Part 2
Toripäivä on ohitse, työteliäät ovat kaikki askareensa toimittaneet. Ne, jotka turhaan tulivat minua kutsumaan, menivät pois vihastuneina. Mutta minä varron vain rakkautta sen käsiin vihdoinkin antautaakseni.
18.
Pilvet saartavat päälle pilvien, ilma pimenee. Rakkaani, miksi annat minun vartoa ypöyksin ovesi ulkopuolella?
Keskipäivän työn ahertavalla ajalla vetoan ihmisiin, mutta tänä himmeänä, yksinäisenä päivänä on toivoni vain sinussa.
Ellet näytä minulle kasvojasi, jos jätät minut tien oheen, niin en tiedä, kuinka pitkiä sadehetkiäni kuluttaa.
Tuijotan pilven etäiseen punerrukseen, ja minun sydämeni vaeltaa valittaen rauhattoman tuulen kera.
19.
Ellet sinä puhu, tahdon täyttää sydämeni sinun vaitiolollasi ja olla kärsivällinen, Tahdon odottaa ja olla hiljaa kuin yö tähtisine valvojineen, pää syvään kärsivällisyyteen kumartuneena.
Aamu on varmasti sarastava, pimeys haihtuva, sinun äänesi kultaisina virtoina vilisevä ja pilvistä alas kohiseva.
Silloin tulevat sinun sanasi kaikkien minun linnunpesieni laulussa sinkoamaan ja sinun säveleesi tulevat minun tuuheiden lehtojeni kukkasina puhkeamaan.
20.
Henkeni harhautui, ah, lotoksen kukintapäivänä, enkä minä tiennyt siitä. Minun korini oli tyhjä ja kukka jäi hoitamatta.
Vain silloin tällöin lankesi murhe minun päälleni, minä valvahdin unestani ja tunsin oudon, ohimenevän tuoksun henkäyksen hyvähajuisessa etelätuulessa.
Tuo haihtuva sulous teki minun sydämeni kaihosta kipeäksi, ja minusta tuntui, että se oli kesän kiimainen henki, joka etsi täyttymystään.
Minä en tiennyt vielä, että se oli niin lähellä, että se oli minun ja että täydellinen sulous oli puhjennut kukkaan minun oman sydämeni syvyydessä.
21.
Minun on venhoni vesille lykättävä. Haikein hetkin vierii aika rantamalla -- voi minua!
Kevät kuihtuu kukkineen ja jättää jäähyväisensä. Ja minä varron ja vitkastelen turhien, lakastuneiden lehtien taakan alla.
Aallot hyrskyävät ja keltaiset lehdet lentelevät pitkin viimeisen ruohotörmän rantaa ja putoavat.
Mihin tuijotat tyhjyyteen! Etkö tunne vavistuksen ilmoja vaeltavan kuin kaukolaulun, jonka sävel tänne aaltojen tuolta puolen ajelehtii?
22.
Sateisen heinäkuun syvässä varjossa sinä astut askelin äänettömin, vaieten niinkuin yö ja pettäen vartijoita.
Tänään on aamu sulkenut silmänsä äänekkään itätuulen vaativasta huudosta huolimatta. Tiheä huntu on kattanut aina valppaan, siintävän taivaankannen.
Metsät ovat laanneet laulustaan ja kaikki talot ovat ovensa teljenneet. Sinä olet yksinäinen kulkija autioilla kaduilla. Oi, sinä ainut ystäväni, sinä rakkahin, minun taloni ukset ovat auki -- älä mene ohitse kuin unelma!
23.
Ystäväni, oletko ulkona myrskyisessä yössä rakkautesi rataa samoamassa? Taivas ähkii niinkuin se, joka on toivonsa kadottanut.
En saa unta tänä yönä. Avaan oveni aina jälleen ja katson pimeyteen, ystäväni.
En voi nähdä eteeni ollenkaan. Minä kysyn: missä on tiesi?
