Part 4

Jimmy oli erinomainen tukinuittaja. Luonnollisesti hänellä oli tarmoa. Hän saattoi keksillään saada aikaan vaikka mitä, ja hän oli valmis sorvaamaan lakin päästä miltä kerskurilta tahansa, mutta hänellä oli myöskin arvostelukykyä. Hän tiesi, miten vettä oli käytettävä, miten saada selvä lukkotukista ruuhkassa ja mihin sijoittaa miehensä, sanalla sanoen hän sai tukit määräpaikkaan. Jimmy tunsi sitäpaitsi jokensa päästä päähän, jotenka hän oli päässään tehnyt pienen suunnitelman noiksi kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kahdeksan neljättä tuntia rullateitä varten, puolitoista päivää yläkoskia varten, kolme päivää patolammikkoon uittamista varten, yhden päivän Grand Rapidin sulun läpäistäkseen, kolme päivää jokihaaraa varten ja niin edespäin. Jos kaikki meni hyvin, niin hän onnistuisi, mutta silloin siihen ei myöskään saanut tulla mitään esteitä väliin.

Kokematon saattaisi ehkä tästä epätäydellisestä suunnitelman tapaisesta kuvitella, että Jimmy oli laskenut aikansa liiankin runsaaksi suoriutuakseen mailin matkan koskilta patolammikolle. Kuinka olikaan, huomasi Jimmy kuitenkin, että hän oli suunnitellut matkaa varten liian vähän aikaa, sillä tämä väli joessa oli erikoisen vaikea ja vaivalloinen.

Patolammikon vesi ulottui noin puoli mailia virtaa ylöspäin, sitten tuli neljä jalkaa putoava koski, jossa vesi kohisi ja levisi viuhkamaisesti hajautuneille sorakareille. Nämä ne juuri aikaansaivat kepposen. Päästyään kosken kourista näyttivät tukit itsepäisesti tahtovan levähtää kareilla kuin väsähtänyt karjalauma. Jälkijoukon oli kahlattava niihin käsiksi. He nostivat ja työnsivät, vetivät ja puskivat ja oli heillä vihdoin ilo nähdä yhden ainoan tukin vierähtävän väylään. Välistä koko tusina miehiä iski keksinsä tukin kylkeen ja nosti sen pelkällä raa’alla voimalla syvälle vedelle. Kun ottaa huomioon, että uitettavana oli noin kaksikymmentä tuhatta tukkia ja että hyvinkin puolet niistä tarrautuivat kareille, voi arvata, että jälkijoukon työ tuli ylivoimaiseksi. Jimmyn kolmesta päivästä oli jo kolme neljännestä mennyt ja kolmasosa työstä oli vasta tehty. M’Gaun, luikun pomo, teki pieniä laskelmia.

»Siinä menee vain kaksikymmentä päivää», uskoi hän Jimmylle. »Varmasti!»

Jimmy ei vastannut sanaakaan, vaan puhalteli piipustaan valtavia savupilviä. M'Gaun kohautteli epätoivoissaan olkapäitään.

Mutta tuo pikku mies oli myöskin tehnyt laskelmia ja hänen tuumansa kypsyivät ja täyttyivät pikemmin kuin M’Gaun saattoi aavistaakaan. Samana aamuna kuljeskeli Jimmy verkalleen kädet taskussa tukkikasojen joukossa. Silloin tällöin pysähtyi hän sanoakseen puoliääneen pari sanaa yhdelle ja toiselle miehelle. Puhuteltu katsahti ensin äärimmäisen hämmästyneenä häneen, nosti sitten keksinsä olalleen ja lähti kämppää kohti, jättäen pienentyneen jälkijoukon jännittyneen uteliaaksi. Pian lensi sanoma. »Yö- ja päivävuoroja», kuiskivat he keskenään, vaikka heistä oli sangen vaikea huomata mitään eroa siinä jos koko joukko työskenteli puoli aikaa tai puoli joukkoa teki työtä koko ajan.

