Part 8

Voi, miksi sitä toivoa! En jaksanut käskeä, en houkutella omaa mieltäni ylentymään, vaan painuin maahan voimattomana, tuskani runtelemana, epätoivoisena, kapinoiden itseäni vastaan, elämää ja kaikkeutta vastaan. Tunnustin olevani aikani lapsi.

Taju tuli luokseni toisesta huoneesta ikäänkuin olisi aavistanut tuskani.

-- Mikä nyt on? kysyi hän levottomana. Kasvojeni ilme lienee koskenut häneen.

Hänen läsnäolonsa auttoi minua hillitsemään mielenkuohuni ja yritin taas olla kuin tavallisesti. Olihan pojilla kylliksi taakkaa itsellään. En tahtonut lisätä sitä nimettömällä tuskallani.

-- Kunpa voisi matkustaa, nähdä vieraita maita ja ihmisiä! Voitko sinä ymmärtää sellaista halua? Se voi paisua minussa toisinaan kiduttavaksi kaipuuksi, puhuin hänelle yhä vielä kiihtyneenä, ja tunsin tosiaan, mitä sanoin.

-- Niin, nythän äidin pitää sitä tahtoa, kun ei kukaan minnekään pääse, sanoi hän hymähtäen, hiukan moittivalla äänellä. -- Mennään vain, minä tulen mukaan, lisäsi hän samalla, nyt jo täydesti nauraen.

-- Minne?

-- No, minne tahansa. Kilometri pohjoiseen, toinen etelään, itään tai länteen. Enempää ei äiti jaksakaan.

-- Lähdetään. Tämä sisällä oleminen masentaa ihmisen maan tasalle. Onpa somaa saada tuntea kykenevänsä liikkumaan. Epätietoisuus ja toimettomuus nostattaa painajaisia. Parempi olisi nähdä, kuulla, olla kokemassa, ehkä pahintakin, valitin yhä innoissani.

-- Mikä mammaa nyt sitten ajaa katsomaan kasvoista kasvoihin sitä, mikä on salaista ja hirmuista?

-- Sama kuin sinuakin.

-- Soisin tosiaan tapaavani hyvin pian Topon -- elävänä. Hänen katoamisensa hermostuttaa minua enemmän kuin oikeastaan sietäisin, sanoi Taju.

Arkiasussa, kiirehtimättä, astuimme halki kaupungin Söörnäisiin päin, yhä kauemmas viertotietä pitkin. Emme herättäneet kenenkään huomiota.

Ilma oli seestynyt, ja harvastaan nähty seutu, vaihteleva ympäristö virkisti mieltäni. Oudot ihmiset, joiden kasvoja en muistanut koskaan nähneeni, herättivät mielenkiintoni. Tein huomioita, joista juttelin Tajulle.

Hän näytti olevan hajamielinen, katseli vain eri tahoille.

-- Joko sinä väsyt, mamma? kysyi hän äkkiä, kun lakkasin juttelemasta.

-- Enhän toki, tämä on virkistävää. Katsohan tuota lautakojua tuolla kallion laidassa. Sehän on somaa.

-- Hiljaa! kuiskasi Taju tarttuen käteeni, jolla näytin suuntaa.

-- Mitä nyt?

-- Ei mitään, vastasi Taju katsellen salavihkaa sivuille.

Ihmisiä kulki samalla puolella kuin mekin. Kappaleen matkaa astuttuamme jäimme kahden kesken. Silloin Taju poikkesi tieltä parin pienen kallion välitse. Siellä oli aivan yksinäistä. Kuu paistoi kumman kirkkaasti, ja ensi lumi hohti ympärillämme, suoden lempeää valoaan hämärässä.

-- Tulimme tänne katsomaan, onko Toppo joutunut heidän käsiinsä, selitti Taju hiukan huohottaen sisäisestä jännityksestä.

Toppo oli heidän luokkansa ultimus, hyvä ja naiivi poika, joka aikoi papiksi.

-- Tuota lautakojuako sinä haet? kysyin hiljaa.

