Part 5

"Satamapäällikköläiset ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä", huomautti rehtorin rouva. "Mutta he eivät tunne tämän seudun oloja."

"Niin, niin, en minä tiedä", -- sanoi tullikasöörin rouva miettiväisesti rehtorin rouvalle, -- "kun ihmiset eivät tahdo pistää sormeaan maahan ja haistella, missä he ovat, niin" --

"Minä suoraan sanoen en usko, että te oikein käsitätte konsulia tai koko tätä perhettä!" huudahti apteekarin rouva. "Minkälaista täällä olisi olo ilman tätä taloa. Voisi melkein sanoa, että hän on kuin koko seudun kuningas, ja kuka ei mielellään alistuisi semmoisten ihmisten mielen mukaan! Sen minä vaan sanon, että se osoittaa ymmärryksen puutetta. Mutta hän ei kai vielä ole ollut kyllin kauvan paikkakunnalla."

"Niin, te olette varmaan oikeassa", -- sanoi rehtorin rouva hymyillen, -- "vaaditaan aikaa tutustumaan oloihin. Minähän olenkin ollut täällä vaan pari vuotta."

Elokuun ilta alkoi hämärtää. Valojuovana harjun reunalla näkyi pieni, vaalea laita kuusta, joka pian kiertäisi kukkulan ja sitten pujahtaisi sieltä esiin suurena, pyöreänä elokuun kuutamona.

Ilma tuntui hiukan viileältä, ja naiset siirtyivät pois verannalta.

Alhaalla eteisessä olivat kaikki lamput sytytetyt. Ja vähän senjälestä loistivat valot koko ikkunarivistä.

Pari palvelijatarta lähetettiin puutarhaan kokoamaan vieraita ja ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.

Kokoonnuttiin eri tahoilta; vanhemmat herrat vhistihuoneesta, jossa olivat pelanneet pari tuntia.

Konsuli astui kiireesti sisään, Ulf kantapäillään...

Vieraat eivät olleet vielä tulleet sisään ja hän heittäysi etuhuoneen sohvaan ja veti lankonsa pankinjohtajan viereensä.

"Sinähän pidät huolen Rastingsin rahtiseteleistä", -- virkkoi hän. "Se hänen vanha kaljaasinsa on tainnut taas päästä onnellisesti Leith'iin ja on lastattu täyteen hiiliä...

"En tiedä missä kunnossa lienevät muut; mutta, joka kerta kun kuulen, että hän laskee tämän mädänneen laivansa menemään sinne, tuntuu kuin saisin piston rintaani. Kapteeni paran täytyy monen monta kertaa vuodessa myrskyssä ja lumituiskussa sulkeutua ruumiskirstuun vaimonsa ja lastensa vuoksi. Voi totisesti sanoa, että hän sillä lahonneella lotjalla leijailee hautansa ylitse, aina siitä kun hän lähtee täältä satamasta siihen asti kunnes hän saa ankkurinsa pohjaan kiinnitetyksi tuolla toisella puolen...

"Ja näyttääkö sinusta, lanko, tai sinusta, tullikasööri, oikeutetulta valita noin väliäpitämätöntä miestä haaksirikkotarkastajaksi? -- sehän on taas valittava...

"Ei, sanon minä, -- ei minun ääntäni ainakaan. Minun ääntäni hän ei saa...

"Antaa hänen nyt mielistellä satamapäällikköä. Olen kuullut, että välit ovat ylen hyvät ja että perheet ovat yhdessä purjehtimassa. Mutta luulenpa, ett'eivät he niillä keinoillaan saa oikeaa tuulta purjeisiinsa."

"Nii-iin, on todellakin narrimaista, että laivanvarustaja Rastings viitsii mielistellä tuota satamapäällikköä", myönsi tullikasööri ja katseli miettiväisenä ylös ilmaan.

"Puuttuu oikea ymmärrys asiasta. Se vaan puuttuu", intti apteekari.

Iloisin kasvoin astuivat nuoret sisään kirkkaasti valaistuihin huoneisiin.

