Part 1
UHRILAULUJA
Kirj.
Rabindranath Tagore
Suom. Eino Leino
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.
Rabindranath Tagoren runoudesta.
I.
Englantilaiseen painokseen on kirjailija _William Butler Yeats_ kirjoittanut seuraavan esipuheen:
Muutamia päiviä sitten sanoin eräälle huomattavassa asemassa olevalle lääketieteen tohtorille Bengalista, Indiasta: "En osaa saksaa, mutta jos käännös jostakin Saksan runoilijan teoksesta tekisi minuun vaikutuksen, menisin British Museumin kirjastoon hakemaan englanninkielisistä kirjoista joitakin tietoja hänen elämästään ja hänen elämänymmärryksensä kehittymisestä. Mutta vaikka nämä suorasanaiskäännökset Rabindranath Tagoren runoista ovat panneet vereni kiertämään kiivaammin kuin vuosiin on tapahtunut, en voi saada mitään tietoja hänen elämästään enkä siitä ajatusten työskentelystä, joka on tehnyt ne mahdollisiksi, ellei joku Indian tuntija minulle niistä kerro." Saamani vaikutelmat, tuntuivat hänestä luonnollisilta, sillä hän sanoi: "Luen Rabindranath Tagorea joka päivä; rivinen hänen runoudestaan saa unhottamaan kaikki maailman huolet." Sanoin tähän: "Jos joku englantilainen, joka asui Lontoossa Rikhard II:sen aikana, olisi saanut nähdä käännöksiä Petrarcan tahi Danten teoksista, niin ei hänellä olisi ollut käytettävänään mitään kirjallisuutta, josta hakea vastausta kysymyksiinsä, vaan olisi hän kääntynyt jonkun firenzeläisen tai lombardialaisen kauppiaan puoleen kuten minä Teidän puoleenne. Sillä, mikäli minä voin sanoa, niin rikasta yksinkertaisuudessaan on tämä runous, että uusi renessanssi on lähtenyt Teidän maastanne, ja siitä voin saada tietoja ainoastaan suusanallisesti." Hän vastasi: "Meillä on muitakin runoilijoita, mutta ei ainoatakaan hänen vertaistaan. Europassa ei ainoakaan sen runoilijoista tunnu olevan niin kuuluisa kuin hän on meidän keskuudessamme. Hän on yhtä etevä säveltäjä kuin runoilija, ja hänen laulujansa lauletaan Indian länsiosista aina Birmaan saakka, missä ikinä bengalin kieltä puhutaan. Hän tuli kuuluisaksi jo yhdeksäntoista vanhana, jolloin hän kirjoitti ensimmäisen kertomuksensa; näytelmiä, jotka hän kirjoitti tultuaan hiukan vanhemmaksi, esitetään vieläkin Kalkuttassa. Minä ihailen hänen elämänsä täydellisyyttä; kun hän oli vielä hyvin nuori, kirjoitti hän paljon luonnosta, istuen kaiket päivät puutarhassaan; viidennestäkolmatta vuodestaan tai niiltä paikoin noin viidenteenneljättä saakka, jolloin häntä kohtasi suuri suru, kirjoitti hän ihaninta lemmenrunoutta mitä ikinä on kielellämme tunnettu." -- Ja kertojani sanoi tässä syvän liikutuksen valtaamana: "Sanoilla en voi koskaan tulkita, mitä seitsentoistavuotiaana sain hänen lemmenrunoistaan. Tämän jälkeen hänen taiteensa syveni, muuttuen aiheeltaan uskonnolliseksi, filosofiseksi; hänen hymneissään kuvastuvat kaikki ihmiskunnan toivomukset. Hän on ensimmäinen meidän pyhimyksistämme, joka ei ole kieltänyt elämää, vaan on itse lähtenyt Elämän ytimestä, ja siksi me häntä rakastamme." Mahdollista on, että olen muistissani muuttanut hänen sanojansa, mutta en hänen ajatuksiansa. "Joku aika sitten", jatkoi kertojani, "piti hänen toimittaa jumalanpalvelus eräässä kirkoistamme -- me Brahma Saraaj'n palvelijat olemme ottaneet kielessämme käytäntöön sanan 'kirkko' --; vaikka se on Kalkuttan suurin, niin kansanjoukko ei siihen kuitenkaan mahtunut, vaan täytti akkunat ja läheiset kadutkin, pysähdyttäen liikenteen."
