Part 12
Hän teki käskyni mukaisesti, ja pian hän palasi, tuoden muassaan ison höyryävän kulhon. Sen tyhjensin vesikannuun ja annoin sen sitten hänelle takaisin, että hän palauttaisi sen isännälle, vieden samalla kiitokseni ja kehumiseni. Siten saisimme heidät uskomaan, että tie oli selvä ja sileä.
Sitten kävi aivan niin kuin edeltäkäsin saattoi arvata. Odotettuamme hiiskumatta kenties noin tunnin saapui heistä ensimmäinen. Olimme jättäneet oven telkeämättä joten hän pääsi helposti sisään. Mutta tuskin oli hän astunut ovesta, kun Gilles ja minä nousimme pimeästä hänen kummaltakin puoleltaan. Ennenkuin hän aavistikaan, oli hänet nostettu ilmaan ja laskettu vuoteelle hänen ennättämättä päästää huudahdustakaan. Ainoa syntynyt ääni oli hänen hervottomaksi käyneestä kädestään tipahtaneen puukon kalahdus. Hänen viruessaan vuoteella, Gillesin jykevä polvi rinnallaan ja tukevat kädet kurkussaan, ilmoitimme hänelle perin vakuuttavasti, että surmaisimme hänet, jos hän vähääkään äännähtäisi. Sytytin kynttilän. Sidoimme hänen kätensä ja jalkansa vuodevaatteilla, ja sitten, hänen maatessaan voimattomana ja äänettömän kauhun vallassa, aloin puhella hänen kanssaan asiasta.
Huomautin hänelle tietävämme, että hän oli tehnyt tekonsa St. Eustachen yllytyksestä; senvuoksi oli todellinen syyllinen juuri St. Eustache, ja rangaistus kohtaisi yksin häntä. Mutta, että niin voisi käydä, pitäisi hänen tulla vahvistamaan meidän — minun ja Rodenardin — todistukset oikeiksi. Jos hän lähtisi Toulouseen ja tekisi sen — tunnustaisi peittelemättä, kuinka hänet oli viekoiteltu murhaamaan — joutuisi chevalier de St. Eustache, joka oli todellinen syypää, yksin kärsimään laissa säädetyn rangaistuksen. Jollei hän suostuisi siihen, niin silloin hän saisi itse kantaa seuraukset — ja seurauksena olisi joutuminen pyövelin käsiin. Kummassakin tapauksessa vietäisiin hänet seuraavana aamuna Toulouseen.
Olimme parhaiksi ehtineet sopia asiasta molemminpuoliseksi tyydytykseksi, kun ovi taaskin avautui ja hänen rikostoverinsa — jota epäilemättä hänen pitkä poissaolonsa oli alkanut hermostuttaa — tuli katsomaan, mikä saattoi olla syynä siihen, että parin nukkuvan miehen kaulan katkaisemiseen kului näin tolkuttoman kauan.
Nähdessään meidän neuvottelevan hyvässä sovussa tämä kohtelias herrasmies, arvellen että hänen tunkeutumisensa asiain näin ollen ei voinut olla muuta kuin sopimatonta, päästi huudahduksen — jota mielelläni pitäisin anteeksipyyntönä siitä, että hän oli häirinnyt meitä — ja pyörähti ympäri poistuakseen perin kömpelömäisen hätäisesti.
Mutta Gilles kouraisi kiinni hänen likaiseen niskaansa ja kiskoi hänet sisälle. Vähemmässä ajassa kuin tarvitsen sitä kuvatakseni virui hän toverinsa vieressä, ja häneltä tiedustettiin, eikö hänen sopinut ajatella asemasta samalla tavoin. Ylenmäärin ilostuen siitä, ettemme aikoneet hänelle sen pahempaa, hän vannoi kaikkien almanakan pyhimysten nimessä noudattavansa tahtoamme; hän oli muka vastahakoisesti ryhtynyt chevalierin puuhaan, hän ei ollut mikään salamurhaaja, vaan köyhä mies, jolla oli vaimo ja lapset huollettavinaan.