"Nälkäiset kuin sudet, äiti!" huusi Ulf... "Vaikkemme olekaan olleet kalastamassa saaristossa."

Ovet avattiin, ja riennettiin illallispöytään...

VIII

Aamupuolella tuli konsuli ajaen jahtivaunuissaan, tomupilvien ympäröimänä ja Margrethe vieressään.

Kurkistettiin kaupungissa ikkunoista ja tervehdittiin eritavalla, aina aseman ja tuttavuuden mukaan.

Hänen kasvoissaan oli tänään vallanhimoinen ilme. Oli kai yhden ja toisen niska taivutettava...

Hän kohotti hattua ja viittasi usealle tuttavalle, joiden ohitse ajoi ja nyökäytti silloin tällöin vastaantulijoille, sukaisten kiireessä sanan tai jonkun selityksen ja ajaessaan näin edelleen oli hän jo yhdellä yleissilmäyksellä saanut selville mitä tapahtui tai mistä keskusteltiin kadulla, jota hän ajoi.

... Margrethe tarttui äkkiä suitsiin:

"Ei, aja Pohjois-kadulle, isä, niin käväsen katsomassa onko ompeliani kotona."

Hän istui jännityksessä, vaunupeite jo valmiiksi irroitettuna.

"Kyllä, hän on kotona", huudahti Margrethe ja hyppäsi alas.

"Minun täytyy mennä puhumaan hänen kanssaan --"

"Ja sitten tapaan sinut Wendelbon luona kello kaksi, isä", -- kuului alhaalta jalkakäytävältä.

"Kaunispa onkin tuo sinun uusi pukusi", sanoi konsuli katsellen häntä. "Sillä saatat heidän kaikkien päät pyörälle! Vaikka muut kuinka koristaisivat itseään, niin ei heillä ole kuitenkaan oikeata ryhtiä tai tuota katsetta, joilla ihmisiä musertaisivat", mutisi hän...

"Jos ehdin, niin pistäydyn luoksesi puistoon viimeisen musiikinumeron ajaksi", huusi hän taakseen, pyörien jyristessä katukivitystä pitkin.

Margrethe kulki solakkana, pyöritellen auringonvarjostintaan olkapäällään, -- hän kulki nopeaan -- kiirehti -- poiketen syrjäkadulle, kulki hän aivan Kofs'in puutarhamuurin vierite, ett'ei tarvitsisi tavata Tiinaa...

Mutta nyt hän pysähtyi aina vähän päästä.

Auringonvarjostin pyöri hiljempaa ja hiljempaa, se nyt melkein varjosti kasvoja.

Hänen mielessään oli viime päivinä ollut ajatus, joka vähitellen oli muodostunut varmaksi päätökseksi.

Hän oli tuntenut itsensä niin rohkeaksi.

Mutta nyt kulki hän siinä sydän kovaa tykyttäen.

Aina kasvavasta asti oli hän tuntenut melkein salaperäistä pelkoa ja kunnioitusta Niilsin tätiä, vanhaa neiti Bjelkeä kohti.

Samat mustat silmät kuin Niilsilläkin, mutta niissä oli jotain selittämätöntä.

Siihen aikaan liikkui niin paljon juttuja siitä... miten kaupungin insinööri Bjelke oli tehnyt vararikon ja kuollut.

Ja, mistä hän oli ne kuullut? -- ehkä matami Weums'ilta, -- hän oli näkevinään neiti Bjelken hajalla hapsin seisovan murtuneen talon raunioilla ja huutavan kaupungin ylitse...

Hän muisti selvästi, mitenkä hän lapsena oli seurannut Martinea neiti Bjelken luokse, ja mitenkä hän oli nojannut myyntipöytään ja odottaessaan seurannut noita kylmiä, välkkyviä silmiä, jotka tiesivät niin paljon niistä, mitä oli tapahtunut; -- ja miten jäykästi hän toimitti asian ja kiitti kunniasta --

Ja nyt, kun Margrethe astui paperikaupan rappusia ja edessään oli oven kaksi lasiruutua, painoi hän äidin lainaromaania -- jonka oli ottanut mukaansa tekosyyksi -- kiivaasti rintaansa vasten.

