Part 4

"Kaikki on niin surullista!" -- valitteli hän. "Kotona hiipii Bolette ympäri äänetönnä kuin muuri, -- ei ajattele muuta kuin tuota luutnanttia. Hän jää pitkiksi ajoiksi seisomaan ajatuksiinsa, kampa hiuksissa, kuin suolapatsas. Ja voitko ajatella, että kun aamulla pisti päähäni tervehtiä häntä sotamiehen tavalla, alkoi hän ääneen itkeä. Minä en todellakaan tiedä onko hän onnellinen vaiko onneton. --

"Ja varma on, että hän pelkää niin kovin isää, -- että isä ei suostu, että hän ottaisi Stenvigin! Mutta isä ei voi sitä kieltää, kunhan Stenvig vaan oikein koittaa."

"Hm, sitä ei niinkään tiedä", virkkoi Niils katkerasti. "Sinun isäsi voi kyllä olla oikeassa. Ajan kuluessa ehkä rakkauskin haihtuu, ja sitten on hän vaan köyhä rouva Stenvig parka!"

Margrethe pysähtyi ja silmänsä säkenöivät:

"En askeltakaan, en askeltakaan tule edemmäksi sinun kanssasi. Jos maailma on sellainen, en minä viitsi elää siinä. Hyvästi, Niils Bjelke!" -- huusi hän kiihoittuneena ja kääntyi pois.

"Mutta Margrethe... Mutta Margrethe"... Hän seurasi häntä kiireesti. "Elä toki ymmärrä väärin sitä, minkä katkeruudessa sanoin. Se oli vaan vaahto, joka virtasi yli reunojen... Minulla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, katsos, -- olen ollut niin yksin. Enkä milloinkaan ole ajatellut itselläni olevan muuta ystävää kuin sinut."

Margrethe katseli poispäin ja käveli edelleen niinkuin ei haluaisi sovintoa.

"Mutta väistä edes tuo ilkeä hattusi, tahdon nähdä silmäsi. Ethän tahtone sammuttaa ainoaa iloani tässä maailmassa!"

Margrethe kääntyi äkkiä häneen päin. Kasvonsa punoittivat. Mutta Margrethe kohtasi hänen katseessaan jotain niin tuskallista, -- ikäänkuin kysymyksen siitä, tahtoisiko hän todellakin jättää hänet taas yksikseen tänne elämän tielle?

"Mutta Niils!" huudahti hän. "Sinä olet tänään taas niin ihmeellinen, -- oikein tyhmä"... Ja heti senjälkeen huudahti hän:... "Mennään poimimaan vaaramia puutarhanaidan luota, ehkä ne ovat jo kypsiä."

Ja samassa oli hän jo kaukana nurmikolla. Hän kulki kuin tanssien ja katseli vähäväliä taakseen --

"Täällä on aivan täynnä ihania marjoja", huusi hän pensaikosta; -- "etkö sinä pidä niistä?...

"Kuuleppas Niils, oletteko te Robert Düringin kanssa tulleet niin hyviksi ystäviksi?"

"Ystäviksi? Ystäviksi? -- Se riippuu siitä, mitenkä sen ottaa. Miehellä, joka jotain tahtoo, ei ole ystäviä. Huomenna voivat harrastukset muuttua ja silloin ollaan kilpailijoita, ehkä vihamiehiäkin!" huudahti hän.

"Minä vaan ajattelin, kun sinä olet ollut niin paljon ruukilla viime aikoina", sanoi Margrethe väliäpitämättömästi, poimiessaan ja syödessään ahkerasti.

"Robert Düringissä on voimia. Hän on lahjakas, teräväsilmäinen ja voi innostua asioista!... Ehkä joskus saamme nähdä tämän laakson aivan toisenlaisena, kuin se nyt on edessämme, Margrethe", sanoi hän viitaten ympäriinsä... "Me olemme, Robert ja minä, yksimielisiä siitä, että tuolla rautaruukin ja kaupungin yläpuolella piilee kuin kuollut vesi. Ja me olemme myöskin yksimieliset siitä, että saamme siihen elämää!"

