Part 4

Tajun joukko on toisella puolen salia ja Avun toisella. He eivät jäljittele mitään historiallista tehtävää, eikä siinä ole kiistaa vallasta tai omistusoikeudesta, ei kunniasta taikka edes aatteesta. He taistelevat vain nähdäksensä, kumman joukko ensiksi kaatuu lattialle.

Tajulla on pieni puukanuuna, soma sorvattu vehje, joka löydettiin leikkikalukaupasta ja havaittiin erittäin tärkeäksi.

Apu on tehnyt itselleen kaaripyssyn. Näillä aseilla he käyvät vakavina otteluun, käyttäen kaiken älynsä, kekseliäisyytensä, malttinsa ja voimansa. Siinä he ovat kyykkysillään tuntimäärin, tähtäävät tarkasti, ampuvat taitavasti, noutavat luodit ahtaista riveistä kaatamatta ainoaakaan miestä varomattomalla liikkeellä.

Taju on hyvin rauhallinen, tuntee aseensa kantomatkan ja tähtää huolellisesti, siirtelee kevyttä kanuunaansa puolelta toiselle ja tekee tuhoa joka laukauksella.

Apu huudahtelee, komentelee liikkumatonta joukkoaan, tähtää hätäisesti ja ampuu kiivaasti, ja luoti luiskahtaa rivien väliin sileälle lattialle, mutta kun se osuu, tekee se Tajun riveissä suurta mieshukkaa, sillä Avun kaaripyssyssä on enemmän voimaa kuin Tajun puukanuunan kuulassa. Molemmat punoittavat, ja kiivauden kyynel kimmeltää silmäkulmassa.

Tulos on tunnin ottelun jälkeen vielä epätietoinen. Paperiurhoja lojuu jo ruutuisella kentällä, mutta kaatuneet ovat seisovien suojina. Tajun kanuuna ei enää oikein tepsi, kun sen pitää kierittää kuulaa etäämpiin kulmiin. Sensijaan on Avun nuoli nyt edullisempi, ja pian näyttää siltä, että hän pääsee lopulta voitolle.

Taju ei sittenkään hellitä, siirtelee vain ja tähtäilee, ampuu ja kaataa aina jonkun sotilaan, eikä Apukaan anna perään. He tahtovat taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta äkkiä katkeaa Avun jousen kaari, ja nyt kiistellään siitä, kuuluuko taistelun menoon sellaisen vian korjaaminen.

Voineeko mitään verrata sodan tenhoon ihmisen kykyjen jännittämisessä ja hänen halujensa sytyttämisessä kuumeiseen kiihkoon? Leikki oli saattanut pojat suunniltaan, ja nimetön vimma tosissaan syöstä painisille työnsi syrjään maltin, joka oli vallinnut leikin aikana.

-- Peli on peliä, sanoo isä hymyillen, mutta pojat eivät sitä kuule. Vihamielisyys riehahtaa käsikähmäksi, ja Apu potkaisee nurin Tajun loput sotilaat.

-- Sitä ei "gillata"! huutaa Taju, ja nyt on kaksintaistelu täydessä käynnissä.

He mukiloivat toisiaan, survovat kaatuneita paperisankareitaan, joita makaa läjissä, tehden niistä päättömiä ja jalattomia, kädettömiä ja aseettomia, ja rutistavat muodottomiksi omien kättensä ja ehtymättömän kekseliäisyytensä tuotteet, joita he viikkomäärin ovat ahkerasti valmistelleet.

Kun taistelun kuluessa yhä kiihtynyt hermojännitys on päässyt rehellisessä ottelussa laukeamaan, nauravat pojat kesken painiskelunsa, ja kaiken loppuna on sula sovinto.

* * * * *

Kun koulutunnit ovat päättyneet ja kotitehtävät suoritetut, järjestävät he leikkinsä ja elävät nyt vasta omaa elämäänsä ihan toisessa ajatusmaailmassa kuin tavallisesti. Toisinaan taas me viisastelemme ja kuuntelemme kaupunkia.