Minkä pikimustan virran pimeitä rantoja pitkin, minkä uhkaavan kaukokorven rajaa, minkä eksyttävien varjojen onkaloitse etsit tietäsi minun luokseni, ystäväni?
24.
Kun päivä on ohitse, kun linnut vaikenevat ja tuuli uupuneena uinahtaa, heitä hämyn huntu silloin taajaan ylitseni, niinkuin olet kattanut kaiken maan unen peitteellä ja sulkenut suloisesti kaihoisat lotoskukat illan himmetessä.
Ota vaeltajalta, jonka eväspussi on tyhjä ennen matkan päättymistä, jonka puku on pölyinen ja repaleinen ja jonka voimat ovat voipuneet, ota pois häneltä hänen häpeänsä ja hänen köyhyytensä ja uudista hänen elämänsä niinkuin kukka yön laupiaan katveessa uudistuu.
25.
Kun uupumuksen yö tulee, salli minun antautua uneen ilman taistelua ja sinuun luottaen levähtää!
Älä salli väsyneen hengen pakottaa minua palvelukseesi köyhästi valmistautumaan!
Sinä heität yön hunnun yli päivän uupuneiden silmien uudistaaksesi niiden katseen valvomisen tuoreeseen hilpeyteen.
26.
Hän tuli ja istahti minun sivulleni, enkä minä havannut. Voi minua kurjaa, mikä kirottu uni se oli!
Hän tuli vaikenevassa yössä. Hänellä oli harppu kädessään ja hänen säveleensä helkkyivät minun unelmissani.
Ah, miksi vierivät minun yöni täten hukkaan? Ah, miksi en saa milloinkaan nähdä hänen kasvojaan, hänen, jonka henkäys untani koskettaa?
27.
Valkeus, oh, missä on valkeus? Sytytä se pyyteen polttavassa tulessa!
Tuossa on lamppu, mutta ah! ei mitään liekin lepattamista, -- sydämeni, onko se sinun kohtalosi! Silloin olisi kuolema paljon parempi sinulle.
Kurjuus koputtaa ovelle ja kuuluttaa, että herrasi valvoo ja huutaa sinua yön pimeydessä metsän siimekseen.
Pilvet peittävät taivaan ja sade lankeaa lakkaamatta. En tiedä, mitä minussa liikkuu, -- en tajua sen tarkoitusta.
Salaman leimaus heittää syvemmän pimeyden silmilleni, ja minun sydämeni haparoi polkua, millä yön äänet kutsuvat minua.
Valkeus, oh, missä on valkeus? Sytytä se pyyteen polttavassa tulessa! Ukkonen jyrisee ja tuuli samoaa ulvoen tyhjyydessä. Yö on musta, musta kuin kivi. Älä anna hetkien kulua pimeydessä! Sytytä rakkauden lamppu elämälläsi!
28.
Itsepintaisesti pidättävät kahleet minua, mutta sydämeeni koskee, kun tahdon ne katkaista.
Vapautta minä tarvitsen, mutta minä häpeän toivoa sitä.
Olen varma, että sinussa asuu arvaamaton rikkaus, ja sinä olet minun paras ystäväni, eikä minulla kuitenkaan ole sydäntä heittää ulos kaikkea katinkultaa, mikä täyttää kammioni.
Verho, joka minut peittää, on tomun ja kuolon verho. Minä vihaan sitä ja kuitenkin rakastan.
Minun virhini on syvä, minun vikani suuri, minun häpeäni raskas ja salainen, mutta kuitenkin, kun saavun parastani pyytämään, minä vapisen pelvosta, että on tullut kuulluksi rukoukseni!
29.
Hän, jonka nimelläni ympäröin, itkee vankeudessa. Olen aina puuhassa rakentaa muureja hänen ympärilleen, ja mikäli kiviaidat päivä päivältä kohti taivasta kohoavat, sikäli kadotan minä näkyvistäni todellisen olemukseni niiden syvässä siimeksessä.