Sillä tavoin lyhyesti esitettynä kävi, että chevalier de St. Eustache suunnitellessaan minun tuhoani tulikin valmistaneeksi tuhon itselleen. Kun minulla oli nämä kaksi todistajaa ja Rodenard vannomassa, kuinka St. Eustache oli lahjonut ensinmainitut murhaamaan minut, ja kun minä ja Gilles todistaisimme, kuinka yritys oli tehty, mutta rauennut tyhjiin, saatoin nyt mennä hänen majesteettinsa puheille varmasti luottaen voivani osoittaa kaikki chevalierin syytökset epäiltäviksi, ketä vastaan ne sitten lieneekään tehty, ja lisäksi saavani chevalierin itsensä hirsipuuhun, jonka hän oli niin runsaasti ansainnut.
XXI
LUDVIG OIKEAMIELINEN
»Minua varten», sanoi kuningas, »eivät nämä todistukset olisi tarpeen. Sananne, paras Marcel, olisi riittänyt. Mutta kenties on hyvä, että olette hankkinut ne oikeusistuinten varalle. Sitäpaitsi ne ovat arvokkaana lisätodistuksena herra de St. Eustachea vastaan valtiopetoksesta esittämällenne syytökselle.»
Seisoimme — ainakin La Fosse ja minä seisoimme, Ludvig kolmastoista istui — eräässä Toulousen palatsin huoneessa, johon olin päässyt hänen majesteettinsa puheille. La Fosse oli siellä, koska kuningas tuntui alkaneen pitää hänestä eikä Toulouseen saavuttuaan osannut olla ilman hänen seuraansa.
»Pidän huolta siitä», jatkoi Ludvig, »että ystävänne chevalier vangitaan heti paikalla, ja yhtä paljon hänen yrityksestään murhata teidät kuin hänen poliittisten mielipiteittensä epävakaisuudesta on lakia käytettävä häntä kohtaan — jyrkästi.» Hän huoahti. »Minusta tuntuu aina tuskalliselta ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin hänen laatuisiaan ihmisiä vastaan. Pään riistäminen hullulta näyttää liialliselta velvollisuusintoilulta.»
Taivutin päätäni ja hymyilin hänen leikinlaskulleen. Ludvig Oikeamielinen suvaitsi harvoin puhua pilaa, ja silloinkin hänen huumorinsa muistutti huumoria yhtä paljon kuin vesi viiniä. Mutta kun hallitsija laskee leikkiä, niin jokainen viisas mies, jolla on suosionosoitus pyydettävänä tai joka haluaa saada paikan tahi säilyttää paikkansa hovissa, hymyilee, vaikkapa hallitsijan kömpelön pilan sopimattomuus olisi pikemminkin omiaan aiheuttamaan surua.
»Luonto tarvitsee joskus pientä apua», rohkeni La Fosse viisastella kuninkaan tuolin takaa. »Tämä St. Eustache on eräänlainen Pandoran lipas, joka on hyvä sulkea ennenkuin —»
»Menkää hiiteen!» murahti kuningas. »Me emme laske nyt leikkiä. Meidän on jaettava oikeutta.»
»Ah! Oikeus», jupisi La Fosse, »olen nähnyt kuvia siitä naisesta. Hän peittää siteellä silmänsä, mutta ei ole niin varovainen ruumiinsa muihin sulopuoliin nähden.»
Hänen majesteettinsa punehtui. Hän oli ennen kaikkea puhdasmielinen mies, siveä kuin nunna. Ympäristössään vallitsevaa siveettömyyttä hän tavallisesti ei tahtonut kuulla eikä nähdä, kunnes sen remu ja melu kävivät niin voimakkaiksi, ettei hän enää voinut pysyä siihen nähden sokeana eikä kuurona.
