Part 7

Chapter 73,043 wordsPublic domain

-- Etkö jo pian aio jättää tätä renginhommaasi, kun jo lähenee syksy, ja se isäntäsikin on niin itara. Sinä laihdut liiaksi. Minä pelkään yhä pahemmin.

-- Isäntää en ota lukuun, eväistä pidät sinä hyvän huolen, ja kaupunkilaiset saavat veneestäni sentään tuntuvasti syötävää. Se on meidän pyhä veromme ihmisille, eikä sitä sovi jättää maksamatta. Se asia se nyt painaa paljon, sillä ensi talvi koettelee jo voimiamme.

-- Eikö puutarhasi ala jo pian olla tyhjä?

-- Sinä et ymmärrä ollenkaan tätä alaa. Nythän se vasta alkaa olla ehtymätön. Sadon korjuu näin vähitellen on hirmuinen homma. Pitäisikö minun nyt jättää, kun työn hedelmät ja kalliisti ostettu tulos ovat käsissäni ja sormistani vuotaa kaupungille hunajaa ja mansikoita, marjoja kaikenlaisia ja juurikkaita, hedelmiä, vaikka mitä hyvää.

-- Sinä rakastut siihen lopulta liiaksi.

-- Nyt sinä puhut samalla tavalla kuin Siiri-täti ja Säde. He ovat myöskin kokolailla kateellisia tästä puutarharakkaudestani. Ajattelehan hiukan. Enhän minä olisi voinut kestää koko kesää ilman tätä rakkauttani itse työhön, sanoi hän vakuuttavasti.

-- Sinulla on tuo siunattu ominaisuus antautua ja eläytyä työhösi ja iloita siitä, lapsi!

-- Eikö se ole parempi muillekin, kun niin on? Mutta ilo tässä sentään taitaa jäädä yksinomaan kaupunkilaisille, jotka ottavat kaalit ja lantut ja kaikki purkkiherkut, ja isäntäni itara sydän on autuas rahoista. Länttäiset kengät, loppuun kulutettu keväinen puku ja räysähattu ovat minulla ainakin näkyvänä tuloksena koko kesän raatamisesta, ellen ota lukuun onttoja poskiani, jotka keväällä olivat niin pulleat. Äiti, onko sinulla hyvä suurus, paljon ruokaa? Minä olen ihan näännyksissä. Koko viikko perunoita ja silakkaa, homeista kaurapuuroa -- hyi!

Apu oli hetken aikaa totinen, enkä tahtonut häiritä hänen mietteitään. Aavistin saaneeni pienen otteen ja pidättelin henkeäni, odotellen käännettä. Oi, kuinka kiihkeästi sitä toivoin!

Vaara oli olemassa, ei ainoastaan siinä, että hän myrskyssä oli kurjassa moottoriveneessään aina alttiina joutumaan meren uhriksi, vaan oman kiihkeän luonteensa vuoksi. Tuo ehdottomuus: joko -- taikka, alttius antaa kaikkensa, unohtua tyyten hetkeen, ponnistukseen, paloitella elämänsä katsomatta tulevaisuuteen, se tuotti minulle tuskan öitä ja levottomia päiviä.

-- Etkö tosiaankaan voisi jo viikon päästä jäädä kotiin? Pitäisihän levätäkin, ennenkuin luvut taas alkavat, ja saada lihaa luihisi.

-- Ehkä, kunhan nyt katson. Tytöt kyllä aikovat pian lähteä, ja nekin ovat uhranneet, muista se, sinä pessimisti! sanoi hän hiukan taipuen.

-- Siis viikon päästä jäät kai kotiin, sinä uhripappi. Nyt saat mukaasi pitkän nisupullan. Minä olen sitä säilytellyt sinua varten. Syö se itse.

-- Se olisi mainio tytöille läksiäiskahvin kera! sanoi hän veitikka silmissään.

-- Oletpa sinä merkillinen. Lupaatko syödä tämän, jos annan toisen kemujasi varten?

