Part 6

"Sanokaa minulle, odotatteko te tänään neiti Winsloffia?" kysyi hän. "Minä olen näkevinäni hänen terävän myssynsä."

Nyt katsoivat naisetkin ulos.

Niin, aivan oikein, neiti Winsloff oli tulossa.

Vähän senjälestä kuului hänen tervehtivä äänensä eteisestä.

Hän tuli tavallista hiljaisempana sisään, seisattui kynnykselle ja katseli ympärilleen ketä olisi huoneessa...

"Minua aivan vapisuttaa se uutinen, jota tuon", alkoi hän; -- "miten tervetullut se on, sitä en tiedä. Mutta minä luulin täyttäväni ystävänvelvollisuuteni paraiten tuomalla sen teille, ennenkun kaupunki sen saa tietää. Tällä hetkellä olen minä ainoa, joka sen tiedän, kirjeen kautta, jonka sain juuri aamulla sisareltani."

"Asiaan. Asiaan!" huusi konsuli.

"Kyllä", -- neiti kumartui ja levitti molemmat kätensä, -- "Majurin Karin on kihloissa!"

Hän katseli ympärilleen... "Ja kenen kanssa? -- Niin ajatelkaa, -- ratsumestari Örnfeldfin kanssa, sen komean miehen, joka oli kesävieraana ruukilla pari vuotta sitten."

Syntyi syvä hiljaisuus ja kaikki katseet harhailivat ilmassa.

Rouva heitti salavihkaa levottoman silmäyksen mieheensä, joka istui suu harvinaisen supussa ja hakkaili kynäveitsellä pöytää.

"Kyllähän moni ihmetteli alhaalla kaupungissa", jatkoi neiti Winsloff itsetietoisena, "kun neiti Karin ihan joulun alla niin äkkiä matkusti pääkaupunkiin; mutta eihän kukaan arvannut, että siinä tämmöistä alla piili. Niin, voisin toki ennemmin sanoa, että moni oli jo ruvennut ajattelemaan, että hänestä voisi tulla vielä kerran Solvang'in rouva, -- saavuttaisi sen onnen. Olisi ollut ilo koko kaupungille, nähdä nämä kaksi saman seudun lasta" --

"Siitä onnesta saa kaupunki luopua, neiti Winsloff", keskeytti konsuli ärtyisesti. "Tuommoisilla pilatuilla kaupunkilaisneitosilla ei Ulf häiritse kaupungin rauhaa!"

"Ei toki", -- koetteli neiti puolustella, -- "johan minä ajattelinkin, ett'ei hän olisi ollut sopiva miniä rakkaalle täti Narnallemme."

"Varaton upseeri ja hemmoteltu tyttö, ilman minkäänlaisia myötäjäisiä, -- jos siitä on huvia kaupunkilaisille, niin" -- sanoi konsuli olkapäitään kohauttaen...

"Mutta Halvor", huusi hän, -- "missä on Halvor? Hänen pitää huoli kattorännistä, muuten syntyy tulva tuolla ylhäällä!"

Hän meni kiireesti ulos.

Rouva pujahti ulos ovesta ja lähetti salaa Jens Visergutin asialle alas Wendelbon luo mukana kirjelippu, jossa viittailtiin, että isä oli tänään seurantarpeessa, kahvivistiä j.n.e. Setä pankinjohtajalle samoin.

... "Minä uskon, että tämä kihlaus tuli helpoitukseksi isälle" -- sanoi rouva hiukan kankeasti, tullessaan taas sisään. "Hän ei ole pitänyt siitä, että Ulf viime aikoina on niin usein käynyt ruukilla, -- ehkä hän on itsekseen pelännyt, että Ulf olisi rakastunut."

"Mutta onhan Karin kyllä miellyttävä ja herttainen, äiti", vastusti Margrethe kiivaasti.

"Karin voi olla kylläkin miellyttävä, -- soittelee ja hoitaa ruusuja. Mutta varjelkoon, -- emännäksi suureen taloon!"