»Herra de La Fosse», virkkoi hän ankarasti, »te väsytätte minua, ja kun ihmiset rasittavat minua, lähetän heidät pois — mikä on yhtenä syynä siihen, että tavallisesti olen niin paljon yksin. Pyydän teitä silmäilemään tuota metsästyskirjaa, niin että voitte selostaa minulle siitä saamanne vaikutelman, kun olen lopettanut puheluni herra de Bardelysin kanssa.»
La Fosse peräytyi nöyränä, mutta joutumatta hämilleen, siirtyi ikkunan luona olevan pöydän ääreen ja avasi kirjan, jota Ludvig oli osoittanut.
»Ja nyt, Marcel, sillä aikaa kun tuo ilveilijä valmistautuu selittämään minulle, että kirja on itse Dianan innoittama, puhukaa minulle, mitä muuta puhuttavaa teillä on.»
»Ei mitään muuta, sire »
»Eikö muuta? Entä varakreivi de Lavédan?»
»Varmastikin teidän majesteettinne on huomannut, ettei häntä vastaan ole mitään syytöstä — ei mitään pätevää syytöstä.»
»Mutta onhan häntä vastaan tehty syytös — hyvin paha syytös. Ja tähän asti ette te ole esittänyt minulle hänen syyttömyydestään minkäänlaisia todistuksia, joiden nojalla voisin suostua hänen vapauttamiseensa.»
»Arvelin, sire, että olisi tarpeetonta esittää todistuksia hänen syyttömyydestään, ennenkuin näytettäisiin toteen hänen syyllisyytensä. Ei ole tavallista, teidän majesteettinne, vangita ketään herrasmiestä sitä varten, että hän voisi todistaa vangitsemisen aiheettomaksi. Tavallisempi menettely on, että hänet vangitaan, koska voidaan tuoda esiin todisteita hänen rikoksestaan.»
Ludvig siveli partaansa ajatuksissaan, ja hänen melankoliset silmänsä saivat miettivän ilmeen.
»Arka kohta, Marcel», myönsi hän, haukotellen. »Arka kohta. Teidän pitäisi olla lakimies.» Sitten hänen olemuksensa muuttui äkkiä. »Annatteko minulle kunniasananne siitä, että hän on viaton?» kysyi hän terävästi.
»Jos teidän majesteettinne tuomarit esittävät todistuksia hänen syyllisyydestään, niin annan sanani siitä, että revin ne todistukset kappaleiksi.»
»Se ei ole vastaus kysymykseeni. Vannotteko, että hän on syytön?»
»Voinko tietää, mitä hänellä on omallatunnollaan?» huomautin, yhä kierrellen. »Kuinka voisin antaa sanani sellaisesta asiasta? Ah, sire, turhaan ei teitä nimitetä Ludvig Oikeamieliseksi», jatkoin, turvautuen imarteluun ja käyttäen hänen omaa mielilausettaan. »Te ette voi sallia, että sellainen mies, jota vastaan ei ole todistuksen hiventäkään, tuomitaan vankeuteen.»
»Eikö sitten ole?» Virkkoi hän, mutta hänen äänensä kävi lauhemmaksi. Hän oli luvannut itselleen, että historiassa hänet tunnettaisiin Ludvig Oikeamielisenä, eikä hän tekisi mitään, mikä saattaisi panna epäiltäväksi hänen oikeutensa tähän ylvääseen nimitykseen. »Onhan St. Eustachen todistus!»
»Suostuisiko teidän majesteettinne hirtättämään koiraakaan tuon kaksinkertaisen petturin sanojen nojalla?»
»Hm. Olette etevä asianajaja, Marcel. Te kartatte kysymyksiin vastaamista; vältätte kysymykset vastakysymyksillä.» Hän näytti puhelevan enemmän itsekseen kuin minulle. »Olette esimerkiksi paljoa parempi asianajaja kuin varakreivin vaimo. Hän vastaa kysymyksiin, ja hänellä on sisu — _Ciel!_ minkälainen sisu!»