-- Poiketaan vasta kallion takana polulta. Siellä emme näy minnekään. Pääsemme sitten takaapäin perille.

Laskeuduimme polulta kallioista rinnettä myöten kojulle. Sen lautaliitokset olivat harvat, ja suurimmista raoista näimme selvästi kaksi miestä täysissä vaatteissa lattialla kuin hiljaa nukkuneina sikeään uneen. Vaatteistaan ja käsien muodosta päättäen he olivat ruumiillisen työn miehiä, nuoria ja kauniita.

-- Näetkös, kuinka kasvot ovat pysyneet kauniina? sanoin Tajulle.

-- Nuoria miehiä, kuiskasi Taju epävarmalla äänellä.

-- Niin, nuoruus hymyilee kuolemassakin.

-- Toppo ei ole täällä, totesi Taju helpotuksesta huokaisten.

-- Nämä ovat nähtävästi työväen omia, sanoin.

-- Pystyy ne luodit heihinkin, vastasi Taju katkerasti.

Näky oli järkyttänyt nuorukaista toisella tavalla kuin minua.

-- Kaikki samassa kadotuksessa, veli veljen, kansalainen kansalaisen. Kuka on vihollinen, mikä antaa syyn? kyselin.

-- Ihminen ei ole kone, ja siksi hän särkee kaiteet ja kaavat. Ihminen on voima.

Hänen sanansa olivat minulle aluksi arvoitusta, niin selviltä ja kirkkailta kuin ne kuuluivatkin.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Tarkoitan noita tuolla lautakojussa.

-- Tunsitko ehkä?

-- En, mutta näin.

-- Mitä sinä näit?

-- Kaksi uhria.

-- Uhria! huudahdin tajuamatta.

-- Järjestelmän uhria.

-- Nyt ymmärrän, oman järjestelmän, opin tai suunnan uhria.

-- Samahan se on, minkä nimilapun äiti siihen pistää. Se ei muuta asiaa. Ihminen, voima, on itse syy ja seuraus.

-- Mikä sinusta sitten on se voima?

-- Suuri tuntematon -- nimetön -- ääretön, samahan se on, kuinka sen määrittelemme. Emmehän kuitenkaan tajua.

Oli jo ehtinyt tulla myöhäinen ilta. Me kiipesimme jälleen kalliolle ja palasimme kaupunkiin. Järkyttävä näky oli uuvuttanut minua ja mieleni kaipasi turvalliseen rauhaan.

Kotiin tultuani kääriydyin peitteeseeni, mutta odottamatta palasi levottomuus uudestaan. Se tuli ajatuksen ilmestyksenä kuin kertona siitä, mitä olimme puhuneet, hämäränä ja ääriviivoja vailla: -- Ihminen ei taivu koneellisuuteen. Ihmisen täytyy se särkeä aina -- aina!

Olihan Taju niin sanonut, ja nyt minä sen käsitin.

Aamulla kysyin häneltä kuin jatkoksi edellisen illan mietiskelyyn:

-- Uskotko sinä, että maailmansota on syttynyt kehityksen pakottamana?

-- En, minä en usko mitään, kun en siitä mitään tiedä, vastasi hän.

-- Sinähän sanoit, ettei ihminen ole kone ja että järjestelmä on vain koneita varten. Meidän pitäisi siis kehittyä pois järjestelmästä, koneellisuudesta.

-- Hm, pelkään, että ihmisparat rakentavat yhä uusia järjestelmiä voidaksensa rikkoa ne ja raivostua ja sotia ja sopia ja viisastella kuin mamma nyt.

-- Siis aina vain tavoittelua loppumattomiin.

-- Tietysti, emmehän muuten olisi järkiolentoja.

-- Entä tunneolentoina?

-- Tunne alistuu.

-- Ei aina. Ihminen tahtoo persoonallisesti itselleen lohtua ja turvaa. Ajattele, että jompikumpi teistä kaatuisi. Kuinka minun silloin kävisi? Ja kuinka minä nytkään voin kestää, kun vaara ja uhka on edessä?

Taju pysyi vaiti. Näin hänestä, että se salaperäinen jokin, mikä niin usein teki itsensä tiettäväksi keskellämme, oli nytkin olemassa.