Nyt alkoi Dalykin tulla levottomaksi. Hän tuli junalla Grand Rapidille huolestuneen näköisenä. Nähdessään suhteettoman pienen joukon turhaan ponnistelevan rannalle levinneitten tukkien kimpussa, kirosi hän hartaasti ja etsi Jimmyn käsiinsä.

Jimmy näytti rauhalliselta.

»Kyllä me ne uitamme aikanaan Mr Dale», sanoi hän.

»Aikanaan», murisi Dale. »Kyllä kai! Emme me siihen voi käyttää koko kesää. Tukkien täytyy olla meidän puomiemme sisäpuolella neljäntoista päivän kuluessa, muuten meidät paha perii.»

»Kyllä ne tulevat ajoissa», vakuutti Jimmy.

Sellainen puhe oli Dalysta tolkutonta ja sen hän sanoikin julki. »Siinähän menee neljätoista päivää ennenkuin saatte tukit edes noitten kirottujen karien yli», päätteli hän viimein. »Sinun täytyy hankkia lisää miehiä, Jimmy.»

»Olen koettanut», vastasi päällysmies. »Ei saa mistään lisä väkeä.»

»Kärsivä Mooses», huokaili omistaja. »Se merkitsee viidenkymmenen tuhannen dollarin häviötä minulle. Älä puhukaan mitään _minulle_! Olen ollut näissä asioissa koko elämän aikani. Minä _tiedän_ ettet viikossa voi saada niitä tästä minnekään.»

»Minä vien ne tästä huomisaamuna, mutta se saattaa maksaa hieman.»

Daly katsahti tukkijoukkoja ja viittätoista miestä, jotka ahersivat niitten kimpussa ja palasi pahoilla mielin kaupunkiin, alkaen valmistautua häviötään vastaanottamaan.

Auringon laskun aikaan lakkasi jälkijoukko työstään ja hajaantui joenrannalla oleviin valkoisiin telttoihinsa. Siellä he ripustivat märät vaatteensa kuivausristikoille, joita oli kyhätty suuren valkean ympärille, söivät tusinan munia muun illallisen palanpaineeksi, polttivat piipullisen väkevää »Peerles» tupakkaa ja ryhtyivät kertomaan juttuja, laulamaan ja tekemään uteliaita kysymyksiä, joihin he kuitenkin jäivät vastausta vaille. Työstä poistettu joukko ei tiennyt mitään. Näytti siltä kuin heidän olisi pitänyt lähteä työhön illallisen jälkeen, mutta silloin tuli Jimmy ja kehoitti heitä menemään nukkumaan. He noudattivat käskyä ja olivat pian unohtaneet koko homman.

Mutta puolen yön aikaan astui Jimmy lyhtyineen rauhallisesti suureen telttaan ja kosketti kepeästi kutakin levännyttä miestä olkapäähän. He nousivat vastaansanomatta ja seurasivat Jimmyä ulkopuolelle. Siellä heille jaettiin aseet käteen. Sitten pieni joukko lähti äänettömästi liikkeelle alaspäin tähtien taivaalla kimmeltäessä.

Jimmy johti heitä, astuen kädet syvällä taskuissa ja puhaltaen säännöllisin väliajoin savupilven »merenvahanysästään». Kahdenkymmenen minuutin kuluttua sivuuttivat he voima-aseman, sitten tulivat he Kanavakadulle. Sana kulki miehestä mieheen olemaan ääneti. Kultarastaan sahan luona heidän johtajansa äkkiä sukelsi piiloon lautatapulien väliin ja kehoitti seuralaisiaan kiiruhtamaan. Hetkistä myöhemmin meni siitä ohi lihava ja arvokas poliisi, heilutellen pamppuaan. Poliisin mentyä lähti Jimmy taas liikkeelle viidentoista miehen kanssa, jotka nyt oivalsivat, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä. Pian kuului heikkoa kohinaa yön hiljaisuudessa. He astuivat erään tien poikki ja olivat hetkistä myöhemmin valtapadon luona.