Ylpeilen mahtavasta muuristani, muuraan sitä soralla ja savella, ettei jäisi pienintäkään koloa tähän nimeen. Ja kaikessa tässä hommassani minä kadotan näkyvistäni todellisen olemukseni.
30.
Kuljin yksin tietäni metsän siimekseen. Mutta kuka seurailee minua vaikenevassa pimeydessä?
Hiivin syrjään häntä välttääkseni, mutta en pääse hänen läsnäolostaan.
Hän pölyttää tomun maasta ylvästelyllään, hän liittää kuuluvan äänensä joka sanaan, minkä lausun.
Se on minun oma pieni itseni, herra, se ei osaa hävetä, mutta minä häpeän saapuessani sinun ovellesi hänen seurassaan.
31.
"Virka minulle, vanki, kuka on sitonut sinut?"
"Sen teki mestarini", sanoi vanki, "minä luulin voivani lahjoa kaikki maailmassa voimalla ja rikkaudella. Kokosin omaan aarreaittaani rahan, joka kuului kuninkaalle. Kun uni voitti minut, levähdin vuoteella, joka oli herralleni valmistettu, ja herätessäni tapasin itseni vankina omassa aarreaitassani."
"Virka minulle, vanki, kuka on takonut nämä katkaisemattomat kahleraudat?"
"Minä ne tein", vastasi vanki, "minä ne olen takonut huolellisesti. Minä luulin kahlehtivani maailman voittamattomalla voimallani pidättääkseni häiritsemättä vapauden vain itselleni. Niin taoin yötä päivää kahleita suurilla pajatulilla ja kovilla, julmilla vasaran-iskuilla. Ja kun työ oli tehty, sen kaikki renkaat valmistetut katkeamattomiksi, silloin tapasin itseni niiden syleilystä."
32.
Kaikin keinoin kahlehtivat minua ne, jotka rakastavat minua tässä maailmassa. Toisenlainen on sinun rakkautesi, se on suurempi kuin heidän, sinä vapautat minua.
He eivät tohdi jättää minua yksin, etten heitä unohtaisi. Mutta päivä päivän perästä kuluu, etkä sinä ole nähtävissä.
Ellen huuda sinua rukouksissani, ellen pidä sinua sydämessäni, odottaa kuitenkin rakkautesi minua kohtaan minun rakkauttani.
33.
Kun päivä oli, tulivat he minun talooni ja sanoivat: "Me tahdomme vain aivan vähän tilaa täällä."
He sanoivat: "Me autamme sinua kunnioittamaan Jumalaasi, ota sinä meidänkin osamme hänen armostaan!" Ja sitten sijoittuivat he soppeen ja istuivat hiljaisina ja vaatimattomina.
Mutta yön pimeydessä minä huomaan, miten he melulla ja raivolla murtautuvat pyhään lippaaseeni ja tempaavat herjaisella ahneudella uhrin minun Jumalani alttarilta.
34.
Jätä vain tämä vähäinen jäljelle minusta, että voin sinua kaikekseni nimittää!
Jätä vain tämä vähä tahtoni minulle, että tunnen sinut joka taholla, tulen sinun luoksesi joka asiassa ja tarjoan sinulle joka hetki rakkauteni!
Jätä vain tämä vähäinen jäljelle minusta, etten sinua koskaan kadottaisi!
Jätä vain nämä vähät kahleet minulle, joilla sinun tahtosi on sitonut minut ja tarkoituksesi täyttynyt minun elämässäni, -- rakkautesi kahleraudat.
35.
Missä henki on ilman pelkoa, siellä kannetaan pää korkealla;
missä tietäminen on vapaa;
missä maailmaa eivät ahtaat kotoiset seinät särje kappaleiksi;
missä sanat tulevat totuuden syvyyksistä;
missä uupumaton pyrkimys kurkottaa kätensä kohti täydellisyyttä;
missä järjen selvä virta ei eksy tieltään tottumuksen kuivassa hietikossa;
missä sinun opastamasi henki johtaa aina aina avartuvaan ajattelemiseen ja toimintaan. --
Tähän vapauden taivaaseen, Isäni, salli minun maani valveutua!