Hän tunsi vaistomaisesti, että sellainen henkinen taistelu, jonka kuumeinen ihmisrakkauteni oli heissäkin herättänyt, oli raskas ja ehdoton näinä murroksen aikoina.

Ehkä hänkin tunsi samoin kuin minäkin oman sydämensä sykinnässä maailmoja takovan vasaran iskuja.

V

Toppoa ei löydetty, ja Taju oli siitä alakuloinen ja hiukan ärtyinen. Siihen lienee ollut syynä myöskin työn paljous tiedusteluasemalla, jonka nuorukaiset olivat saaneet toimeen. Taju istui siellä kaiket päivät lähetellen ja saaden viestejä, joiden avulla voitiin pitää tapahtumien lankoja yhdessä. Asema oli muutettava melkein joka päivä, ettei voitaisi päästä sen jäljille.

Kuinka usein saatiin kuitenkin nähdä pelkän sattuman kaatavan varman yrityksen, ja tämä epätietoisuus ja vaara piti yllä ainaista levottomuutta.

Ainoana lohdutuksenani oli antautuminen kaitselmukselle. Se oli tullut minulle läheiseksi, teki minut rikkaaksi ja oli salainen rakkauteni ja elämäni sulostuttaja. Se auttoi minua uskomaan ihmisiin.

Ja kuitenkin pelkäsin ja kaihdoinkin Korkeimman ajattelemista. Peitin kasvoni Hänen edessään ja kääriydyin aineellisen ihmiseni verhoihin. Koskaan en ylettynyt Häneen niinkuin sieluni halusi. Ainoaksi valokseni jäi vain pyrkimys.

Aavistin tämän saman pyrkimyksen elävän pojissani, ja se tuli ilmi heidän antaumuksessaan. He tunsivat siinä kasvavansa ja täyttivät jo osaksi ne kiihkeät toiveet, joita olin heissä vaalinut ja hellinyt. He olivat sen kautta oman elämäni kruunu.

Tämä kaikki oli kuin vihkimystä ja valmistavaa hartautta siihen, mitä ei voi lähestyä epäpuhtain mielin, ei karsain tuntein eikä vihan kuohuttamana.

Heidän piti olla valonvartijoita sekasorrossa ja pimeydessä. Isänmaa turvautui nuorisoon, kansan kukkaan.

* * * * *

Pojat olivat taas olleet öitäkin poissa.

Talonmies ja hänen vaimonsa olivat punaisten urkkijoita, ja Tajun askelia oli tarkoin pidetty silmällä. Eukko seurasi häntä kaukaa, mutta Taju oli tiennyt sen alusta saakka eikä koskaan mennyt suoraan tiedusteluasemalle.

Apu naljaili eukon kanssa, joka lakaisi portaita, vihelteli huolettomana ja kantoi suurta kasvisalkkua, jossa oli "painettua".

-- Olisipa äiti nähnyt tänään sen Porras-Louhen matoisen, ainoan hampaan, kun se nauroi minulle. Minä vedin karvalakin päästäni ja valehtelin reippaasti: "Venäjällä kuuluu olevan autuaitten yhteiskunta!" "Niin onkin", sanoi eukko. "Meidän Taavi on siellä sen keisarinsijaisen sahvöörinä!"

-- Kumpikohan teistä paremmin valehteli?

-- Minulla oli papereita, vastasi Apu. -- Mutta kuuleppas nyt, mamma, illalla tulee kymmenen sankaria.

-- Jaha, puurokalaasi. Onkin juuri saatu maitoa kolme, sanoo kolme litraa.

-- Ihan jo väkisin tulee vesi suuhuni. Enkö minä saa maistaa? Pikkusen vain.

-- Entä kestit?

-- Kyllä minä odotankin. Saammeko lasin mieheen?

-- Ei riitä, puoli lasia saatte ja puuroa, mutta sinun on jauhettava jyvät.

-- No, heti paikalla niin kauan kuin tuulta riittää. Kahvimylly käymään, panen oikein hampaat irviin.