Vesi virtasi pitkänä sileänä vyörynä kuin sula teräs äänettömästi padon yli, välähytellen siihen kuvastuvia tähtiä kuin pieniä salamoita. Alempana muuttui se valkeaksi vaahdoksi, mylvien kuin vihoissaan yläpuolellaan olevalle sametille. Kymmenen sekuntia myöhemmin tuo kaunis pinta särkyi. Korkojaan painaen padon harjaa vasten polviaan myöten vedessä seisoi siinä mies nojaten vahvasti taaksepäin pysyäkseen virran painoa vasaan tasapainossa. Kaksi muuta miestä ojensi hänelle lyhyen, raskaan puun. Kolmas, painaen käsivartensa ja hartiansa veteen naulasi sen pystyyn äänettömin vasaran iskuin. Aivan kuin taikavoimalla nousi toinen puu tukemaan ensimmäistä, sovittautuen jo valmiiksi sahattuun loveen. Miehet siirtyivät kahdeksan jalkaa eteenpäin, sitten taasen kahdeksan jalkaa ja niin edelleen. Lisää miehiä astui veteen. Rivi raskaita kaltevia tukkeja nousi padon kupeesta, jakaen virran pitkiin nuolenmuotoisiin vakoihin. Puoli yhden aikaan putosi Tom Clute patolammikkoon. Hän ui rantaan ja hänen paikalleen astui Purdy.

Kun tuet ulottuivat puolitiehen jokea ja miesten kauniisti kaartuvia selkiä näkyi kaikkialla, antoi Jimmy käskyn ruveta asettamaan poikkilankkuja. Raskaita lankkuja liukui toisensa perästä äskeisten tukien poikki ja nouseva vesi painoi ne lujasti näitä vastaan. Ylimmän lankun kiinnitti pari lujaa naulaa, niin ettei se voinut vääntyä paikoiltaan. Tasainen joki murisi ja jurisi ja alkoi nousta estettä vasten ja syöksyi kiihtyvällä voimalla sen sivu.

Poliisi, joka käveli edes takaisin Kanavakatua, ei kuullut työn kulusta mitään. Jos hän olisi ollut tarkkahuomioinen, niin olisi hän pannut merkille joen alati muuttuvan äänen. Hetken kuluttua hän jonkun ilmeisen muutoksen johdosta huomauttikin:

»No, sepä merkillistä.»

Hän kuunteli hetken, mutta jatkoi sitten matkaansa. Kosken oikut eivät häntä yhtäkaikki liikuttaneet. Hänelle kuului Kanavakadun itäinen puoli ja itäinen puoli näytti rauhalliselta.

Joki oli hiljentynyt aivan äänettömäksi. Jimmyn viimeinen poikkilankku oli paikoillaan. Taempana nukkuvassa kaupungissa löi tornin kello kaksi.

Saatuaan tällä tavalla veden pinnan nousemaan patolammikossa kolmisen jalkaa, lähti Jimmy miehineen iloisella miellä joskin läpimärkänä puikkimaan ylöspäin kylmässä aamuvarhaisessa lähtöpaikkaansa, jossa heidän toverinsa nukkuivat viattoman unta. Kun he tulivat karien kohdalle pysähtyivät he. Sieltä kuului kumeaa murinaa aivan kuin vastahakoinen karja olisi ajettu makuusijoiltaan, kun nouseva vesi kohautteli kareille takertuneita tukkeja. Vesi oli jo noussut niin pitkälle korotetusta patolammikosta.

