Part 3
Kun tulit, en kuullut askeltasi. Sinun katseesi oli surullinen, kun se kohtasi minut, äänesi väsynyt, kun virkoit hiljaa: "Ah, olen janoinen vaeltaja." Heräsin unesta, jota näin valveillani, ja valoin vettä ruukusta yhteenliitetyille käsillesi. Lehdet kahisivat päämme päällä, käki kukkui näkymättömänä siimeksessä, ja tien käänteessä tuli tuoksu _babla_-kukkasien.
Seisoin sanattomana ujostellen, kun kysyit nimeäni. Mitä olin tehnyt hyväksesi, että ajattelisit minua? Mutta muisto, että olin saanut sinulle vettä ojentaa, janosi sammuttaa, pysyi sydämessäni ja täytti sen suloisuudella. Päivä on jo kohonnut korkealle, linnut laulavat uupunein sävelin, pääni päällä kahisevat lehdet _isämeidän_-puun, ja minä istun ja mietin ja mietin.
55.
Sinun sydämesi on väsynyt ja sinun silmäsi ovat vielä uneliaat.
Etkö saanut sanaa, että kukka vallitsee keskellä okaita kaikessa ihanuudessaan? Heräjä, oi heräjä! Älä anna ajan vieriä hukkaan.
Kivisen polun päässä, siveän yksinäisyyden erämaassa, istuu yksin ystäväni. Älä anna pettyä hänen. Heräjä, oi heräjä!
Mitä se tekee, jos keskipäivän taivas hehkuu ja hiiluu kuumuuttaan -- jos polttava hiekka levittää janon manttelinsa --
Etkö iloitse sydämesi syvimpään? Eikö jokaisella jalkasi askeleella kaiu tiesi soitin tuskien sulosävelillä?
56.
Siksi on sinun ilosi niin täysi minussa. Siksi astuit sinä alas minulle. Oi, sinä kaikkien taivasten Herra, missä olisi sinun rakkautesi, ellei minua olisi?
Sinä otit minut osalliseksi kaikesta rikkaudestasi. Sinä soitat sydämessäni ilosi ijäistä säveltä. Sinun tahtosi pukeutuu aina uusiin muotoihin minun elämässäni.
Ja sentähden olet sinä kuningasten Kuningas, kauneuteen koristaunut vangitaksesi sydämeni. Ja sentähden haihtuu sinun rakkautesi rakastavan rakkauteen, näin ilmenet sinä kahden täydellisessä yhtymyksessä.
57.
Valo, minun valkeuteni, maailmani täyttävä valkeus, silmiä suuteleva, sydäntä viihdyttävä valkeus!
Ah, valkeus karkeloi, armaani, elämäni sydämessä. Valkeus koskettaa lempeni soittimen kieliä, armaani, taivas aukenee, rajutuuli puhaltaa, hymyily kulkee yli maan.
Perhoset levittävät purjeensa yli valomeren. Liljat ja jasmiinit puhkeavat valon aalloille.
Valkeus siroittaa kultaansa yli jokaisen pilven, armaani, ja kylvää tuhlaten jalokiviään.
Hilpeys ja rajaton riemu hypähtelee lehdeltä lehdelle, armaani. Taivaan virta tulvii yli ääriensä, ilon laineet laikahtavat.
58.
Anna kaiken ilon jännityksen laueta viimeiseen lauluuni -- ilo, joka saattaa maan ylitulvehtimaan ruohon mässäävästä runsaudesta, ilo, joka tekee elämän ja kuoleman kaksoisveljiksi, ilo, joka karkeloi yli avaran maan ja yhtyy myrskyyn, pudistaen ja järkyttäen kaikkea elämää naurullaan, ilo, joka lepää hiljaisissa kyynelissä tuskan punaisella lotos-kukalla, ilo, joka heittää tomuun kaiken, mitä se omistaa, eikä tunne sanoja.
59.