Pian oli mylly käynnissä, ja maitolasi ilmestyi äkkiä Avun silmien eteen.

-- Saat tullia.

-- Siunattu olkoon lehmä! sanoi Apu ja maisteli hitaasti ihanaa maitoa.

Illalla oli ilo ylimmillään. Tajun ja Avun sankarit kerääntyivät yksitellen tapaamatta Porras-Louhta.

Verhot tiiviisti ikkunoissa ja kaksinkertaiset ovet tiukasti lukossa. Palvelija oli uskollinen. Mitään vaaraa ei ollut.

-- Nyt eletään, vakuutti Taju.

-- Hyvä rouva Kannas, sanoi vanhin joukosta. -- Tämä on vapautta!

-- Olkaa hyvät, puuro odottaa!

Vati oli valtava, maitolasit täynnä ja riemu sen mukainen.

Jätin heidät viettämään iltaa keskenään. Heillä oli omat määrätyt tehtävänsä, vannotut salansa. He olivat kohtalotovereita, uskollisia elämässä ja kuolemassa. Tällä hetkellä heilui miekka heikossa langassa heidän päänsä päällä. Heidän oli tapana siirtyä kaupungilla paikasta toiseen, nukkuen yönsä milloin minkin tutun sohvalla tai salakomerossa. Huomasihan sen heidän katseestaankin, tuon henkipaton rauhattomuuden.

En ollut koskaan tuntenut vieraanvaraisuuden riemua niin ihanaksi kuin sinä iltana, vähän väliä kuullessani salista heidän raikasta nauruaan. Levottomuuden pauhu ja etäisen uhan taika pakeni. Vaanivat tuhonhenget väistivät nuoruuden elämäniloa, jääden tuijottamaan omaa nurjuuttaan. Minä tunsin kodissani poikaparven ehdottoman ja voitollisen toivon. He tekivät suunnitelmiaan tuolla suljettujen ovien takana levollisina ja leikkiä laskien. Heidän raikkaissa äänissään ei tuntunut epäilyksen sointua. Valhe ja kierteleminen oli heille vierasta, mutta pakko luki lakia eikä suosinut sattumaa, joka on heikkouden seuralainen. Oli siis välttämätöntä turvautua voimaan, henkiseen ja ruumiilliseen, mutta sen piti olla keventävä, vapaa liitto, ei kytkemistä eikä raskasta kahletta.

Aurinko tekee kauniiksi, ja he olivat kaikki kasvaneet päivän puolella. Valo oli kudottu heidän sieluunsa ja ruumiiseensa. Yhtyneinä he olivat välkkyvä, väkevä virta, joka säilyttää voimansa ja särkee esteet juoksunsa leikkaavalla suoruudella.

Ajatuksissani näin toisen, samaa päämäärää kohti pyrkivän virran, joka nousi maan uumenista, pyhistä hetteistä, syvistä soista ja rämeistä, laajeni järviksi ja ulapoiksi ja jatkoi jokena juoksuaan. Se teki ihmeellisiä töitä, raatoi raskaan taakan alla ja purkautui vettensä painosta vallattomana koskena alas jyrkännettä, pärskyen vaahdoksi hillittömässä syöksyssä.

Minä näin yhä selvemmin noiden kahden virran juoksun. Ne olivat uurtaneet uraansa vuosisatoja kerran yhtyäkseen, mutta liian vastakkaisilta suunnilta.

Voi ihminen! Vapisin pelosta nähdessäni tuon kauhean hetken armottomana pakkojuoksuna työntyvän yhä lähemmäksi.

Taju ja Apu temmattaisiin minulta, kärsivänä seuraisi sieluni heitä tuolla matkalla.

Painoin pääni nöyrästi alas, mutta mitä oli tämä nöyryys, jossa järki, sydän, tahto kapinoi? Jokin nousi minussa syyttämään ihmisiä järjettömiksi, sydämettömiksi ja tahdottomiksi tuhon välikappaleiksi! Ja kuitenkin tiesin, että tämä oli vain inhimillistä elämän menoa.