-- No, niin herttaisen mielelläni! huudahti hän innostuneena. -- Paljonhan sinulla onkin!

-- Eihän sinun laihuuteesi mikään taida pystyä.

-- Onhan minulla taskut lihavat, vastasi hän nauraen, painellessaan pullia sadetakkinsa tilaviin taskuihin.

Sitten hän harppoi alas portaita hiljaa vihellellen. Sitä tuskin kuuli, ja kuitenkin siinä oli rajatonta riemua, elämän voittoa ja huolettomuutta.

Hän oli tänä kesänä paljon kehittynyt ja näki nyt elämänsä uudessa valossa. Suuri ikkuna oli avautunut kodin seinästä ulos elämään. Rakkaus oli koskettanut hänen sydäntään ja ottanut palvelukseensa hänen sielussaan uinuvat voimat. Siinäkin hän oli jälleen tapaisensa. Ei suinkaan tietoisesti eikä ponnistellen, vaan aluksi leikkien, ja rajattoman hilpeänä hän antoi sydämensä ehdottomasti ja ainaisesti.

Säde oli vielä lapsi eikä tajunnut itseään enempää kuin toisenkaan tunnetta. Hän oli kuin puoleksi auennut kukka, mutta sellaisenaan se ainoa, jonka olemus pojalleni avasi salaperäisellä lumollaan niin paljon muuta houkuttelevaa ja tavoiteltavaa. Hän herätti Avussa kunnianhimoa, joka ei kuitenkaan voinut ilmetä muulla tavalla kuin itsensä uhraamisena, sillä Apu ei koskaan voinut jäädä elämän antimista velkaa. Hänen piti maksaa täydesti ja antaa vielä vastalahja. Se oli hänen ylpeytensä ja kunnianhimonsa.

Kun Säde moitti hänen työskentelyään renkinä, oli se Avulle katkeraa iloa. Hän ylpeili siitä ja kärsi.

Vähän hän tajusi minun epämääräistä tuskaani ja pelkoani tulevaisuuden varalta, kasvaessaan yhä lujemmaksi ehdottomuudessaan. Jokainen uusi onnistunut koe ylivoimaisessa ja vaikeassa lujitti hänen erikoisuuttaan, ruokkien sitä runsaalla riemulla ja voimantunnolla.

Syksy oli tullut ja talvikauden elämä jälleen alkanut säännöllisenä niinkuin ennenkin, eikä kuitenkaan päästy vapautumaan ahdistavasta epävarmuuden tunteesta.

Taju istui tuntimäärät työpöytänsä ääressä, silmä mikroskoopissa, tutkien sammaliaan ja jäkäliään ja kaikenlaisia loiskasveja. Yhä enemmän ilmestyi pieniä paperikoteloita. Itikkalaatikot ja perhossäiliöt olivat myöskin usein esillä ja saivat jonkun arvokkaan lisän.

Olin kuitenkin vainuavinani, ettei Tajun syvämietteisyys rajoittunut vain näihin luonnonilmiöihin, joita ei kyetä pelkällä silmällä eroittamaan. Hän oli varmasti tietoinen ajan vaarallisesta käymistilasta. Tapansa mukaan hän ei syventynyt siihen ainoastaan mietiskellen, epämääräisiä ajatuksia hautoen, vaan katsoi itse tosiasioita silmästä silmään, jopa niitä tutkikin sisäisen mikroskooppinsa avulla. Hän oli mukana valmistavassa, miehestä mieheen käyvässä toiminnassa, joka silloin tällöin pulpahti ilmi. Toverikunnan luottamusmiehenä hänellä kai oli siinä suurikin osansa, mutta tavallinen ihminen ei pystynyt saamaan Tajusta selvää, mitä hänen mielessään liikkui, ei edes osapuilleen, vielä vähemmän, mitä hän tiesi ja tahtoi.