Bolette katseli hetkisen äitiään... Neiti Winsloffille ei ensi kertaa annettu ohjeita siitä, mitä oli sanottava ja miten ajateltava seurapiireissä alhaalla kaupungissa.

Neiti Winsloffin täytyi luonnollisesti jäädä päivälliselle, -- luonnollisesti...

Rouva tunsi vanhan ystävättärensä, -- hän tiesi, että tämä istui kuin kuumeessa tuolillaan, halusta levittää uutista, räjähyttää sen kuin pommin, joka sytyttäisi kaupungin, joka puolelta.

Hän teki kaiken voitavansa saadakseen neidin syventymään hattukysymykseen...

Konsuli oli piharengin kanssa ylhäällä luukuilla asti, tarkastaakseen itse miten katto puhdistettiin jäästä ja lumesta. Ja vähän aikaa sen jälestä oli hän alhaalla vaunuvajassa antamassa ohjeita siitä, mitä ajoneuvoja saisi käyttää kelirikon aikana.

Hän pistäysi sisällä hakemassa hattunsa ja keppinsä ja käveli pitemmän aikaa ulkona...

Hänen sisäiselle silmälleen tuntui siltä, kuin olisi tuuliviiri äkkiä kääntynyt kylmän, raa'an ilmavirran mukana ruukia kohti.

Kahvin aikana hämmästyttivät Wendelbot ja pankinjohtaja tulollaan.

Rouva vei Martinen mukaansa makuuhuoneeseen ja selvitti hänelle asian, joka oli -- Martinen myöhemmän kekseliään päätelmän mukaan miehelleen: -- talo ja jääliike, mutta ei vaimoa.

-- Avonaisessa porstuassa ja ulkopuolella rappusilla hyppeli Morten tavallista vilkkaammin ja purra rapisteli puuta. Sen teki mieli saada talvi pois puistetuksi yltään.

Nyt se istui rappukaiteella, hiljaa katsella siristäen pitkin mustaa nokkaansa, Wendelbon sitä puhutellessa. Morten oli tottunut näkemään näiden kahden ihmissilmän katselevan itseään.

"Taas siivet leikattu vuodeksi, näen minä! -- Niinkuin tavallista lentää saat vaan mielikuvituksen lentoa, -- siellä saat käyttää niin pitkiä siipiä kuin tahdot... Muista kohtaloasi, ystäväni. Silloin ei sinun tarvitse ryöstää, ei rosvota, eikä hankkia murhia omalletunnollesi.

"Mutta yhden asian sinä osaat, Morten, vaikka sinut hyppivine jalkoinesi on alennettu laskettavaksi kaksijalkaisten joukkoon, kuuluttuasi ennen sen korkeampiin lentäviin olentoihin, -- sinä osaat ennustaa sadetta. Katsos siinä samassa sinä taas elät todellisuudessa! -- sinulla on oma pieni valtakuntasi, ennustuksineen.

"Meillä on siis kuitenkin yhtä ja toista, meillä molemmilla, kuuletko, jota noilla toisilla ei ole!

"Ja, kun he eivät voineet ymmärtää, miksi Karin matkusti niin kiireesti juuri ennen joulua, niin se olin minä, katsos, joka siiventyngilläni lensin ylös ruukille ja varoitin sateesta. Minä tiesin kyllä, että hän lähtisi pakoon niin pian kun sai aavistaa, että Ulf kulki kosima-aikeissa.

"Niin, niin, niin. -- Mutta seuraukset, rakas Morten, -- me niin vähäsen ajattelemme seurauksia.

"Annappas kun katson. Anna minun ajatella... Niin seuraukset", virkkoi hän, -- "ensiksi ja etupäässä syntyy taas vanha juopa molempien perheiden välille, -- appi-isä kulkee ajatuksissaan ja astuu majurin kultareunaiselle hatulle...

"Rauhanaika oli vaan väliaikaista. Nyt kun rauhanehdot ovat hylätyt aletaan lakkaamatta, väsymättä takoa ruukille tuhoa.

"Myöskin muiden pitää auttaa, -- olla aina valmiina puhkumaan ilkeää vihaa.