-- Se puhuu, kuuletkos, äiti? sanoo Apu, suu auki pidättäen henkeänsä.

-- Mitä se sanoo? kysyy Taju, joka ei koskaan usko "ihmeisiin".

Me avaamme ikkunan ja näemme korkeudestamme, neljännestä kerroksesta, kauas yli kaupungin kattojen, Tähtitornin vihertävän kummun, sen matalan, ruskeahkon puutornin ja kuulemme hiljaista humua, joka nousee epämääräisenä vilkkaan kaupungin keskestä, täyttää avaruuden, laajenee, kiihtyy ja jälleen vaimenee. Äkkiä halkaisee ilman kumea kirkonkellon läppäys ja hetken kuluttua toinen. Siihen yhtyvät vanhan venäläisen kirkon heleät ja nopeat soinnut hätäisinä, kiirehtivinä, hiukan hermostuneina yksitoikkoisella sävelellään. Avaruus tuntuu olevan ääntä täynnä, ja meitä sen aallot huuhtelevat lempeällä hyväilyllä. Se täyttää kotimme, suo turvallisuuden tuntoa ja taivuttaa mielemme kiitollisuuteen. Kerron pojille, mitä kaikkea kuulen.

-- Nikolainkirkon kellojen mahtavat kumaukset vierivät kauas meren laakeita laineita pitkin.

-- Ne kulkee sitten laivoissa ja kiipee mastoihin! jatkaa Apu touhuissaan.

-- Ne julistavat merenkulkijoille kuolemattomuutta ja päivätyöstä palaaville korkeimman voimaa, joka täyttää ihmisten sydämet virkeydellä ja kiitollisuudella. Kellot ovat kaikkien ihmisten yhdistynyt rukous.

-- Ja ihmiset ovat pieniä, sanoo Taju.

-- Ja kirkko on niinkuin jättiläinen, niinkuin pilvi ja niinkuin korkea vuori, jos sillä olisi huippu, niinkuin sormi, jos se pistäisi taivaan puhki, selittää Apu.

-- Kirkko on niinkuin pilvi meidän ajatuksessamme. Me tiedämme sen seisovan tuossa turvallisena, merkkinä siitä, että me uskomme hyvän voimaan, armahtavaisuuteen, toistemme suojaamiseen ja rakkauteen. Se tunne kietoo meidät kuin utuinen pilvi, jonka läpi auringonsäteet hohtavat.

-- Ja sitten tulee taivaankaari! lisää vilkas Apu.

-- Sellainen elämän taivaankaari. Nähkääs, teillä on isä ja äiti ja koti ja oma huone ja tavarat kaapissa ja koulu ja tämä kaupunki ja koko Suomi omananne. Ja kun tulette suuriksi, voitte turvallisesti kulkea halki maailman -- niin, se juuri on elämän taivaankaari, sellainen tyyneyden ja kauneuden kaari, josta aina helähtelee suloinen sävel, toisinaan kirkas kuin linnunlaulu lehdossa, toisinaan surunvoittoinen, välistä pauhaava kuin myrsky.

-- Ja ihmiset kuulee sen kadulle! sanoo Taju vakavana.

-- Niin, me kuulemme sen kaikkialla, ja se on niin todellinen kuin ääretön avaruus tuolla korkealla, jonne silmänne kantaa, ja ajatuksenne tietää sen mittaamattomaksi. Se tieto, ettei mikään koskaan lopu eikä lakkaa olemasta, on luja turva hädässä.

-- Äiti, mikä on hätä? kysyy Apu ja pitelee sormiani, joita hän vääntelee perin luonnottomiin asentoihin.

-- Sota tuottaa hätää. Ajatelkaa, että kaikki teidän paperisankarinne olisivat eläviä ihmisiä.

-- Kyllä ne sitten poraisivat, kun kaikki kaatuu! huutaa Apu.

-- Niin, ja ajattele vielä, että heillä olisi isä ja äiti ja koti taikka vaimo ja lapsia, ja ne jäisivät köyhiksi, ei olisi syötävää eikä vaatteita.