Taju oli syntyvien tapahtumien henkivartija. Näki niiden nousevan ja kasvavan, säilytti niistä erikoiskuvat, aikojen tullen liittääkseen ne kokonaisuudeksi. Sillä välillä ne olivat hänen nuoressa sielussaan kirkkaina ja selvinä kuin vesi syvän kaivon pohjalla. Turhaa oli urkkia häneltä mitään arvailemalla tai puheisiin houkuttelemalla. Hän hymyili ja vakavustui aina sitä mukaa kuin keskustelusta johtui, mutta pysyi saavuttamattomana. Ja kuitenkin hän oli taipuvainen, vailla jyrkkyyttä ja kovuutta -- melkeinpä tuntui siltä kuin hän olisi ollut veltto. Hänessä ei ollut voimaperäisyyttä, ei mitään tempovaa eikä ponnistelevaa.

Ei olisi kannattanut pyytää häntä tuomaan vajasta halkoja tai noutamaan perunasäkkiä kelkalla. Sellainen ei häntä miellyttänyt, mutta kun oli maalta tuotava kotiin hehto vehnäjyviä, toimitti hän sen perin yksinkertaisesti: pisti jyväsäkin suureen koriin, joka matkatavarana tuli kun tulikin onnellisesti perille.

Hänen luotettava ryhtinsä ja viaton hymyilynsä olisi riisunut aseet pahimmaltakin epäilijältä. Ja niin me saimme Tajun ansiosta ja vahvan kahvimyllyn avulla, joka jauhoi jyvät, kireimmän puutteen aikana syödä vehnäleipää ja puuroa. Myllyparka kitisi ja narskui kaiket päivät, ja Apu toimi ahkerana myllärinä nauraen ja hoilaten, ellei sattunut omaa tärkeämpää hommaa.

Mutta ilmassa oli odotusta ja kaiken takana valvontaa. Viestit kulkivat miehestä mieheen. Salainen vaistoni vainusi tulta; oli kuin silmiäni kirveltävää savua, kuin kulon käryä tuhon sanomana sodan mailta, joka levisi jo omille tanhuville.

Venäläisen sotaväen pahat työt pitkin maata kävivät yhä röyhkeämmiksi ja nostivat poikien poskille suuttumuksen punan aina kun siitä tuli puhe.

Se koski meitä niin ihmeen läheisesti kuin persoonallinen loukkaus, ikäänkuin ne metsät, joita he hävittivät, olisivat meidän omiamme, kuin ne vedet, joista he dynamiitilla pyydystivät kaloja, taikka heidän ryöstämänsä huvilat olisivat kuuluneet meille ja heidän murhaamansa ihmiset olleet meidän omaisiamme.

Isku iskulta kävi olomme yhä tukalammaksi, kun yksityiskuvaukset kertoivat omien punaistemme osallisuudesta muukalaisten hirmutöissä.

Onnettomuussanomien saatto kerääntyi kuin mustat pilvet taivaanrannalle, kuin ukonilman uhka, josta voi leimahtaa ja jyrähtää, josta voi singota isku omaan nurkkaan samoin kuin naapurinkin.

Turvattomuuden tunne oli pahempi nyt kuin keväällä vallankumouksen ensi puuskan purkautuessa meidänkin maassamme veritöihin.

Muistan vielä elävästi, kuinka Taju eräänä päivänä tuli kotiin ihan harmaana kasvoiltaan, suuret, siniset silmät levällään sanattomasta kauhusta.

-- Mikä nyt on, lapsi kulta? Sinähän olet suunniltasi! sanoin säikähtäneenä.

-- Äiti ei nyt liioittele, lohdutteli hän ja yritti tekeytyä levolliseksi. -- Ei se meitä koske.

-- Kerro kuitenkin. Meitä koskee kaikki, mikä muitakin.

-- Ryssät ne vain mekkaloi, vastasi hän koettaen haihduttaa mielestään jotakin hirveää näkyä.

-- Etkö voi kertoa, mitä se oli? pyysi nyt Apukin.