»Oletteko nähnyt varakreivittären?» huudahdin ja mieleni jähmettyi pahoista aavistuksista, sillä tunsinhan kuinka vapaasti tuo nainen saattoi käytellä kieltään.
»Nähnyt hänet?» kertasi hän kärtyisesti. »Olen nähnyt hänet, kuullut häntä ja melkeinpä koskettanut häntä. Tämän huoneen ilma aaltoilee vieläkin levottomasti hänen käyntinsä johdosta Hän oli täällä tunti sitten.»
»Ja tuntui siltä», lepersi La Fosse metsästyskirjansa äärestä, »kuin olisivat kaikki kolme Acheronin tytärtä lähteneet Pluton valtakunnasta ja ruumiillistuneet tähän yhteen naiseen.»
»En olisi ottanut häntä vastaan», jatkoi kuningas, ikäänkuin La Fosse ei olisikaan puhunut, »mutta hänpä ei alistunutkaan estelyihin. Kuulin hänen sadattelevan etuhuoneessa, kun epäsin häneltä puheillepääsön; ovelta kuului hälyä; se tyrkättiin auki, ja vartioiva kaartilainen lennähti huoneeseeni, ikäänkuin hän olisi ollut kääpiö. _Dieu!_ Koko sinä aikana, jonka olen ollut Ranskan kuninkaana, ei ympärilläni ole ollut sellaista hälinää. Hän on vahva nainen, Marcel — pyhimykset teitä suojatkoot, kun hänestä tulee anoppinne. Koko Ranskassa, sen vannon, ei ole mitään vankempaa kuin hänen käsivartensa paitsi hänen kielensä. Mutta hän on hupsu.»
»Mitä hän sanoi, sire?» tiedustin huolissani.
»Sanoi? Hän vannoi — _Ciel!_ kuinka hän vannoi! Hän ei jättänyt rauhaan ainoatakaan almanakan pyhimystä. Hän kiskoi ne kaikki vuoronperään haudoistaan todistamaan sanojensa todenperäisyyttä.»
»Nimittäin —»
»Että hänen puolisonsa oli pahin petturi, mitä helvetissä on, mutta että hän oli typerä, järjetön mies, jota ei voida pitää vastuunalaisena teoistaan, ja että hän vain mielettömyytensä tähden on joutunut harhateille. Niillä perusteilla hän pyysi minua antamaan hänelle anteeksi ja päästämään hänet vapaaksi. Kun vastasin hänelle, että hänen miehensä asia tulee oikeuden käsiteltäväksi ja että hänen vapauttamisestaan on varsin vähän toiveita, ilmoitti hän minulle itsestäni sellaisia seikkoja, joista minä itserakkaudessani — kiitos siitä teille, minua ympäröineille imartelijoille — en ollut uneksinutkaan.
— Hän nimitteli minua rumaksi, hapannaamaiseksi ja rujomuotoiseksi, papin talutusnuorassa kulkevaksi hupakoksi; olin kokonaan toisenlainen kuin veljeni, joka — niin hän vakuutti minulle — on ritarillisuuden ja miehisten hyveiden perikuva. Hän lupasi minulle, ettei taivas ikinä ota vastaan sieluani, vaikka lukisin rukouksiani tästä hetkestä tuomiopäivään saakka, ja ennusti, että olen tervetullut kadotettujen joukkoon, kun hetkeni lyö. En tiedä, mitä kaikkea muuta hän olisi minulle ennustanut. Hän alkoi uutuudestaan huolimatta lopulta väsyttää minua, ja minä lähetin hänet tiehensä — se on», hän lisäsi, »määräsin neljä muskettisotilasta kantamaan hänet pois. Jumala teitä armahtakoon, Marcel, kun teistä tulee hänen tyttärensä aviomies!»
Mutta minua ei hänen leikillisyytensä voinut temmata mukaansa. Tämä nainen, joka ei kyennyt hillitsemään kiihkoaan eikä kieltään, oli tuhonnut kaikki.