36.
Tämä on minun rukoukseni sinulle. Herra -- iske, iske virhin juureen saakka sydäntäni!
Anna minulle voimaa iloni ja murheeni keveästi kantaa!
Anna minulle voimaa tehdä rakkauteni hedelmälliseksi palveluksessa!
Anna minulle voimaa, etten koskaan kieltäisi käsivarsiani enkä julkean mahdin edessä polviani notkistaisi!
Anna minulle voimaa kohottaa henkeni yli arkipäivän pikkurihkamien!
Ja anna minulle voimaa alistaa voimani rakkaudessa sinun tahdollesi!
37.
Luulin, että matkani oli päättynyt voimani viimeiselle rajalle -- että polku oli suljettu edessäni, että varasto oli tyhjentynyt ja aika tullut etsiä turvaa ja kätkeytyä hiljaisuuteen.
Mutta minä huomaan: tahtosi ei tunnusta mitään matkanpäätä minulle. Kun vanhat sanat kuolevat kielelläni, silloin soinnahtavat uudet säveleet sydämessäni. Ja missä vanha tie haihtuu, siinä ilmestyy uusi maa ihmeineen.
38.
Että tarvitsen sinua, vain sinua -- sitä on minun sydämeni lakkaamatta toistettava. Kaikki toiveeni, jotka minua öin päivin raatelevat, ovat kauttaaltaan turhia ja mitättömiä.
Niinkuin yö kätkee pimeydessään pyrkimyksen valkeuteen, niin kaikuu itsetiedottomuuden syvyyksistä huuto: "Minä tarvitsen sinua, vain sinua!"
39.
Jos minun sydämeni on kova ja kuivettunut, vuodata armon sade minun ylitseni!
Jos lempeys on kadonnut elämästäni, saavu sävelten myrskynä!
Jos työn tohina ja pauhu minut saartaa ja sulkee pois haudan tuolta puolen, tule minun luokseni, Herra hiljaisuuden, tuo rauhasi ja leposi minulle!
Jos kerjurisydämeni piiloutuu soppeen ja sulkeutuu, murra ovi, minun Kuninkaani, ja samoa sisälle kuninkaallisessa komeudessa!
Jos himo sokaisee minun sieluni harhalla ja tomulla, sinä Pyhä, sinä Valvovainen, tule salamassa ja ukkosessa!
40.
Jumala pidättää päivästä päivään sadettaan kuivuneelta sydämeltäni. Taivaanranta on hehkuvan paljas, ei ohuintakaan verhoa, ei hennointakaan hattaraa, ei heikointakaan viittausta etäisestä viilentävästä värinästä.
Lähetä vihasi myrsky, musta kuin kuolema, jos se on sinun tahtosi, ja ruoski salaman vitsalla äärestä ääreen taivaankantta!
Mutta lopeta, Herra, kutsu takaisin tämä painostava, vaikeneva kuumuus, joka on niin terävä, julma ja äänetön ja polttaa poroksi sydämeni synkällä epätoivolla!
Anna armosi pilven riippua raskaana pääni päällä niinkuin on äidin kyyneltyvä katse päivänä, jolloin isä on suutuksissa.
41.
Missä seisot sinä heidän kaikkien takana, armas, ja verhoudut varjoon? He tyrkkivät sinua ja kulkevat ohitsesi tomuisella tiellä niinkuin et olisi mitään. Minä odotan tässä väsymykseni tuokiot ja levitän sinulle lahjojani, mutta ohikulkijat ottavat kukkani yhden toisensa jälkeen, ja minun korini on jo melkein tyhjä.
On mennyt aamu, on painunut keskipäivä. Minun silmäni käyvät unesta raskaiksi illan varjojen langetessa. Ihmiset menevät kotiinsa ja katsovat minuun ja hymyilevät, ja minua hävettää. Istun niinkuin kerjäläistyttö ja peitän kasvoni vaatteellani, ja kun he kysyvät, mitä minulta puuttuu, painan minä alas silmäni enkä vastaa mitään.