-- Niin, mutta kun on äiti! huudahtaa Taju.

-- Jollei ole äitiäkään, vaan ihan yksin maailmassa pieni poika tai kaksi poikaa, sanoo Apu ja nojaa minuun kuin turvaa etsiäkseen.

Tajun silmissä kuvastuu aavistus, joka räpyttelee siipiään, lepattaa ja hakee suojaa, mutta ei löydä lepoa, näkee vain jotakin mustaa ja uhkaavaa, mikä lähenee ja paisuu musertavaksi. Hänkin astuu lähemmäksi meitä ja nojaa vaistomaisesti olkaani.

-- Ja kun on sota, tulee kanuunankuula tuolta kaukaa laivasta, putoaa kattomme päälle ja murskaa talon ja kaikki, mitä siinä on. Kaupungit hävitetään, ihmiset kuolevat tuskaan ja nälkään. Pahat voimat pääsevät ihmisissä valloilleen ja hävittävät hyvyyden ja rakkauden. Ihminen on kuin esine vihan käsissä, kanuunalla lakaistaan pois elämästä suuret joukot, ja heidän ruumiinsa ladotaan läjiin ja kuljetetaan kuopattaviksi kuin mätänevä ruoho, joka ei elolle kelpaa. Ryöstäjät ovat tuomareita ja valtiaita, niin kauan kuin väkivaltaa kestää.

Kellot kajahtelevat kumeasti, ääni kiirii kauas länteen tuulen siivillä, ja meistä tuntuu kuin se olisi kiitänyt kattojen päällitse auringonlaskun maille ulos avaraan maailmana lepyttämään ihmisten vihaa.

-- Jos rukoilee! tuumii Apu.

-- Jos kaikki ihmiset rukoilisivat! lisää Taju.

-- Ei pahat voi rukoilla, tietää Apu.

-- Mutta jos hyvät löisi ne pahat kuoliaiksi! ehdottaa Taju.

-- Eihän hyvä voi lyödä, sanoo Apu.

-- Paha lyö ensin! väittää Taju.

-- Äiti, saako hyvä lyödä? kysyy Apu.

-- Ei; jos hyväkin löisi, niin silloin maailman ja ihmiskunnan täytyisi hukkua. Hyvä on sellainen, joka voittaa lyömättä. Hyvä uhraa, tekee kaikkensa, antaa työnsä, rakkautensa ja henkensäkin pahoille ihmisille.

-- Niin, mutta kun ei voi! sanoo Taju.

-- Äiti, eikös yhtään saa pahaa lyödä? kysyy Apu.

-- Hyvä ei lyö yhtään.

-- Mitä se hyvä uhraa? ihmettelee Apu, sillä sanani olivat kaikuneet vain aavistuksen tapaisina heidän sielunsa salaisimpiin sopukkoihin, ajan kuluessa siellä selvitäkseen.

-- Hyvä uhraa paperisotilaansa, vastaan siihen.

-- Uhraatkos sinä? tiedustaa Apu Tajulta.

-- Täytyykös sitten uhrata? kysyy Taju katsoen minuun epätietoisena.

-- Hyvään ei voi pakottaa. Uhri annetaan iloisella mielellä vaatimatta. Kun teistä on hauskaa olla sotimatta, silloin uhratkaa paperijoukkonne.

-- Poltetaanko ne, että on polttouhri? kysyy Apu.

-- Hyvän uhri ei ole hävittämistä.

-- Mutta kun raamatussa uhrataan, niin silloin tapetaan! inttää Taju.

-- Niin, se on vanha käsitys veriuhrista, mutta hyvyyden ja rakkauden uhri ei saa olla sellainen.

-- Mutta kun äiti sanoi, että hyvä antaa henkensäkin...

-- Antaa, vaan ei ota koskaan kenenkään henkeä.