Tänään, huomenna, ylihuomenna saisin vielä nähdä poikani -- ehkä koko elämäni ajan, mutta heidät voitaisiin myös tehdä olemattomiksi milloin tahansa. Voi, kestäisinkö tätä epätietoisuutta?

Ja kuitenkin hymyilin, toimin, nauroin, elin täydesti, ehkä runsaammin kuin koskaan ennen. Elämä oli kuin ihmeellistä satua, voimien jännitystä, jokapäiväisestä niukasta leivästä taistelemista, tulevan ja nykyajan aatteiden pohtimista!

* * * * *

-- Pojat, älkää syökö tänään kaikkea leipää, huomenna ei vielä saa uutta! oli minun pakko sanoa pöydässä.

Apu katsoi Tajuun, joka aikoi kurkottaa kättään akanaista kannikkaa kohti, mutta jätti sen tekemättä.

He nauroivat heleästi pöydästä noustessaan, ja oma nälkäni haihtui. Ihanaa oli nähdä nälkääkin rakkaiden keralla.

-- Nukutaan sen sijaan. Olivathan punikitkin niin viisaita, että määräsivät pysymään pöksässä jo aikaisin illalla. Se lihottaa, ivaili Apu.

-- Ei se syöminen niin tärkeätä olekaan, lohdutti Taju. -- Kun on tyhjää aikaa, niin syöhän sitä. Työssä ei sellaista muistakaan.

-- Jättäkää te leipähuolet niille, joille se kuuluu, isälle ja minulle. Huoli ei ole hyödyllistä. Sen näkee isästä. Hän laihtuu. Te molemmat vain pulskistutte. Minä en huolehdi, en laihdu, enkä liho.

-- Äiti elää pelkästä ruuanhaalimisen onnesta, selitti Taju.

-- Niin, onhan sekin nautintoa: seistä tuntikausia joka päivä jonossa, kulkea jalkaisin ja ajopeleillä kaikenlaisilla teillä ja seuduilla ostoksilla ja itkien katsella tyhjäksi kalvettuja hevosenluita kauppatorin pöydillä. Ja tämä akanakannikka on ihanaa herrasväen herkkuleipää. Mutta entä vehnäjyväsäkit ja kymmenen hehtoa perunoita? Niissä on minun iloni.

-- Vehnät minä toin pulskasti! kehaisi Taju, -- ja perunat mamma kai on jo vähitellen jakanut niille, joilla ei ole mitään.

-- Sitä suuremmalla ilolla syömme jouluna loput. Ja sitten kyllä jo valkenee. Taju vihelsi. -- Sitten vasta aletaan.

-- Mitä te alatte? kysyin niin levollisena, että Taju katsoi minuun ihmeissään.

-- Mekö? Niin yleensä aletaan, sanoi hän viisastellen.

-- Ota selvä sinusta, diplomaatti. Joulun kai me saamme viettää rauhassa kinkun ääressä. Ilma-täti on ruokkinut siellä maalla meille yhden jalan.

-- Kokonaisen jalan. Se on suurenmoista! iloitsi Apu.

-- Aina me vain puhumme nykyään ruuasta! huomautti Heikki. -- Saatko sinä syntymään jouluksi nisuleipää? lisäsi hän veikeästi.

Pojat remahtivat nauramaan.

-- Isä haaveilee ihania asioita! huusi Apu toisesta huoneesta.

-- Siitä tulee yllätys, jos saan, sanoin salaperäisenä.

Seuraavana päivänä leivoin nisuleipäkakun, ja se vietiin syntymäpäivälahjaksi Säteelle.

Apu sai antaa sen komeassa suklaativakkasessa, ja ilo oli suuri.

VI

Oliko oikeastaan mitään muutosta elämässämme tapahtunut?

Me tulimme Siiri-tädin luo Sädettä onnittelemaan niinkuin tapamme oli. Nyt oli kakku tuliaisina, ennen oli ollut kirja tai kukka.

Kadulla kulki punaisten joukkue, ja autot toitottivat huristaen hurjaa kyytiä miesjoukko lastinaan. Muuta merkillisempää ei havaittu.