"Jokaisella on lehtensä intohimojen kirjassa, ystäväni...

"Tai muistutanko sinua, arvoisa ystäväni, siitä mitenkä menetit toisen silmäsi! -- mitenkä koiras nokkasi sen, kun se näki, että sinä laskit nokkasi kananmunaan.

"Ja ihmeellisintä on, Morten, että jos sinä taas olisit tilaisuudessa olemaan tuommoisen munan luona, -- niin sinä hakkaisit, -- hakkaisit, -- vaikka tietäisit voivasi kadottaa toisenkin silmäsi ja tietäisit joutuvasi sokeaan pimeyteen, niin ettet enää milloinkaan voisi munaa nähdä.

"No, hakkaatko -- sinä? -- Ja, jos tahdot korkeammalle kohota, Morten, niin" --

"Hui, onko Morten päässyt aina sisään eteiseen", torui Martine, tullessaan ulos rappusille. "Aja se ulos, Wendelbo!"

Hän palasi sisään ja tapasi isän kävelemässä arkihuoneessa, puhellen pankinjohtajan kanssa, joka nautti mukavasta levosta sohvassa, ja kahvista ja sikarista. "Ihmeellisiä muuten nämä hyvät miehet, kuuletkos", sanoi konsuli, heidän jouduttuaan puhumaan ruukin majurista. -- "Mutta sanokaa minulle, lanko, -- tämä hyvä mies, joka on tullut hyvemmäksi vuosi vuodelta, sen mukaan kuin hiuksensa ovat harmaantuneet, -- voitko nimittää minulle ainoatakaan hyvää työtä, jonka hän olisi pannut alkuun. Ole niin hyvä ja osoita joku...

"Ei siellä ylhäällä ihailla muuta kuin juuri tätä hyvää miestä.

"Ja se, johon sinä voisit viitata, on turhamaista ylpeyttä, joka on epäterveellistä, -- painostaa ympäristöä, --"

"Muuten omituista sekin, että Karin matkusti niin äkkiä, juuri joulun alla", sanoi Martine. Hän oli tullut kiireellä sisään ja istui siinä kasvot kuumeisina. -- "Hyvinkin naurettavaa... Viikkoa ennen joulua seisoi hän leipomassa noita ruukin ihailtuja joululeivoksia, niin että rasva karisi, ja sitten äkkiä! -- Voisi melkein luulla, että hän otti leivokset mukaansa rekeen ratsumestarille."

"Oh, anna olla pikkujuorut, paistinpannut ja muut, Martine!" sanoi konsuli.

"Minulla on, sen sanon sinulle, läpikäyvä tunne siitä, että huolimatta kaikesta siitä pääomasta, joka vähitellen on pantu tähän laajaan liikkeeseen, niin kutsuttuun 'ruukkiin', niin tulee se ajan pitkään kulkemaan yhä enemmän ja enemmän vasten virtaa, yhä enemmän saa se taistella kaikkien pahinta vastustajaansa -- aikaa -- vastaan, sillä sitä uhkaa tulevaisuus, jolloin raudan hinnat alenevat."

"Niin, niin, siinä vaihtelee hyvä ilma ja pahailma siinä tavarassa niinkuin kaikissa muissakin", -- virkkoi pankinjohtaja. "Mutta rauta pysyy rautana ja arvossaan niinkauvan kun maailma seisoo."

"Nii-in, niin, kun on niin hyvä usko niin --. Mutta on nähty, että sitä hyvinkin sukkelaan purjehditaan kumoon."

Konsuli käveli ja pysähtyi, käveli ja pysähtyi, kuin tapailisi hän jotain omista ajatuksistaan...

"Ja eikös tulopuoli jo toista, kolmatta vuotta ole horjunut, vai miten?"

"Ainoastaan viime vuonna. Emme yhtään tiedä, minkälaiseksi tämä vuosi muodostunee heille", selitti pankinjohtaja.