Margrethe lopetti äkkiä marjansyöntinsä.

"Siellä on vesivoimia, joita tarvitaan, ymmärrätkö, -- vähitellen ruvetaan kuivaamaan soita siellä ylhäällä, -- niitä on siellä kyllälti, -- ja sitten saataisiin luoduksi virta, jossa olisi niin suuri putous, että se käyttäisi naulatehtaan. Kun tämä on valmistunut, jatkamme me uusilla yrityksillä, -- niin, kuka tietää, -- tehtaan toisensa perästä ehkä perustamme kerran pitkin koko laaksoa."

"Mutta Niils... mutta, kuule?" änkytti Margrethe; oli jotain pelästynyttä hänen katseessaan. "Miksi et puhu tästä kaikesta isälle? Ensiksi isälle."

Niils kiivastui...

"Sen kyllä sanon sinulle. Määräysvalta luisuisi samalla käsistäni! Ja tässä asiassa olen minä se, joka näen, osaan ja tiedän."

"Kuuletko Niils, silloin sinä et onnistu", sanoi hän soinnuttomasti; -- "et onnistu milloinkaan."

"Ei ei, -- sanot sinä. Niin ovat kaikki täällä opetettu ajattelemaan. Mutta sittenpähän nähdään", sanoi hän terävästi.

"Elä nyt, Niils, -- nyt katsot taas niin pahasti."

"Minä en osaa väistyä tieltä, tiedätkö", sanoi hän lyhyesti.

"Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen sysienpoltosta metsässä ennen Ulfvungija", muistui äkkiä Margrethen mieleen.

Jäädyttävän kylmä tunne valtasi hänet, eikä hän voinut kuin varkain katsoa Niilsiin.

Tuntui että ratkaiseva käänne oli tulossa...

Hän, tuo musta mies, jonka hän tiesi olevan niin lähellä itseään, -- hän oli vieras -- petolintu, joka leijailisi vaanivin silmin hänen kotinsa ympäri, laskeutuakseen sinne alas ja joka jo veressään tunsi mahdottomaksi yhdistyä ja sitoutua hänen isänsä taloon.

Semmoinen oli asia.

Hänen silmänsä vilkasivat kerran toisensa perästä hänen tahtomattaan Niilsiin. Ne hakivat apua...

Oli yhä enempi ja enempi asioita, jotka hän tahtoisi sanotuiksi.

Suurella vaivalla hillitsi hän itsensä ja koetti sanoa hiljaa ja matalalla äänellä:

"Ajattele sitä, että isäni kautta sinä voit saada koko elämäntyösi suoritetuksi."

"Korkeaksipa hinnan korotat", sanoi Niils hymyillen. "Mutta et kuitenkaan onneksi kaikkein korkeimmaksi", sanoi Niils lämpimästi katsoen häneen.

"Kaiken, Niils, mitä aijot", jatkoi hän melkein rukoillen.

Niils katseli häntä kauvan ääneti, mutta kääntyi äkisti pois:

"Se on vaan se, että minun pitäisi luopua jo kynnyksellä omasta itsestäni"...

Jotain erikoista oli nyt tullut heidän väliinsä.

Sanat tulivat katkonaisina, kumpasenkin ajatellessa omaansa -- samaa asiaa.

Hän tunsi olevansa voimakas, -- tunsi voivansa voittaen nostaa morsiamensa satulaan.

Margrethe, jolla pohjana aina oli iloisuutensa, unohti tulevaisuuden ja kaiken...

-- Niils se oli, jonka hän näki kaikkialla kesäillan hämärtäessä --, Niils, joka iloisesti tervehtäen kääntyi yhä ja yhä uudelleen häntä kohti, hänen seisoessaan puutarha-aidan vieressä ja katsoessaan Niilsin ja hänen mustan varjonsa jälkeen, joka katosi alas kaupunkiin sen kimmeltäviä ruutuja vasten...

"Kaivovedeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, -- se tai hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, -- hän ja hänen sukunsa", --

Se tykytti hänen suonissaan koko illan, kunnes se sulautui uneksi.

VI

-- Ajatuksiinsa vaipuneena riensi Niils Bjelke aika vauhtia ylös tätinsä paperikaupan rappusia. Hän tarttui niin kovaa lukkoon, että puodin ovi helisten paukahti auki.

Enin osa päivän liikkeestä oli jo ohi; pieni palvelustyttö vaan järjesteli myyntipöytää.

Sisähuoneessa, jossa lainakirjasto täytti hyllyt ja seinät, istui neiti Bjelke kumartuneena karkean liinavaatteen ylitse ja vuoroin ratkoi ja ompeli lampun valossa. Tukka oli melkein harmaa, mustat kulmakarvat erityisesti silmiinpistävät ja paksut, kaareutuen molemmin puolin terävää nenää.

"Voitko antaa minulle jotain illalliseksi, täti?" Niils piteli vastausta odotellen kättään ovenkahvalla. -- "Viivyin niin myöhään Lindestadissa."

Syntyi äänettömyys, -- kuului ainoastaan rat, rat, rat, neidin repiessä karkeaa liinavaatetta.

"Luulenpa, että konsuli huomaa, että kone saatiin hyvinkin pian käymään, täti."

Rat, rat, rat...

"Minä olen iloinen, kun olen voinut näyttää hänelle, että ymmärrän asiani", jutteli hän edelleen.

"Niin, olet kai, poikani!" sanoi neiti vihdoin raskaasti. -- "Mutta sinä tiedät kyllä, Niils, että on pitkältä vielä varmaan asemaan siellä... sinulle nimittäin, isäsi ajoilta asti."

"Sinä tarkoitat samaa kuin konsuli Breien puhuessaan paikallisesta laivaliikkeestä... kaupungin nenä, jolla haistelisi itsensä eteenpäin", ivaili Niils.

"Rat, rat, rat",... Hän istui ääneti kuin musta lintu, joka katseli kynsiään.

"Minä sanon, ole voimakas", alkoi hän äkkiä puhua. "Ole voimakas, Niils, juuri nyt, kun sinä alat."

"Vai niin, täti, minä ymmärrän kyllä! Se sinua pistelee, että olen oleskellut näinä päivinä niin paljon Lindestadissa", sanoi hän äkäsesti.

"Varo itseäsi, varo itseäsi, Niils!" kuiskasi hän. "Sinä olit vaarallisella seudulla. He ovat kaikki saaneet potkun selkäänsä, -- kaikki paitsi isäsi, joka makaa kankeana kirkkomaalla. Kaikki ovat menettäneet omat silmänsä ja omat mielipiteensä, -- he käyttävät Knut Ulfvungin lasisilmiä."

Niils tunsi tuon lyhyen pään nyökäyksen ja tuon päänpuistutuksen.

"Mutta meidän täytynee muistaa", jatkoi hän hurskaasti, että konsuli hankki minulle tämän paperikaupan, -- kukistettuaan ensin isäsi ja saatettuaan hänet vararikkoon.

"Ja senvuoksi täytyy minun kulkea täällä kuin krapuna, tuo ikuinen kiitollisuus taakkana!"

"Rat, rat, rat"...

VII

Lindestadiin olivat sunnuntai-iltapäivällä kokoontuneet useat tavallisista vieraista.

Poltettiin sikaria ja juotiin kahvia tai seltteriä ulkona suurella verannalla, tai hajaannuttiin alas puistoon.

-- "Kaikkein kauneimmat, Martine!" huusi Ulf, "ovat Rosamundalle", -- nauroi hän. "Minä ajattelen aina yhtä ruusunnuppusuuta."

Hän ihaili nykyään ruusuja ja kulki aina ruusunnuppu napinlävessä.