Hän jäi seisomaan myyntipöydän viereen, niinkuin kerran ennenkin ja odotteli kunnes eräs ostaja, joka pyysi paperia ja kirjekuoria, kahta teräskynää ja imupaperia, oli saanut pyydettävänsä neidiltä.

Margrethe seisoi siinä silmät alasluotuina. Mutta heidän katseensa kohtasivat sill'aikaa pari kertaa toisensa.

Tuntiessaan Margrethen, oli niinkuin jotain olisi äkkiä sammunut neidin kasvoissa. Ne tulivat kylmiksi ja jäykiksi, sill'aikaa kun katse, epäluuloisena haki syitä nuoren tytön käyntiin ja Margrethe tunsi täydellisesti sen vastenmielisyyden ja kylmyyden, joka virtasi kuin ilkeä viima häntä vasten.

"Äitini lähetti kirjan vaihdettavaksi, neiti Bjelke", änkytti hän, ojentaessaan sen.

"Vai niin. Ja minkä kirjan hän tahtoisi sijaan?" kysyi neiti väliäpitämättömästi.

"Eikö mitään erityistä? Olkaa niin hyvä, tuossa on luettelo."

"En minä oikein ymmärrä minkä ottaisin. Unohdin kysyä", -- änkytti Margrethe. "Tohtisinkohan pyytää neiti Bjelken auttamaan minua", -- sopersi hän.

Vähän ajan kuluttua antoi neiti hänelle hyvin nidotun kirjan:

"Olkaa niin hyvä. Luulisin tämän olevan äitinne makuun. Pyydän lausumaan terveiseni."

Juuri kääntyessään, sattui neiti Bjelke vahingossa kaatamaan mustepullon pöydältä.

"Voi, ei, ei, -- elkää vaivatko itseänne neiti!" -- sanoi hän kylmästi, musteen valuessa ja Margrethen näppärästi koettaessa sitä estää.

"Elkää toki, en sitä tahtoisi, neiti Ulfvung!" sanoi hän erityisellä painolla.

"Mutta, jos en minä pidätä sitä tällä paperiarkilla, niin valuu se alas noihin kahteen laatikkoon", -- huomautti Margrethe. "Nostakaa te ylös pullo. Se on teidän kyynäspäänne takana, siitä yhä vaan valuu." Syntyi äänetön yhteistyö, kunnes laatikot ja paperikasat oli pelastettu mustevirrasta.

"Mutta teidän kätenne ovat aivan mustat, näen minä, siitä avusta, jota en pyytänyt; mutta josta kiitän teitä paljoa...

"Ja mustetta hihustimillanne -- ja hihallanne", huomautti hän pelästyneenä.

"Se pitää heti ottaa pois. Olkaa hyvä ja tulkaa minun kanssani sisään. Palvelija pyyhkii kyllä täältä." Margrethe tuli pieneen huoneeseen, johon valo puista lankesi vihreänä. Seinillä riippui tässä omituisessa valaistuksessa muutamia, vanhoja perhemuotokuvia.

... "Tämä on varmaan Niils, maalattu hänen ollessaan lapsena", virkkoi Margrethe.

"Ja tuo muotokuva, jota musta harso ympäröi, on hänen isästään", vastattiin terävästi.

Hieroessaan ja pestessään mustepilkkuja vedellä, seurasi neiti jonkinlaisella uteliaisuudella Margrethen katseita:

"Niin, niin, katsokaa vaan, neiti Ulfvung, -- siinä on häviöön joutuneen suvun kuvia", sanoi hän tyynesti, mutta Margrethen mielestä hänen silmänsä melkein iskivät tulta.

"Niin, juuri senvuoksi minä tulin tänne", -- huudahti Margrethe... "En vaihtamaan kirjoja, enkä muutakaan.

