvin mielellään lähti Margrethe pois joksikin aikaa.

Kun rouva siitä puhui isälle, nyykäytti hän vaan päätään ja sanoi:

"Anna vaan mennä, anna vaan mennä"...

-- Niin oli Margrethe sitten lähtenyt. Mutta isä oli vaan yhtä synkkä ja ajatuksissaan.

Nyt aamupäivällä oli hän kaikkien hämmästykseksi antanut valjastaa kiesit ja oli ajanut pois.

Kaikki tunsivat kuin helpotusta ja hengittivät keveämmin, kun hän oli lähtenyt.

"Mutta ennen hän aina ajoi jahtivaunuissa tai trilloissa, kun kaupunkiin lähti", sanoi rouva Bolettelle "niin että varmaan hän ajoi jonnekin maalle. Sieltä ei hän saane paljoakaan mielen virkistystä!"

Heidän vielä seisoessa rappusilla, näkyi Martinen pony pyrkivän mäkeä ylöspäin...

-- "No, -- mikä ääni on kellossa tänään?" -- kuulusteli hän, astuessaan ylös rappusia, -- "samalla tuulellako?"

"Margrethe parka! Isä on antanut hänen olla liian vapaana. Ja nyt äkkiä pannaan päitset ja kuolaimet ja opetetaan juoksemaan!" -- jutteli hän riisuessaan päällysvaatetta eteisessä.

"Kiitos lämpimästä teekupista, neiti Tank!" -- huusi hän kyökin ovesta ja heitti tarkastavan silmäyksen kyökin seinälle, joka oli täynnä kirkkaita kupari ja messinki astioita...

"Hututu, -- miten kolakka ja kylmä", -- hän hieroi käsiään. "Pistä muutamia puita uuniin, Grethe...

"Minä jään tänne siksi kun isä palaa, kuule äiti. Tahdon nähdä, millä mielellä hän on."

-- Viiden aikaan konsuli vihdoinkin palasi. Näytti siltä, että kaikki, koiratkin, huomasivat, että nyt oli tuuli kääntynyt.

Halvor hymyili ja koirat telusivat, hevonen hirnui talliin päin, ja kasvot, jotka kurkistivat ruutujen takaa olivat kirkastuneet.

Puhuttiin ja huudettiin taas kovaäänisesti ja kaikki arkuus sekä puheista että käytöksestä oli kuin pois puhallettu.

Kaikki johtui vaan siitä, että konsuli heitti piiskan niin leikillisellä liikkeellä Halvorille ja noustessaan rappusia nyökäytti iloisesti Martinelle, joka seisoi ikkunassa.

Hän kulki suoraan eteisen läpi arkihuoneeseen, jossa Martine riisui hänen yltään päällystakin ja Grethe päällyssaappaat.

... "Rupesi lopputaipaleella satamaan. Muuten olisi ollut erinomaisen hauska ja virkistävä retki. --

"Päivällisellä olin Wolmarin luona Grong'illa", sanoi hän iloisena. "Tulin sinne aivan sattumalta. Aikomukseni oli vaan puhutella metsäpäällysmies Evenseniä. Ja sitten täytyi minun lähteä katsomaan hänen ruutanalampeaan. Se kuului aikoinaan ruukille...

"Se oli oikein harvinainen ilmiö ja luonnontieteellinen ihme... Ruutanoita siellä niin ylhäällä!

"Kyllä oli, -- sitten hän pyysi minut vanhanpojan asuntoonsa ruutanoita syömään. Ne olivat todellakin lihavia ja hyviä, niin että minä päätin itsekseni, että sellaisen ruutanalammen me myöskin hankimme tänne Lindestadiin.

"Ja tuskin minä olin sen sanonut, ennenkun hän jo hyvin kohteliaasti kutsui sinut, äiti, ja minut ja tytöt sinne huomenna katsomaan paikkaa ja koettamaan miltä ne maistuvat.