Tukinuittajan kannalta katsoen oli asia nyt varsin yksinkertainen. Nukkuneet viisitoista miestä herätettiin heti ihmettelemään ja kummastelemaan. Kolmen aikaan, juuri kun auringon nousu rupesi erottamaan itää lännestä, ilmoitti keksien kolina, että korkean veden tarjoamaa apua ei suinkaan laiminlyöty. Siitä kello kuuteen oli vielä kolmen tunnin aika ja kolmessa tunnissa saattaa saada paljon aikaan tulvavedessä. Viimeinen kuivalle ajautunut tukki lähti liikkeelle juuri silloin kun ensimmäinen kaupunkilainen läntisellä puolella havaitsi, että hänen kellarinsa oli täynnä vettä. Kun tuo hämmästynyt kansalainen avasi ulko-ovensa nähdäkseen mitä oli tekeillä, pääsi häneltä kamala ääni ja sitten hän häätyi tekemään itselleen lauttaa.

No niin. Sanomalehdet julkaisivat lisälehtiä, joissa oli otsakkeita sellaisia kuin »Väkivaltaa», »Omavaltaista lainrikkomista» y.m. Tehtaan omistajat kanavan varrella valittivat katkerassa äänilajissa sitä, että heidän pannuhuoneissaan oli vedenpaisumus ja varastojen omistajat, joilla oli helposti turmeltuvaa tavaraa, kiljuivat vahingonkorvausta. Tavalliset kansalaiset alkoivat tyynesti tyhjentää alavia paikkoja asuntomaillaan. Yhdeksän tienoissa, sitten kun pahin kiihtymys oli ohi ja sulkutelineet oli paiskittu koskeen laittomilta paikoiltaan, lähti osasto ratsupoliiseja etsimään tihutyön tekijää. Viimemainitun tapasivat he seisomassa eräällä puomitukilla johtamassa tukin laskua. Hän kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Eräs lihava poliisimies uskaltautui pari askelta uivalle puomille, nosti tasapainonsa menetettyään kätensä ilmaan ja selvisi vihdoin suurin ponnistuksin kuivalle, johon hän jäi läähättäen istumaan. Poliisien kehoituksia tulemaan esille ja antamaan vangita itsensä ei Jimmy ottanut kuuleviin korviinsa. Säännöllisin väliajoin puhalsi hän aimo tukevan savupilven »merenvahastaan» ja johti rauhallisesti uittotyötä. Kahdenkymmenen jalan levyisestä sulusta meni tunnin kuluessa noin miljoona jalkaa puuta. Niinpä Jimmy sitten hieman jälkeen puolen päivän tuli omasta ehdostaan maalle ja antautui poliisien käsiin.

»Alempana sinulla ei enää ole mitään vaikeuksia», huomautti hän apulaiselleen, M’Gaunille, katsellessaan miettiväisenä kun viimeinen tukki livahti sulkuportista. »Pidä vain silmä kovana ja tukit liikkeessä.»

Sitten hän täytti piippunsa, sytytti sen ja astui odottavien poliisien luo.

Poliisiasemalla joutui hän uutishankkijain haastateltavaksi. Se on, he tekivät kysymyksiä. Yhteen ainoaan saivat he vastauksen.

»Ettekö tiennyt, että rikoitte lakia edesottamisillanne?» kysyi _Eaglen_ mies. »Ettekö tiennyt, että teidät vangittaisiin?»

»Luonnollisesti!», vastasi Jimmy, ilmeisellä halveksunnalla

Seuraavana aamuna oli oikeussali täynnä kuuntelijoita. Jimmy tunnusti syyllisyytensä ja tuomittiin maksamaan viisisataa dollaria sakkoa tai yhdeksänkymmentä päivää vankeutta. Kaikkien ihmeeksi kaivoi hän taskustaan pitkän rullan ja maksoi sakon. Läsnäolijat pitivät sitä vallan merkillisenä asiana, että tavallinen uittopomo kantoi taskussaan sellaisia summia. He eivät olleet läsnä siinä kohtauksessa, joka Jimmyllä ja hänen isännällään edellisenä iltana oli ollut. Viimeksimainittu seisoi oven suussa kun pieni mies astui oikeussalista.