Minä tiedän, ei ole olemassa mitään muuta kuin sinun rakkautesi, sinä minun sydämeni rakastettu, -- kultainen valkeus, joka yli lehtien karkeloi, leudot pilvet, jotka taivaalla purjehtivat, vieno tuulen- henki, joka jättää viileytensä minun otsalleni.
Aamunvalo häikäisee silmiäni -- se on viesti sinulta minun sydämelleni. Sinun kasvosi kumartuvat alas, silmäsi katsovat minun silmiini, ja minun sydämeni koskettaa sinun jalkojasi.
60.
Vetten ääretönten vieremällä tapaavat lapset toisiaan. Rajaton taivas riippuu liikkumattomana päämme päällä, vesi, koskaan väsymätön, raivoaa. Ääretönten maailmoiden rantamalla tapaavat lapset huutaen ja tanhuten toisiaan.
He rakentavat hiekkatalojaan ja leikkivät tyhjillä raakunkuorilla. He punovat pursia kuihtuneista lehdistä ja päästävät ne hymyillen yli rannattoman ulapan purjehtimaan. Lapset leikkivät maailmoiden rantamalla.
He eivät tunne uimisen taitoa, he eivät tiedä, miten verkot heitetään. Helmenpyytäjät sukeltavat helmiään, kauppiaat purjehtivat pursineen, lapset kokoavat kiviä ja viskelevät niitä. He eivät etsi salattuja aarteita, he eivät tiedä, miten verkot heitetään.
Meri kuohahtaa nauruun, rantojen hymyily heikkona kimaltelee. Kuolemaa kantelevat aallot kertovat lapsille tarkoituksettomia taruja, niinkuin äiti, joka lapsensa kehtoa keinuttaa. Meri leikkii lasten kanssa, rantojen hymyily heikkona kimaltelee.
Vetten ääretönten vieremällä tapaavat lapset toisiaan. Myrsky raivoaa tiettömällä taivaalla ja laivat menevät haaksirikkoon vanattomilla vesillä, kuolema liikkuu ja lapset leikkivät. Vetten ääretönten vieremällä on lasten suuri leikkipaikka.
61.
Uni, joka lapsensilmällä lepää -- tietääkö kukaan, mistä se tulee? Kyllä, käy huhu, että se tulee tarulinnasta, jonka lehdon siimeksessä, kiiltomatojen himmeässä valaistuksessa, riippuu kaksi taika-umppua. Sieltä saapuu se lapsensilmää suutelemaan.
Hymy, joka lapsen huulia unessa hipaisee -- tietääkö kukaan, missä se on syntynyt? Kyllä, käy huhu, että kasvavan kuun nuori säde kosketti kuolevan syyspilven reunaa -- siinä syntyi hymyily kastekostean aamun unelmassa, tuo hymy, joka lapsen huulia unessa hipaisee.
Raikas sulous, joka kukkii lapsen hennoilla jäsenillä, -- tietääkö kukaan, missä se on niin kauan piileksinyt? Kyllä, kun äiti vielä oli morsian, silloin tunkeusi se kautta hänen sydämensä lemmen vienona, hiljaisena salaisuutena -- tuo raikas sulous, joka kukkii lapsen hennoilla jäsenillä.
62.
Kun tuon kirjavan leikkikalun sinulle, lapseni, silloin ymmärrän, miksi on värien ja pilvien ja vetten leikkiä, miksi kukkaset ovat niin monivärisesti soinnutetut -- kun tuon kirjavan leikkikalun sinulle, lapseni.
Kun laulan, että saisit karkeloida, silloin tiedän todella, miksi puiden lehdissä on musiikkia, miksi laineet kantavat äänien kuoron maan kuuntelevaan sydämeen -- kun laulan, että saisit karkeloida.
Kun kannan makeisia ahnaihin kätösiisi, silloin tunnen, miksi on hunajaa kukankuvuissa, miksi hedelmät täyttyvät salaa suloisilla mehuilla -- kun kannan makeisia ahnaihin kätösiisi.