"Minä olen oikeastaan tähän asti ollut kuiva puutikku", jutteli hän sisarelleen, -- "asioita ja asioita. Mutta nyt aion muuttua", sanoi hän pistettyään valikoimansa ruusunnupun napinläpeensä, -- "elää runollisempaa elämää. Olenhan pian kolmenkymmenen vanha, Martine, ja kerranhan tässä on ruvettava runolliseksikin, jos en päätä päiviäni puupalana, -- yksinäisenä vanhana poikana -- --

"Niin, hyvästi!"

Martine katsoi hänen jälkeensä, kun hän katosi puutarhan portista. Veli oli nykyään kuin myrkyllisen ruusun okaan pistämä...

Ulf oli tilannut muutamia korkearunkoisia ruusuja "Pricipessa di Napolia", jotka vastikään olivat saapuneet, ja oli juuri aikeissa lähteä viemään ne Karinille ruukille, joka harrasti ruusujen kasvattamista.

... Ukon päähän oli pistänyt jotain Karinin suhteen. Ja yks, kaks, kolme, tuossa tuokiossa oli Ulf rakastunut! Ja siellä hän nyt kävelee, haaveillen ruusutaivaassaan.

Kristen Wendelbo seisoi katsellen kesyä varista, joka hyppeli nurmikolla.

"Sinä raakut siinä, Morten --

"Nii-in, täällä näkyy olevan jotain tekeillä...

"Ja minä tässä uskottelin, että Robertin ja Niils Bjelken suokuivaukset huvittivat Ulf lankoani, kun hän viime aikoina niin usein ajoi ruukille", mutisi hän. "Hän piilottautuu siis kytösavuihin...

"Mutta rakas herra Morten, ei ole niinkään yksinkertainen asia astua avioliiton ikeen alle. Siellä on kylliksi sijaa tyytymättömyydelle, kritiikille ja muulle, -- suuressakin määrässä." -- --

-- -- -- Konsuli oli seisonut verannalla ja katsellut Ulfin jälestä, joka ajoi pihasta.

"Kuuleppas Martine", sanoi hän tuttavallisesti tyttärelleen, -- "Solvang on myytävänä, tiedätkö. Minun tekisi mieleni lähteä sitä katsomaan jonain päivänä, -- ehkä se olisi sopiva talo Ulfille, se näyttäisi niin komealta satamaan. Olen aikonut jättää koko jäähomman hänen hoitoonsa nyt syksystä...

"Siten saa hän yhdellä kourauksella sen mitä nuo toiset -- Robert Düring ja Niils Bjelke tuolla kaivavat vuosikausia", -- sanoi hän tyynesti, nähdessään insinöörin pyörähtävän portista ja hyppäävän rattailta.

"Päivää, päivää, hyvä herrasväki!" huusi hän.

"Minä sanon teille", sanoi konsuli kääntyen toisten puoleen, -- "että hän on musta kuin neekeri suonsavusta kuusi päivää viikossa, ja näkösensä on hän ainoastaan seitsemäntenä.

"... Hänen aikomuksensa on näet -- ja nuorillahan on aina suuret aikeet, niin että elämällä on niissä tinkimisen varaa, -- luoda uusi vesivoima, nopeasti virtaava joki noista monista umpi lammikoista ylhäällä meidän suomaillamme. Heillä on vahva usko, noilla kahdella keksijällä. Ja juuri tuota uskoa minä kunnioitan, rakas Bjelke."

"Olen minäkin kävellyt omin jalkoineni siellä ylhäällä, minä myöskin", nauroi apteekari, -- "olen käynyt katselemassa, tulisiko heidän raudansekaisesta vedestään rikkaudenlähde, joka pantaisiin pulloihin ja vietäisiin edemmäksi."

"Niin, siellä he pysyvät suolla, nämä molemmat", jatkoi konsuli -- "saraheinien ja raudanpitoisten ruskeiden lätäköiden keskellä, puettuna sekä tulta että vettä kestämään, tehden mittauksiaan, ja kirpeän savun häikäistessä heidän silmiään siltä puolelta, jossa suo palaa...