»Minusta ei ole lainkaan todennäköistä, että minusta tulee hänen tyttärensä puoliso», vastasin surullisena.
Kuningas katsahti minuun ja purskahti nauruun.
»Polvillenne sitten», hän huudahti, »ja kiittäkää taivasta!»
Mutta minä pudistin päätäni perin vakavana
»Teidän majesteetistanne se on hupaisa ilveily», virkoin, »mutta minusta, _helas_, se on paljoa pikemmin murhenäytelmä.»
»No, no, Marcel», torjui hän, »enkö saa edes vähän nauraa? Ranskan kuninkaana oleminen tekee ihmisen niin surumieliseksi! Kertokaa minulle huolenne!»
»Neiti de Lavédan on luvannut tulla vaimokseni vain siinä tapauksessa, että pelastan hänen isänsä mestauslavalta. Tulin tänne sitä varten hyvin toiveikkaana, sire. Mutta hänen vaimonsa on ennättänyt ennen minua ja nähtävästi hankkinut hänelle peruuttamattoman tuomion.»
Hän loi katseensa maahan, ja hänen piirteensä saivat tavallisen synkän ilmeensä. Sitten hän katsahti jälleen ylöspäin, ja hänen surumielisten silmiensä pohjalla näin pilkottavan jotakin, mikä muistutti hyvin suuresti myötätuntoa.
»Tiedätte, että pidän teistä, Marcel», puhkesi hän puhumaan lempeästi. »Jos olisitte oma poikani, en voisi rakastaa teitä enempää. Olette huima, hillitön vintiö, ja useammin kuin kerran olen kuullut teidän ilkeistä kujeistanne; mutta te olette toisenlainen kuin nämä toiset tomppelit ettekä ainakaan ole ikävystyttänyt minua. Ja se on paljon tehty. En tahtoisi menettää teitä; ja minä menetän teidät, jos te otatte puolisoksenne tämän Languedocin ruusun, sillä otaksuttavasti hän on liian suloinen kukka tuotavaksi kuihtumaan hovin ummehtuneeseen ilmaan. Tämä mies, tämä varakreivi de Lavédan, on ansainnut kuoleman. Miksi en antaisi hänen kuolla, koska te, jos hän kuolee, ette mene naimisiin?»
»Kysyttekö minulta miksi, sire?» sanoin. »Siksi, että teitä nimitetään Ludvig Oikeamieliseksi eikä yksikään kuningas ole paremmin ansainnut sitä nimitystä.»
Hän säpsähti, rypisti huuliaan ja vilkaisi La Fosseen päin, joka oli syventynyt kirjansa salaisuuksiin. Sitten hän veti luokseen paperiarkin, otti kynän ja jäi istumaan sitä hypistellen.
»Koska minua nimitetään Oikeamieliseksi, on minun annettava oikeuden mennä menoaan», vastasi hän vihdoin.
»Mutta», huomautin, alkaen äkkiä toivoa, »oikeus ei voi vaatia, että varakreivi de Lavédan joutuu pyövelin käsiin.»
»Miksi ei?» Hän loi minuun pöydän yli juhlallisen vakavan katseen.
»Siksi, ettei hän ollut aktiivisesti mukana kapinassa; jos hän olikin valtiopetturi, niin hän oli vain sydämessään ja ennenkuin mies tekee rikollisen teon, ei häneen voida sovittaa lakia kaikessa ankaruudessaan. Hänen vaimonsa on selvästi paljastanut hänen uskottomuutensa. Mutta kohtuutonta olisi rangaista häntä samalla tavoin kuin niitä, jotka ovat olleet aseissa teitä vastaan, sire.»
»Ah!» Hän mietti. »No? Entä sitten?»
»Eikö siinä ole kylliksi, sire?» huudahdin. Sydämeni sykki kiivaasti ja suoneni värähtelivät tämän tärkeän hetken jännityksestä.
Hän taivutti päätään, kastoi kynäänsä ja alkoi kirjoittaa.