"Ja nyt teidän pitää sanoa minulle, mitä isä on tehnyt teille", sanoi hän värisevällä äänellä. "Se on kyllin kauvan synkistänyt sekä lapsuuttani, että ystävyyttäni Niilsin kanssa...

"Kaikki on ollut niin epävarmaa, niinkuin hänellä oikeastaan olisi oikeus vihata minua!" sanoi hän katkerasti. "Minä ymmärrän, että on voitu tehdä teille ja teidän omaisillenne vääryyttä. Ja enhän minä tahdo kuulla mitään pahaa isästäni... Mutta kaikkihan on kerrankin anteeksi annettava, muuten se kivettyy vihaksi ja tuo onnettomuutta ja tuskaa muille."

"Onnettomuutta ja tuskaa, sanotte te, nuori neitini... Nuo sanat teidän suustanne voisivat saada muotokuvat putoamaan alas seinältä. --

"Ja anteeksiantoa! -- Niilsin isä nukkuu nyt hautausmaalla ja kaupunki on pessyt kätensä hänen haudallaan --.

"Ei, olisi synti manata hänet hänen rauhastaan... Ha-ha-ha, hän ei voisi ei tänäpäivänäkään löytää mitään erityistä huomautettavaa. Hän kuoli vaan nuppineulanpistoista, -- siitä, että hänet joka paikassa pysäytti kuin näkymätön sormi, -- siitä, että hän kohtasi vastuksia kaikkialla ja että näki epäilevien katseiden seuraavan kaikkia aikeitaan, kunnes hän tunsi olevansa kuin takaa-ajettu eläin... Mutta miksi? Ja keneltä?"

Margrethen kasvot värähtivät suonenvedontapaisesti, hänen seisoessaan kalpeana kuunnellen.

"Voitiin selvästi todistaa", jatkoi neiti, "ett'ei kukaan ollut tehnyt veljelleni vääryyttä hänen yli kahdenkymmenen vuotisen toimintansa aikana. Oli vaan niin selvää ja luonnollista, että koko hänen toimintansa veisi perikatoon. Ja jälestäpäin oltiin kyllä niin auttavaisia...

"Ei, kaikki oli niinkuin olla piti!" sanoi hän jäisellä ivalla.

"Tätä minä en ymmärrä!" huudahti Margrethe epätoivoisesti. "Ette kai tarkoittane isääni tuolla kuvauksellanne?"

"Koska nuori neiti vaatii minut puhumaan", -- sanoi hän kylmästi. -- "Niin, tässä olisi kirja äidillenne."

Margrethe katseli onnettomana häneen:

"Ei, ei, elkää antako minun lähteä luotanne siinä luulossa, että teillä on kivenkova, kostonhaluinen sydän!"

"Katsokaa neitini, ei taitaisi olla kovinkaan hauskaa tirkistää tämmöisen, katkeroituneen vanhanpiian sieluun, joka ikänsä on ikävöinyt oikeutta."

Margrethe heittäytyi äkkiä avutonna nyyhkyttäen hänen syliinsä:

"Antakaa anteeksi... anteeksi..." huusi hän yhä uudelleen...

-- Hän ei tiennyt, miten oli ulos tullut...

Sekavana kiirehti hän pois erästä mäkistä katua, jolla luuli vähiten tapaavansa ihmisiä.

Margrethen täytti kokonaan tuo yksi ainoa tunne, että hän oli niin lämpimästi syleillyt Niilsin tätiä... Margrethe oli saanut häneltä katseen, silloin kun hän sivumennen pisti hänen käteensä lainakirjastoromaanin ja se oli sanonut hänelle enemmän kuin tuhannet sanat...

Hänellä oli ihmeellinen, hämärä tunne siitä, että nyt hän oli tehnyt päätöksensä. Mutta se oli kaikki hänelle vielä yhtä epäselvää, kuin olisi hän ollut jossain räjähdyksessä.

Kulettuaan pitkän matkan kapeaa, kivistä sivukatua karvari Bärumin torille, johon liimapalat levitettiin öiksi, vasta sitten hän pysähtyi ja silloin alkoivat äskeisen tapahtuman yksityiskohdat selvetä hänelle.