Kun suutelen kasvojasi, rakkaani, saadakseni sinut hymyilemään, ymmärrän varmaan ilon, joka aamun valossa alas taivaalta virtaelee ja minkä riemastuksen suvituuli tuo ruumiilleni -- kun suutelen sinua saadakseni sinut hymyilemään.
63.
Sinä tutustutit minut ystäviin, joita en tuntenut. Sinä osoitit tuolin minulle talossa, joka ei ollut omani. Sinä toit etäisen lähelle minua ja vieraan minulle veljeiseksi.
Sydämeni on täynnä rauhattomuutta, jos minun on tuttu tyyssijani jätettävä, ja minä unohdan, että vanha asuu aina uudessa, että sinäkin asut siellä.
Kautta syntymisen ja kuoleman, tässä niinkuin muissakin maailmoissa, jonne johdat minut, sinä sama se olet, päättymättömän elämän kumppanini, joka aina liität minun sydämeni riemun siteillä outoon ja epätavalliseen.
Sille, joka sinut tuntee, ei ole mitään enää vierasta, ei suljettu mikään ovi. Oi, täytä tämä rukoukseni, etten koskaan kadottaisi siunausta käsittää kaiken yhteys kaiken moninaisuudessa!
64.
Virkoin hänelle korkeassa ruohikossa, yksinäisen virran vieremällä; "Tyttö, mihin menet varjostaen lamppua vaipallasi? Taloni on pimeä ja autio -- lainaa valosi minulle!" Hän kohotti hetkeksi tumman katseensa ja katsoi minua silmiin hämärän halki: "Tulin joelle", sanoi hän, "asettaakseni lampun laineille, kun päivä painuu länttä kohti." Seisoin yksin korkeassa ruohikossa ja seurasin lampun arkaa liekkiä, joka hyödyttömänä vieri virran mukana.
Haastoin hänelle nousevan yön hiljaisuudessa: "Tyttö, valot ovat kaikki sytytetyt -- kunne kannat lamppuasi? Taloni on pimeä ja autio -- lainaa valosi minulle!" Hän kohotti tummat silmänsä minun silmiini ja seisoi tuokion epäröiden. "Minä tulin", lausui hän vihdoin, "lainatakseni lamppuni taivaalle." Minä seisoin ja seurasin hänen valoaan, joka hyödyttömänä paloi tyhjyydessä.
Puhuin hänelle keski-yön kuutamossa pimeydessä: "Tyttö, mitä tarkoitat painamalla lamppua povellesi? Taloni on pimeä ja autio -- lainaa valosi minulle!" Hän seisoi hetken ja mietti ja katsoi minua silmiin pimeässä. "Toin valoni", lausui hän, "liittääkseni sen lamppujen juhlasaattoon." Minä seisoin ja seurasin pientä lampunliekkiä, joka haihtui hyödyttömänä muiden valojen joukkoon.
65.
Minkä taivaallisen juoman tahtoisit, Jumalani, elämäni ylitsevuotavasta maljakosta?
Onko sinulle nautinto, runoilijani, nähdä maailma minun silmieni kautta ja seisoa minun korvieni ovella vaieten kuullaksesi omia ijäisiä sopusointujasi?
Sinun maailmasi kutoo sanoja minun mieleeni, mutta sinun ilosi säveltää ne. Sinä annat itsesi minulle rakkaudessa ja silloin sinä tunnet kokonaan oman suloutesi minussa.
66.
Hän, joka aina oli jäänyt olemukseni syvyyteen, sen hiiluvaan, kiiluvaan himmeyteen, hän, joka ei koskaan aukaise huntuaan huomenen valkeudessa, hän on oleva minun viimeinen lahjani sinulle, oi Jumala, verhoutuneena loppulaulelmaani.
Sanat ovat sitä kosineet, mutta eivät omakseen voittaneet. Kaikki yritykset häntä vakuuttaa ovat kaihoisia käsivarsiaan hukkaan ojentaneet.
Harhailin maasta maahan ja pidin häntä sydämeni syvimmässä, ja hänen ympärillään nousi ja vaipui elämäni kasvu ja katoaminen.