Apu painaa päänsä povelleni, huokaisee kevyesti ääneti ja katselee Tajun puuhia, kun hän keräilee paperisotilaita lattialta, huolellisesti ja asiallisesti tarkastellen ruhjotuita jäseniä, katkotuita päitä ja aseita, ja pistelee niitä verkkaisesti laatikkoon ikäänkuin olisi ollut vaikea luopua rakkaistaan, joita on niin monet kerrat valmistaessaan pidellyt. Hetken aikaa tunnen olevani pohjattoman rikas omistaessani nämä poikani, tietäessäni heidän sielujensa kehitysmahdollisuudet. Mutta samalla myös irtaannun itsestäni, joudun huolien ja toiveiden valtaan. Nykyhetken ja tulevaisuuden kova taistelu, ylpeyteni, kunnianhimoni heidän puolestaan, elämämme suppea piiri, kaiken keskinkertaisuus, pohjaton rakkauteni lapsiin työntyvät kiistaisina sydämeeni, häikäisevät, melkein tukehuttavat minua, ja niin unohdan pojan, jonka pää rauhallisena lepää povellani.

-- Äidin rinnassa lyö kovasti, sanoo Apu, katsahtaen minuun suurin silmin.

* * * * *

Mitkä olivat minun aseeni tässä taistelussa? Mitä tiesin elämästä, sen vaaroista, viehätyksestä tai vaatimuksista? Sen tiesin, ettei suurinkaan viisaus, ei mikään varovaisuus, ei hyvä tahto eikä pohjaton rakkauskaan olleet varmoja elämän oppaita rakkailleni enempää kuin minulle itsellenikään. Suurinta tuskaa tuotti minulle jo aikoja sitten laimentunut tahtoni pyrkiä muovailemaan ihmiselämän heikkoja kohtia. Ne olivat yhä vielä kuin suuria kiviä elämän tiellä, missä oli pakko kierrellä ja kaarrella, ajaa varovasti ja kuitenkin niihin törmätä. Niiden olemassaolo loukkasi ihmisyyttäni, ylpeyttäni, ja ilkkui heikkouttani uhmaavalla röyhkeydellään.

Olin jo heittänyt vanhan, lapsellisen uskoni maailman parantamiseen ja viisastelin ivaten omaa yritystäni siirrellä loukkauskiviä sivummalle. Nyt tuo kaikki syöksyi minuun käsiksi moninkertaisella voimalla ja kyselyillä: Kuinka uskallat toivoa omillesi elämän paremmuutta, ellet itse kykene sitä luomaan? Kuinka he voivat kiertää ne vaarat, joita et sinä eivätkä muutkaan vältä? Mutta vastaukseni oli aina sama uhmaava ja ehdoton: Heidän täytyy voida!

Tämä ehdoton toivo, joka muuttui yhä todellisemmin tahtomiseksi, oli näkymättömänä siteenä poikien ja minun elämässäni. Kuinka usein se taikavoiman tavoin ohjasi heitä, sitä oli vaikea todeta. Mutta joskus, vahingon, tapaturman tai muun vastoinkäymisen sattuessa huomasin sen syynä olleen oman puuttuvaisuuteni, kun en jaksanut ylläpitää henkistä joustavuuttani, ja silloin välähti kirkkaasti tietoisuudessani, kuinka suuri tuki tämä kätketty tahtominen oli. Se muuttui minulle yhä kyteväksi tuleksi, jota en oman elämäni lämmön uhalla saanut jättää sammumaan. Se ilmeni tuhansina huolenpitoina arkielämän valvomisessa siinä ympäristössä, missä lapset liikkuivat. Se ulottui ulkopuolelle kotia, lähinnä niihin ihmisiin, joiden kanssa lapsilla oli kosketuksia. Se hapuili aina niitä epäkohtia, jotka voivat heille käydä tuhoisiksi, ja kaivoi uutta uraa, ohjatakseen vaarallisen huomion toisaalle. Se kiidätti meitä yhteisin voimin toisinaan kauas arkipäiväisyyden todellisuudesta, valoisiin, tuntemattomiin ajatusmaailmoihin, joiden viileä ja kuultava valo ainaiseksi jätti sieluumme heijastuksen. Se ymmärsi nuoren sielun sanomattoman kaihon ja keksi sille lohdun, ennenkuin se muuttui tuskaksi. Se antoi sanoitta ja otti vastaan sanoitta. Se oli kirkasta kuin kristalli.