Sinne ylhäälle kiviaidan luokse jäi hän seisomaan ja kulki läpi koko kohtauksen, joka sanan, koetti johtaa mieleensä mitä tarkimmasti kaiken mistä oli puhuttu ja mikä oli tapahtunut. Sen kaiken hän säilyttäisi, lukitseisi sielunsa ja sydämmensä sisimpään...

On luonteita, jotka eivät sovi maailmalle -- semmoinen oli Niilsinkin. -- Voi, miten ne kärsivät!...

-- Hajamielisenä oli Margrethe kävellyt edestakaisin puistossa muiden kaupunkilaisystäviensä ja ystävättäriensä keskessä, ja hän oli kuin puoleksi unissaan kuunnellut soittoa, kun isä kahden aikana pysähtyi portille.

Konsuli katseli ympärilleen, nähdäkseen missä seurassa tyttärensä oli, ja hymyili tyytyväisenä, kun Karsten Verö kiirehti auttamaan häntä vaunuihin.

... "Vaarallisia olennoita nuo naiset", varoitteli konsuli sormeaan kohottaen; "-- pitää varoa joutumasta naimisiin heidän kanssaan."

Margrethe istui vaunussa syvästi liikutettuna; tämä päivä oli ollut sydäntä järistyttävä.

Hän tunsi, että oli ollut sokea isänsä suhteen, ja ett'ei hän tänä hetkenä voinut olla katsomatta isäänsä järjen kylmillä silmillä...

Kun katukivitys loppui ja tomuinen maantie alkoi, antoi konsuli hevosen kulkea astuen.

... "Hieno nuori mies, tuo Karsten Verö", huomautti hän; mutta ei saanut vastausta.

"Hieno, kaunis, nuori mies!" -- toisti hän vieläkin. Margrethe keikahutti hiukan päätään, joka ei juuri ollut myönnytyksen osoitus.

"Kunnon mies, sanon minä sinulle", jatkoi hän hiukan ärtyisästi. "Kelpo, vaikutusvaltainen mies... Ottaa haltuunsa isän liikkeet, -- omistaa vähintäin miljoonan!"

Vilkaistuaan sivulleen, huomasi hän tyttärensä istuvan hajamielisenä...

... "Se on vahvistanut suuressa määrin päätöstäni antaa Ulfin haltuun koko jääliike."

"Ulf! -- hoitaa liikettä, -- ilman sinua." Ajatusta seurasi epäilevä päänpuistatus.

"Vai niin, ne taisivat siellä alhaalla saattaa sinut pahalle tuulelle, -- eivät olleet kylliksi kohteliaita vai miten? Mutta olihan Verö ainakin kohtelias, hän juoksi -- minä näin sen itse -- kahden kukkapenkereen yli, auttaakseen sinua vaunuun."

"Minähän puhuin Ulfista, ett'ei hän kelpaa suuren liikkeen johtajaksi!"

"Vai niin, -- sehän kuuluu aivan hirveältä! -- Ja niin selvänä se on sinulle"...

"Käy kuitenkin aina niin, että sinä otat haltuusi johdon ja toimit kaikessa niinkuin itse tahdot."

"Entä sitten" --

"Eikä niinkuin Ulf tahtoo, tarkoitan minä."

"Se tahtoo sanoa, että minä sen teen oikeimmalla tavalla."

"Ja juuri sillä tavalla. Ulf ei milloinkaan voi itsenäisesti asioita hoitaa", sanoi Margrethe lyhyesti. "Ja Ulf saa kulkea kuin liikkeen käskyläisenä."

Konsuli nauroi tyytyväisenä ja sylki ulos vaunusta:

"No mutta kuulkaapas tyttöä! Siinä on oikea ajatustenjuoksu... Vai olet sinä päässyt sen perille, sinä!... Aivan oikein... Aivan oikein! En ole kasvattanut häntä kantamaan kuormaa yksinään, en.