Kaikkia minun ajatuksiani ja tekojani, minun untani ja minun unelmiani hallitsi vain hän ja kuitenkin hän asui syrjässä ja yksinään.
Moni koputti minun ovelleni ja kysyi häntä ja kääntyi pois epätoivoisena.
Ei ollut ketään koko maailmassa, joka olisi nähnyt hänen kasvojaan, ja hän jäi yksinäisyyteensä odottamaan sinun tuntemustasi.
67.
Sinä olet taivas ja sinä olet myöskin pesä.
Sinä kaunoinen, siellä lepää pesässään sinun rakkautesi, joka saartaa sielun väreillä, tuoksuilla ja sävelillä.
Tuolla tulee aamu kultaisine koreineen, kauneuden seppel oikeassa kädessään, jolla hän vaieten aikoo maanpiirin seppelöidä.
Ja tuolla tulee ilta yli yksinäisten niittujen, joilta paimenet ovat pitkin jäljettömiä polkuja poistuneet, se kantaa kultaisessa leilissään rauhan viilentäviä henkäyksiä levon läntiseltä valtamereltä.
Mutta siellä, missä kaartuu ääretön taivaankansi, jonne sielu lentoon singahtaa, siellä vallitsee valkea, tahraton kirkkaus. Siellä ei ole päivää eikä yötä, ei muotoa eikä värejä, eikä koskaan, koskaan sanaakaan.
68.
Sinun auringonsäteesi tulee alas tämän minun maani pinnalle, se pysyy pitkän, armaan päivän minun ovellani ja kantaa takaisin sinun jalkojesi juureen pilvet, jotka ovat minun kyynelistäni, huokauksistani ja lauluistani muodostuneet.
Reippaalla suloudella sinä viskaat kosteiden terhenien vaipan ympäri tähtipovesi ja loihdit sen lukemattomiin muotoihin ja poimuihin ja väreihin, jotka aina vaihtelevat.
Se on niin kevyt ja liihoitteleva ja hieno ja tumman kyyneleinen, sillä sinä rakastat sitä; sinä Kirkas ja Säteilevä! Ja siksi saa se verhota sinun valkean ja seesteisen valosi huolihunnuillaan.
69.
Sama elämän vuo, joka yötä päivää kautta valtimoitteni virtaelee, virtaa kautta maailman ja karkeloi poljennollisin mittasuhtein.
Sama elämä se on, joka halki maan tomun hilpeänä purkautuu lukemattomiksi ruohonkorsiksi ja puhkee lehti- ja kukkalaineiden kohinaksi.
Sama elämä se on, jota kuoleman ja syntymisen, luoteen ja vuoksen valtamerinen kehto keinuttaa.
Tunnen jäsenieni säteilevän tämän elämän koskettaessa maailmaa. Ja minä ylpeilen niiden aioonien elämäntykinnästä, joka tällä hetkellä kautta valtimoitteni karkeloi.
70.
Käykö yli voimiesi iloita tällä hypähtelevällä hilpeydellä? Tunnetko pyörtyväsi, hengästyväsi, häviäväsi ahdistavan riemun pyörteeseen?
Kaikki syöksyy edelleen, mikään ei pysähdy, mikään ei katso taakseen, mikään mahti ei auta siinä, kaikki syöksyy edelleen.
Täytyy rientää yhtä jalkaa lakkaamatta, myötätempaavan musiikin kanssa. Vuoden-ajat tulevat tanhuten ja menevät. Värit, tuoksut ja säveleet kaatavat loppumattomia kaskaadeja tuohon ylitulvehtivaan riemuun, joka hajautuu ja haihtuu ja kuolee joka silmänräpäys.
71.
Se, että tahtoisin tehdä paljon itsestäni, että tahtoisin joka taholle käännellä sitä heittääkseni väririkkaita varjoja sinun kirkkauteesi -- se on _Mayasi_.
