Part 1

UHKEA MARKIISI

Kirj.

Rafael Sabatini

Englanninkielestä ["Bardelys the Magnificient"] suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1923.

SISÄLLYS:

I. Vedonlyönti II. Kuninkaan toivomukset III. René de Lespiron IV. Tyttö kuutamossa V. Varakreivi de Lavédan VI. Toipuvana VII. Eustachen vihamielisyys VIII. Valokuva IX. Öinen hälytys X. Kuolleistanoussut XI. Kuninkaan käskynhaltija XII. Toulousen tuomioistuin XIII. Yhdennellätoista hetkellä XIV. Salaa kuuntelemassa XV. Herra de Chatellerault raivoissaan XVI. Kalpa käteen XVII. Ganymeden lörpöttely XVIII. St. Eustace itsepäisenä XIX. Piitä ja terästä XX. Blagnacin salamurhaajat XXI. Ludvig Oikeamielinen XXII. Riisumme satulat

I

VEDONLYÖNTI

»Siinä paha, missä —» kuiskasi La Fosse korvaani. Nämä sanat ja hänen merkitsevä katseensa saivat minut kääntymään ympäri tuolillani.

Ovi oli aukaistu, ja sen aukossa seisoi tanakka vartaloinen kreivi de Chatellerault. Lakeija, jonka liverissä oli minun vaakunani värit, punainen ja kullankeltainen, ja jonka selkä oli taipunut nöyrään kaareen, otti parhaillaan vastaan hänen hattuaan ja vaippaansa.

Seurue kävi äkkiä hiljaiseksi. Ilmassa oli hämmästyksen tuntu, sillä olimme kuulleet, että Chatellerault oli masentunut lemmenjumalan kilpatantereella saamastaan kolauksesta, emmekä odottaneet näin pian näkevämme häntä pöydässä, jossa — niin ainakin minä kerskailin — iloinen hilpeys oli puheenjohtajana.

Ja niinpä sai kreivi lyhyen hetkisen seisoa salini kynnyksellä samalla kun me katselimme häntä kaulojamme kurkottaen, ikäänkuin hän olisi ollut joku uteliasta huomiota herättävä olento. Sitten pääsi tyhjäpäiseltä La Fosselta tukahdutettu nauru, joka tuntui murtavan lumouksen. Minä rypistin otsaani. Se oli äärimmäisen epäkohtelias teko, jonka vaikutus minun oli millä hinnalla hyvänsä saatava haihdutetuksi.

Hypähdin pystyyn niin äkkiä, että tuolini liukui runsaasti puoli metriä kiiltävällä parkettilattialla; kahdella harppauksella olin kreivin edessä ja ojensin hänelle käteni lausuakseni hänet tervetulleeksi. Hänen tarmoton kädenpuristuksensa osoitti, että häntä jäyti suru. Kun hän astui kynttilöiden kirkkaasti valaisemaan saliin, tunkeutui hänen vantterasta ruumiistaan syvä, murheellinen huokaus.

»En luullut tapaavani täällä näin paljon väkeä», sanoi hän. Ja hänen seuraavat sanansa selittivät syyn hänen alakuloiseen sävyynsä. »Kuningas, herra de Bardelys, on kieltäytynyt ottamasta minua vastaan; ja kun aurinko on laskenut, täytyy meidän, hovin pienempien tähtien, turvautua kuuhun saadaksemme valoa ja iloa.» Hän teki minulle keikailevan kumarruksen.

»Olenko minä siis yön valtias?» laskin nauraen leikkiä. »Vertauksenne on enemmän leikillinen kuin sattuva, sillä kuu on kylmä ja ynseä, mutta saatte nähdä, että minä olen aina lämmin ja sydämellinen. Olisin toivonut, että joku vähemmän harmillinen seikka kuin hänen majesteettinsa epäsuosio olisi suonut minulle sen ilon, että te kunnioitatte pöytääni läsnäolollanne.»

»Eipä teitä turhanpäiten nimitetä uhkeaksi», vastasi hän, kumartaen toistamiseen välittämättä maireihin sanoihini sisältyvästä pistoksesta.

Purskahdin nauruun, jätin kohteliaisuudet siihen ja vein hänet pöytään.

»Ganymedes, paikka herra kreiville. Gilles, Antoine, pitäkää huolta herra de Chatelleraultista. Basile, viiniä herra kreiville. Liikkukaa vilkkaasti!»

Yhdessä tuokiossa oli hänestä tullut puuhaisan huomaavaisuuden keskipiste.