Olen puhutellut muitakin Indiasta tulleita, ja se kunnioitus, jolla he puhuvat tästä miehestä, tuntuu oudolta meidän oloissamme, jossa sekä suuret että pienet ilmiöt peittyvät saman yleisen pilanteon ja halventamishalun alle. Kun rakensimme kirkkojamme, muistimmeko samallaisella kunnioituksella suuria miehiämme? "Joka aamu kello 3 -- tiedän, koska olen itse nähnyt", sanoi eräs kertojistani, -- "hän istuu liikkumattomana, vaipuneena mietiskelyyn, eikä herää kahteen tuntiin Jumalan luontoa tutkivista unelmistaan. Hänen isänsä Maha Rishi saattoi joskus istua tällä tavalla koko nousevan päivänkin; matkustaessaan kerran eräällä joella hän vaipui mietiskelyihin maiseman kauneuden johdosta, ja soutajat saivat odottaa kahdeksan tuntia, ennenkuin päästiin matkaa jatkamaan." Hän kertoi sitten minulle Tagoren perheestä, kuinka sen kehdoista on neljän sukupolven aikana tullut vain kuuluisia miehiä. "Nyt elävistä", jatkoi hän, "on mainittava Gogonendranath ja Abanindranath Tagore, jotka ovat taiteilijoita; ja Dwijendranath, Rabindranathin veli, joka on suuri filosofi. Oravat laskeutuvat puiden oksilta hänen olkapäilleen, ja linnut istahtavat hänen kädelleen." Huomaan näiden miesten ajatuksissa tunteen siitä, että on näkyväistä kauneutta; on kuin he kannattaisivat Nietzschen oppia, ettei saa uskoa siveelliseen tai älylliseen kauneuteen, ellei se ennemmin tai myöhemmin lyö leimaansa fyysillisiin esineisiin. Vastasin: "Itämailla osaatte pitää yllä kuuluisain perheitten mainetta. Eräänä päivänä osoitti minulle muutaman museon johtaja pientä mustaa miestä, joka parhaillaan järjesteli museon kiinalaista kirjatuotekokoelmaa, ja sanoi: 'Hän on Mikadon erikoistuntija tällä alalla, jo neljästoista polvi samasta perheestä tällä paikalla!' Hän vastasi: 'Pojasta saakka on Rabindranathilla ollut ympäristössään kirjallisuutta ja musiikkia'." Muistin runojen sisällyksen yltäkylläisyyden ja yksinkertaisuuden ja kysyin: "Harjoitetaanko teidän maassanne paljon kansanvalistus-kirjoittelua ja arvostelutyötä? Meillä, erittäinkin minun maassani, on niin paljon työtä, että henkemme luomiskyky asteittain ehtyy, ja kuitenkaan ei työmme näytä kantavan hedelmää. Ellei elämämme olisi alituista sodankäyntiä, meillä ei olisi mitään makua, emme tietäisi, mikä on hyvää, eikä meillä olisi kuulijoita eikä lukijoita. Neljä viidesosaa tarmostamme kuluu taisteluun huonoa makua vastaan, esiintyipä se sitten meissä itsessämme tahi muissa." "Minä ymmärrän", vastasi hän, "meilläkin on valistuskirjallisuutemme. Maakylissä luetaan pitkiä jumaltarurunoja, jotka ovat kotoisin keskiajalta, sanskritin kielestä, ja joissa on usein kohtia, jotka kehoittavat kansaa tekemään velvollisuutensa."