"Sen saa hän nyt tehdä tässä jääliikkeessä", -- huudahti konsuli läimäyttäen hevostaan. "Nyt olen asettanut hänelle kaiken järjestykseen, niin ettei hänen tarvitse muuta kuin astua toimeen." Margrethe loi omituisen katseen isäänsä. Konsuli tervehti ja nyökäytti päätä Martinelle ylhäällä ikkunassa, heidän ajaessaan sisään Wendelbon portista.

... "Sainpa kuitenkin estetyksi tuon satamapäällikön ikuiset puuhat!" huudahti hän salissa.

"Minulle oli kerrottu, että hän kulki hyvin toimissaan ja koetti puuhata lauttasiltaa sisäsatamaan. Varmaankin hänen päässään kummittelee tuommoinen uudenaikainen vedenpäällä kelluva telakka.

"Minä ajoin kuitenkin alas klubihuoneelle tänään ja sain sinne kootuksi Andersenin, Villumsenin ja pari muuta laivanvarustajaa. Ja päätimme mitä ankarimmin vastustaa tuota ehdotusta, emmekä luopua laivojemme tavallisista ankkuripaikoista.

"Ja siten meni koko ehdoitus myttyyn!"

Konsuli käveli tyytyväisenä, kädet selän takana.

"Nii-in, hän hengitti syvään, pitäisi saada pakotetuksi tämä mies hakemaan pois paikkakunnalta."

"No mutta, eihän tuollainen satamapäällikkö ole muuta kuin lehti tuulessa, kun appi-isä on ulkona puhaltamassa", jutteli Wendelbo tyynesti ikäänkuin ajatuksissaan.

"Yksinkertainen ihminen", -- jatkoi konsuli... "Ei edes ymmärtänyt lähestyä minua, joka totisesti seisoin valmiina kädet ojolla vastaanottaakseni hänet, tämän hutiloidun sataman hoidon vuoksi. Mutta kas, piti vaan alkaa mielistellä majuria."

Hän kääntyi äkkiä:

"Minä en tavannut tänään Ulfia konttoorissa, Martine!"

"Voi tiedätkö, hän läksi jo aikaseen ylös ruukille", hymyili Martine. "Hän on niin huvitettu noista suotöistä."

"Minä tahtoisin... Minä tahtoisin"... Konsuli napsautti sormillaan... "Oh, kulkea noin pilvien ajamana ja poimia ruusuja"...

... "Tuhannesti", tiuskahti hän, -- "toivoisinpa, että hän kerrankin sanoisi, minkä vuoksi hän tulee...

"Niin, niin, -- arkoja asioita, -- semmoisista ei puhuta --

"Mutta itse asiassa on täällä kaikki valmiina odottamassa häntä, sekä liike että muukin...

"Ja siinä voi tyttö olla oikeassa. Ulfilta puuttuu ryhti ja vauhti, ja se voi vaikuttaa läheisimpiin suhteisiinkin; -- ja johon minä tunnustan osaksi olevani syypää."

... "Kolme nuolta lähetti rakkaudenjumala", luki Wendelbo hiljakseen. "Yhden hän ampui taivasta kohti, yhden syvyyden kuiluun ja yhden hän piilotti Tamajindrin silmään"...

Konsuli vaan hymähti hänelle. Hän oli tottunut vävypoikansa mietelmiin, eikä välittänyt niistä.

"Niin hyvästi!" sanoi hän lyhyesti. "Hyvästi Martine, -- te tulette kai sunnuntaina!"

-- Hevonen kulki tavallista tietä Lindestadiin. Konsuli, hevonen ja tie olivat vanhoja tuttuja.

Siellä oli taloja puutarhojen ja istutusten ympäröiminä, vuoroin merimies- ja työväenasuntoja, jossa villi orjantappurapensas kasvoi kiviaidan takana.

Ajettiin astuen ja hiljaista juoksua, aina senmukaan miten konsuli vaipui ajatuksiinsa ja antoi piiskan vaipua alas.

He jättivät taakseen suuren, laajan näköalan satamaan päin ja saapuivat viimein Lindestadin pitkään varjokkaaseen puistokäytävään, jossa oli niin mukava istua ja muistella mitä oli tapahtunut ja toimitettu kaupungissa.