»Minkä rangaistuksen tahtoisitte minun määräävän hänelle?» kysyi hän kirjoittaessaan. »No, Marcel, olkaa vilpitön minua ja vilpitön häntä kohtaan — sillä sellainen kuin te olette häntä kohtaan, olen minäkin hänen kauttaan teitä kohtaan.»
Tunsin kalpenevani kiihtymyksestä. »Onhan karkoitus, sire — se on tavallinen sellaisissa valtiopetostapauksissa, jotka eivät ole kylliksi ilmeisiä rangaistaviksi kuolemalla.»
»Niin!» Hän kirjoitti ripeästi, »Kuinka pitkäksi ajaksi, Marcel? Hänen eliniäkseen?»
»Ei, sire. Se olisi liian pitkä aika.»
»Minun eliniäkseni sitten?»
»Myöskin se olisi liian pitkä aika.»
Hän nosti katseensa kirjoituksesta ja hymyili. »Ah! Käyttekö profeetaksi? No, kuinka kauaksi sitten? Antakaa tulla, mies!»
»Arvelisin, että viisi vuotta —»
»Olkoon viisi vuotta! Älkää virkkako enää mitään!» Hän kirjoitti vähän aikaa, otti sitten hiekkatolpon ja siroitteli hiekkaa asiakirjalle.
»_Tiens_!» huudahti hän, karistaen paperin puhtaaksi ja ojentaen sen minulle. »Tuossa on määräykseni herra varakreivi Leon de Lavédanista, Hänen on lähdettävä maanpakoon viideksi vuodeksi, mutta hänen tiluksiaan ei takavarikoida, ja karkoitusajan kuluttua hän saa palata nauttimaan niistä — toivoaksemme uskollisempana kuin tähän saakka. Käskekää panna tämä määräys heti toimeen ja pitäkää huolta siitä, että varakreivi lähtee tänä päivänä saattojoukon seuraamana Espanjaan. Se on samalla todistus, jonka voitte esittää neiti de Lavédanille osoittamaan, että tehtävänne on luonnistunut.»
»Sire!» Olin niin kiitollinen, etten kyennyt lausumaan sen enempää, vaan polvistuin hänen eteensä ja vein hänen kätensä huulilleni.
»Kas niin», virkkoi hän isällisesti. »Menkää nyt ja olkaa onnellinen!»
Kun nousin pystyyn, kohotti hän äkkiä kättään.
»_Ma foi!_ Olinpa vähällä unohtaa; herra de Lavédanin kohtalo on niin paljon askarruttanut ajatuksiani.» Hän otti pöydältään toisen paperin ja ojensi sen minulle. Se oli Chatelleraultille antamani, tunnustus, jolla luovutin hänelle Picardiessa olevat tilukseni.
»Chatellerault kuoli tänä aamuna», jatkoi kuningas. »Hän oli pyytänyt teitä luokseen, mutta kun hänelle oli ilmoitettu, että olitte poistunut Toulousesta, oli hän sanellut pahoista töistään pitkän tunnustuksen, jonka hän lähetti minulle yhdessä tämän kanssa. Hän ei voinut, kirjoitti hän, sallia perillistensä nauttia teidän tiluksistanne; hän ei ollut niitä voittanut; oikeastaan hän oli menettänyt oman panoksensa, koska hän oli rikkonut pelin sääntöjä. Hän jätti minun ratkaistavakseni, oliko hänen maansa joutuva teidän omaisuudeksenne. Mitä sanotte siitä, Marcel?»
Melkeinpä vastahakoisesti otin paperiliuskan vastaan. Olisi ollut niin kaunista ja sankarillista heittää rakkauden tähden omaisuuteni kuin tuhka tuuleen, että sieluni autuuden nimessä minusta tuntui pahalta nähdessäni omistavani muutakin kuin Beaugencyn. Sitten välähti mieleeni keskitie.