Oh, kuinka voisin minä heille virkkaakaan, että sinua minä odotan ja että sinä lupasit tulla! Kuinka saisin sanotuksi häpeältäni, että kannan tätä köyhyyttä häälahjanani! Säilytän, ah, tätä ylpeyttäni sydämen sisimmässä.
Istun ruohistossa ja haaveilen taivaaseen päin sinun saapumisesi äkillisestä kirkkaudesta -- kaikki valot syttyvät leimahtaen, kultaiset siivet suhisevat vaunujesi ympärillä, ja tien kulkijat seisahtuvat ällistyneinä, kun he näkevät sinun astuvan alas istuimeltasi kohottaaksesi minut maan tomusta ja sijoittaaksesi vierellesi, minut, repaleisen kerjäläistytön, joka värisee ujoudesta ja ylpeydestä niinkuin kesätuulessa köynnöskasvi.
Mutta aika vierii, eikä kuulu vaununratasten jyrinää. Moni loistava, pauhaava ja kirkuva parvi rientää ohitseni. Sinäkö vain seisot varjossa ja vaikenet heidän kaikkien takana? Ja minäkö vain varron ja itken ja jäydän sydäntäni turhassa ikävöimisessä?
42.
Varhain aamulla kuulin kuiskeen, että meidän piti purrella purjehtia, vain sinun ja minun, eikä kenenkään kuolevaisen pitänyt tietää meidän toivioretkestämme maahan ei-mihinkään ja päämäärään yhtä olemattomaan.
Rannattomalla valtamerellä, vaikenevan, kuuntelevan hymyilysi paistaessa, paisuisivat minun lauluni säveleiksi, vapaiksi kuin aallot, kaikista sanojen kahleista kirpoutuneina.
Eikö vielä ole aika? Onko vielä työtä tekemättä? Katso, ilta lankesi rannikoille ja merilinnut rientävät sen riutuvassa valossa pesilleen.
Kuka tietää, milloin kahle on katkeava ja pursi niinkuin painuvan päivän viimeinen kimmellys yöhön katoava?
43.
Oli päivä, jolloin en ollut valmis sinulle. Ja sinä astuit sydämeeni minulle outona ja kutsumattomana niinkuin joku joukosta, oi Kuninkaani, ja painoit ijäisyysleimasi moneen elämäni haihtuvaan silmänräpäykseen.
Ja tänään, kun sattumalta valkaisen ympäristöäni, löydän sinettisi tomuun siroteltuina, sekaantuneina arkipäivän ilojen ja surujen muisteloihin sekä unohdettuina.
Et kääntynyt ylenkatseella pois tomun lapsellisista leikeistä, ja askel, jonka kuulin kisapaikalla, on sama, joka kaikuu tähdestä tähteen.
44.
Tämä on minun onneni: odottaa ja valvoa tiellä, missä varjo ajaa valoa ja sade saapuu kesän valveutuessa.
Airuet tuovat minulle viestin tuntemattomista taivaista ja tervehtivät minua ja rientävät edelleen. Sydämeni iloitsee ja suloinen on sukostelevien ilmojen henkäys minulle.
Aamusta illanhämärään asti istun tässä oven edessä, ja minä tiedän, että äkkiä saapuu se onnellinen silmänräpäys, jolloin tulen näkeväksi.
Sillävälin hymyilen ja laulan yksinäni. Sillävälin täyttyy ilma lupauksen tuoksulla.
45.
Ettekö kuullut hänen hiljaista askeltaan? Hän tulee, hän tulee, hän tulee aina.
Joka hetki, joka aika, joka päivä, joka yö hän tulee, hän tulee, hän tulee aina.
Monta laulua olen laulanut monessa mielialassa, mutta sieluni säveleet ovat vain tuota yhtä kuuluttaneet: hän tulee, hän tulee, hän tulee aina.