II.
Olen pitänyt mukanani näiden käännösten käsikirjoituksia päiväkausia, lukien niitä rautatievaunuissa, raitioteiden katoilla ja ravintoloissa, ja usein olen ollut pakotettu panemaan ne pois, etteivät syrjäiset huomaisi niiden aiheuttamaa liikutusta. Näissä lyriikan paloissa, jotka alkukielisessä asussaan -- niin ovat indialaiset ystäväni kertoneet -- ovat säe säkeeltä paljasta ylevää kauneutta ja rytmiä, värihienoutta, jota on mahdotonta kääntäen tulkita, täynnä runomitallisia uutuuksia, niiden ajatussisällössä esiintyy se kauneusmaailma, josta olen ikäni kaiken unelmoinut. Vaikka se onkin ylhäisen kulttuurin työtä, tuntuu se kuitenkin tavallisessa maaperässä kasvaneelta, kuin kukka rikkaruohon keskellä. Vuosisatain läpi on säilynyt perintätieto, jolle uskonto ja runous on sama asia, joka on koonnut tunteensa ja ilmitulomuotonsa oppineilta ja oppimattomilta, ja tuonut ne yhteiselle kansalle takaisin. Jos Bengalin sivistys säilyy särkymättä, jos tuo yhteinen elämänymmärrys pääsee kehittymään yhtäläisen vallitsevaksi, hajautumatta kuten meillä tusinaan eri maailmankatsomukseen, jotka eivät tiedä mitään toisistaan, niin sekin, mikä on näissä runoissa salatuimman kaunista, muuttuu muutamien sukupolvien aikana maantienkulkijankin omaisuudeksi. Silloin kun koko Englannissa oli vain yksi ainoa henkinen vastaanottokyky, kirjoitti Chaucer runoelmansa Troilus ja Cressida, ja vaikka hän kirjoitti sen luettavaksi, lauloivat sitä kuitenkin pian runolaulajat. Kuten Chaucerin edeltäjät, kirjoittaa Rabindranath Tagorekin musiikkia sanoihinsa, ja jokainen ymmärtää, että hänen ylitsevuotavaisuutensa, ilmaisun helppoutensa, intohimonsa rohkeus ja yllätystensä monilukuisuus johtuu siitä, ettei hän koskaan esitä mitään, joka on outoa, luonnotonta tai puolustuksen tarpeessa. Nämä runot eivät jää pieninä hyvin painettuina kirjasina naisten pöydille, jossa välinpitämättömät kädet niitä kääntelevät hakeakseen aihetta huoata tarkoituksettoman elämän vuoksi, mikä on kuitenkin kaikki, mitä he elämästä tietävät; ne eivät ole sellaista ylioppilaan lukemista, joka unohtuu, kun tosi elämä alkaa, vaan sukupolvesta toiseen maanteiden matkalaiset ja jokien soutajat niitä laulavat. Odottaessaan toisiaan huomaavat rakastavaiset kuiskaillessaan niiden säkeitä, että niiden synnyttämä Jumalan rakkaus on kuin taikakylpy, jossa heidän oma maallisempi intohimonsa voi jälleen saada nuoruutensa. Joka hetki tulvii tämän runoilijan sydän yli äyräittensä kastelemaan näitä kaikkia, ilman tunkeilua, ilman alentuvaisuutta, sillä se tietää, että häntä tahdotaan ymmärtää; se on täyttynyt heidän elämällänsä. Matkustaja punaruskeassa vaipassaan, jota hän pitää tomun suojana, tyttö, joka poimii vuoteestaan kuninkaallisen rakastajansa kukkaseppeleestä pudonneita terälehtiä, palvelija tahi morsian odottaen tyhjässä talossa isäntänsä kotiintuloa, ne ovat kuvia sydämen kääntymisestä Jumalan puoleen. Kukat ja joet, soitto näkinkengällä, Indian rankka heinäkuun sade, tahi paahtava kuumuus, ne ovat kuvia niistä mielialoista, jolloin sydän on joko yhtymässä tahi eroamassa; ja tuo mies tuolla joella, joka istuu venheessään soittaen kanneltaan, hän on kuin joku salaperäinen olio kiinalaisessa maalauksessa, täynnä salamyhkäistä tarkoitusta, hän on Jumala Itse. Tämä mielikuvitus näyttää sulattaneen itseensä koko kansan, koko sivistysmuodon, joka on meille mittaamattoman outo; ja kuitenkaan se ei liikuta meitä siksi, että se on outoa, vaan siksi, että olemme kohdanneet siellä oman kuvamme, kuin olisimme vaeltaneet Rossetti'in salavametsässä, tai kuulleet -- kenties ensi kertaa kirjallisuudessa -- äänemme kuin unessa.