IX

Poikien viisastelut ja kysymykset herättävät eloon "elävät tarut", joiksi he nimittävät tilapäisiä juttelujamme. Empimättä heittäydyn heidän ohjattavakseen, ja tuntemattomat kuvat ja ajatusmaailmat avautuvat meille. Niistä ammennamme voimaa kuin kukka kastetta. Tämä kaikki viehättää meitä, ja entisten ponnistusten saavutukset ovat portaita, joiden avulla välistä yletymme nousemaan korkeuksiin, näkemään laajemmalle kuin arkipäiväinen taso sallisi.

Silloin tällöin näen etäisen, vielä kaukana häämöittävän elämän, joka vaativana ojentaa ahnaita käsiään, odotellen poikiani. Hetkellinen tuskankouristus pusertaa rintaani, ja sydämeni lyö rajusti. Niin paljon toivon ja uskon heillä olevan antamista elämälle ja siltä ottamista, että siitä syntyy jännittävä tositarina, ja sitä ajatellessani syttyy olemukseni tuleen.

Enkä kuitenkaan uskalla luottaa todellisuuteen enempää kuin salaperäiseen voimaankaan, sillä sattuma tai äkillinen väsähdys, ehkä jokin tuntematon vaikutus, voi työntää kaikki valmistukset ja suunnitelmat nurin. Ainoa, mihin lapsellisesti luotan, on ihmisluonteen oma salainen kyky vetää onni ja onnelliset puoleensa, sulostuttaa elämällään ja ottaa vastaan valoa kuin ihana kasvi. Vielä enemmän uskon inhimilliseen kykyyn henkensä voimilla luoda olevaisesta puutteellisuudesta runsasta ja täyteläistä, kerätä kauneuden ja työn aineksia sieltä täältä hajallisesta kaaoksesta ja luoda niistä kokonaisuutta ja ihanuutta.

Sellaisena elämä on tositarinaa aikaisesta lapsuudesta saakka, ja sen jännittävyys on täynnä ihmeellisiä ilmiöitä ja ikuisia salaisuuksia.

* * * * *

Taju ja Apu elävät siinä iässä, jolloin leikki on rohkeata, tuntemattomilla voimilla kokeilemista.

Apu rakentaa itselleen maapalloa, johon koko maailman pitää mahtua.

-- Kuinka sinä saat muovatuksi suuren pallon? tiedustelen uteliaana.

-- Ja kuinka saat sen pyörimään tarkoin määrätyssä asennossa? kysyy isä.

-- Minä keksin! kuuluu lyhyt ja varma vastaus.

Koulusta tultuaan hän puuhaa viikkomäärin maailmansa rakentamisessa, ja keksintö alkaa jo tulla esille näkyvässä muodossa. Pallosta paisuu aika iso.

-- Se on liian iso, väitän pahviliuskoja katsellessani.

-- Maapallo on aina suurempi, vaikka sen kuinka suureksi laittaisin, selittää Apu vakavana.

Hän on tarkoin laskenut liuskojen leikkaukset ja liittää ne vastakkain nastoilla, vetää napojen puolet salaisella rautalangalla pallon sisältä kokoon, ja kestävyys on erinomainen. Se _on_ keksintö. Me voimme istua sen päälle kuin tuolille, heitellä sitä ja leikkiä sillä päivät päästään. Sen suuruus on hullunkurinen ja hauska, emmekä enää kysele, kuinka Apu aikoo jatkaa maailmansa luomista, vaan uskomme häneen utelematta. Kun hän on taitava karttojen piirustaja, ei työ viehätä häntä uutuutena, eikä hän viitsikään laittaa pallokarttaansa valmiiksi.

-- Mikset sinä piirrä siihen karttoja? kysyy Heikki.

-- Kyllä minä kartat jo osaan! vastaa hän suu mutussa.

-- No, tee ne nyt tähänkin.