Metsätiellä, aurinkoisen huhtikuun tuoksuvina päivinä, hän tulee, hän tulee, hän tulee aina.
Pilvien ukkosvaunuilla, heinäkuun öiden kosteassa autereessa, hän tulee, hän tulee, hän tulee aina.
Surussa surunkin perästä painaa hänen askeleensa minun sydäntäni ja hänen jalkojensa kultainen jälki saa minun riemuni jälleen leimahtamaan.
46.
En tiedä, mistä etäisestä ajasta aina lähenet minua kohdataksesi. Ei aurinko eivätkä tähdet voi sinua kätkeä minulta ijäisesti.
Monena aamuna ja iltana kuulin sinun askeleesi, ja sinun airuesi astuivat sydämeeni ja kutsuivat salaa minua.
En tiedä, miksi tänään on niin herkkä minun elämäni ja miksi värähtävän riemun aaltoilu minun sydäntäni koskettaa.
On kuin olisi tullut aika työni lopettaa, ja minä tunnen tuulessa kuin heikon tuoksun sinun suloisesta olemassaolostasi.
47.
Yö on jo melkein ohitse turhine odotuksineen. Pelkään, että hän äkkiä astuu aamulla oveni kynnykselle, kun olen uneeni uuvahtanut. Oi, ystävät, jättäkää tie auki hänelle, oi, älkää estäkö häntä!
Ellei askeleensa kaiku minua herätä, pyydän, älkää yrittäkö minua valveille pudistaa. En tahdo, että minua kutsuu unestani lintujen hälisevä kuoro tai tuulen humina huomenkoiton juhlassa. Antakaa minun nukkua häiritsemättä, vaikka Herrani ilmestyisi äkkiä minun kynnykselleni.
Oi, uneni, kultainen uneni, joka vain varrot hänen kosketustaan haihtuaksesi! Oi, sulkeutuneet silmäni, jotka aukaisette luomenne vain hänen hymynsä valossa, kun hän seisoo edessäni kuin unelma, nouseva nukkumiseni himmeydestä!
Antakaa hänen ilmestyä silmäini eteen valkeuden hahmojen ensimmäisenä! Hänen katseensa antaisi silloin ensimmäisen ilonväreen valveutuvalle sielulleni. Ja sallikaa, että itseeni palajaminen olisi samalla minulle häneen palajaminen.
48.
Vaitiolon meri läikähti aamulla linnunlaulun laineisiin. Ja kukkaset tien ohessa iloitsivat ja pilvien raot kylvivät kultaa tulviltaan. Mutta me kiirehdimme tietämme mistään välittämättä.
Me emme hilpeitä lauluja laulaneet, emme leikkineet, emme menneet turulle kauppaa tekemään. Me emme matkallamme vitkastelleet, vaan joudutimme askeleitamme, mikäli aika riensi eteenpäin.
Aurinko nousi keskitaivaalle ja kyyhkyset kuhersivat siimeksessä. Kuivat lehdet karkeloivat ja tanhusivat keskipäivän kuumissa ilmanpyörteissä. Paimenpoika uuvahti ja uneksui viikunapuun varjossa, ja minä istahdin veden vieremälle ja ojensin ruohikkoon väsyneet jäseneni.
Matkatoverini pilkkasivat minua ja riensivät pää pystyssä edelleen. He eivät levähtäneet, eivät taakseen katsoneet. He katosivat etäiseen, sinertävään terheneen. He risteilivät yli niittujen ja kukkulain, he samosivat kautta vieraiden kaukomaiden. Kunnia sinulle, sankariparvi, päättymättömällä polullasi!
Pilkka ja ylenkatse kannustivat minua eteenpäin vaeltamaan, mutta ne eivät saaneet vastakaikua minussa. Annoin askeleeni harhautua onnellisen nöyryyden syvyyksiin, hämäräisen ilon siimeksiin.