Renessanssin jälkeen on Europan pyhimysten sana -- niin tuttuja kuin heidän kuvansa ja heidän ajatusmaailmansa rakenne ovatkin -- lakannut kiinnittämästä meidän huomiotamme. Me tiedämme, että meidän täytyy lopuksikin luopua maailmasta, ja me olemme tottuneet mietiskelemään väsymyksen tai innostuksen hetkinä vapaaehtoista luopumista siitä, mutta kuinka voimme me, jotka olemme lukeneet niin paljon runoutta, nähneet niin monta maalausta, kuunnelleet niin paljon musiikkia, jossa lihan ja sielun huuto tuntuu yhtyvän yhdeksi, jättää sen äkkiä ja jyrkästi? Mitä yhteistä on meillä pyhän Bernhardin kanssa, joka peitti silmänsä, etteivät ne näkisi Sveitsin järvien kauneutta, tai Ilmestyskirjan hurjan kaunopuheisuuden kanssa? Me käyttäisimme, jos voisimme, mitä miellyttävimpiä sanoja, kuten tässä kirjassa. "Olen sanonut jäähyväiset. Hyvästelkää tekin minua, veljet! Minä kumarran teille kaikille ja lähden. Tässä annan takaisin oveni avaimet -- luovun kaikista oikeuksistani huoneeseeni. Pyydän teiltä vain viimeisiä ystävällisiä sanoja. Olimme naapureina kauan, mutta minä sain enemmän kuin voin antaa. Nyt on päivä koittanut ja lamppu, joka on valaissut huonettani, on sammunut. Käsky on tullut, ja minä olen valmis matkalle." Ja näinhän huutaa meidän oma sydämemme, kun se on kauimpana Tuomas Kempiläisestä tai Bunyanista, kristityn vaelluksen miehestä: "Ja koska minä rakastan tätä elämää, niin tiedän rakastavani kuolemaa yhtä paljon." Mutta tämä kirja ei sisällä kaikkea ainoastaan silloin, kun aatoksemme askaroi eron tunnelmissa. Emmehän olleet tienneet, että rakastimme Jumalaa, tuskinpa lienemme Häneen uskoneetkaan; mutta katsoessamme kulunutta elämäämme, kun olemme etsineet polkuja sen tiheiköistä, kun olemme iloinneet vuorten yksinäisyydessä, kun olemme vaatineet salaisesta käskystä omiksemme niitä naisia, joita olemme rakastaneet, me huomaamme tuon liikutuksen, joka luo sydämiimme tämän salaperäisen sulouden. "Astuen sydämeeni pyytämättä, kuin joku tavallisesta joukosta, tuntemattomana minulle, painoit sinä, kuninkaani, ijankaikkisuuden sinetin moneen häipyvään hetkeen." Tämä ei ole enää kammion tai ruoskan hurskautta; on kuin kohoaisimme ymmärtämään maalarin taidenäkemyksen entisestään kasvanutta voimaa, kun hän kuvaa tomua ja aurinkoa, ja kokeaksemme samallaista saamme mennä aina Pyhään Franciscukseen ja William Blakeen, jotka ovat näyttäneet niin vierailta väkivaltaisessa historiassamme.