Sinä äärellistät oman olemuksesi ja manaat näin rajoitetun itsesi myriaadeihin säveliin. Ja tämä sinun itse-rajoituksesi on minussa ruumiillistunut.
Kautta kaiken taivaan kaikuu sekeinen, läpitunkeva, hymyn ja kyynelten, pelon ja toivon laulu. Aallot nousevat ja vaipuvat, haaveet särkyvät ja kokoontuvat. Minussa sinä itse käsität itsesi.
Aidan, jolla olet itsesi rajoittanut, on yön ja päivän sivellin lukemattomilla kuvioilla kirjaellut. Sen takana on sinun kummakaiverteinen, salaperäinen valtaistuimesi, jossa on tyystin vältetty kaikkia suoria ja karuja viivoja.
72.
Tuo sinun ja minun suuri ilmennyksemme on kaartanut kaiken taivaankannen. Sävelet, sinua ja minua helkkyväiset, värähyttelevät ilmoja, sinua ja minua kätkien sekä etsien vierivät aikakaudet.
Hän, tuo sisin, on herättänyt minun olentoni salaisella kosketuksellaan.
Hän heittää tenhonsa näiden silmien yli ja soittaa iloisena sydämeni kieliä, vuoroin nautinnon, vuoroin tuskan sävelmillä.
Hän kutoo maljan huntua kullan ja hopean, sinisen ja vihreän haihtuvista väreistä, hän sallii sen poimujen läpi kuultaa jalkojensa, joita koskettaen oma itseni minulta unohtuu.
Päivät tulevat, aikakaudet menevät, mutta hän liikuttaa yhäti sydäntäni moninimisenä ja monessa valepuvussa, monissa ilon ja surun sirpaleissa.
73.
Kieltäymys ei tuota minulle vapautusta. Nautinnon tuhansissa siteissä tunnen vapauden itseäni syleilevän.
Sinä tarjoat minulle aina raikasta, aina eriväristä ja erituoksuista viiniäsi ja täytät maallisen maljani piripinnoilleen.
Minun maailmani sytyttää sadat eri lamppunsa sinun liekistäsi ja asettaa ne temppelisi alttarille.
Ei, en koskaan tahdo lukita aistieni ovea. Näkemisen, kuulemisen ja koskettamisen riemut kantavat sinun riemujasi.
Niin, kaikki minun harhakuvani tulevat palamaan ilon soihtuina ja kaikki minun pyyteeni rakkauden hedelmiksi kypsymään.
74.
Ei ole päivä enää, varjot ovat maille langenneet. On aika, että menen virralle ruukkuani täyttämään.
Illan ilma värähtelee vetten sävelistä. Ah, ne kutsuvat minua pois hämärään! Kukaan ei kulje ohitseni yksinäisellä kadulla, tuuli on laannut, vain virran aallot karehtivat karkeloitaan.
En tiedä, palajanko koskaan kotia kohti, en tiedä, kenet sattuma tielleni johdattaa. Tuolla poukamassa soittaa tuntematon pienessä purressa huiluaan.
75.
Sinun antimesi täyttävät meidän kuolevaisten kaikki tarpeet ja palajavat sinulle takaisin vähentymättöminä.
Virran on tehtävä päivätyönsä ja se rientää halki niittujen ja ketojen. Kuitenkin kiertää sen lakkaamaton vuo sinun jalkojesi juureen niitä huuhtoakseen.
Kukka täyttää ilmat tuoksullaan. Mutta viimeisen kunnia-uhrinsa tarjoo se sinulle.
Sinun palveluksesi ei köyhdytä maailmaa.
Ihmiset etsivät runoilijoiden sanoista tarkoituksen, mikä heitä miellyttää, mutta niiden viimeinen tarkoitus viittaa sinuun.
76.
Olenko päivästä päivään, oi elämäni Herra, seisova kasvoista kasvoihin sinun edessäsi?
Olenko kädet ristissä, oi kaikkien maailmoiden Herra, seisova kasvoista kasvoihin sinun edessäsi?