»Jimmy», sanoi Mr Daly niin selvästi, että jokainen sen kuuli, »olen äärimmäisen pahoillani nähdessäni sinut tässä pälkähässä, mutta toivon, että se on koituva sinulle hyväksi opetukseksi. Ensi kerralla täytyy sinun ymmärtää, että sinä et saa poiketa määräyksistä.»

Siten pudisti ovela Daly kaiken vastuun hartioiltaan.

»Kyllä, sir», sanoi Jimmy nöyrästi. »Tulivatko tukit aikanaan alas, Mr Daly?»

He katsoivat toisiinsa vakavina. Sitten, ensi ja ainoan kerran suli Jimmyn mustanvalkoinen, tutkimaton naamari. Hänen vasemmassa silmässään välähti heikosti veitikka. Sitten painui silmäluomi ennalleen.

V.

VIIDES TIE.

Profeetta myönsi ennen muinoin neljän asian menevän yli hänen ymmärryksensä, nimittäin kotkan tien ilmassa, madon tien kalliolla, aluksen tien meren pinnalla ja nuoren miehen tien neitosen sydämeen, mutta meidän nykyaikaisten ihmisten täytyy lisätä siihen vielä viides tie, nimittäin oikeuden tien. Sillä useinkin pääsee itse teosta tavattu tökerö pahantekijä pienellä rangaistuksella, kun taasen ovela rikollinen, vaikka onnistuukin salaamaan tekonsa kekseliäästi, aikansa harhailtuaan maksaa rikkomuksensa hengellään. Siihen tapaan sattui Regis Brugieren kuolema.

Tapahtui näet, että vuoden lopulla kaksi muukalaista saapui St. Jeauneen aikomuksella ruveta ampumaan metsäkanoja ja Regis Brugiere palkkautui heidän oppaakseen. Hänen tehtävänsä eivät olleet moninaiset. Hänen tuli vain opastaa heitä mäntymetsävyöhykkeestä toiseen. Mutta joutilaisuudessaan seurasi hän heidän mukanaan usein ja niin hän ihastui Jimiin.

Jim oli mustan ja valkoisen kirjava setteri. Regis Brugiere katseli sitä, kun se huolekkaana juoksenteli metsässä, sen jalkojen noustessa kuin teräsjouset, pää korkealla ja sen viisaat, lempeät silmät piiloutunutta otusta tähyillen. Kun sen nenään sitten sattui saaliin haju, pysähtyi se äkkiä ja katseli ympärilleen häntäänsä heilutellen. Se ei ottanut askeltakaan tullakseen parempaan varmuuteen saaliin olinpaikasta ennenkuin sen isäntä oli tunkeutunut tiheikön läpi sen viereen. Siten sai tämä monta kertaa tilaisuuden ampua koiran edestä lentoon pyrähtävää lintua, jota hän ei muuten useinkaan olisi tavannut.

Mutta jos lintu pysyi hiljaa, astui Jim varovaisesti kuin munilla kävellen, kunnes sen nenän täytti lämmin linnunhaju. Silloin se pysähtyi, jäykistyen äkkiä eläväksi, kauniiksi kuvapatsaaksi. Seurasi hetken jännittävä odotus. Rymisten lähti silloin lintu lentoon. Sitä seurasi nopea laukaus lintupyssystä, höyhenpilvi ilmassa ja pitkänloiva putoaminen. Jim katsahti ylös, innokkaana, mutta hilliten itsensä.

»Ota kiinni, Jim», sanoi mies.

Heti ryntäsi Jim pois, tullakseen hetken perästä takaisin voitonriemuisena kantaen metsäkanaa varovaisesti hampaissaan.

Tai sattui laukaus menemään harhaan. Jim odotti kunnes kuuli pyssyn lukon räsähtävän kiinni uuden panoksen saatuaan, sitten se liikkui hillitysti kuin ainakin hyvän kasvatuksen saanut ja haisteli tutkivasti ja kauan paikkaa, jossa lintu oli ollut.