"H-m. Ja jokatapauksessa on ruukin takorauta satamassa panttina ja vakuutena pankin velasta ja odottaa hintojen kohoamista, että se sitten lastattaisiin. Jos sinun pankkisi ammentaa luottamuksen ja valoisien toiveiden nojalla, lukukausi lukukaudelta, niin rautakasat kohoavat yhä korkeammiksi."

"Ei minkäänlaista vaaraa, vakuudet kuin kultaa!" vastusteli pankinjohtaja ja sysäsi kahvikuppinsa jotenkin kiivaasti luotaan.

"Niin, niin, kun on niin hyvä usko! -- Mutta minäpä ajattelen, että olosuhteet pian saavat sinut huomaamaan, että hentomielisyys ja ystävyyssuhteet meidän hyvää ystäväämme kohtaan ruukilla suoraan sanoin voivat tulla rikokseksi...

"Entä nyt tämä nukenkaappiaate, -- tämä ijankaikkinen naulatehdas, jonka ne aikovat kaivaa sieltä soista! Jo kaukaa tuntuu tuo suopalon haju... Hyi, hyi, -- se tarttuu kurkkuun vaan sitä ajatellessakin.

"Niin, miks'eivät he saisikin sitä aikaan, -- kun te sieltä pankista vaan ammennatte heille kylliksi rahoja! Yksi päähänpisto voi olla hyvä. Mutta ei ole siltä sanottu, että nyt vielä on sen aika. Täytyy voida heittää hankkeensa sopivimpiin aikoihin...

"Ja lainat sekä siihen, mikä majurilla on satamassa, että siihen, jota hänen innokas veljenpoikansa tarvitsee ylhäällä erämaassa, -- ne, ne --. Minun tekisi melkein mieleni sanoa, että ei ole oikein sopivaa, eikä oikein kunniallista käyttää pankkia siinä määrin.

"Ja oikeastaan, kuule pankinjohtaja, tuntuu minusta, että reipas nuoriso voisi antaa majurin olla rauhassa. Hänelle sopii niin mainiosti kulkea ja tutkia kasvia notkuvien soittensa välillä"...

Martine pujahti äkkiä ulos ovesta.

Hän oli siinä istuessaan nähnyt Ulfin ajavan sisään portista, eikä tahtonut antaa veljen valmistamatta tulla isän luo...

"Niin, Martine!" -- sanoi Ulf hartioitaan kohauttaen siellä ulkona, "Olihan hän yksi niitä harvinaisia lintuja, joita koettaa ilmasta ampua; mutta joihin ei osu kuin yhteen kymmenestä...

"Onhan sitä jo pitkän aikaa leijunut jonkinlaisessa onnenhuumauksessa jo edeltäpäin", tuumaili hän edelleen, "niin että on jo oikeutettu levähtämään hetkisen taas jokapäiväisyydessäkin, kaikkien näiden kohteliaisuus ja kukkaismatkojen jälestä. --

"Mutta siltä, Martine, -- minun ajatuksissani oli hän yhä Solvangin emäntä."

"Oi Ulf! -- sinä olisit niin kokonaan ollut hänen hallittavanaan, -- ruuki olisi vaan muutettu alas Solvangiin."

Ulf seisoi ja puri kynsiään... "Ihmeellistä, ett'en ole tullut sitä ennen ajatelleeksi", -- sanoi hän. "Mutta siitä näet, että se on minun puoleltani ollut oikein runollinen tunne"...

Konsuli avasi oven ja jäi seisomaan silmänräpäykseksi nähdessään poikansa.

Hänen kasvonsa saivat yhä rajumman ilmeen...

Hän paiskasi äkkiä oven kiinni ja meni sisään.

X

Syksy oli tuonut harmaanruskeat värivivahduksensa maisemaan. Oksat ojentuivat mustina ja paljaina ilmaan, lehdet olivat karisseet, -- ja myrsky oli ne lennätellyt ja koonnut yhteen suuriksi kasoiksi, niin että melkein polviin asti voi kahlata niissä Lindestadin puistossa.

Konsulin kiesit pyörivät tietä alaspäin...