-- Pelkkä sattuma. Tulimme juuri alas "polista", kun toisella puolen katua käveli venäläinen upseeri ja vastaan tuli kaksi kiväärillä varustettua sotamiestä. He pysäyttivät upseerin ja vaihtoivat keskenään jonkun sanan, ja sitten sotilaat repivät upseerilta olkalaput. Kun se oli tehty, sanoi upseeri jotakin, ja silloin sotamiehet löivät häntä kiväärinperillä päähän, niin että hän tuupertui kadulle ja jäi siihen verissään virumaan. Sotilaat jatkoivat tyynesti matkaansa.

Silloin kauhistuimme, vaikka se haihtui jälleen mielestämme.

Mutta suhteessamme kärsiviin oman maan ihmisiin oli jotakin salaperäistä, omaista, ehdottoman yhteenkuuluvaisuuden tuntoa. Olimme heistä vastuussa samalla kun tunsimme itsemme turvatuiksi. Jokin uusi voima kasvoi vähä vähältä tietoisuuteemme ja ikäänkuin heikensi, työnsi syrjään oman erikoisuutemme.

Ymmärsin hyvin poikieni kasvavan innon, joka kutsui heitä työhön, sillä yhteinen hätä oli pyhästi velvoittava eikä kärsimys saanut paisua tyranniksemme. Pyrkimys vapauteen ja itsenäisyyteen ruumistui maan nuorisossa, niin että se aseettomanakin liittyi lujaksi muuriksi pahaa vastaan, hetkeäkään epäilemättä oikeuden voittoa.

-- Täytyyhän päivän nousta niin kauan kuin maa pyörii! huudahti Apu.

Hän suoristautui tätä sanoessaan täyteen mittaansa, ja minusta tuntui kuin hän jo olisi kasvanut ja kehittynyt mieheksi. Hänen silmissään oli tiukka katse ja suuri pää taaksepäin kenossa, samalla kun ylpeä uhma vapisutti huulia. Hänen poskensa olivat veren kuohumisesta punaiset.

-- Meillä palautetaan järjestys niin totta kuin meillä kullakin on suomalainen sydän rinnassa ja kaksi tukevaa kättä, ja kukin tekee, niinkuin hänen paras luontonsa vaatii. Se on minun lakini! jatkoi hän.

Hänen nuorekas voimantuntonsa sokaisi minut, ja hänen sanansa olivat mielestäni sopusoinnussa sen kanssa, mitä meillä kaikilla sydämissä liikkui.

Mikään hirmusanoma ei kuitenkaan pystynyt tukehduttamaan Avun elämäniloa enempää kuin Tajunkaan. Kaiken uhalla he vaelsivat yhdessä vapaahetkinään illanvietoissa ikäistensä kanssa, ja viaton ilonpito oli leimuavaa vapaudenkiihkoa, joka tähtäsi pontevasti sinkautetun nuolensa elämänauringon, itse olemassaolon sydämeen. Kuolema ja elämän voitto saattoi olla heitä yhtä lähellä, mutta tällä hetkellä he elivät, ja heillä oli hallussaan kaikki käyttämätön voimansa valmiina milloin tahansa ryhtymään ratkaisevaan otteluun.

Päivä päivältä kävi jännitys yhä kireämmäksi, piti varustautua hyökkäystä vastaanottamaan, puolustaa mielipiteitään ja suunnitelmiaan, varoa salassa hiipivää henkistä tartuntaa. Joka hetki oli pidettävä päämäärää silmällä, lepäämättä annettava kaikki voima sen saavuttamiseksi. Voitto oli yhtä välttämätön kuin hengitettävä ilma.

Näin he yhä innostivat itseään ja toisiaan siihenkin, mikä ensin tuntui kammottavalta -- aseelliseen vastarintaan.

-- Siihen on pakko! vakuuttivat he itselleen ja toimivat sen mukaan, saaden yhä uutta yllykettä jokapäiväisistä väkivaltaisuuden viesteistä.

Apu oli kuohuksissa. Hänen tulinen verensä oli syttynyt ja voimantunto yhä lisääntynyt. -- Eteenpäin, nopeasti eteenpäin! jyskytti hänen rinnassaan.