"Yhtenä päivänä tietysti iloisia ja toisena päivänä epätoivon vallassa, -- vai miten?" sanoi hän leikillisesti. "Kyllä minä tunnen tuon!"

"Epätoivon vallassa?" vastusti Niils, -- "nyt, kun meillä on varmat mittaukset pitkästä, yhtäjaksoisesta vesireitistä!"

"Nerokas ajatus, joka voi muuttaa majurille kivet leiviksi", huusi kapteeni innostuneena.

"Tahi oikeammin paljaasta mädänneestä mudasta!" matki apteekari.

"Hm... m!... Muuten aivan minun vanha ajatukseni noin seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten", sanoi konsuli painavasti... "Minä pyysin toisia mukaani soille, minäkin; mutta en tavannut ainoatakaan sielua, joka olisi tukenut yritystä säästöpankin varoilla! Toisenlaiset ajat nykyään, herra kapteeni, toisin asiat arvostellaan! Ei ainoatakaan epäilystä, kun ehdoitin lainaa suonkuivauksianne varten...

"Ja minun vähäpätöinen ääneni on valmis palvelukseenne, jos tarvitaan enemmän", jatkoi hän, -- "tai mitä sinä siihen sanot, pankinjohtaja? On oleva minulle ilo kuulla takomista ystäväni majurin naulatehtaasta."

Niils seisoi kunnioittavasti kuunnellen, -- hänen katseensa harhaillessa ja etsiessä jotain...

"Bolette! Margrethe", huusi konsuli, "toimittakaa insinöörille kahvia".

-- Tänään oli säteilevää loistetta nuoren miehen silmissä, kärsimätöntä kiirettä, kun hän tapasi Margrethen. Ja se muodostui omituiseksi harvasanaisuudeksi hänen puoleltaan, heidän vihdoinkin kävellessään yhdessä alhaalla puistonkäytävillä.

Hän oli ajatuksissaan puhunut ja jutellut Margrethen kanssa, uskonut hänelle kaikki ne tuumat ja aikeet, jotka näinä päivinä olivat syntyneet hänen päässään, -- runoillut ja uneksinut hänen kanssaan.

Hänen mittauksensa olivat saaneet hänet vakuutetuksi siitä, että se virtaava joki, jota hän oli luomaisillaan suovesistöistä, voisi luoda uuden tulevaisuuden koko laaksoon.

Ja tämä näky, -- nämä toiveet, -- tämä salaisuus, joka nyt -- vielä sen löytämisen hetkenä oli tukahuttaa hänet, -- synnytti hänessä halun puhua siitä, -- ja puhua siitäkin, että Margrethella oli kuin oma kuningaskuntansa useammassa kuin yhdessä hänen unelmistaan, -- eikö hän sittenkään voinut uskoa tätä ihanaa salaisuuttaan hänelle! -- Asiaa oli ajettava viisaasti ja lujin käsin, -- ei päästää toista porrasta ennenkun jalka oli seuraavalla. Kokonainen näköpiiri uusia yrityksiä heijasti hänen sisäiselle siimalleen...

Hänen sykkivä verensä sanoi hänelle, että tämä hänen oli kannettava yksin, kunnes voitto oli varma... Pieninkin hymyily tai iva Margrethen puolelta, -- tuntuisi kuin olisi siinä pisara isän vanhaa uhkaa! Tässä ei Margrethe saisi varomattomasti loukata häntä. Tuntui, että heidän suhteensa voisi siitä rikkoutua, -- sammua ja himmetä -- ja koko virta tukkeutuisi hänen toiveiltaan ja luovalta voimaltaan.

"Nyt sinä sen näit", sanoi Margrethe ilosta loistaen, heidän kulkiessaan omenapuiden välissä, -- "tuntuuko sinusta vieläkin, että isä vastustaisi sinun aikeitasi!"

Niils kulki hajamielisenä, nyykäyttäen omille ajatuksilleen...