Hevosten kaviot astuivat kolisten yöllä jäätyneiden vesilätäköiden yli, joita kalpea syysaurinko hitaasti alkoi pehmitellä.

Alhaalla laitureiden luona liikkui maalaisten veneitä ja pieniä aluksia, tuoden kaupan potaattia ja omenoita, ja kalastajat kiiltävissä öljytakeissaan tarjosivat saalistaan.

Tullihuoneen viiri paukahteli ja kilisi.

Satama oli melkein puoleksi täynnä tyhjiä puutavaralaivoja, jotka olivat etsineet talvisuojaa.

Siellä täällä ulkona saarten lomissa vilahteli märkäpurjeinen luotsivene.

-- Konsuli oli luonut yleiskatsauksensa kaupunkiin ja oli nyt sisällä tukkukauppias Breien'in luona juomassa lasillisen portviiniä...

Breien oli viisas mies, joka osasi ottaa selvän asioista, -- vaikk'ei osannutkaan tunkea niiden pohjalle.

... "Siellä ne söpisevät ja hörisevät taas noista suonkuivauksista", virkkoi konsuli, laskiessaan lasin kädestään.

"Mitä hittoa ne aikovatkaan! -- Heillä on jo kylläksi vettä naulatehdasta varten, joka pian on valmis. Ja mistä he ottavat rahat? sanoppas se minulle, Breien."

"Hm -- -- hm --", Breien kierteli harmaita viiksiään. "Kuka ne tietää! -- Siellä ne on olleet jo toista vuotta ja kaivaneet ja rähmineet, eikä ole korttiakaan kädessä?" hän puisti epäillen päätään.

"Niin, ja pankkia he kyllä ovat valmiit käyttämään. Mutta siitä ei enempää ammenneta", huudahti konsuli.

"Kuka sen tietää... Kuka sen tietää",... Breien kierteli partaansa kuin nuoralla punoja... "Siellä voi olla joku, joka luottaa heihin, tahtoo varustaa itselleen varman pohjan ja yhdistää vesivoimat sieltä ylhäältä uusiin yrityksiin, -- halpaa liikevoimaa ja lähellä kaupunkia."

"Niin, niin, majurilla on monta ystävää, jotka hän voi saada mukaansa suopuuhiinsa", viittaili konsuli.

Breien seisoi silmiään siristellen niinkuin olisi nähnyt kauvaksi jonkun raon läpi... "Siinä voisi piillä salainen osakeyhtiö", sanoi hän viimein. "Vanha Bjelke, isä, hautoi myöskin suuria tuumia kullasta ja tulevaisuuden vesistöistä siellä ylhäällä; mutta siitä ei tullut, kaikella kunnioituksella sanoen mitään, ei muuta kuin riitaa, se on meillä kaikilla vielä tuoreessa muistossa."

"Ei, ei, -- ei enempää viiniä aamupäivällä."

Konsuli työnsi lasin luotaan ja hypähti ylös:

"Hoi Breien", sanoi hän mennessään ovessa, -- "hienolla nenällänne te kyllä pian haistelette jäniksen jälille. Meidän tulee suojella seutua joutumasta joutaviin suohuijauksiin."

-- Konsuli istui ja nytkyeli kieseissään. Kova jäinen keli antoi toisen töytäyksen toisen perästä...

Hän tunsi vaistomaisesti, että jotain erikoista oli nykyään tekeillä.

Hän nyki kärsimättömästi suitsista, -- tahtoi pakottaa hevosen kulkemaan aivan tien laitaa pitkin...

"Vai etkö tahdo? -- Etkö tahdo"...

"Sinä vastustelet, ystäväni", huusi hän suuttuneena, poskipäiden kasvaessa ja silmien syttyessä. "Sinä vastustelet!..."

Hän piti kireällä ohjaksia -- hän tunsi omien käsivarsiensa voiman -- ja tiesi voivansa pidellä noin sen suitsista, kunnes se polvistuisi. Hänelle oli nautinto tuntea ylivoimansa, vaikka ainoastaan eläimenkin yli.