Olenko suuren taivaasi alla, vaieten ja yksinäisenä ja nöyrin sydämin seisova kasvoista kasvoihin sinun edessäsi?
Olenko tässä toimeliaana, vaivojen ja taisteloiden metelisessä maailmassa seisova kasvoista kasvoihin sinun edessäsi?
Ja kun työni on tässä maailmassa tehty; oi kuningasten Kuningas, olenko yksin ja sanattomana seisova kasvoista kasvoihin sinun edessäsi?
77.
Minä tunnustan sinut Jumalakseni ja olen syrjässä, -- mutta minä en tunne sinua omakseni enkä pääse lähelle sinua. Minä tunnustan sinut isäkseni ja kumarrun jalkoihisi, -- mutta minä en kättele sinua niinkuin ystävää.
Minä en ole siellä, mistä tulet minua tuntemaan ja minulle omaksi antautumaan, en voi sinua siellä painaa sydämelleni enkä tulla toveriksesi.
Sinä olet Veljeni veljien seassa, mutta minä en välitä heistä enkä jaa heidän kanssaan ansioitani, jakaakseni kaikkeni sinun kanssasi.
En seiso ilossa ja surussa ihmisten puolella, vaan seison sinun puolellasi. Pelkään antaa elämääni enkä sukella elämän suuriin sydänvesiin.
78.
Kun luomakunta oli uusi ja kaikki tähdet tuikkivat ensimmäisessä loistossaan, silloin kokoontuivat jumalat taivaassa ja lauloivat: "Oi täydellisyyden kuvaa! Oi riemun yltäkylläisyyttä!"
Mutta äkkiä huusi joku: "On kuin olisi särkynyt valovitja ja yksi tähdistä mennyt perikatoon!"
Katkesi kultaharpun kieli, heidän laulunsa lakkasi, -- ja he huusivat kauhistuneina: "Tuo tähti, joka katosi, oli parhain kaikista, se oli kunnia kaiken taivonkannen!"
Siitä päivästä saakka ei lakkaa etsiminen, huuto käy suusta suuhun, että maailma on ainoan ilonsa kadottanut.
Vain yön syvimmässä hiljaisuudessa hymyilevät tähdet ja kuiskailevat keskenään: "Tuo etsintä on turhaa! Kaikkialla vallitsee rikkumaton täydellisyys!"
79.
Ellei minun osani ole kohdata sinua tässä elämässä, niin salli minun aina tuntea, että olen menettänyt onnen nähdä sinua, -- älä anna minun koskaan unohtaa, anna minun kantaa suruni okaita niin unessa kuin valveillani.
Jos minun päiväni kuluvat tämän maailman vilisevällä turulla ja minun käteni täyttyvät jokapäiväisestä hyvästä, salli minun aina tuntea, että en ole voittanut mitään, -- älä anna minun unohtaa milloinkaan, anna minun kantaa suruni okaita niin unessa kuin valveillani.
Jos istun tien vierellä lääpästyneenä huohottaen, jos olen vuoteeni maan tomuun rakentanut, salli minun aina tuntea, että pitkä matkani on vielä edessäni, -- älä anna minun koskaan unohtaa, anna minun kantaa suruni okaita niin unessa kuin valveillani.
Jos huoneeni ovat juhlaan koristetut, jos nauru kaikuu ja huilut humisevat, salli minun aina tuntea, etten ole kutsunut sinua talooni, -- älä anna minun koskaan unohtaa, anna minun kantaa suruni okaita niin unessa kuin valveillani.
80.
Olen niinkuin syyspilven repale, joka hyödyttömänä taivaalla ajelehtii. Oi aurinkoni, sinä ikikirkas! Säteesi ei ole juonut kuiviin kosteuttani, sinusta erotettuna lasken kuukausia ja vuosia yhtyäkseni valkeuteesi.
Jos niin on toivosi ja niin on leikkisi, ota tämä minun haihtuva tyhjyyteni, maalaa se väreillä, kultaa se kullalla, anna puhaltavan tuulen ajella sitä, muovaa se moninaisiksi ihmeellisyyksiksi!