Näitä kaikkia näki Regis Brugiere seuratessaan metsästystä salojen tiheiköissä sillä seurauksella, että hän rikkoi kymmenettä käskyä vastaan ja himoitsi Jimiä suuresti. Hän jumaloi koiran ylhäistä arvokkuutta, sen gentlemannimaista hätäilemättömyyttä metsässä, sen hyvin kasvatettua suloa kun se istui takajaloillaan katse etäisyyteen kohdistettuna.

Ja niin Regis Brugiere sitten varasti Jimin ja kätki sen visusti. Teko ei hänelle merkinnyt juuri mitään. Hän ei tuntenut Jimin arvoa, sillä Pohjolassa on koira vain koira. Kun muukalaiset olivat lähteneet valittaen koiransa menetystä, kuormasi Regis Brugiere rekeensä muonavaroja ja pyyntivehkeensä ja lähti painumaan luoteeseen vuotuiselle pyyntiretkelleen. Hän otti mukaansa Jimin, joka nyt oli täydelleen tottunut uuteen isäntäänsä.

Yhdessä he kulkivat kauaksi metsien kautta, yli monen joen ja nevan, läpi monen viidakon ja vuoriseudun. Regis Brugiere veti rekeä perässään. Tehtävä olisi oikeastaan kuulunut Jimille, mutta Regis Brugierestä se olisi tuntunut siltä kuin hän olisi valjastanut Pyhän Cloudin Ignatiuksen St. Jeaunen herran omenakärryjen eteen. Niin sai Jim juosta ristiin rastiin matkan varrella iloiten vapaudestaan Regis Brugieren iloitessa koiran näkemisestä. Aikanaan saapuivat he eräälle metsäaukeamalle, jonka läpi virtasi pieni lähteen silmästä pulppuava kirkasvetinen puro. Tässä Regis Brugiere nakkasi lopullisesti lumikengät jaloistaan ja tähän hän kyhäsi pienen kämpän ja asettui siihen Jimin kanssa talosille.

Neljänkymmenen mailin säteen laajuudelle asetteli hän sitten ansojaan ja loukkujaan majaville, kärpille, ketuille, saukoille ja muille Pohjolan turkkiniekoille. Säännöllisin väliajoin kierteli hän kullakin ansallaan, nopeasti liukuen lumikengissään. Jim seurasi häntä aina. Kun lumi oli syvä vaelsi koira vaivaloisesti Regis Brugieren jäljessä. Kun sitä taasen oli vähemmän etsi Jim metsäkanoja tai muita lintuja, tutustui moneen outoon seikkaan tai juoksenteli jäätyneitten metsälampien tasaisia pintoja.

Ansapaikoilla täytyi Jimin jäädä loitommaksi. Mies jätti sille takkinsa ja lumikenkänsä ja Jim kuvitteli vartioivansa niitä uskollisesti. Paluumatkalla molemmat iloitsivat parhaansa mukaan. Regis Brugiere nosti Jimin korkealle ja heitti sen syvimpään nietokseen. Jim piti siitä kovasti ja sukelsi lumeen mielihyvästä haukahtaen. Hetken perästä se taas tuli esille kinoksesta ja tanssi varpaillaan miehen ympärillä leikillään murahdellen ja pyytäen häntä uudistamaan hauskan tempun. Ne olivatkin ainoat tilaisuudet, jolloin Jim vapautui juhlallisuudestaan. Muina aikoina olivat sen ruskeat silmät täynnä surumielistä, hillittyä uskollisuutta.