"Sinä luotat minuun ja isäsi luottaa minuun, silloinhan kaiken pitäisi olla niinkuin oleman pitää. Ja rahoja on saatavissa ja muutenkin apua. -- Mutta sitten on vaan se, -- että kuka sitten viimeinkin seisoo ylimpänä huipulla?

"Silloin luonnollisesti ei ainakaan se, joka on työn tehnyt; vaan se, joka sitä ensiksi ajatteli. Itse ajatus... Ja se oli sinun isälläsi jo seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten!"

Hän toisti -- "seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta"...

"Hui", huudahti Margrethe, -- "sinä näet taas kaiken niin väärässä valossa. Minä jo luulin, että sinä olisit niin iloinen, minä...

"Mutta sinussa on väliin jotain omituista Niils!" -- jatkoi hän. "Sen näkee jo sinun päästäsi, se on aivan pyöreä, -- eikä niinkuin muiden... Ja hattu", hän vetäsi sen hänen päästään ja lutisti sen käsissään, -- "koko hattu on uhkaa täynnä."

"Niin, voisi kysellä ja kysellä, mitä oikeastaan tahdon tässä talossa?"

"Niin, minä myöskin ihmettelen sitä, miksi sinä tulet?" sanoi hän veitikkamaisesti Niilsiin katsellen.

"Hm... taitaa olla se sokeri, joka on siroitettu kakun päälle", sanoi Niils hymyillen ja otti hänen käsivartensa kainaloonsa.

"Oletko sinä kuullut puhuttavan eräästä paikasta, jonka nimi on kaivovesi?" kysyi Margrethe äkkiä. "Kaivovesi?"

"Niin, -- joka on pohjaton, -- musta, -- kuin silmä"...

"Mikä vesi se on?"

"Niin, se on minun salaisuuteni! Siellä minä elän, tiedä se, ja kulen ja rakentelen ja saan kaikki semmoiseksi kuin tahdon."

"Mutta mikään lampi ei ole pohjaton", -- hymyili Niils. "Jos niin olisi, niin olisin voittanut leikkini!"

"Hyi", huudahti Margrethe. "Sinä et ajattele muuta kuin soiden kuivaamista ja kaikkea senlaista ikävää!"

"Niin, totisesti ei ole hauskinta olla siellä suossa rähmimässä. Tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi, ennenkun siitä jotain tulee... etsii edes yhtä ainoata silmäystä, joka mahdollisesti voisi heijastaa samaa vakuutusta tai jotka alkaisivat uskoa edes vähäisenkään...

"On vaan kysymyksessä voittaminen, -- lyhyesti ja varmasti, ainoastaan voittaa! -- Se mies, joka tahtoo luoda jotain uutta, hänen täytyy kulkea vaikeuksien kautta. Mutta hänen sydämmessään vallitsee suuri tunne, joka kohottaa hänet korkealle yli kaiken pikkumaisuuden."

"Mutta Niils!... Nehän uskovat kaikki sinuun..."

"Nii-iin, että ajatus pienestä naulatehtaasta kyllä on hyvä", hymyili hän...

"Mutta jo ainoastaan tuo kotiintulo iltasilla tädin luokse, kun hän kulkee epäilevänä siellä huoneessaan, kuin omien kenkiensä narinan säveleen mukaan, ja aina tarkottaen jotain, joka vain silmännurkissa välähtää."

"Niin, hän vihaa isää", sanoi Margrethe hiljaa, -- "eikä hän varmaankaan sallisi sinun tulevan tänne ylös"...

He olivat tulleet melkein totisiksi kulkiessaan siinä ja ajatellen kumpikin omiaan...

Sieltä johti tie alas puiston metsäisempään osaan, josta se taas kääntyi ylöspäin.

He kulkivat hiljempaa ja hiljempaa ajatellen, että täältä pitäisi heidän kääntyä pois.

He pysähtyivät pysähtymistään -- useammin ja useammin -- pysähtyivät suuren tammen alle, jonne päivä paistoi vihreitten lehtien lomitse...