Ja jos jälleen on toivosi tämä leikki yöksi lopettaa, silloin olen haihtuva ja häviävä himmeyteen tai kuoleva valkean aamun ja puhtaan kirkkauden viileässä hymyilyssä.
81.
Monena joutilaana päivänä harmittelin ajan hukkaa. Mutta se ei ollut mennyt hukkaan, oi Herra. Sinä otit käsiisi jokaisen eloni hetken.
Salaa, olevaisen sydämessä, kasvatat sinä siemenen iduksi, umpun kukaksi, kypsyvän kukan hedelmäksi.
Minä olin väsynyt, lepäilin joutilaana vuoteellani ja luulin, että työni olisi lopussa. Aamulla minä heräsin ja tapasin tarhani täynnä kukkivia ihmeitä.
82.
Aika on rajaton sinun käsissäsi, oi Herra! Kukaan ei laske sinun tuokioitasi.
Päivät ja yöt menevät, aikakaudet kukoistavat ja kuihtuvat niinkuin kukkaset. Sinä osaat odottaa.
Vuosisadat samoovat täydellistääkseen pienen metsäkukan.
Mutta meillä ei ole aikaa kadottaa, ja kun ei meillä sitä ole, on meidän onnemme tempaistava. Me olemme liian köyhiä myöhästyäksemme.
Ja niin on, että aika kuluu, ja minä annan sitä jokaiselle, joka vaatimalla vaatii sitä, ja lopuksi jää antimista tyhjäksi sinun alttarisi.
Päivän päättyessä minä riennän peläten, että ovi olisi suljettu. Kuitenkin huomaan minä, että siellä on vielä aikaa.
83.
Äiti, tahdon kutoa surunkyynelistäni helmiketjun kaulallesi.
Tähdet ovat punoneet valorenkaita jalkasi kaunisteeksi, mutta minun ketjuni riippuu sinun rinnallasi.
Sinulta tulee rikkaus ja kunnia, on soveliasta antaa ne sinulle ja kieltäytyä. Mutta murheeni on kokonaan minun omaani, jos sen tarjoan uhrina sinulle, palkitset sinä minua armollasi.
84.
Eron tuska kaartaa maailman, eron tuska synnyttää lukemattomia hahmoja taivaan äärettömyyteen.
Eron tuska tuijottaa yön hiljaisuudessa tähdestä tähteen ja muuttuu lauluksi sateisen, himmeän heinäkuun kahisevassa lehdistössä.
Tuo yli tulvehtiva tuska syventyy lemmeksi ja pyyteeksi, ihmistalojen iloiksi ja suruiksi, sama tuska sulaa ja lainehtii lauluna läpi runoilijasydämeni.
85.
Kun sotilaat astuivat ensin ulos mestarin salista, minne he olivat mahtinsa salanneet? Missä olivat aseet ja sotisovat?
He katsoivat ympärilleen köyhinä ja avuttomina, nuolia satoi heidän päälleen, sinä päivänä, jolloin he astuivat ulos mestarinsa salista.
Kun sotilaat takaisin mestarinsa saliin samosivat, minne he olivat mahtinsa kätkeneet?
He olivat riisuneet miekan kupeeltaan ja jousen ja nuolet. Rauha hallitsi heidän otsallaan, he olivat jättäneet elämänsä hedelmät jäljelleen, sinä päivänä, kun he takaisin mestarinsa saliin samosivat.
86.
Kuolema, sinun palvelijasi on ovellani. Hän on purjehtinut yli outojen vesien ja on tuonut viestisi minun talooni.
Yö on tumma, minun sydämeni pelkää, ja kuitenkin tahdon ottaa lamppuni ja avata oveni hänelle ja hänet tervetulleeksi toivottaa. Airuesi seisoo minun ovellani.
Tahdon häntä kädet ristissä ja kyynelin kunnioittaa. Tahdon häntä kunnioittaa ja laskea sydämeni aarteen hänen jalkojensa juureen.