III.
Me kirjoitamme laajoja teoksia, joista ei kenties ainoakaan sivu ole tuottanut syntyessään tekijälleen mielihyvää, luottaen jonkun yleisen suunnitelmamme pätevyyteen, aivan samoin kuin ponnistelemme ansaitaksemme rahaa, tai ahdamme päämme täyteen politiikkaa -- kaikki ikäviä asioita, silloin kun ne on käytännössä suoritettava -- kun sitävastoin Tagore, aivan samoin kuin Indian sivistysmuotokin, on tyytynyt siihen, että on löytänyt elämän sielun ja antautunut sen itsetahtoisen ilmitulon tulkiksi. Hän näyttää usein panevan elämänsä niiden rinnalle, jotka elävät enemmän meidän tapaamme ja joilla on maailmassa näennäistä arvovaltaa, ja tämän hän tekee nöyrästi ja vaatimattomasti, ikäänkuin hän olisi varma ainoastaan siitä, että tämä tie on paras hänelle: "Kotiin mennessään vilkaisevat ihmiset minuun, hymyilevät ja minä häpeän syvästi. Istun kuin kerjäläistyttö, peittäen kasvoni vaipallani, ja kun minulta kysytään, mitä tahdon, katson maahan enkä vastaa." Toisen kerran, muistaessaan, miten erilainen hänen elämänsä muinoin oli, hän sanoo: "Monta hetkeä olen viettänyt ottelussa hyvän ja pahan välillä, mutta nyt on leikkitoverilleni tyhjyyden päiviltäni mieluista saattaa sydämeni luoksensa; enkä tiedä, miksi tämä äkillinen kutsu siihen, mikä on hyödytöntä epäjohdonmukaisuutta." Viattomuudellaan ja yksinkertaisuudellaan, jolla ei ole vertaistaan kirjallisuudessa, saattaa hän linnut ja lehdet lukijalle yhtä läheisiksi kuin lapsille, ja tekee vuodenaikojen vaihdokset yhtä suuriksi tapauksiksi kuin ne olivat, ennenkuin ajatuksemme astuivat väliin. Toisin ajoin ihmettelen, lieneekö hän perinyt tuon kaiken Bengalin kirjallisuudesta tai uskonnosta, kunnes minua taas toisekseen, muistaessani, että taivaan linnut istahtavat hänen veljensä kädelle, miellyttää kuvitella, että se on perinnöllistä, että se on salaisilmiö, joka on kasvanut vuosisatojen kuluessa kuin jonkun Tristanin ja Pelanoren kohteliaisuus. Ja tosiaankin, kun hän puhuu lapsista, niin ei voi varmaan sanoa, ottaen huomioon kuinka outo tämä ala on hänelle, kirjoittaako hän kuitenkin pyhimyksistä: "He rakentavat huoneensa hiekasta ja leikkivät näkinkengän kuorilla. He köynnöstävät venheensä kuihtuneilla lehdillä ja liukuvat hymyillen avaroilla syvyyksillä. Maailmojen merenrannoilla lapset leikkivät. He eivät osaa uida, eivätkä laskea verkkoja. Helmenpyytäjät sukeltavat helmiänsä hakemaan, kauppiaat purjehtivat laivoillaan, mutta lapset kokoilevat kirjavia kiviä ja viskaavat ne taas syrjään. He eivät hae salattuja aarteita, eivätkä osaa laskea verkkojansa."
(Suomentanut _Osmo Iisalo_.)
UHRILAULUJA
1.
Sinä teit minut äärettömäksi, sinua miellytti tehdä niin. Tämän hauraan astian sinä tyhjensit jälleen ja jälleen ja täytit sen aina tuoreella elämällä.
Tämän pienen ruokohuilun sinä kiidätit yli laaksojen ja kukkuloiden ja puhalsit sen kautta aina uusia säveliä.