Syyspäivän pilvet lepäsivät raskaina vuorenharjanteiden takana. Routa alkoi sulaa ja aurinko paahtoi...

"Keksipä hän jo koko osakeyhtiön, -- vieläpä maanalaisen sellaisen", mutisi konsuli.

"Heillä on jonkinlainen yliluonnollinen usko tähän Bjelkeen. Bjelke numero kaksi, -- nerokas ja niin edespäin..."

"Hyi, hyi" -- hän sylkäsi.

"No, etkö sinä sen!"... Tällä kertaa läsähti piiska ja nyt ajettiin kiivasta kyytiä kotia kohti.

Hän heitti suitset Halvorille ja meni heti sisälle konttooriin.

Auringon kuumentama vaippa käsivarrellaan kulki hän edestakaisin siellä sisällä.

Äkkiä viskattiin vaippa nahkasohvalle, ja hän pysähtyi ilmapuntarin eteen. Mutta silmät tuijottivat tylsinä ilmaan...

"Luulenpa, että heidän päähänsä on pistänyt lämmittää täällä!" huusi hän ja avasi auki ikkunan. "Hyi, -- hui --"

"Häkää, -- häkää konttoorissa --. Inhottavaa!" huusi hän sisään kyökin ovesta.

Hän tarttui hattuun ja keppiin ja lähti kävelemään alas ruukille päin.

-- Kyökissä väännettiin mehuja ja hillottiin.

Oli syksyistä ja kolakkaa. Väristiin ja paleltiin, ja syntyi kylmä veto joka kerran kun ovi avautui tai sulkeutui.

Bolette ja Margrethe kävivät vähäväliä maistamassa neiti Tank'in puolukkahillohyytelöä, tai puolukka ja omenaseosta ja seisoivat ja lämmittelivät mahtavan hellan vieressä.

Alhaalla puistossa nähtiin samassa Jens Visergutin kiirehtien pyrkivän ylöspäin postilaukku hartioilla. Ja molemmat nuoret neidit juoksivat häntä vastaan tuuliseen kyökinporstuaan.

Laukku avattiin, tutkittiin ja tarkastettiin, kunnes se sulettuna vietiin konsulin pulpetille.

"Margrethe", -- varoitteli Bolette konttoorin ikkunasta, -- "arvaa kuka tuolla tiellä tulee? Jahtivaunuissa, rotuhevoset edessä"...

Hän piti käsiään sisaren silmien edessä... "Se on sinun tuleva sulhasesi!"

"Karsten Verö", -- huudahti Margrethe.

"Niin, siitä voit olla varma!" --

"Minä olen kyökissä puolukoita perkaamassa ja hilloamassa, sen sinä tiedät", -- sanoi hän lyhyesti, -- "en astu jalallanikaan sisään. Sinä ja äiti voitte vastaanottaa hänet...

"Elä vaan keksi mitään puheenainetta hänen kanssaan, pidä pitkiä väliaikoja, niin menee hän pian pois", -- neuvoi hän sisarta.

Margrethe katosi äkkiä hillopuuhiin --

Huh -- miten pitkään hän viipyi...

Hän aina vähän päästä kurkisteli kyökin ikkunasta...

Nyt kulettiin ovissa ja kuski otti todellakin peitteen kallisarvoisen arapialaisen selältä.

Vihdoinkin, -- viimeinkin vierivät ajoneuvot ja herra Verö nuorempi vaaleine terävine leukapartoineen ajoi ulos portista ja Bolette nauroi ja hyvästeli rappusilta...

-- Konttoorissa oli kunnollisesti tuuleutettu ja näkymättömät kädet sulkivat ikkunat, kun konsuli nähtiin alhaalla tiellä.

Hän kävi pikaisesti tarkastamassa postin, ennenkun meni sisään arkihuoneeseen.

... "Vai niin, -- onko Karsten Verö ollut täällä... Oliko kauvankin?... Kenen kanssa hän puheli?"

"Meillä oli hauska keskustelu hänen kanssaan, Bolettella ja minulla", selitteli rouva innostuneena. "Hän kertoi meille oivallisesta Ayshirnavetastaan. On aivan hirveätä, miten paljon hän panee niihin yrityksiin."