Ilma tuli raittiimmaksi ja kirkkaammaksi mitä korkeammalle he tulivat ja lähestyivät Lindestadia.

Konsuli läimäytti hevosta. Hän oli saanut ruokahalun, -- oli jo myöhäistä...

-- Margrethe oli päässyt päivällisen ja kahvin ohi.

Hän kulki nyt koko iltapäivän ympäriinsä kuin arka lintu, koetellen selvittää omia ajatuksiaan...

Kukin jutteli omia asioitaan. Ja ylhäällä makuuhuoneessa istui Bolette kirjoittamassa pitkää kirjettä, ja oli vaan peloissaan siitä, osaisiko Margrethe kyllin varovasti toimittaa sen postiin? Tai eiköhän olisi viisainta säilyttää se ylihuomiseksi, jolloin hän itse menisi kaupunkiin...

Epäilyksiä, levottomuutta ja arveluita, niin että Margrethe viimein pakeni ja hiipi vanhan Anne Weums'in luokse.

Hänen veressään soi vanha rakkauslaulu. Se laulu oli hyrissyt niin monta kertaa uneenvaivuttavana keinona jo hänen lapsuudessaan ja loppui surumielisesti: "Silloin tiesi tyttönen, mik' oli rakkaus..."

Hänellä oli oma välitön tunne siitä, että tänään hän oli ottanut askeleen, -- ollut ulkona taistelemassa rakkautensa puolesta!

Ja myrsky ei ollut vielä asettunut.

Ja Margrethe alkoi sen ohella nähdä sekä isän, että maailman uudessa, kylmässä valossa. Kamari-ilman esirippu oli ikäänkuin halennut; ja hänen sisimmässä tietoisuudessaan oli jotain, joka melkein vaati itsepuolustukseen.

Hän istui nyt ja katseli miten matami Weums kiinnitti Boletten kesäpuvun koristeita.

"Mutta Anne", kysyi hän äkkiä, -- "voitko sinä ymmärtää, mitenkä Martine ja Wendelbo... Minä tarkoitan, mitenkä heidän päähänsä pisti mennä naimisiin keskenään? Minulle tuntuu lopulta oikein pahalta sitä ajatellessa!"

Matami painoi päänsä koristeihin ja ompeli edelleen. Alaosa kasvoista tutisi niinkuin aina hänen ajatellessaan...

"Ovathan he aivan vastakohtia."

"Monet pitävät toisistaan juuri sen vuoksi", virkkoi Anne.

"Mutta eivät he koskaan ole voineet oikein pitää toisistaan", intti Margrethe.

"Mutta voidaan jälestäpäin ruveta pitämään toisistaan", sanoi matami varovasti. "Moni sanoo, että semmoiset naimiset, jotka perustuvat ensimmäisen rakkauden huumeeseen, eivät ole onnellisimpia."

Margrethe vihelteli kiihoittuneena.

"Turhaa puhetta, Anne!" -- sanoi hän kiivaasti. "Nyt olen saanut niin paljon selville tänään. Nyt tahdon myöskin tietää, miten tämä naiminen syntyi."

Anne oikasihe suoraksi, melkein niinkuin konsuli olisi seisonut hänen edessään.

"Niin", -- alkoi hän viimein. -- "Voihan olla niin, ettei tämä ollut hänen nuoruudenrakkautensa, mutta se, jonka kanssa Martine astui alttarille oli joka suhteessa hyvä mies ja rikas...

"Mutta perämies Witt, hän oli kaunis mies... Ei Martine niinä aikoina ajatellut muuta kuin tuota komeaa, miellyttävää merimiestä. Missä Martine oli, siellä oli hänkin...

"Mutta kun konsulista näytti, että hän alkoi käydä liian usein talossa, käski hän hänet eräänä päivänä luokseen konttooriin. Ja mitä siellä sanottiin, sitä ei tiedä kukaan. Mutta hänet lähetettiin kolmivuotiselle matkalle konsulin suurella Clio'lla.