Sinun kättesi kuolematon kosketus saattaa pienen sydämeni rajat riemuun raukenemaan ja se synnyttää sanoja, joita ei voi lausua ihmiskieli.
Sinun äärettömät lahjasi otan minä vastaan vain näillä varsin vähäisillä käsilläni. Aikakaudet vierivät, ja sinä vuodatat yhä edelleen, ja aina on tilaa täyttämiselle.
2.
Jos sinä käsket minua laulamaan, on minusta kuin sydämeni tahtoisi haljeta ylpeydestä. Katson kasvoihin sinua, ja silmäni käyvät kyyneliin.
Kaikki, mikä on kovaa ja epäsointuista elämässäni, sulaa silloin suloiseen harmoniaan. Ja minun hartauteni kohottaa siipensä niinkuin lieto lintu, joka lentää järven yli.
Tiedän, että lauluni ilahduttaa sinua. Tiedän, että voin päästä sinun eteesi vain laulajana.
Laulun laajojen siipien palteilla kosketan sinun jalkojasi, joihin en koskaan voisi edes pyrkiä ylettymään.
Laulamisen hurmasta humaltuneena minä unohdan itseni kokonaan ja nimitän ystäväksi sinua, joka olet minun valtiaani.
3.
En tiedä, kuinka laulat, mestarini. Kuuntelen aina äänettömässä kummastuksessa.
Säveltesi valkeus valaisee maailman. Säveltesi elämänhenkäys käy taivaasta taivaaseen. Sävelten pyhä virta särkee tieltään kaikki paatiset padot ja vyöryy edelleen.
Sydämeni ikävöi liittyä laulantaasi ja etsii turhaan ääntä itselleen. Tahtoisin puhua, mutta puheeni ei soinnu yhteen laulun kanssa, siksi huudan pettyneenä. Olet vanginnut sieluni laulusi määrättömillä silmukoilla, oi mestarini!
4.
Sinä elämäni elämä! Olen aina koettava pitää ruumiini puhtaudessa, tietäen, että elävä henkäyksesi lepää jäsenilläni.
Olen aina koettava pitää valheen kaukana ajatuksistani, tietäen, että sinä olet totuus, joka olet sytyttänyt järjen valon sielussani.
Olen aina koettava karkoittaa kaiken pahan ja halvan sydämestäni ja pitää rakkauteni kukoistuksessa, tietäen, että sinä vallitset sydämeni kaikkeinpyhimmässä.
Ja on oleva aina minun pyrkimykseni sinua kaikissa minun teoissani todistaa, tietäen, että saan tarmon toimia sinun voimastasi.
5.
Pyydän tuokion kärsivällisyyttä saadakseni istua sinun vierelläsi. Työn, jota teen, olen myöhemmin lopettava.
Ei lepoa eikä rauhaa saa sydämeni täällä kasvojesi katsonnasta, ja minun työni tuntuu rajattomalta vaivalta rannattomalla vaivan ulapalla.
Tänään tuli kesä suristen ja suhisten ikkunaani. Ja mehiläiset lauloivat kukkivan lehden pihoilla lemmenlaulujaan.
Nyt on aika istua hiljaa kasvoista kasvoihin sinun kanssasi ja laulaa sinulle elämän omistusta tällä vaikenevalla, yli tulvehtivalla lomahetkellä.
6.
Poimi tämä pieni kukkanen ja ota se äläkä viivyttele, minä pelkään sen kuihtuvan ja tomuksi raukenevan.
Se ei ole saapa sijaa sinun kiehkurassasi, mutta kunnioita sitä kätesi tuskanpuristuksella ja poimi se pois! Pelkään, että päivä on päättyvä ennen kuin huomaankaan ja loppuva aika uhraamisen.
Vaikka sen väri ei ole syvä eikä sen tuoksu väkevä, käytä tämä kukkanen palvelukseesi ja poimi se niin kauan kuin aika on.
7.