Konsuli tarttui ovenkahvaan.

Mutta pysähtyi taas päättäväisesti, lyhyesti nyökäyttäen, niinkuin olisi tarttunut johonkin kiinni:

"Nyt saavat oikut ja päähänpistot loppua!" huudahti hän. "Käske Margrethe tänne.

"Sinä et näyttäytynyt, kun Karsten Verö oli täällä vierailulla", sanoi hän hillitysti, Margrethen tullessa sisään äidin kanssa.

"En, hän on niin sietämätön. Ja sitten" --

"Ja sitten?" --

"Niin, sitten tahdoin näyttää hänelle, että minä en välitä hänestä."

"Minulla olisi kyllä sana sinulle sanottava, Margrethe", sanoi hän painolla, -- "kun vaan tietäisin, että panet sen sydämmellesi, sillä se on isäsi lämmin ja tosi sana...

"Minä tunnen itseni syylliseksi siinä, että liian kauvan olen pidellyt sinua kuin lasta. Olethan sinä oikeastaan jo suuri tyttö, jolla on kypsyneet ajatukset...

"Ja sitten koetamme hetkisen miettiä ja tuntea yhdessä, me molemmat", virkkoi hän, liikutustaan pidättäen.

"Sen, mitä me kaikki tahdomme, -- voinhan sen sinulle sanoa juuri meidän suvussamme, -- se on, että miespuoliset hankkivat itselleen aseman, jossa on sekä rikkautta että valtaa. Ja naiset, kun he ovat yli kahdenkymmenen, sinäkin, ja ovat saaneet riehua pois osan romantisista lapsuudentuumistaan, -- he saavat hankkia itselleen vaikutusvaltaisen aseman naimisten kautta."

"Sen minä sanon sinulle, isä, yhdellä kertaa, että sitä en minä aio", sanoi Margrethe painolla.

"Et kai sinä luulottele, että tämä lapsuus- ja ystävyyssuhteesi Niils'iin missään suhteessa voi tulla kysymykseen silloin, kun todella on kysymyksessä määrätä tulevaisuutesi?...

"Elä nyt enää leikittele nukkien kanssa", -- sanoi hän terävästi, -- "tai kuuntele kun sinua kutsutaan Lindestadin päivänpaisteeksi. Nämä leikit saavat loppua, -- sen pahempi on kaksi vuotta liikaa kulunut turhissa haaveiluissa.

"Ajattele järkevästi ja käsitä, että tämä kaikki oli vaan lapsen leikkiä; mutta joka vaalenee vuosien kuluessa..."

Lindestadin päivänpaiste on leikkinyt valitessaan lapsen tavoin, -- uskonut, ett'ei hänen tarvitseisi muuta kuin viitata siihen korkealla olevaan kotiin, johon kerran aikoi astua sisään...

"Tai luuletko todella lapseni", virkkoi konsuli ja kohotti päätään, -- "että isäsi tahtoisi viedä sinut johonkin väärään!"

"Minä sanon isä, että se on mahdotonta. Sinä et saa enää puhua siitä", keskeytti hänet Margrethe.

Konsulin silmät välähtivät ja hän tarttui tuolinselustaan. Mutta hän kääntyi äkkiä poispäin ja asetti puun uunissa pystyyn, niin että se leimahti:

"Elä nyt ota sitä niin totisesti, rakas lapsi", -- sanoi hän lempeästi rauhoittaen. "Eihän kukaan vaadi sinua päättämään tänään, juuri siinä paikassa... semmoisessa asiassa kuin tämä. Eihän sillä mitään kiirettä ole, pikku Margretheseni, Ethän ole vielä käynyt katsomassakaan Strömvik'iä. Me teemme retken sinne metsästysvaunuissa, me yhdessä...

"Se on asia, jota on mietittävä, tuumittava" --

"Vaikka saisin ajatusaikaa tuomiopäivään asti, isä, et saa minulta muuta vastausta", huudahti Margrethe kalpeana.