"Erityisenä harvinaisuutena antoi hän palvelustytön nostaa haavilla muutamia hyvin vanhoja muhkeita kaloja, varmaankin ruukin ajoilta: jotka jo olivat niin puutuneita, etteivät kelvanneet syötäviksi...

"Niin, siellä se vanhapoika istuu -- eikä tiedä varmaan -- onko taskuissaan kaksi tai yksi miljoona... Sanotaan, että hän on hiukan omituinen. Mutta sen nimen saa pian, kun on rikas ja kadehdittu. Eikä hän mene ansaan vaan kauniiden sanojen vuoksi.

"Ja, vaikka hän ei kulekaan puettuna viimeisen muodin mukaan, -- tänään hän oli sarkavaatteissa, -- niin on hän sensijaan laajojen Grongmetsien ja mastopuiden omistaja, niin että hän voisi vaikka pukeutua kultaan."

Konsuli ojensi jalkansa uunin eteen ja oikasihe mielihyvällä itseään.

Hän hieroskeli käsiään ja halusi kolmenkesken Narnan ja Martinen kanssa pelata pienen vhistin. Halvor ajaisi kyllä Martinen kotiin; tänä iltana oli pimeä, sillä kuu pysyisi pilvien takana.

Hän tahtoi aikaisin maata, -- ei ollut nukkunut hyvin viime öinä.

"Ja sitten tyttöseni, tuoppas vähän vhiskyä ja lämmintä vettä. Se tekee hyvää -- noiden lihavien ruutanoiden jälestä". sanoi konsuli silmää iskien.

... "Miten soma puku sinulla on, lapseni, yksinkertainen ja perin sievä, -- se vaatettaa niin hyvin pientä, hienoa vartaloasi", hän nyökäytti hänelle herttaisesti päätään. "Sinun pitää panna se yllesi kun huomenna lähdemme Grongiin."

Bolette katosi iloisena kyökkiin hankkimaan vhiskyä.

-- -- -- Isä oli poistunut makuuhuoneeseensa ja Martine seisoi eteisessä pukien ylleen matkavaippaa.

"Uskomattoman pian tuuli kääntyi!" -- ihmetteli hän...

Tämä ilta oli ollut niin rauhallinen ja hupaisa. Isä niin hyvällä tuulella, lasketellen vanhoja sukkeluuksiaan ja juttujaan.

"Huomasitteko miten hyvä hän oli minulle", sanoi Bolette ihastuneena.

"Ei huomannut vähääkään, että hän olisi kaivannut Margrethea, -- tai huomasitko sinä?" sanoi hän saatellessaan sisartaan vaunuihin. -- -- --

XIII.

Oli käyty katselemassa sekä ruutanoita, että talon muita merkillisyyksiä, ja nautittu hienot päivälliset.

Ja tuossa neljän, viiden tienoilla vierivät konsulin vaunut, kaksi mustaa hevosta edessä ulos Grongin portista.

"Ajetaan alempaa maantietä, Halvor!" huusi konsuli, -- "ajetaan kylän läpi Wendelbon kautta."

"Kietokaa turkit hyvästi ympärillenne", muistutti hän naisia. "Täällä vuorilla on ilma raaempaa."

Hän asetti vaipan hyvästi Boletten ympäri... "Ethän sinä nyt vaan palele, lapseni?" sanoi hän, istuutuessaan paikalleen vaunuissa.

He ajoivat tiheän, puolihämärän metsän läpi, ja konsuli vaipui ajatuksiinsa...

Hän alkoi nähdä edessään pienen, hennon tyttärensä, jonka tunteet olivat aina niin lämpimät ja herkät...

Ei, ei, ei, hän ei sitä tahtonut, -- ei tahtonut...

Pikku Bolettetyttönen, josta hän niin vähän oli välittänyt. Joka aina katseli niin arasti ja pelokkaasti, -- ujo raukka.