Hän otti esille linkkuveitsensä ja alkoi hajamielisesti piirrellä puunkuoreen...

Mutta sitten kuului lähenevän parin puhelua. Ja arasti kääntyivät molemmat nopeasti taas ylöspäin.

"Hui", huudahti Margrethe, "tuolla lentää Bolette kuin kuiva nahka, ja vie hattua isälle, ja juuri äsken kantoi hän tyynyjä ja vaippoja äidille alas verannalle. Hän koettaa keksiä jos jotain, ja olla huomaavainen, että he olisivat tyytyväisiä häneen... Ja sitten tulee hän yht'äkkiä äidin luo itkien ja nyyhkien. Ja äiti sanoo, että se on veren vähyyttä ja saa lääkärin määräämään hänelle rautaa.

"Mutta minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hän ja Witt ovat kihloissa ja salaisessa kirjevaihdossa. Hän aivan säteili ilosta eilen saatuaan kirjeen häneltä, jossa hän kertoo saaneensa perämiehen paikan eräällä rannikkolaivalla, -- se on varma tulevaisuudenasema. Mutta nyt hän taas pelkää sitä että Witt kirjoittaa isälle ja äidille"...

-- Ylhäällä, hiljaa lorisevan suihkulähteen luona kävelivät tullikasööri ja kapteeni, haukottelivat ja olivat ikävissään, odotellessaan vhistiä.

Ja merkitsevästi nyykäyttäen päätään Niilsille, juoksi Margrethe ylös rappusia verannalle, jossa osa naisista istui juomassa iltapäiväteetä.

Kapteeni Woldin rouva oli kyllä toivonut saavansa vähän sielunlohdutusta tänään. Mutta täti Narna sai sen vältetyksi, asettuessaan istumaan muiden luokse sinne ulos. Ja kapteenin rouvan täytyi nyt hiljaisuudessa vetää raskaita, haikeita huokauksiaan.

... "Oli niin painostavaa, että kärpäset putosivat pyörtyneinä alas katolle!" päivitteli Martine ruokasalissa äidilleen, joka tuli sinne antamaan ohjeita neiti Tank'ille, -- "se ei ollut muuta kuin vatsakuumetta, hän olisi yhtähyvin voinut mennä tohtorin tai apteekarin luo, eikä istua siellä kiusaamassa kanssaihmisiään"...

-- Ulkona verannalla istuivat rouvat vielä ikäänkuin hälvenevä auringonpaiste kasvoilla innostuneista ihastuksen osoitteista täti Narnalle, kun samassa alhaalla portin luona syntyi vilkas liike -- uusia vieraita!

Ulf, juuri palattuaan ruukilta, huusi ja tervehti, ja ratsuhevosilta hyppäsi kolme hänen ystäväänsä.

Ylhäällä verannalla vaihdettiin toinenkin silmäys, kun viimeinen herroista -- hän hienossa urheilupuvussa, pehmeä matkalakki painettuna alas silmille -- huomattiin Karsten Verö'ksi, rikkaan Strömvigin tilanomistajan pojaksi.

"On siis nyt palannut kotiin, oltuaan pitkän aikaa Skotlannissa maataloutta tutkimassa!" kuului naisten joukosta.

He kiiruhtivat kaikki tervehtimään isäntäväkeä ja molempia tyttäriä.

Pormestarin rouva kumartui verannan kaiteen yli:

"Ei, mutta katsokaahan, miten soma ja iloinen Margrethe on tänään; hän ei ainakaan kule silmät alas luotuina! He saavat Lindestadin päiväpaisteen suoraan silmiinsä...

"Olisipa hauska tietää kuka se on näistä kolmesta!" -- sanoi hän leikillisesti. "Näyttää siltä, että heillä jokaisella voisi olla kosimakirje taskussa."