Hänen mielikuvituksensa ja tahtonsa paisui jättimäiseksi aalloksi, riehahti huipulla pärskeeksi, painui taas uomaansa, mutta joutui jälleen kurimukseen ja ponnahti entistä korkeammalle, kunnes sai selvän suunnan ja muodon ja antoi voimanlisän käytännön palveluksessa. Hän oli hartaasti mukana toverusten suunnitellessa toimintaa, kiihkoili ja innosti, kiisteli ja myönteli.

Elämä kiiti edelleen ajan täyttymystä kohti.

III

Aika etsii omaansa, sukeltaa kansan syvimpiin kerroksiin, nostaa sieltä pinnalle vuosisatain pohjasakan, sekoittaa siihen vapauden puhdasta viiniä ja juopuu. Humaltuneena se temmeltää, ääni käheäksi huudettuna, tempoo miekkaa, huitoo sokeasti ympärilleen, polkee kömpelöillä, hervottomilla jaloillaan murskaksi kaikki, mitä eteen sattuu. Ja näin se löytää itsensä viattomasti kärsivien kauhussa ja surussa, heidän hedelmällisen sielunsa uutta luovassa voimassa, heidän pyrkimyksessään kaaosta poistamaan.

Olimme vasta kumouksen alkuvaiheissa ja kuitenkin tuntui siltä kuin se jo olisi saavuttanut huippunsa. Päivät kuluivat hitaasti, ja muistojemme helminauhaan pujotettiin yhä uusia surusanomia.

Nuorukaisilla oli opistossa jotakin erikoista tekeillä; sen ymmärsin heidän salaperäisestä vaikenemisestaan. Tajusta en kylläkään selville päässyt, mutta olihan Apu aina tapaisensa. Eräänä päivänä ihan tuli voitonriemuisena kotiin ja sanoi:

-- Minä olen ilmoittautunut miliisiin! Isä ja minä hätkähdimme.

-- Kuinka se on voinut pälkähtää päähäsi! Ethän ole kotona neuvotellut ollenkaan. Semmoinen palvelus tulee viemään kahdeksan tuntia vuorokaudessa, eikä sitä voine mitenkään suorittaa opistotyön yhteydessä, sanoi Heikki hyvin vakavana. -- Sinä saat mennä peruuttamaan päätöksesi.

-- Sitä minä en voi. Lupaukseni on annettu kaikkien toverieni läsnäollessa.

-- Kyllä se on peruutettava, päätti Heikki yhä jyrkemmin.

Nuorukaisen kasvoille nousi synkkä tuskan ilme, ja silmät tummenivat tuijottaen epätoivoisina isään.

-- Se on mahdotonta, sanoi hän hiljaa ja varmasti.

-- Siinä tapauksessa ovat meidän välimme myöskin mahdottomat. Jos sinä tahdot menetellä näin jyrkästi, niin aiot kai myös kaikessa vastata itsestäsi ja erota kotoasi!

-- Jos isä vaatii, niin voin kyllä peruuttaa, mutta silloin on tulevaisuuteni opistossa piloilla.

-- Sitä sinun olisi pitänyt ajatella ennenkuin menit ilmoittautumaan, vastasi isä.

Nuorukaisen huulet vapisivat, ja kalpeana hän hoippui minua kohti.

Sydäntäni ahdisti, mutta luontoni koveni, niin että sain sanotuksi:

-- Sinä olet taaskin hätiköinyt. Ei saa olla niin itsepäinen.

-- Ehkä Apu voisi kuulua reservimiehistöön, ehdotti Taju, joka näöltään rauhallisena oli kuunnellut veljensä ilmoitusta. -- Onhan moni muukin meikäläisistä luvannut mennä miliisiin.

-- Se kyllä kävisi päinsä, myönsi Heikki hiukan lauhtuneena, ja minä näin, että hän alkoi sääliä pojan tuskaa. -- No niin, mene sitten heti järjestämään asiasi.

Apu totteli koneellisesti ja palasi myöhään illalla katkerasti hymyillen.