»Osallisuuteni siihen vetoon, sire», sanoin, »hävettää minua; sen häpeän tähden olin innokas maksamaan sen, vaikka olinkin täysin tietoinen siitä, etten ollut menettänyt sitä. Mutta nytkään en missään nimessä voi suostua siihen, että Chatellerault jäisi häviölle, kuten hän olisi ollut valmis. Emmekö — emmekö unohda koko vedon lyömistä?»
»Tämä päätös on teille kunniaksi. Juuri sellaista olin teiltä toivonut. Ja nyt menkää, Marcel! Uskon, että teillä on kiire. Rakkaudentuskanne hieman helpotettua toivomme näkevämme teidät jälleen hovissa.
Huokasin.
»_Helas_, sire, se ei tapahdu koskaan.»
»Niin sanoitte jo kerran ennenkin, monsieur. Se on typerä mieliala avioliittoon astuttaessa; mutta — kuten niin monet muut typeryydet — se on kaunis. Hyvästi, Marcel!»
»Hyvästi, sire!»
Olin suudellut hänen kättään; olin tuonut esiin tulvivan kiitollisuuteni; olin jo ovella, ja hän oli kääntymäisillään La Fosseen päin, kun päähäni pälkähti silmätä hänen antamaansa määräystä. Hän huomasi sen ja äkillisen pysähdykseni.
»Onko jotakin vinossa?» hän tiedusti.
»Teiltä — teiltä on jäänyt eräs seikka pois, sire», rohkenin lausua ja palasin pöydän luokse. »Olen jo niin kiitollinen, että minua epäilyttää pyytää vielä yhtä suosionosoitusta. Mutta se ei tuota teille muuta vaivaa, kuin että lisäisitte muutamia rivejä kynällä, ja asiallisesti se ei muuta ajatusta.»
Hän vilkaisi minuun, ja hänen otsansa rypistyi, kun hän koetti arvata tarkoitustani.
»No, mies, mistä on kysymys?» virkkoi hän kärsimättömästi.
»Mieleeni juolahti, että varakreivi-parka, joka joutuu vieraaseen maahan, yksin, outojen ihmisten seuraan, ja saa kaivata rakkaitaan nähtyään heidät niin monia vuosia aina luonaan, tuntee itsensä surkuteltavan yksinäiseksi.»
Kuningas katsahti äkkiä minua silmiin.
»Onko minun siis karkoitettava myöskin hänen perheensä?»
»Koko perheen karkoittaminen ei ole tarpeellista, teidän majesteettinne.»
Kerrankin katosi surumielinen ilme hänen silmistään, ja hän purskahti nauramaan niin hilpeästi kuin koskaan olen nähnyt tämän ikävystyneen hallitsija-paran nauravan.
»_Ciel!_ Mikä vekkuli olette! Voi, että menetän teidät!» huusi hän, tarttui kynään ja lisäsi määräykseen pyytämäni sanat.
»Oletteko vihdoinkin tyytyväinen?» kysyi hän, antaen paperin minulle takaisin.
Vilkaisin sitä. Nyt se sisälsi, että rouva varakreivitär de Lavédanin oli seurattava miestään maanpakoon.
»Sire, te olette liian hyvä!» sopersin.
»Ilmoittakaa sille upseerille, jolle uskotte tämän määräyksen toimeenpanon, että hän löytää rouvan alhaalta vahtihuoneesta, missä hän on pidätettynä odottamassa päätöstäni. Jos hän tietäisi, että hän on varronnut teidän päätöstänne, niin vapisisin ajatellessani tulevaisuuttanne, kun viisi vuotta on kulunut.»
XXII
RIISUMME SATULAT
Mademoiselle piteli kädessään kuninkaan määräystä hänen isänsä karkoittamisesta. Hän oli kalpea, ja hän oli tervehtinyt minua arkaillen. Minä seisoin hänen edessään, ja ovenpielessä oli Rodenard, jonka olin käskenyt tulla mukaani.