Metsissä oppi Jim pahoille tavoille. Se muuttui taas tavalliseksi koiraksi. Havaitessaan, ettei Regis Brugiere välittänyt mitään metsäkanoista, joita se niin huolellisesti näytti, päätti Jim metsästellä omin neuvoin. Ensin sen omatunto soimasi sitä siinä määrin, että se tunsi tekevänsä suorastaan syntiä. Mutta jälkeenpäin rauhoitti sitä isäntänsä iloinen hyväksyminen. Se hiipi ja seurasi jälkiä, syöksyi ja ajoi takaa ja rikkoi kaikkia niitä siveyssääntöjä, jotka oikeata seisovaa setteriä sitovat. Se tiesi siveyskäsitteiden höltymistä, mutta tiesi myöskin etua. Sillä Jimistä sukeusi oikein asiantuntija otuksen yllättämistaidossa lumessa. Sen parhaaksi tempuksi tuli nyt sama, joka jo alkukoirallakin oli ollut, nimittäin pieni tauko ennen hyökkäystä. Jim oli suloisen riippumaton. Se elätti itsensä täydelleen, paitsi muutamiin herkkupaloihin nähden.

Mutta yhtä seikkaa se ei käsittänyt ja se oli hirvi. Sen mielestä hirvi oli sama kuin hevonen tai lehmä. Se ei voinut ymmärtää, eikä siitä suuresti välittänytkään, miksi ne niin äkkiä pakenivat kun se ilmestyi paikalle. Regis Brugiere koetti opettaa sitä, mutta turhaan. Sen vuoksi tapahtuikin, että Jim usein täytyi jättää kotiin, sillä yksinäiselle pyyntimiehelle on hirvi arvaamattoman kallis saalis. Se tietää sekä ravintoa, että vaatetusta.

Sellaisessa tapauksessa oli Regis Brugieren tapana pinoa runsaasti puita takkaan, jotta hänen ystävänsä oli hyvä olla hänen poissa ollessaan. Sittenkin jätti hän koiran lohduttomana kämppään. Ensi kerralla pääsi Jim ulos kämpästä ja tuli isäntänsä perässä osoittaen suunnatonta iloaan jo matkan päässä. Regis Brugiere palasi takaisin harmistuneena ja tapasi kämpän oven selkosen selällään. Jim oli osannut vetää oven auki hampaillaan. Turkismetsästäjän täytyi silloin tehdä oveen salvan, jotta koira ei voisi aukaista sitä. On ehkä paikallaan selittää, että tuollaisissa kämpissä ovi tavallisesti liittyy vain tiukasti pieliä vasten.

Huomatkaa nyt, että ellei Regis Brugiere olisi varastanut ja piiloittanut Jim koiraa, ei hänen olisi tarvinnut asettaa äskenmainittua salpaa. Ilman salpaa olisi hän varsin helposti voinut avata oven ainoastaan nojautumalla siihen. Jos hän olisi voinut työntää oven auki, niin olisi sekä hänen, että Jimin ollut hyvä olla. Ja tämä juuri pakottaa meitä ihmettelemään tuota viidettä tietä, oikeuden tietä, jonka nojalla ihminen joutuu korvaamaan rikkomuksensa elämällään.

Eräänä aamuna keskitalvella, kun oli hyvin kylmä, noin seitsemänkymmentä astetta pakkasta, päätti Regis Brugiere lähteä hirven ajoon. Kuten tavallista teki hän suuren roihun takkaan, levitti vaatteen Jimin mukavuudeksi, pujotti salvan hihnan vartavasten tekemänsä reiän läpi ja lähti metsään. Saavuttuaan suon laitaan, irroitti hän lumikenkänsä ja alkoi huolellisesti astua pitkin kaatuneita puunrunkoja. Astuessaan eräälle mädänneelle oksalle, joutui hänen oikea jalkansa arvaamatta syvään koloon. Hän kompastui ja kaatui kasvoilleen.

Selvittyään ensi tuskasta niin paljon, että hän saattoi tajuta mitä oli tapahtunut, huomasi hän taittaneensa molemmat sääriluunsa polven alapuolelta.