Siiri-tädin kahvipöytä oli kaunis kuten aina ennenkin. Leivokset kyllä tummempia kuin edellisenä vuonna, mutta maittavia. Mieliala oli hilpeä, ja aika lensi kuin siivillä jutellessamme -- ruuasta.

Eikä kuitenkaan ollut kuin ennen.

Apu oli kyllä tänään unohtanut nykyisyyden ja todellisuuden. Hänen sydämessään oli valo, ja se säteili. Me voimme sen nähdä hänen kasvojensa loisteesta. Hän piteli Säteen somaa käsilaukkua, ikäänkuin se olisi ollut elävä ja tunteva olento, painoi sitä poskelleen jutellessaan toisten nuorten parissa. Tämän kodin ilma oli siirtänyt hänet siihen elämään, jolla oli määrätty ja varma tarkoitus -- ihana todellisuus.

-- Itsestään selvä! sanoi hän vastineeksi jonkun väitteeseen astuessani heidän piiriinsä.

-- Mikä niin? kysyin.

-- Että elämällä on tarkoitus, väittää Apu, selitti eräs pojista.

Apu katsoi Säteeseen, ja he hymyilivät.

-- Mitä sinä sanot, Säde? tiedusteli Apu.

-- En minä tiedä. Minä elän, eiköhän se ole käsitettävä niin?

-- Sitähän minäkin! riemuitsi Apu.

-- Onhan ajalla ero, kuinka se pitää käsittää. Ajatelkaamme vain ennen sotaa: "leben und leben lassen", rentonaan elää, aikaa ja varaa oli. Entä nyt? Liverränkö rakkaalleni vuosimääriä? Onko aikaa sellaiseen?

-- Ei! huusi Apu. -- Syleillä kultaansa kerta kaikkiaan ja sitten -- kohta lyö hetki. Ehkei tavata milloinkaan!

Hänen äänensä painui hiukan, ja Säde muuttui vakavaksi, käänsi pois päänsä ja poistui toiseen huoneeseen. Ehdin nähdä kyyneleen tummissa silmäripsissä.

Tämä vaaran läheneminen antoi elämälle ja hetkelle sisällystä ja samalla viehätystä. Se työnsi sydämet lähemmäksi toisiaan, tuntemattomatkin joutuivat kohtalotovereiksi. Ja rakkaus löysi siitä pyhätön, sai aiheen antaa paljon.

Nämä kaksi lasta, Säde ja Apu, eivät vielä tunteneet rakkautta. Heille oli surunvoittoinen, mieluisa yhdessäolo, toistensa näkeminen, äänen kuuleminen jo paljon, sai silmät loistamaan. He eivät tarvinneet sanoja, ja hyväilyt olisivat heitä peloittaneet ensi lemmen kainossa mieltymyksessä.

Säde askarrutti kuitenkin aina Avun ajatuksia. Kävellessämme kaupungilla hän ilmaisi sen.

-- Äiti, eikö tuo tyttö muistuta Sädettä? saattoi hän sanoa, katsellen edellään astuvaa outoa tyttöä, vaikka puhelimme muista asioista. Taikka nähdessämme kirjakaupan ikkunassa jonkun uutuuden hän innostui arvailemaan: -- Näinköhän tuo olisi Säteelle mieleen. Käydäänkö katsomassa?

Iltapäivisin hän useimmiten harhaili Säteen kodin tienoilla, ellei voinut mennä suoraan Siiri-tädin luo. Hyvin voin kuvitella, kuinka hänen sydämensä sykki voitonriemusta nähdessään Säteen tulevan kotoa ja astuvan hymyillen vastaan ikäänkuin kohtaus olisi ollut sovittu. Sellainen sattuma oli paljon ihanampi onnenhetki kuin edeltäpäin suunniteltu. Se antoi kaikkein kauneimman hymyn ja tosimman katseen. Se oli jo suunnaton voitto ja riemun aihe, josta riitti hilpeyttä kummallekin pitkiksi ajoiksi.