-- Ei voi auttaa, minut on pantu vakinaiseksi, ja tänä iltana olen jo marssinut passissa neljän tunnin erän. Toverinani on sörnääsiläinen muurari. Hän tuntuu olevan kunnon mies ja sosialisti.

Nuorukaisen ääni ja ryhti oli mielestäni muuttunut, hilpeä ja lapsekas ilme poissa.

Luulin ensin erehtyneeni ja katsoin häneen vähän väliä, odotellen entisen Apuni silmäystä.

-- Oletko saanut kärsiä kylmää, lapsi? Sinä läksit niin ohuissa vaatteissa, kun en minä tiennyt...

-- Ei se tee mitään, kyllähän lämpiän jälleen.

-- Milloin on mentävä uudestaan?

-- Ihan heti. Toiset neljä tuntia olen sisällä ja sitten kahdeksan tuntia vapaana. Luentomme ovat opistossa sijoitetut hiukan vahtivuorojen mukaan. Ei tarvitse jäädä niistä pois.

-- Apu, sydäntäni ahdistaa.

-- Niin minunkin, mamma, sanoi hän vedet silmissään. -- Se on alkanut?

-- Mikä on alkanut.

-- Isänmaan ja kaikkien hyvien ihmisten puolustaminen, selitti hän vaatimattomasti ja surullisena.

-- Lapsi kulta...!

-- Niin se on ja kehittyy nopeasti.

-- Mitä sinä tiedät?

-- En tämän enempää. Taju kyllä on perillä asioista, mutta ... ei saa puhua.

-- Ymmärrän.

Siitä hetkestä lähtien olimme vihkiytyneet uudelle elämälle. Huolettomuus, jonka valtaan vielä toisinaan olimme antautuneet, katosi ikäänkuin unhotuksen taikavaippa olisi sen peittänyt poimuihinsa. Pojat muuttuivat silmissäni toisiksi. He olivat nyt itse määrääviä, toimivia, vastuunalaisia työstään ja elämästään.

Apu oli väsymätön. Opintojaan hän jatkoi tunnollisesti miliisipalveluksen ohella. Hetkeäkään hukkaamatta hän teki työtä, kantaen kaksin kerroin raskasta taakkaansa. Näytti siltä kuin hän olisi ahminut elämää kasvaakseen työssä yhä voimakkaammaksi sitä vaikeaa varten, mistä hän ei päässyt oikein selville. Se vainosi häntä lakkaamatta tuskaisina mielikuvina läheisestä tulevaisuudesta. Juuri se, ettei voinut tietää, mikä milloinkin oli parasta, mistä päin vaara lopulta pahimmin uhkaisi, teki ponnistukset monta vertaa raskaammiksi.

-- Eihän se vielä mitään ole, vaikka ajatuksissaan on valmis vuoria murskaamaan ja innosta tulena palaa, sanoi hän kerran. -- Tämä miliisinä oleminen on etanan kulkua: tuntimäärät samaa astumista pitkin katua, samaa juttua toverin kanssa sosialisteista ja porvareista. Mutta se on sentään sitä työtä, joka on tällä hetkellä tehtävä minun osaltani. Etkö luule, äiti, että minäkin osaisin suunnitella ja järjestellä ja muita komennella ja saada toimeen suurempaakin, jos niikseen tulisi?

-- Sen kyllä näen silmistäsi, haaveilija, vastasin hymyillen ja tunsin hänen olemuksensa itsessäni kuin navakan, elähdyttävän merituulen.