Ensi osa matkaa kämpälle oli paljasta kiroilemista, toinen kului rukouksessa ja kolmas osa oli kammottavaa hiljaisuutta. Ensi osalla menetti hän pyssynsä, toisella rohkeutensa ja kolmannella tietoisuutensa siitä mitä hänen ympärillään oli. Kuten raajarikkoutunut kaniini laahasi hän itseään lumessa; ainoa tumma pilkku valkoisessa äärettömyydessä. Metsän tummat puut tuntuivat hänen puolitajuisessa mielessään kokoontuvan uteliaina hänen ympärilleen katsellen häntä ylhäisen säälivinä. Ja hänen yllään, näkymättömänä, saavuttamattomana leijaili Pohjolan peloittava pakkanen, odottaen hänen lopullista tupertumistaan.

Metsänkävijän sitkeyden ja villieläimen vaiston avulla pääsi Regis Brugiere vihdoin aukeamalle, jossa hänen kämppänsä oli. Hänen taakseen jäi syvä, kiemurteleva lumivako, hänen kärsimystensä säälittävänä todistajana. Hänen voimansa olivat loppuneet, mutta hän oli kotona. Pitkän ajan kuluttua pääsi hän ovelle ja siinä hän lepäsi. Tapaus oli kauhea, mutta se oli ainoastaan yksi monesta elämän julmassa todellisuudessa.

Hämärä laskeusi erämaahan tuoden tullessaan salaperäiset äänensä. Niitten joukossa kuiskasi pakkanen äänekkäimmin. Regis Brugiere tunsi sen henkäyksen sydämessään ja heräsi peljästyneenä välinpitämättömyydestään. Oli jo aika koota voimansa ja pyrkiä sinne missä oli ruokavaroja ja lämmintä. Tuskaisesti kääntyi hän oikealle kyljelleen ja varustautui kurottautumaan salvan hihnaa kohti. Hänen ensimmäinen liikkeensä aiheutti sellaisen tuskan, että sen saattoi kestää ainoastaan hammasta purren ja silmät kiinni ja niin vähäpätöinen kuin tehtävä olikin, vaati se hänen koko voimansa viimeisetkin rippeet. Se saikin eränkävijän kesyttömän luonnon heti vastaamaan haasteeseen. Regis Brugiere keskitti kaiken tahtonsa äärimmilleen. Kuten kilpajuoksija kiinnitti hän huomionsa maaliin, joka, jos se jäi saavuttamatta, tiesi turmiota.

Tuuma tuumalta hiipi käsi sokeasti hihnaa kohti. Se saavutti sen, mutta luiskahti ohi.

Silloin, kuten tuli ennen sammumistaan, leimahti Regis Brugieren luonto. Kummallisesti väännellen ruumistaan ja kasvojaan kohosi hänen ruumiinsa pystyyn, käden yhä hapuillessa karkeatekoista ovea. Sitten se horjahteli hetkisen ja lysähti kokoon. Miehen tahdonvoima solui hänestä viimeisessä äärimmäisessä yrityksessä. Kahdesti koetti hän vielä umpimähkään, mutta ne olivat heikkoja yrityksiä. Vihdoin, huoahtaen, antautui hän pakkaselle, joka häntä oli odottanut. Pakkanen oli armelias. Regis Brugiere nukahti.

Viisi päivää myöhemmin lopetti Jim, mustan ja valkoisen kirjava setteri levottoman edestakaisin-kulkunsa, lopetti yrityksensä hypätä öljytylle akkunalle, jonka takana oli metsä ja ruokaa yllin kyllin, lopetti kiipeämisensä ruoan täyteistä hyllyä kohti ja kiertyi kokoon oven eteen mahdollisimman lähelle isäntäänsä, joka makasi sen ulkopuolella. Siinä se kuoli nälkään, uneksien armeliaassa turtuneisuudessa metsäkanoista lumisessa erämaassa. Siten täyttyi oikeus Regis Brugieren ja Jim koiran asiassa.

VI.

TAIVAAN TUULIEN TUUDITELTAVANA.

1.