Margrethe oli aina ollut lempi lapsi --.

Mutta nyt muuttuisi asiat.

Hän laski hetkeksi kätensä Boletten käteen ja nyykäytti hänelle...

Päivällisestä ja vaununtärinästä tuli hän uniseksi.

-- -- Mutta, mikä, mikä onkaan heillä mielessä? -- Majurilla, Robertilla ja Niils Bjelkellä? -- hän oikasihe äkkiä suoraksi.

Ei, ei, se on vaan Niils Bjelke!

Ja, kun hän pääsee peräsimeen, ei hän sitä vähällä päästä. Minä tunsin isän ja tiedän, miten olisi käynyt, jos mies olisi päässyt hallitsemaan paikkakunnalla.

... Ensin alkavat he varovasti, hiljaisesti, aivan pienestä. Ja sitten yhdestä toiseen --

Tehtaan toisensa perästä, ehkä... Kaikki ajanmukaista, -- sähkö valaistus. Poika on tutkinut kaikkea ulkomailla!

Kyllä hän eteenpäin pääsee... Vesivoimaa vaikka koko laaksoon.

Grongin soista saavat voimaa vaikka kuinka paljon! Ja Wolmarin silmät loistavat, kun hän näkee rahoja... Hän on vaan mielissään kun noita mätiä, epäterveellisiä alueita möyhitään.

Sitten jonain kauniina päivänä tehtaanpyörät surisevat, kaupungin loistaessa kiitollisena sähkövalossa.

Ja me Lindestadissa saamme katsella ihmettä ja ihaella ihanuuksia, jotka Niils Bjelke, tuo suuri mies on luonut, -- ja kaikkia niitä hyviätekoja, joita virta luo molemmille rannoilleen...

Ja majuri nimitetään kaupungin pyhimykseksi.

Silmänräpäyksen aikaa kaikui vaunussa ivallinen naurun rähähdys, joka sai rouvan ja Boletten säpsähtämään, heidän siinä istuessaan hämärässä.

Ei milloinkaan. Ennen sydän haletkoon.

Siihen ei Knut Ulfvung suostu! "Kuule Halvor!" -- huusi hän äkkiä, -- "Ovatko nuo kaikki Grongin soita, joiden yläpuolella sumu leijailee? -- Suuret on alat."

"Ovat ne, siellä ei tarvita ei kuokkaa eikä kirvestä käyttää", sanoi Halvor.

"Ovatkohan ne syviäkin? Eivät taida tietä kannattaa, ennenkun ovat jäässä?

"Ei toki! Mutta sitten siellä ajetaankin hirsiä, sadottain hevosia on vetämässä joka talvi, tietääkö konsuli."

"Niin, niin, niin", virkkoi konsuli kärsimättömästi... "Siellä on vähintäin viisitoista, kaksikymmentä kertaa niin suuret suoalat kuin ne, joita nyt kaivetaan", mutisi hän. "Siellä on kokonainen salattu sisäjärvi!"

Hän katseli hyvin tarkkaavaisesti maisemaa...

Näköala aukeni laaksoon päin, ja meri välkkyi etempää.

-- Kaupungissa sytytettiin jo kaasuliekit.

Vastaantulijat ja kävelijät, jotka olivat ulkona iltahämärissä, tervehtivät kunnioittavasti ja vähän ihmeissään konsulia, joka ajoi niin odottamattomalta suunnalta...

-- -- "No, nyt olemme nähneet Grongin kuninkaan!" huudahti konsuli, heidän astuessaan sisään Wendelbon luo.

"Hyvä mies. Olen varma siitä, ett'ei hän vielä ole viittäkymmentä vuotta. Linna nyt ei ollut erityisen hauska -- tuommoinen muisto vanhoilta ajoilta. -- Mutta metsät, Wendelbo -- sankkaa petäjikköä ja kuusimetsää niin pitkältä kuin silmä kantoi! Ja ylempänä näkee kosken valkoisena vaahdoten syöksyvän tähän viheriään mereen.