Lauluni on luopunut koruistaan. Se ei upeile puvuin eikä somistimin. Koristeet voisivat häiritä yhteyttämme, ne muodostuisivat muuriksi meidän välillemme. Sinun kuiskauksesi voisi hukkua sanahelinään.
Runoilijaylpeyteni kuolee häpeään sinun kasvojesi edessä. Olen istunut jalkojesi juureen, oi mestari-runoilija! Salli minun tehdä elämäni vilpittömäksi ja yksinkertaiseksi kuin huilu, jonka sinä täytät sävelillä!
8.
Lapsi, joka on puettu ruhtinaalliseen vaatteukseen ja kantaa jalokiviä kaulassaan, kadottaa kaiken leikki-ilonsa, sillä hänen pukunsa vaivaa häntä joka askeleella.
Pelosta, että se voisi revetä tai tomuun tahrautua, hän pysyttelee kaukana maailmasta eikä tohdi tuskin liikkuakaan.
Äiti, sinun pakkokoreutesi ei ole mikään etu, jos se sulkee meidät pois maan terveellisestä tomusta, jos se riistää meiltä oikeuden astua suuren, yhteisen, inhimillisen elämän turulle.
9.
Houkka, joka koetat kantaa itseäsi omilla hartioillasi! Kerjäläinen, joka tulet omille ovillesi kerjäämään!
Laske taakkasi hänen käsiinsä, joka kaikki kantaa, äläkä katso taaksesi murhemielin!
Himosi sammuttaa heti lampun valon, jota sen henkäys koskettaa. Se on epäpyhä -- älä ota vastaan sen saastaisista käsistä mitään antimia. Ota vain, mitä pyhä rakkaus sinulle tarjoaa!
10.
Tässä on sinun astinlautasi, siellä lepäävät sinun jalkasi, missä elävät köyhimmät ja kurjimmat ja kadotetut.
Jos koetan sinuun päin kumartua, ei pääni saavuta syvyyttä, missä jalkasi lepäävät keskellä köyhimpiä ja kurjimpia ja kadotettuja.
Ylpeä ei voi koskaan sinua lähestyä nöyrien vaatteissa vaeltaessasi keskellä köyhimpiä ja kurjimpia ja kadotettuja.
Minun sydämeni ei löydä koskaan tietään sinne, missä sinä pidät ystävyyttä kera ystävättömien, keskellä köyhimpiä ja kurjimpia ja kadotettuja.
11.
Jätä tuo rukousnauhan ruikutus, helkytys ja kalistaminen! Ketä rukoilet sinä tässä yksinäisessä, himmeässä templinsopessa, sen suljetussa portissa? Avaa silmäsi ja katso, Jumalasi ei seiso edessäsi.
Hän on siellä, missä kyntäjä kyntää kovaa maankamaraansa ja missä kivenhakkaaja murtaa kiviään. Hän on heidän kansaan sateessa ja päivänpaisteessa ja hänen pukunsa on pölyyntynyt. Riisu pyhä vaippasi ja astu alas hänen luokseen maan tomuun!
Vapautus? Mistä on vapaus löydettävissä? Meidän mestarimme on riemumielin ottanut päälleen luomisen kahleet, hän on sidottu meihin ainiaaksi.
Tule tänne, jätä mietiskelysi, heitä kukkaset ja suitsutukset! Mitä se tekee, vaikka vaatteesi menisivät rikki ja tahrautuisivat? Mene vastaan hänelle, auta häntä hänen työssään hikiotsaisena.
12.
Aika, jota matkani vaatii, on pitkä ja tie on pitkä.
Minä tulin vaunuilla valon ensimmäisessä välähdyksessä ja jatkoin matkaani halki maailman erämaan ja jätin jälkeni moneen tähteen ja kiertotähteen.
Se tie on pisin, joka johtaa lähimmä itseäsi, ja se harjoitus on vaikein, jolla yksinkertaisin sävel saavutetaan.