Vihreän, päivänpäärmeisen hämärän rauha laskeutui hitaasti yli sydämeni. Minä unohdin, miksi olin vaeltanut, ja henkeni antautui vastustelematta varjojen ja laulujen vaihteloon.
Lopuksi heräsin minä unestani ja avasin silmäni ja näin sinun seisovan edessäni, hymysi tulvehtivana yli uinailuni. Kuinka olinkaan pelännyt, että polku olisi liian pitkä ja väsyttävä sekä ponnistus sinua saavuttaa liian ankara minulle!
49.
Sinä astuit alas valtaistuimeltasi ja seisoit majani ovella.
Minä lauloin yksin sopessani, ja sinun korvasi otti vastaan säveleeni. Sinä astuit alas ja seisoit majani ovella.
Mestareita on paljon sinun palatsissasi ja virsiä viritetään joka hetki siellä. Mutta uuden oppilaan yksinkertainen ylistyslaulu kosketti rakkauttasi. Tuo pieni, haikea laulunsävel sekaantui maailman suureen sävelmereen, ja sinä tulit alas tuoden kukkasen palkinnoksi ja pysähdyit majani ovelle.
50.
Kuljin kerjäten ovelta ovelle pitkin kylätietä. Silloin ilmestyivät etäisyydestä sinun kultaiset vaunusi kuin kimmeltävä uni, ja minä ihmettelin, kuka tämä kuningasten Kuningas olisi.
Toivoni kohosi korkealle, ja minusta tuntui kuin olisivat pahat päiväni jo ohitse, ja minä seisoin siinä odottaen almuja, joita annettaisiin minulle pyytämättä, ja aarteita, joita tomuun siroiteltaisiin.
Vaunut pysähtyivät siihen, missä seisoin. Sinä katsoit minuun, sinä astuit alas hymyillen. Tunsin, että elämäni onni oli vihdoinkin tullut. Silloin ojensit sinä äkkiä oikean kätesi ja lausuit: "Mitä on sinulla minulle annettavaa?"
Oi, mikä kuningassydän! Ojentaa kätensä kerjätäkseen kerjäläiseltä! Minä ällistyin ja epäröin hämilläni, sitten otin hitaasti pienimmän jyväsen haarapussistani ja annoin sen sinulle.
Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun tyhjentäen säkkini lattialle päivän päättyessä löysin köyhän kekoni pohjalta pienen kultajyvän! Ja minä itkin katkerasti ja toivoin, että minulla olisi ollut kyllin sydäntä antaakseni kaikkeni sinulle.
51.
Yö tummui. Päivätyömme oli tehty. Me luulimme viimeisen yövieraamme saapuneen, ja kylän portit suljettiin. Vain muutamat huusivat: "Kuningas tulee!" Mutta me nauroimme ja sanoimme: "Se ei voi olla mahdollista."
Meistä tuntui, että portille koputettiin, mutta me sanoimme, että se oli vain tuuli. Me sammutimme lamput ja kävimme levolle. Vain muutamat huusivat: "Se on airut!" Mutta me nauroimme ja sanoimme: "Se on vain tuuli."
Silloin soi ääni kautta yön pimeyden. Meistä uneliaista se tuntui etäiseltä ukkoselta. Maa järisi, muurit vapisivat ja häiritsivät meidät hereille. Vain muutamat huusivat: "Se oli ratasten rätinää!" Mutta me mutisimme uneliaina: "Sen täytyy olla pilvien jyrinää."
Yö oli vielä pimeä, silloin kuului torven torahdus. Ja ääni huusi: "Valveutukaa, älkää vitkastelko!" Me painoimme käsin sydäntämme ja värisimme pelästyneinä. Vain muutamat huusivat: "Nähkää viiri valtiaan!" Me ponnahdimme jalkeille ja kirkaisimme: "Silloin ei ole aikaa viivytellä!"