"Sehän se täyttää koko laakson, niin että siitä syntyy kuollut suo ja rämemaa, siltä puuttuu viemäri", sanoi hän mielissään... "Viemäri niin, viemäri"...

"Tänäkin syksynä on tuolla miehellä vähintäin sata ajo- ja työmiestä, jotka hakkaavat ja kaatavat hirsiä ja puhdistavat metsää."

"Hänellä on sukulainen taloudenhoitajana", kertoi rouva. "Mutta nyt hän oli käymässä sukulaisten luona, väsyttävien syystöiden jälestä.

"Nimi Wolmar on aikoinaan kuulunut tunnettuun, suureen sukuun, ja hän hyvin mielissään näytteli meille muutamia vanhoja harvinaisia koristeita, -- vyösolkia ja kengänsolkia, ainakin olivat ne viimeiseltä vuosisadalta. Ja ylhäällä suuressa salissa oli flyygeli tai vanha klaveeri... Kuka sen tietää milloinka se viimeksi on ollut avattu", -- ihmetteli rouva.

"Sitä minäkin", jatkoi Wendelbo... "Sen miehen kasvot ovat niin jäykät ja umpimieliset, -- vieraat kaikille inhimillisille tunteille."

"Haaveiluja", keskeytti hänet konsuli terävästi.

"Hän tulee pian Lindestadiin katsomaan isän uusia puimakoneita", sanoi rouva.

"Sitten saat sinä, äiti, Boletten kanssa näyttää hänelle koko talon", -- jatkoi konsuli, -- "aina ylhäältä alas maitokamariin asti. Ja uudet mehiläiskeot, -- Boletten oma erikoisala. Se häntä huvittaa. Hän on viisas ja harrastava mies, joka ottaa asiat niiden käytännölliseltä puolelta, -- eikä elä tuulentupien ja omien mietteidensä varassa", sanoi hän lopuksi, vilkaisten Wendelbohon.

"Hm. hm, -- hän alkaa seurustella Lindestadissa?... se... se..." mietti Wendelbo... "Katsotaanpas. Annahan kun mietin"...

Konsuli ja rouva pukivat päällysvaatteitaan ylleen. Heidän täytyi joutua kotiin, ennen pimeän tuloa.

"Jotain on tekeillä", sanoi Martine miettiväisenä, vanhusten kulkiessa alas rappusia.

Bolette tarttui äkkiä Martin en käsivarsiin ja tuijotti häneen kuolonkalpeana.

"Minä pelkään niin, -- pelkään niin kovasti", kuiskasi hän, väristen kuin kuolontuskassa.

Martine kietoi matkavaipan yhä uudelleen hänen ympärilleen...

"Tuntuu kuin peitteleisin ruumista", -- sopersi hän soinnuttomasti ja syleili suojellen sisartaan.

Sisar luisui alas rappusia...

XIV.

Tukkukauppias Breien siristeli silmiään ja rypisteli koirannenäänsä, -- ojensi sikarinsa hitaasti ja miettivästi eteensä, niinkuin tahtoisi sitä katsella ja tutkia.

Kaupungin juorut olivat turhaan koettaneet selvitellä syitä siihen miksi Grongmetsän erakko oli ruvennut käymään konsulin luona.

Vanhanpuolinen erakko tuli kuin tulikin Lindestadiin. Ja konsuli vastasi vierailuun, -- viimeksi rouvan ja tyttären kanssa.

Pyhänä oli hän päällepäätteeksi peruuttanut tavallisen säännöllisen kahvivhistinsä, kun Grongin herra saapui yksinajettavassa reessään.

Ei vaan tahdottu saada selville syitä, -- "Eihän se nyt oikeastaan ole niinkään ihmeellistä", -- huomautti Breien. "Grongin herra ei pelaa vhistiä."