"Ja siitä asti on hän kulettanut rahtilaivaa Tyynenmeren linjalla, niin että lienee jo montakin valkeata hiusta hänen tukassaan, siitä kun Martine seisoi mykkänä ylhäällä tiellä ja näki Clio'n purjeiden vaipuvan etemmäs ja etemmäs saarien taakse."

"Ja sitten unohti Martine hänet!" huudahti Margrethe ivallisesti.

"Unohtiko? Unohtiko? -- Niin, jos olisi edes!... Ei, kyllä siitä suru syntyi, joka ei sulanut kyyneliin. --

"Konsuli otti hänet mukaansa ulkomaanmatkalle kevätpuolella. Mutta vähän siitä oli apua.

"Kesällä osti konsuli hänelle sitten sen hienon huvipurren. Ja se taisikin olla parasta. Sillä siinä sai hän olla perämiehenä, -- toivoi kai monet kerrat, että Witt istuisi hänen vieressään.

"Sanottiin hänen olleen oikein kuin nuoren merimiespojan, ei pelännyt vaaroja eikä tuulia...

"Seuraavana kesänä kutsui sitten konsuli nuoren rikkaan Wendelbon heidän kanssaan suureen kilpapurjehdukseen. Silloin oli Martine sekä perämiehenä että kapteenina veneessään, -- kaunis, notkea ja reipas hän oli. Ja palkinnon he saivat...

"Eivätkä he ehtineet kotiin, ennenkun jo Wendelbo kosi.

"Niin se kävi! -- Voi sanoa siitä, niinkuin sadussa seisoo: Valoista edessäni ja pimeätä takanani...

"Mutta senkaltaista tahtoa ei konsulilla ole milloinkaan ollut taivutettavana."

Margrethe oli istunut kumartuneena pää käsien varassa ja tuijottanut eteensä. Ja viimein sopersi hän kuin jatkona omille ajatuksilleen:

"Eikä minuakaan... Eikä minuakaan"...

IX

Vuosi vaihtui maaliskuusta oikulliseen huhtikuuhun. -- Auringonpaisteessa tippuivat räystäät aina parin tunnin aikaa ja terävä, kirkas valo heijasti sulavalta lumelta.

Konsuli palasi aamupäiväkävelyltään sahalta.

"Pelkään, että isoränni tuolla ylhäällä on vikaantunut", -- huudahti hän, -- "se taitaa vuotaa. Minun täytyy lähettää Halvor ylös kattoluukulle tarkastamaan. Siellä taitaa olla vielä paljonkin jäitä ja lunta tuolla ylhäällä.

"Hän on suurissa liikepuuhissa tuo Karsten Verö, Narna, -- ja osaa hän niissä olla hyvinkin varovainen." Konsuli hieroi käsiään... "Hän tilasi tänään minulta niin paljon lautoja kuin vaan voin hankkia hänelle kesäksi, aikoo lähettää ne Etelä-Afrikaan, -- keinotella...

"Niin, siitä voi kyllä tulla valtaistuin Margrethelle! Pitää vaan katsoa eteensä, ymmärrätkös."

Bolette ja Margrethe tulivat sisään kantaen laatikkoa, joka sisälsi keväthattuja, ne oli muotikauppias lähettänyt. Se asetettiin pöydälle ja äiti ja tytär tutkivat tarkasti sisältöä. Otettiin esille, arvosteltiin ja pantiin taas takaisin.

"Kyllä on hevosilla raskas vetää", sanoi konsuli ikkunan luona. -- "Y-lös. Käytä vaan ruoskaasi! Tuskin reki pääsee mäestä ylös. Täytyy todenteolla ryhtyä korjaamaan tuo kuoppa tuolla alhaalla... maksaa hevosvoimia joka kevät"...

Konsuli varjosti kädellään... Olihan se hänen oma hevosensa ja rekensä, joka oli lähetetty aamusella alas kaupunkiin ompeliatarta hakemaan. Mutta nyt siinä istui selvästi kaksi naishenkilöä...