-- Se ei ole "jännää", sanoo hän vain omaan tapaansa lyhennellen sanoja.

Maapallo jää huonekaluksi, jota kaikki talossakävijät ihmettelevät, ja iloinen hymyily tunnustaa sen kokoonpanon keksinnöksi.

Sensijaan houkuttelee kirjojen maailma Apua yhä enemmän omiin pohjattomiin salaisuuksiin, ja hän kantaa kotiin suuria nidosröykkiöitä, joita lainailee monesta eri kirjastosta. Mitä ne sisältävät ja kuinka paljon hän niistä ymmärtää?

Ne ovat hänelle kaikki täynnä uusia ajatuksia, uusia ilmiöitä ja elämän kirjavuutta, samoin kuin ennen kuvakirjat, joita pojilla oli niin runsaasti, sillä eroituksella vain, että kuvat näissä ovat tietoja, sanoin esitettyinä yleistajuisessa muodossa. Se, mikä ei viehättänyt Apua maapallon piirtämisessä, rakentuu näistä kirjoista. Hänen perinpohjaisuutta rakastava pikku persoonallisuutensa ahmii niitä runsain annoksin, kartuttaen maailmansa yhä suuremmaksi ja rikkaammaksi, ja samalla hän kaivautuu koko olemuksellaan elämän todellisuuteen.

"Jumala-kirjat", joissa aikaisemmin ihastuneina eläydyimme antiikin tarustoon, jäävät hyllyille. Nyt ovat taivaankappaleet, niiden synty, kehitys ja liikkeet, painolaki, valo, sähkö, radiumi, kaikenlaiset luonnonilmiöt, muinaisuus, ihmisen alkuperä, eri rodut, historia, kaikki todellisuuden tieto heille mielenkiintoista ja jokapäiväisen pohdinnan alaista.

Koulutehtävät ja läksyt hupenevat vähäpätöisinä heidän paksujen nidoksiensa tietomäärään, mutta lienevät kuitenkin johtavana lankana tietojen monisokkeloisissa käytävissä.

Kysyn häneltä toisinaan: -- Mitä noissa kirjoissa on?

-- Jahka luen, niin sanon! huudahtaa hän ja käy samalla aseettomana kovaan taisteluun anastaakseen kookkaan nidoksen sisällöstä mehukkaimman ytimen. Silloin häntä kelpaa katsella.

Kaikessa Apu noudattaa omaa luontoaan. Hän ei ota muita velvollisuuksia täytettävikseen kuin taipumustensa määräämiä, vaikka toisinaan siltä näyttää. Terävä äly, hyvä muisti ja uskaliaisuus ovat hänen seuralaisiaan ja lisäksi salaperäinen vainu, jota ei voi määritellä, mutta jonka avulla hän harjaantuu yhä taitavammaksi kaikessa vaikeassa. Pää kumarassa ja koko ruumis valmiina kuin hyökkäykseen hän jännittää kekseliäisyyttään ja älyään, ja leimausten tavoin ne selvittävät hänelle vaikeatajuisen sisällön. Niin suuri on ponnistus, että kasvojen lihakset värähtelevät hennon ihon alla. Hän on kuin jousen kaari valmiina laukaisemaan nuolen. Silloin hän on kaukana kaikesta, tuntematta tai näkemättä mitään ympärillään, taistellen vain kirjan vaikeatajuisen sisällön kanssa. Se on hänelle houkutus, lumous, päämäärä, tuska! Hän arvioi tiedon tuhat kertaa suuremmaksi ja ihanammaksi kuin se on. Ja kun salaisuus selviää, laukeaa jännitys, vapisevat lapsenhuulet aukeavat kuin kukka auringossa, silmän kuumeinen kiilto himmenee, kevyt huokaus nousee rinnasta, ja tyydytykseen liittyy pettymystä.

Katsellessani häntä tunnen hänen jännityksensä, ponnistuksensa ja tuskansa heijastuvan itsessäni, ja sanomaton sääli vaatii laskemaan käteni hänen päälaelleen ja hiljaa hyväilemään. Hän ei ole siitä tietoinen.