Kuningas saapui -- mutta missä ovat kynttilät, missä seppeleet? Kuinka on hänen valtaistuimensa valmistettu? Voi häpeää, voi häpeän häpeää! Missä on valtasali, missä koristukset? Ja eräs huusi: "Turhaa parkua! Tervehtikää tyhjin käsin häntä, saattakaa hänet mataliin majoihinne!"
Avatkaa portit, puhaltakaa raakunkuoriin! Kuningas tuli yön pimeydessä tupiimme tummaisiin. Ukkosmyrsky mylvii taivaalla, pimeys on salamoista pelästynyt. Tuokaa esiin kulunut matto ja levittäkää se pihalle! Kuningas tuli äkkiä luoksemme kaameassa yössä ja ukkosessa.
52.
Minusta tuntui, että minun oli sinulta anottava -- vaikka en tohtinut -- ruususeppeltä, jota kannoit kaulallasi. Niin odotin aamuun asti, siksi kuin menit, löytääkseni jonkun jäljen siitä vuoteeltasi. Ja niinkuin kerjäläinen etsin hämärässä yhtä tai kahta sinne pudonnutta lehdensirpaletta.
Mutta katso! Mitä löydän? Minkä merkin jätti rakkautesi? Se ei ole kukkanen, ei suitsutus eikä mikään hyvänhajuinen vesiastia. Se on valtaisa miekka, leimuava kuin tuli, raskas kuin ukon vaaja. Aamun nuori valkeus tulee sisälle ikkunasta ja leviää vuoteen yli. Aamulinnut visertävät ja kysyvät: "Vaimo, mitä olet löytänyt?" Ei, se ei ole kukkanen, ei suitsutus eikä hyvänhajuinen vesiastia -- se on kauhea miekka.
Minä istun ja mietin ihmettä, mitä tämä lahjasi merkitsee. En keksi paikkaa, kuhun kätkisin sen. Häpeän kantaa sitä, heikko kun olen, ja se haavoittaa minua, jos painan vasten rintaani sitä. Kuitenkin olen kantanut sydämessäni tämän lahjasi tuskantaakan minulle tuottamaa kunniaa.
En ole tästä saakka pelkäävä mitään maailmassa ja sinä olet voittava kaikissa minun taisteloissani. Sinä jätit kuoleman minun kumppanikseni ja minä tahdon kruunata hänet elämälläni. Sinun miekkasi on minun kerallani leikkaamassa poikki siteitä, enkä ole tästä saakka pelkäävä mitään maailmassa.
Olen tästä saakka jättävä kaikki turhat koristukset. Minun sydämeni Herra! En koskaan enää ole odottava sopessa itkien, en arasti enkä hennosti käyttäytyvä. Sinä olet minut miekalla koristanut -- eivät ole minua varten enää nukkehetaleet!
53.
Kaunis on rengas käsivarressasi, tuo tähtikirjaeltu, ja taitehikkaasti on se taottu tuhatvärisin jalokivin. Mutta kauniimpi on minulle miekkasi salamarenkaineen, jotka leviävät lentoon kuin Vishnun linnun siivet, välkkyen painuvan päivän vihanpuuntavassa valomeressä.
Se värisee kuin elämän viimeinen sykähdys lähenevän kuoleman tuskankouristuksessa. Se leimuaa kuin olemisen puhdas liekki, joka syö aistillisen maailman hehkullaan.
Kaunis on rengas käsivarressasi, tuo tähtikirjaeltu. Mutta sinun miekkasi, oi Herra pauanteen, on kaavaeltu mitä täydellisimmällä kauneudella, hirmuinen nähdä ja ajatella.
54.
En anonut sinulta mitään, en maininnut korvaasi nimeäni. Seisoin ääneti Sinun jättäessä jäähyväisesi. Olin yksin kaivolla, missä puun varjo lankee poikittain, naiset kulkivat kotiinsa ruskeat saviruukut piripinnoilleen täytettyinä. He huusivat ääneen: "Tule meidän kanssamme, aurinko kohoaa keskitaivaalle!" Mutta minä viivyin ja vitkastelin unelmiin vaipuneena.