Jokaiselle etäisimmälle ovelle täytyy vaeltajan kolkuttaa, siksi kuin hän saapuu omalleen, ja kaikkien ulkopuolisten maailmoiden läpi täytyy taivaltaa tullakseen vihdoin sisimpään pyhäkköön.
Ja minun katseeni liitelivät ja lentelivät laajalle, ennen kuin minä suljin silmäni ja sanoin: "Täällä sinä olet!"
Kysymys ja huuto: "Oi missä?" sulaa tuhansiin kyynelvirtoihin ja hukuttaa maailman tuohon tulvehtivaan vakuutukseen: "Minä olen!"
13.
Laulu, jota tulin laulamaan, jää tähän päivään saakka laulamattomaksi.
Minä käytin päiväni virittääkseni ja uudesta-virittääkseni soitintani.
En saanut siitä poljentoa, sanat eivät oikein sattuneet, vain toivomisen tuska on sydämessäni.
Kukka ei ole auennut, vain tuuli ohitse humisee.
En ole nähnyt hänen kasvojaan, en kuullut hänen ääntään, vain hänen hiljaisen askeleensa olen kuullut kadulla taloni edessä.
Pitkä päivä meni siihen, että koetin valmistaa hänelle istuinta permannolle. Mutta lamppu ei ole vielä sytytetty, enkä minä voi pyytää häntä huoneeseeni.
Elän toivossa saada tavata häntä, mutta vielä ei ole hetki tapaamisen.
14.
Minun toiveeni ovat monet, minun huutoni anelee armahdusta. Mutta sinä olet minut yhäti pelastanut tuolla jäykällä epäämiselläsi. Tuolla tuimalla armollasi olet sinä läpitunkenut elämäni.
Päivästä päivään teet minut suurten, yksinkertaisten armolahjojesi arvoiseksi, jotka minulle annoit pyytämättä -- taivaan valon, ruumiin, elämän ja hengen -- ja pelastat minut liiallisista toivomuksista.
On aikoja, jolloin viivyttelen ja vitkastelen, ja toisia aikoja, jolloin herään ja riennän päämäärääni etsimään. Mutta julmana kätkeydyt sinä minun edestäni.
Päivästä päivään teet, minulta aina kieltäen itsesi, minut arvoiseksi sinua täysin vastaanottamaan ja pelastat minut heikkojen, epävarmojen toiveiden vaarasta.
15.
Tässä olen sinulle lauluja laulaakseni. Minun paikkani on sinun salisi sopessa.
Minulla ei ole mitään tehtävää sinun maailmassasi. Hyödytön elämäni voi vain virrata säveliin vailla tarkoitusta.
Kun lyö äänettömän palveluksesi hetki keskiyön tummassa temppelissä, käske minua, mestarini, eteesi laulamaan!
Kun kultainen harppu on aamunkoitossa viritetty, tee minulle se kunnia, että käsket minun eteeni astua!
16.
Minulla on ollut kutsu tämän maailman juhlaan, ja niin on siunaus yllä elämäni. Minun silmäni ovat nähneet, minun korvani kuulleet.
Minun osani tässä juhlassa oli soittaa soitintani, ja minä olen tehnyt kaikki, mitä osasin.
Nyt kysyn minä, onko vihdoinkin tullut aika sisälle astua tohtiakseni ja sinun kasvosi nähdäkseni ja kumartaakseni sinua äänettömällä kunnioituksella.
17.
Minä varron vain rakkautta sen käsiin vihdoinkin antautuakseni. Siksi olen minä niin myöhäinen ja siksi olen minä niin moneen laiminlyöntiin vikapää.
Ne tulevat lakikirjoineen ja pykälineen minua sitoakseen, mutta minä pujahdan heiltä pakoon alati, sillä minä varron vain rakkautta, vihdoinkin sen käsiin antautuakseni.
Ihmiset moittivat minua ja nimittävät minua ajattelemattomaksi, enkä epäile, että he ovat oikeassa minua moittiessaan.