Hän on poistuva toimensa täytettyään ja jättävä tumman varjon yli huoneeni. Autioon kotiini jää vain minun orpo itseni, minun viimeinen lahjani sinulle.
87.
Kuljeskelen täynnä epätoivoista toivoa ja etsin häntä kaikista taloni sokkeloista enkä löydä häntä.
Taloni on pieni, ja mikä kerran meni, ei voi koskaan löytyä jälleen. Mutta sinun talosi, oi Herra, on äärettömän suuri, ja minä tulin häntä etsien sinun ovellesi.
Seison sinun iltataivaasi kultaisen katon alla ja kohotan rukoilevat silmäni sinun kasvoihisi.
Saavuin iankaikkisuuden äärille, missä ei häviä mikään, -- ei toivo, ei onni eikä kautta kyynelten nähty kasvojen kuva.
Oi, salli minun lyhentyneen elämäni sukeltaa tuohon valtamereen, upota minut sen täysimpään syvyyteen! Anna minun vielä kerran avarassa maailmankaikkeudessa tuntea tuo suloinen, kadotettu kosketus!
88.
Raunioituneen temppelin jumaluus! _Vinan_ katkenneet kielet eivät enää kaiu kiitostasi. Iltakellot eivät kuuluta enää palvelusi tuokiota. Ilma on hiljainen ja tyyni sinun ympärilläsi.
Sinun hävitettyyn huoneeseesi tulevat tuoksuvat kevättuulet. He kantavat sinulle kukkien viestiä -- kukkien, joita ei enää vihitä palveluusi.
Muinainen pappisi kulkee ja ikävöi yhäti uhria, joka evätään sinulta. Illalla, kun tulet ja varjot sekaantuvat tomun himmeydessä, silloin hän palajaa uupuneena takaisin hävitettyyn temppeliin nälkä sydämessään.
Moni juhlapäivä vaeltaa luoksesi vaieten, sinä hävitetyn temppelin jumaluus! Moni rukouksen yö menee, eikä lamput ole sytytetyt.
Mestarin käsi muovaili kauniisti monet uudet kuvat ja kantoi unhon pyhään virtaan, kun niiden aika tuli.
Vain hävitetyn temppelin jumaluus pysyy ijäti vailla palvelua, ylenkatsottuna kuolemattomasti.
89.
Ei yhtään äänekästä, hälisevää sanaa minulta, -- niin on mestarini tahto. Puhun vastedes vain kuiskaten. Sydämeni kieli on kuuluva laulun hyminässä.
Ihmiset kiiruhtavat kuninkaan turulle. Kaikki myöjät ja ostajat ovat siellä. Mutta minä sain outo-aikaisen loman keskellä päivää työn touhinassa.
Kukkikoot siis tarhani kukkaset, vaikka ei heidän aikansa olekaan! Ja alkakoon ahkeran surinansa keskipäivän kimalainen!
Kovin monta hetkeä kulutin hyvän ja pahan kamppaelussa, mutta nyt tahtoo tyhjien päivieni leikkitoveri suosiollisesti vetää puoleensa sydämeni. Enkä tiedä, mistä tämä äkillinen kutsu, mihin hyödyttömään tarkoitukseen.
90.
Mitä tahdot tarjota kuolemalle sinä päivänä, jolloin hän on ovellesi kolkuttava?
Tahdon asettaa vieraani eteen elämäni täyden astian, -- en ole laskeva häntä luotani tyhjin käsin!
Koko syksyni, kaikkien kesä-öitteni suloisen säiliön, koko toimeliaan elämäni sadon ja tulokset olen levittävä hänen eteensä päivieni päättyessä, kun kuolema ovelleni kolkuttaa.
91.
Oi, sinä elämän viimeinen täyttymys, kuolema, minun kuolemani, tule ja kuiskaa kutsusi minulle!
Päivästä päivään olen sinua odottanut, sinun vuoksesi kannoin elämän ilot ja tuskat.