Ajan aallokko oli nostanut meidät harjalleen. Sen virta tulvi yli äyräittensä ja vei kaikki mukanaan ylenpalttisen voimansa teholla. Meidän oli pakko ohjata pikkuista elämänalustamme virran laskussa niin hyvin kuin taisimme, kääntymättä poikkipäin eteen taikka työntymättä esteitä vasten kumoon. Tulva paisui yhä saaden lisävesiä oikealta ja vasemmalta, kukkuloilta ja laaksoista. Tuntui siltä kuin takanamme olisi ollut tuhatvuotinen talvi, jonka lumet nyt vasta sulivat vesiksi, huuhtoivat ajasta pois kaiken vanhan ja lahonneen ja esteeksi karttuneen romun. Mutta tulvassa ahmaisivat virran nielut myöskin vuosisatojen työn tuloksia, painaen ne pohjaan, tehden mitättömiksi. Ihmisjoukot paiskautuivat rajussa mylläkässä murskaksi, lakkasivat olemasta. Mitä merkitsikään yksi perhe, muutama ihminen, tämän virran ryöpyssä?

Heikki ja minä istuimme tuntimäärin mietteisiin vaipuneina. Aika mateli painostavan verkkaisesti päivästä päivään, ja työmme jäi kesken, tyrehtyi lähteisiinsä. Huomiomme oli muualla.

-- Ei tässä muuta tee kuin lihoo. Olla kotona kaiket päivät, ei luentoja, ei muuta kuin mikroskooppi lohdutuksena, äkäili Taju eräänä marraskuun lakon päivänä.

-- Punaiset laihtuvat sen sijaan, huomautti Apu, katsellen kadulla marssivia punaisten patrulleja. -- Tuollahan nuo vetelevät uupuneita koipiaan kivääri olalla ja odottavat lihapatoja pilvistä -- ties mitä!

-- Älä sano, onnenpyörä voisi pysähtyä heidän kohdallaan, antaen voiton. Heillä on mahdollisuuksia, sanoin.

-- Mamma muistelee aina niitä muinaisia työväenkokouksia, sanoi Taju.

-- Aivan niin, niissä juuri lausuttiin tämän taistelun syntysanat. Ja se tapahtui jo ennen teidän syntymäänne.

-- Sekavaa peliä, mutisi Heikki.

-- Eiköhän nälkävyön kiristäminen selvitä aivoja? tuumi Taju.

-- Nuoko välittäisivät siitä? huudahti Apu. -- Oletko katsonut heitä silmästä silmään? Silloin tietäisit jotakin. Heidän suomalainen sisunsa vain paisuu, kun vatsassa kouristaa tyhjyys. Eteenpäin, jossakin siellä on limppua ja valta sitä ottaa! He tahtovat päästä sinne, vaikka samalla murskaisivat kaikki mäskäksi.

-- Taikka kaatuvat joka sorkka, sanoi Taju.

-- Ei sekään heitä estä!

Pojat katsoivat toisiinsa. Apu nojasi pöytään maltiton tuska kasvoillaan ja ruumis jännitettynä kuin jousen kaari. Hänen kasvojensa lihakset liikkuivat, ja sisäinen taistelu myllersi hänen sielussaan.

-- Tästä täytyy tulla tolkku! sanoi hän äkkiä.

Käsitin hänen kärsivän tästä epävarmuudesta ja odottamisesta, mikä ei ollut hänen luonteensa mukaista. Toimeen, itse työhön hän tahtoi, vaikkapa siinä olisi annettava kaikkensa henkeen ja vereen asti. Hän ei voinut tinkiä.

Taju sen sijaan istui pöytänsä ääressä tyynenä, vakava salaperäisyys kasvoillaan. Hänen levollisuutensa rauhoitti. Aavistimme, että hänellä oli paljonkin tiedossaan.

Hänen silmiensä epävarmasta ilmeestä näin kuitenkin, että hän kärsi. Epätietoisuus tuskastutti varmuuteen pyrkivää nuorukaista. Mutta olkoon nyt vaikka kuinkakin vaikeata, eihän luontokaan paljasta salaisuuksiaan noin vain ilman muuta -- sen Taju ymmärsi istuessaan viikot ja kuukaudet mikroskooppi silmän alla jäkäliään ja loiskasviaan tutkimassa. Siinä työssä järki pääsi kerran voittajaksi, siinä oli säännöllisyyttä, järjestelmää. Mutta ihmiset rikkoivat järjestelmän, järki ei enää puhunut heille, eikä näyttänyt olevan sydäntäkään.