Lähestyessäni sinä päivänä Lavédania oli minut vallannut voimakas, masentava häpeäntunne sen sopimuksen tähden, johon olin hänet pakottanut. Olin miettinyt sitä, ja minulle oli selvinnyt, kuinka oikea oli hänen huomautuksensa, että rakkaudessa ei kannattanut ottaa mitään, mitä ei vapaaehtoisesti annettu. Häpeästä ja tästä johtopäätelmästä oli muodostunut uusi päätös. Ettei sitä mikään voisin horjuttaa ja ettei Roxalannen nähtyäni voimakas kaipaukseni saattaisi minua kiusaukseen luopua aikomuksestani, olin arvellut viisaaksi, että viimeisen keskustelumme aikana olisi todistaja minua pidättämässä. Sitä varten olin käskenyt Ganymedeen seurata itseäni salonkiin saakka.
Hän luki asiakirjan loppuun; sitten hän loi minuun arkailevan katseen, vilkaisten sitten Ganymedeeseen, joka seisoi jäykkänä paikallaan ovensuussa.
»Oliko tämä kaikki, mitä voitte tehdä, monsieur?» tiedusti hän vihdoin.
»Ihan kaikki, mademoiselle», vastasin tyynesti. »En halua suurennella palvelustani, mutta valittavana oli joko se tai mestauslava. Äitinne oli pahaksi onneksi tavannut kuninkaan ennen kuin minä ja pahentanut isänne asiaa myöntämällä, että hän oli syypää valtiopetokseen. Yhteen aikaan olin senvuoksi menettämäisilläni kaiken toivoni. Olen kuitenkin iloinen siitä, mademoiselle, että sain taivutetuksi kuninkaan olemaan näinkin lempeä.»
»Ja viiteen vuoteen siis en saa nähdä vanhempiani.» Hän huoahti, ja hänen surunsa oli perin liikuttava.
»Se ei ole välttämätöntä. Vaikka he eivät saa tulla Ranskaan, niin voittehan te kyllä käydä heitä katsomassa Espanjassa.»
»Se on totta», haaveksi hän; »onhan sekin jotakin — eikö olekin?»
»Varmasti on; asiain näin ollen paljonkin.»
Hän huokasi taaskin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus.
»Ettekö tahdo istua, monsieur?» kehoitti hän vihdoin. Hän oli hyvin rauhallinen tänään, tämä pieni neito — hyvin rauhallinen ja ihmeellisen masentunut.
»Se on tuskin tarpeellista», vastasin lauhasti, minkä jälkeen hänen katseestaan kuvastui lukemattomia kysymyksiä. »Oletteko tyytyväinen puuhiini, mademoiselle?» tiedustin.
»Kyllä, minä olen tyytyväinen, monsieur.»
Siinä oli loppu, ajattelin, ja tahtomattani huoahdin minäkin. En kuitenkaan liikahtanutkaan poistuakseni. »Arveletteko, että olen — olen täyttänyt lupaukseni?»
Hän loi taaskin katseensa maahan ja astahti askeleen ikkunaan päin.
»Tottahan toki. Te lupasitte pelastaa isäni mestauslavalta. Sen olette tehnyt, enkä vähääkään epäile, että voitavanne mukaan olette koettanut lyhentää hänen karkoitusaikaansa. Niin, monsieur, lupauksenne on hyvin täytetty.»
Hohhoo! Tullessani kypsynyt päätös kuiskutti korvaani, että minulla ei ollut muuta tekemistä kuin poistua ja mennä tieheni. Mutta siitä päätöksestä — sadoista sellaisista päätöksistä — huolimatta en olisi voinut lähteä näin. Ainakin yhden ystävällisen sanan, yhden ystävällisen silmäyksen tahtoisin saada lohdutuksekseni. Puhuisin hänelle suorin sanoin aikomuksestani, ja hän saisi nähdä, että minussa vielä oli jotakin hyvää, jonkun verran kunnian tuntoa, ja hän pitäisi minua arvossa poistuttuani.
»Ganymedes», virkoin.
»Monseigneur?»
»Käske miesten nousta ratsaille!»