Tuo odottamaton vastarinta melkein kuin pyörrytti konsulia.

Hän puri huuleensa ja kääntyi ikkunaan kasvoissa ilme, kuin tuntisi hän pahoinvointia tytärtään katsoessaan.

Syntyi painostava hiljaisuus.

Konsuli ryki hiljalleen pari kertaa. Viimein sanoi hän merkitsevällä vaikka vapisevalla äänellä:

"Minä tahdon, että painat mieleesi, tyttäreni, että se mies, joka kävi luonasi tänään, -- sillä sinua käynti tarkoitti, -- hän sinut korottaa kultatuoliin, jossa voit istua ja hallita miljoonaa!"

Konsuli astui lujin ja varmoin askelin ulos ovesta... "Mutta Margrethe", huudahti rouva, -- "kuinka tohdit tuolla tavoin vastustaa isää. Sinä kyllä tiedät, ett'ei hän sitä kärsi, -- ett'ei häntä saa vastustaa. Olisithan sinä edes voinut koettaa sovitella niin paljon, että asiaa nyt kuitenkin voi ajatella. Mutta et vähääkään!"

"Niin en vähääkään, äiti."

"Mutta tiedäthän sinä, Margrethe, että, niin hyvä kuin hän onkin, täytyy hänen saada tahtonsa perille, muuten, -- muuten, -- luulen minä, kuuletko, että hän voi menettää järkensä."

"Niin, semmoiseksi hän on tullut, senvuoksi, että te ette milloinkaan ole sanoneet hänelle suoraa sanaa", huudahti Margrethe. "Tämä on ollut niin kamalaa, ja on pitänyt koettaa pysyä rohkeana...

"Ei, äiti! Isäni, minun oma isäni ei menetä järkeänsä", huusi hän nyyhkyttäen... "Mutta ihmisenä hän huononee niinkauvan kun valehtelette hänelle", -- sanoi hän liikutettuna, juostessaan ulos ovesta...

XI

Konsuli oli viettänyt levottoman yön.

Hän oli eilen suuttunut silmittömästi tyttäreensä, eikä hänen vihansa ollut vieläkään asettunut.

Mutta vähitellen voittivat sen tärkeämmät asiat, -- ajatus siitä mitä ruukin soilla toimitettiin valtasi hänet yhä voimakkaammin ja voimakkaammin.

Hän oli aikaiseen liikkeellä, -- ei ollut vielä tyhjentänyt aamukahviaan mahtavasta konttoorikupistaan, kun Ulf pysähtyi pihalle, ja konsuli seisoi voileipäänsä pureskellen ulkona rappusilla, vastaanottamassa häntä. Ulfille oli lähetetty sana aikaiseen aamulla. Ja hän ymmärsi heti, että jotain erityistä oli tekeillä.

"Anna hevosesi Halvorin huostaan", sanoi konsuli kärsimättömästi, mennen edeltä konttooriin.

"Sanoppas minulle Ulf", -- hän istuutui konttoorituoliinsa, "minua haluttaisi kuulla vähäsen ruukin suoyrityksistä. Olemmehan antaneet sinne rahoja pankista. Mitenkä pitkälle ovat he tänä vuonna päässeet töissään, nämä molemmat insinöörit? Heillä on kai pian kylliksi vettä naulatehdastaan varten?"

"Enpä luulisi olevan, isä. Nuo soiden omistajat ovat kokonaan soaisseet heidät. Sillä nyt he ovat alkaneet kaivaa myöskin Ole Asmoenin mailla."

"Ostavatko he? -- Hankkivatko he itselleen uusia soita?" -- Konsuli alkoi kiivaasti kävellä edes takaisin...

"Mistä sinä olet sen kuullut, Ulf? Puhutaanko siitä kaupungissa?"

"Se on vaan turhaa puhetta, isä", -- rauhoitteli Ulf, -- "ainoastaan tuo pieni maakaistale Asmoen luota!"

"Oletko sinä kuullut sen klubissa?" kysyi konsuli kiihkeästi.