-- Kun en tiedä, mitä on tehtävä, istun toistaiseksi tässä, sanoi Taju, ja silmä painui taas mikroskooppiin.

Apu työntyi eteiseen ja otti laukkunsa. -- Minne sinä menet? kysyin levottomana.

-- Painamaan, vastasi hän hiljaa. -- Turhaa se taitaa olla. Ne kirjoitukset ovat niin tylsiä, mutta tämä toimettomuus tukehduttaa!

-- Ole varovainen.

-- Minun naamani on tutkimaton, kerskui hän.

-- Avoin kirja, poikaseni.

-- Juuri senvuoksi sitä kaikki uskovat. Jos vain pahan pääkseni saan, panen vaikka hyttyset haukottelemaan. Ja kun he kerran nauravat, niin tulkoon vaikka Belzebubin muorin muori: uskoa hänen pitää!

-- Sellainen on kyllä tapaistasi ja oikeutesikin. Olethan vielä lapsi.

-- Sen asian laita on nyt sentään hiukan toisin, mamma!

Minä jäin katselemaan hänen kasvojensa ilmettä, ja surumielisyys nousi ahdistamaan mieltäni. Minun oli niin vaikea ymmärtää, että hän oli kehittymässä mieheksi.

-- Minulle sinä olet aina poikanen.

-- Minkä minä sille mahdan, että aika herättää ajatuksia. Mikään ei ole nykyään mahdotonta. Kaikki on yllätystä. Ihmishenki ei väliin ole napinkaan arvoinen. Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät kuoliaaksi tällä minuutilla, puhui hän lakkiaan hypistellen.

-- Sen pahempi, onhan sekin totta.

-- Nyt ei ole kellään meikäläisellä aikaa olla lapsi ja käydä kotitanssiaisissa. Helpompi on toimia, suunnitella, seikkailla!

Hän pyöräytti minua eteisessä, pujahti ovesta ulos ja mennessään alas portaita vihelteli hiljaa. Se oli tullut hänen tavakseen.

Syksy oli samea ja raskas. Myrsky painoi sateet mereltä kaupunkiin, ja tuulen viuhuminen säesti ihmisten tuskaista mielialaa.

Menin parvekkeelle seuraamaan silmilläni Apua, kun hän astui katua ylös. Hän näytti niin pieneltä ja avuttomalta korkeudesta katsottuna. "Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät kuoliaaksi tällä minuutilla", oli hän juuri sanonut.

Ihmiset tahtoivat nähdä verta, nostaa kaikkialla punaisia lippuja, tuota synkän kohtalon väriä, jonka näkeminen hyydytti.

Uhma täytti sieluni sen julistamaa väkivaltaa vastaan. Miksi en saisi syntymään mielenosoitusta, saattuetta -- valkoista lippua? Ihmisten olisi pakko pysähtyä sitä katsomaan, ajattelemaan, paheksumaan tai hyväksymään.

Tämä ajatus sai sydämeni rajusti lyömään, ja veri kohisi korvissani. Kaikkihan toivoivat rauhaa, turvaa, levon suloisuutta. Miksi emme siis jaksaisi siihen päästä?

Ja kuitenkin tunsin, että se oli mahdotonta, ylivoimaista kuin sulun pystyttäminen Imatran kuohuille sen kiihkeimpään juoksuun. Ihmiselämän Imatra oli sitäkin mahtavampi nyt, kun sen ryöppy oli noussut maailmantäyteiseksi.

Tämän tajusin hämärän syyspäivän sammuessa, ja tuskan kyyneleet valuivat poskilleni -- maailmantuskan!

Kunpa olisin voinut rukoilla, uskoa kaikkivaltiaaseen! Ah, silloin, silloinhan toivo olisi suonut suloisen huojennuksen. Rukoukseni voima olisi taittanut täytymykseltä kärjen.

Ja niinkuin minun uskoni olisi ollut tuhon sulkuna omalta kohdaltani, samoin tuhansien, miljoonien usko olisi muuttanut ihmiselämän.