"Minusta on muuten niin omituista", kuiskaili tullikasöörin rouva; "minusta tuntuu kuin jotain olisi luisunut käsistä -- jotain, jota ei oikein voi ymmärtää. Miksi? -- miksi ei koko talvena enempää kuin nuo yhdet ainoat tanssit Lindestadissa? Kun on huvitukset kysymyksessä, on totuttu aivan toisenlaisiin tuuliin tältä taholta. Mutta todellakin tuntuu, että Lindestadin tyttäret ovat olleet hyvin vähän huvitettuja niistä tänä talvena."

"Niin, onhan sitä arveltu jos jotain kaupungissa", vastasi apteekarin rouva -- "ja viimeinkin keksittiin Bolette ja hänen reserviluutnanttinsa, -- kunnes hänkin matkusti pois. Hänen sijansa anastivat Jentoft ja Tornö, jotka riitelivät tytöstä ja ajoivat tänne ylös ehdottaen vuoroon reki- ja hiihtoretkiä ja kutsuen tanssiaisiin. He saivatkin heidät mukaansa. Margrethella oli niinkuin aina tanssikirjasensa täytetty jo ennen saliin tulemistaan; mutta hän ei ollut enää seitsemännessä taivaassa niinkuin ennen..."

"Katsokaahan", keskeytti apteekarin rouva kiivaasti, -- "rouva Ulfvung on vienyt Karsten Verön istumaan viereensä penkille. Hän kuulustelee häntä niin tyynesti ja tarkkaan kuin ainoastaan täti Narna sen voi tehdä. Minä tunnen hänet niin hyvästi... Katsokaapas vaan noita läpitunkevia silmiä. Minä olen varma siitä, että hän ottaa selvän sekä siitoseläimistä, että lehmäroduista ja siitäkin miten hän on viettänyt aikansa Skotlannissa."

"No mutta, hyvät ystävät", keskeytti heidät rehtorin rouva kärsimättömästi -- "tai luuletteko todellakin, että rouva Ulfvung on niin paljon parempi kuin joku meistä muista?"

"Ei--ei, -- jos nyt ruvetaan vertailemaan, niin", virkkoi apteekarin rouva.

"Mutta hän se peräsintä hoitaa. Ja sille, jolle jumala viran antaa, sille antaa hän myöskin ymmärryksen, ajattelen minä", -- virkkoi rehtorin rouva vähän terävästi.

Syntyi hiukan painostava väliaika.

"Tämäköhän se nyt on se prinssi, jota kaikki olemme odotelleet?" sanoi tullikasöörin rouva, seuratessaan alhaalla verannalla olijoita...

Ulf tuli äkkiä juosten ylös ja alkoi vääntää isoa kiikaria, joka oli asetettu jalustalle.

"Keitä ihmeessä nuo ovat, jotka aikovat tänään purjehtimaan Rastingsin huvijahdilla. Se on täysissä purjeissa", huudahti hän.

"... Kokonainen seurue, joka varmaankin aikoo ulos saaristoon kalastamaan ja keittämään tänä iltana...

"Ja nyt ne lähtevät rannasta!" sanoi hän innoissaan laskiessaan kiikarin pois. Naiset lähestyivät uteliaina...

"Molemmat Rastingsin tyttäret", väitti neiti Winsloff, joka oli tunkeutunut esiin katsomaan. "Minä tunnen aivan varmasti hatut. Ja tuo tuolla purjeen luona, jolla on tuo suoralaitainen hattu, on aivan varmaan satamapäällikön rouva. Takana seisoo satamapäällikkö itse vaaleassa kesäpuvussaan... Ja tuolla neiti Rosenberg... Ja tuolla"...

Oltiin tuntevinaan useampiakin ja kiikaroitiin innokkaasti, kunnes valkoset purjeet katosivat saarien taakse.

"Todellakin... omituista, mitenkä laivanvarustaja Rastings on tullut hyväksi ystäväksi herra satamapäällikön kanssa", huomautti Ulf punastuen. "Siitä voi tulla oma seurustelupiirinsä", lisäsi hän, mennessään taas alas rappusia.