Maailma oli heille niin ihana, aurinko kirkas pilvenkin takana. Entä nuo rakkaat ihmiset -- miksi he oikeastaan toisiaan vainosivat? Eivätkö he tienneet siitä salaperäisestä, mikä oli selviämässä näille kahdelle? Typeriä he varmasti olivat nuo, punaiset ja valkoiset. He eivät ymmärtäneet, että Kaivopuisto oli houkutteleva onnenpaikka, kun siellä sai astella kahden, käsi kädessä, näin joulun alla leveäksi ajetulla lumisella tiellä.

Näiltä retkiltään tulleena Apu jutteli sydämensä kyllyydestä:

-- Minä tahtoisin nyt huutaa noille ryssille ja muille tappelupukareille: kädet ylös! Tyhjentäisin luodit kivääreistä ja patruunat vöistä ja sitten nauraisin. Tapelkaa, ampukaa, pojat! Itse minä katselisin heidän naamarustinkiaan, kun ei tappelu kävisi. Ja jos minulla olisi valta, niin komentaisin heidät kaikki putkaan järkeä saamaan.

-- Erittäin viisaita ajatuksia, poikaseni, mutta ikävä kyllä mahdottomia toteuttaa, huokasin nauraen hänen kanssaan.

-- Niin, mutta kun ei voi vihata ketään. Kuinka sitä sitten tahtoisi lyödä kuoliaaksi?

-- Sodassa, tarkoitat...?

-- Niin, sodassa juuri.

-- Oletko sitä kauan ajatellut? -- Aina välillä, kun kovalle ottaa.

-- Eihän sinun pidäkään lyödä kuoliaaksi.

-- Jos kerran leikkiin menee, niin täytyy.

-- Oletko sitten miettinyt valmiiksi menosi?

-- En, sehän se juuri onkin pulma. Minun tuntoni nousee sitä hulluutta vastaan, joka nyt riivaa ihmisiä, vaikka olisinhan valmis iskemään iskijöitä, mutta kun ajattelen...

-- Mitä sitten...?

-- He ovat omia ihmisiä, omia kansalaisia. Ja muutenkin, tuntoni panee vastaan, enkä luule voivani nostaa asetta surmaamaan. Minua melkein naurattaa, kun ajattelen, että minäkin tulisin siihen villiin, puhui hän kasvot kirkkaina.

Jumalan kiitos, sotavimma ei vielä ollut tarttunut häneen. Mutta hän oli alkanut ajatella.

-- Sinulla ei ole mitään pakkoa, se on muistettava.

-- Ja sen vuoksi juuri onkin mentävä, ja ellen voi tehdä niinkuin määrä on, tulee minusta kavaltaja.

Se sana sävähdytti minua, ja kaameiden ajatusten raivoisa parvi sylvähti esiin.

Kavaltaja, mitä merkitsee olla kavaltaja? Saattaa vaaran alaisiksi toverit, omaiset, isänmaa ja hyvä asia, ottaa päällensä viha ja kirous. Päivä ei paista kavaltajalle samoin kuin muille ihmisille. Se ilkkuu häntä kirkkaudellaan ja paljastaa hänelle itselleen oman ristiriidan. Uni pakenee hänen vuodettaan tai antaa tuskallisia näkyjä. Elämä painaa pimentoihin, joissa ei milloinkaan löydä ystävän kättä eikä kuule hellyyden ääntä.

Käännyin pois, en jaksanut kestää Avun viatonta katsetta. Hän ei ollut vielä sukeltanut ristiriidan pohjalle, se oli hänelle ehkä vain väläykseltä näyttäytynyt.

Ja jos hän tietensä joutuisi syypääksi toisen ihmisen kuolemaan, ei tuska olisi siitä lievempi. Kaatuneellakin on rakkaansa, joiden kaiho ja suru elää kymmeniä vuosia raskaana ja syyttävänä. Jos hän sitten astuisi onnelliseen kotiinsa, muistaisi hän sen riistäneensä toisilta. Jos morsian painautuisi hänen povellensa, nousisi hänen eteensä kuva toisesta, joka rakastaan kaipaisi. Jos lapsi ojentaisi kättänsä, täytyisi hänen ajatuksissaan nähdä isätön edessänsä.