Taju on lukiessaan lepäävän kissan tapainen, heittäytyy suulleen rahille kirja nenän edessä ja vetää ruumiinsa voimien joka hiukkasenkin pois jäsenistä ja lihaksista; silmät ovat puoleksi raollaan, pieni suu avoinna ja leuka molempien kämmenten varassa. Sellaisena hänkin on poissa kaikesta ympärillä olevasta, mutta hän on kuin suljettu kirja, jonka leikkaamattomat lehdet kätkevät eheän kokonaisuuden, selvän ja lujan ajatusrakenteen. Kirkkaudessaan se näyttää luonnolliselta ja vaivattomalta, sittenkun tutkittuamme joka sanan olemme päässeet selville vaikeatajuisesta asiasta ja usko siihen painuu suoraan sieluumme, ja silloin ihmettelemme, miksi emme ole sitä ennen käsittäneet.

Tuo lepäävä poika on minulle arvoitus, ja vertaus sfinksiin välähtää toisinaan mielessäni. Hänen suunsa myhäilyssä on hienon ivan vivahdus, kuin arvoituksen lausujalla, ja hän näyttää tietävän senkin, mikä muilta on salassa. Häntä minun ei tule sääli, eikä hellyys pakota hyväilemään vaaleata, hyvin kammattua päätä. Mutta kuitenkin sydämeni sykähtää, ja olemustani vihlaisee sekunniksi kuin salamanlentona tulevaisuus. Millainen on tulevaisuus? Sen valloitukseen on avain heissä itsessään, luontainen pakko kirkastaa omat ihanteensa, selventää käsitteensä, täydentää kaikki yhä uudestaan sukeltaen pohjattomaan tietämiseen ja tuntemiseen. Eikö se tiedä elämässä voittoa ihmisistä ja ilmiöistä?

Oi -- ei!

Oma työni ja pyrkimykseni vastaa siihen kieltävästi. Ja kuitenkin panee tämä henkinen elämä meidät yhä uudestaan harrastamaan juuri tietämistä. Se tarve virtaa polttavana minunkin suonissani, samalla kun mielikuvamaailmani ruokkii sitä hehkuvalla ja kuluttavalla tulellaan. Minulle se on ollut aina ennenkin tuttua, mutta näinä aikoina se on vallannut meidät kaikki entistä todellisempana ja maltittomampana.

Se voi olla jonkun aikaa kadoksissa, ja silloin kuljen kuin kesän hellettä paossa varjorikkaassa kosteikossa, jonka viileys hyrisyttää, uhaten vaarallisella kuumeella. Siellä en kuitenkaan viihdy kauan, vaan etsin jälleen aurinkoiset, tutut ajatusten ja kuvittelujen vainiot ja antaudun uusin innoin kuumimpien säteiden syleiltäväksi, niin että hengitys salpautuu, sydämenlyönnit pysähtyvät, ja elämän ulkonainen rajoitus lakkaa olemasta esteenä. Näin irtaannun kaikesta olevaisesta ja soudan puhtaana omana itsenäni sisäisten havaintojen ulapoita.

X

-- Äiti, minne sinä menet? kysyi Apu aikoessani kaupungille.

-- Asioille vain.

-- Saanko minäkin tulla?

-- Tule, tule!

Apu tahtoo tietää kaikki puuhani, ja minun on usein vaikea eroittaa, mitä saan omastani sälyttää hänen lapsisielulleen. Vaikeus ei esiinny siinä, mitä puhumme toisillemme, pojat ja minä, sillä sanojen takana on elämämme allas, jonka kirkas vesi sallii aina nähdä pohjaan, eikä siinä voi mitään peittää taikka salata. Apu ja Taju näkevät minun lävitseni yhtä hyvin kuin minäkin olen selvillä heidän vaikutelmistaan ja voin johtaa syyt heidän tekoihinsa ja ajatustapoihinsa.

Me riensimme alas portaita, ja Apu liukui kuin mäkeä laskien pitkin kaidetta.

Kadulla tuli vastaan Siiri-täti ja hänen pikku tyttönsä Säde. Me olemme perhetuttuja, ja lapset ovat usein tavanneet toisensa.

Apu muuttui heti suojelevaksi ja jutteli hiukan pikkuvanhasti Säteen kanssa, mutta unohtui pian omaan tapaansa selittelemään ja kertomaan. Hän oli ihastunut saatuaan mieluisensa kuuntelijan.

-- En minä jaksaisi enää sitä koulua! huudahti hän.

-- En minäkään, vakuutti Säde.

-- Kirjat, keksinnöt ja suuret ihmeet ovat pelkkää pötyä, intoili Apu.

Säde nauroi heleästi.

-- Kun kerran pääsen suurten kirjoihin...

-- Sinä tarkoitat aikuisten, yritin oikaista.

-- Niin, aikaihmiseksi, silloin en avaa yhtään kirjaa. Minä teen muuta työtä, puhui Apu.

-- Aiotko sinäkin insinööriksi? kysyi Säde.

-- Insinööriksikö? No siksi juuri! vastasi Apu varmasti.

Siitä ei oltu koskaan puhuttu. Apu huitoi vain ympärilleen umpimähkään ja iski rohkeasti.

-- Siinä saa tehdä työtä oikein olan takaa, jatkoi hän vakuuttaen itselleen päätöstään oikeaksi.

-- Hänen perinpohjaisuutensa pyrkii koettelemaan voimiaan itse elämässä, sanoin Siirille. -- Sellainen maltiton halu pulpahtaa hänessä esiin väläyksittäin.

-- Uteliaisuutta ja kuvittelua, sanoi Siiri. -- Säde on myöskin hiukan haaveksija ja solmii ystävyysliittoja.

-- Avulla on sanomalehtipuuhia omalla luokallaan. Hän järjestää, ottaa kaiken taakan niskoilleen, hankkii kirjoituksia ja hoitaa koko "nyrkkipainon".

Lapset olivat syventyneet omaan jutteluunsa, ja me jatkoimme keskustelua.

-- Se on kaikki merkkinä hänen kehityksestään nuorukaiseksi, sanoi Siiri.

Minä en ollut ajatellut sitä puolta, ja nyt minulle selvisi se uusi, mitä olin havainnut Tajussa ja Avussa.

-- Merkillistä. Minä näen vain Avun palvelevan innon lisääntyvän, ja hänen toimeliaisuutensa keksii yhä uutta.

-- Apu on tosiaan tavattoman pulppuava ja toisinaan sytyttävä. Oletko nähnyt hänen leikkivän Yrjön kanssa? Yrjö-parka joutuu ihan haltioihinsa kaikesta siitä uudesta ja merkillisestä, mitä Apu tietää kertoa kaarnalaivoista ja niiden retkistä.

-- Avulla on erikoinen kyky huvittaa lapsia.

-- Hän ei ole leikkivinään. Hän oikein uskoo ja elää mukana kuin olisi vielä kymmenen vanha ja nauttii Yrjön riemusta, kertoi Siiri.

-- Jotakin uutta on tosiaan tullut poikien elämään, sen minäkin näen.

-- Tiedätkö, Säde? kuulimme Avun sanovan. -- Ei taivas, ei maa, ei vesi ole missään yhteydessä sen kanssa, mitä minä odotan. Tämä syksy ja talvi eivät ole minun oikeaa aikaani. Nehän ovat aina ennenkin olleet vain siltana, mutta milloin alkaa oikea elämä?

-- Kun tulemme vanhoiksi ja rumiksi, ärsytti Säde.

-- Et suinkaan sinä koskaan tule rumaksi, tuumi Apu.

-- Etkä sinä köyryksi ja kömpelöksi, joka kompuroi näin.

Säde yritti matkia vanhaa.

-- En minä tahdo elää vanhaksi, sanoi Apu.

-- Miksi et? kysäisi Säde.

-- Sellainen tupakoiva ukkeli...

-- Etkö sinä tupakoi? kuulimme Säteen utelevan.