Päästäkseni näistä mielikuvista, huudahdin:

-- Entä Säde, mitä hän sanoo?

-- Säde on samaa mieltä kuin minä.

-- Eikö hän tahdo, että menet?

-- Kyllä, mutta hän on nainen ja epäjohdonmukainen eikä siis voi sulattaa sodan julmuutta ja ihmisen tappamista!

-- Aiotko siis mennä sotaan, jos tarvitaan?

-- Minä menen ja teen siellä sen kuin voin tehdä muita tappamatta. Älä huoli surra, äiti, minä kyllä selviän tästä. Huomenna on taas uusi päivä. Ja tänään on ollut oikein hauskaa.

-- Niin, sinun taivaasi on nyt kirkas. Niin kauan kuin Säde säteilee, on sinulla aina kesä, aina pyhä ja aina kaunis ilma, vaikka on kylmä talvi ja sota oven edessä.

-- Kun ei vain ajattele, niin meneehän elämä hyvin, sanoi hän ja yritti viheltää.

Olin levollinen, sillä hänen silmissään ja kasvoissaan loisti ilo.

-- Kun meille käy hyvin ja elämä hymyilee, niin kaikki ihmiset ovat kultaisia, kauniita ja hyviä. Miksi siis tehdä heille pahaa?

-- Säde ja minä pidämme kaikista ihmisistä, sanoi hän lapsellisesti.

-- He ovat yhtä kultaisia kuin te itsekin. Mutta ajatteles, ellei Säde olisi sinulle armollinen ja ihmiset tekisivät vääryyttä, julmuutta, ja sinä joutuisit kärsimään, kestäisikö uskosi hyvään?

Apu punastui.

-- En minä ole enää lapsi, äiti, vaikka sinä aina olet taipuvainen sitä uskomaan, sanoi hän muuttuen vakavaksi.

-- Sinä siis tahdot uskoa hyvään ja olet tietoinen elämän todellisuudesta.

-- Minä en ainoastaan tahdo uskoa, minä uskon hyvään!

Hänen varmuutensa rauhoitti minua.

-- Minä tahdoin vain painostaa sitä, että uskosi vaatii pohjaa.

-- Minä otan tuekseni kaikki, mitä olen lukenut ja oppinut, miettinyt ja keksinyt, urheillut ja hurjaillut ja sinua kiusoitellut, mamma!

-- Niin, nyt sinun ristiriidaltasi taittuu kärki, mutta pian sinä seisot vastatusten oman itsesi kanssa, ja silloin on taas edessä: joko -- taikka.

-- Olisiko sitten parempi aina hautoa ja hautoa? Kun kerran uskoo päässeensä pohjaan saakka, on saanut vakaumuksen ... mutta hitto soikoon, voihan pettymyskin tulla, kuka sitä siihen jää tuijottamaan! intoili hän jälleen vapautuneena vakavuudestaan.

-- Minä olen oikein tyytyväinen, kun et jää tuijottamaan. Ajattelin vain, että sinä olet miettinyt näitä asioita, sillä ratkaisu voi pian tulla. Sota on edessämme, takanamme, kotona ja maailmalla.

-- Olen ajatellut enemmän kuin luuletkaan ja tehnyt aloitteita. Minä olen mukana oman ryhmäni valmistuksissa.

Eihän se ollut mitään odottamatonta, ja kuitenkin tämä varmuus laskeutui painoksi tunnolleni.

-- Täytyyhän sitä hiukan katsoa tulevaisuuteen. Ja sitäpaitsi minä tunnen olevani yhtä nousevien joukossa. Heidän tuskansa, ristiriitansa ja hätänsä, elämän ja kuoleman ehto kuuluu meille yhteisesti aivan kuin kullekin erikoisesti. Se lukee lakinsa ja antaa komennon, josta en voi enkä tahdo tinkiä, puhui hän.

-- Sodalla on aina suuri lumousvoima nuorukaiseen, sanoin enkä voinut olla hymyilemättä hänen innolleen.