Mutta hänen tulonsa aiheuttama pidättyminen hillitsi yhä seuruetta, sillä Chatelleraultista ei moni pitänyt, ja hänen saapumisellaan oli hyvin samanlainen vaikutus kuin pääkallon ilmestymisellä egyptiläisten pitoihin.

Pelkäänpä, että kaikista niistä iloisista ystävistä, jotka istuivat pöydässäni — heidän joukossaan oli vain harvoja, jotka eivät olleet saaneet tuntea hänen valtaansa — oli tuskin ainoatakaan, joka olisi välittänyt salata halveksumistaan kukistunutta suosikkia kohtaan. Sen, että hän oli kukistunut, ilmaisivat meille yhtä hyvin hänen sanansa kuin kaikki se, mitä ennestään tiesimme.

Mutta omassa talossani tahdoin säästää häntä etukäteen maistamasta sitä kalseutta, jota koko Pariisi hänelle huomenna osoittaisi; senvuoksi esiinnyin isäntänä niin kunnioittavasti ja ystävällisesti kuin asemani suinkin saattoi vaatia, kohdellen häntä perin sydämellisesti, samalla kun panin viinit virtaamaan entistä runsaammin sulattaakseni jäisen jäykkyyden muiden vieraitteni käytöksestä.

Ponnistukseni eivät menneet hukkaan. Rypälemehun kirvoittava vaikutus alkoi vähitellen tuntua. Hyvä tuuli levitti uudelleen vaippansa meidän yllemme; kommat ja leikinlasku maustivat naurun säestämää puheluamme, kunnes ilonpidostamme aiheutuvan melun täytyi avoimista ikkunoista kantautua elokuun illan keveän tuulenhengen mukana St. Dominique-katua, Enfer-kadun poikki kenties aina Luxembourg-palatsin asukkaiden korviin saakka, kertoen heille, että Bardelys ystävineen taaskin vietti noita hurjia kemujaan, jotka olivat tulleet Pariisissa puheenparreksi ja jotka osaltaan olivat melkoisessa määrin olleet aiheena ihmisten minulle antamaan liikanimeen »Uhkea.»

Mutta kun maljat myöhemmin kävivät vallattomiksi ja niitä esitettiin vähemmän henkilön tai asian kuin itse viinin tähden, muuttuivat sukkeluudet rohkeammiksi, menettäen varovaisen, hillityn sävynsä; harkitsemattomuus leijaili jonkun aikaa yllämme vaanivan petolinnun tavoin, iskien sitten äkkiä keskellemme La Fosse-houkkion sanoissa.

»Hyvät herrat», sopersi hän hänelle ominaiseen teeskennellyn narrimaiseen tapaan ja silmäillen kalseasti Chatelleraultiä, »haluan esittää teille maljan.» Hän nousi varovasti seisoalleen — hän oli päässyt siihen tilaan, jossa varovainen liikkuminen on perin tarpeellinen. Siirtäen katseensa kreivistä puolillaan olevaan lasiin. hän antoi lakeijalle merkin täyttää sen. »Reunoja myöten, hyvät herrat!» hän komensi. Sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän koetti seisoa toinen jalka lattialla ja toinen tuolilla; mutta kun tasapainon säilyttäminen siten kävi vaikeaksi, tyytyi hän seisomaan suorana, vakavammassa, jos kohta ei niin maalauksellisessa asennossa.

»Hyvät herrat, esitän maljan Ranskan verrattomimmalle, kauneimmalle, kylmimmälle naiselle, jonka saavuttaminen myöskin on vaikeinta. Juon maljan niiden hänen tuhansien sulojensa kunniaksi, joista maine on meille kertonut, ja hänen suurimman ja kiihoittavimman viehättävän puolensa, miehiä kohtaan osoittamansa kylmyyden, kunniaksi. Ja samalla pyydän teitä juomaan maljan sen nuorukaisen menestykseksi, joka saa onnen olla Endymionina tälle Dianalle.

— Siihen», jatkoi La Fosse, joka oli klassillisten kielien ja kreikkalais-roomalaisen mytologian innokas harrastaja, »vaaditaan Adonista kauneudessa, Marsia uljuudessa, Apolloa laulussa ja itse Erosta rakkaudessa. Ja minä pelkään», — hän nikotteli — »että siihen ei kukaan pysty, koska se koko Ranskan ainoa mies, johon me olimme panneet toiveemme, ei ole siihen kyennyt. Hyvät herrat, seisomaan! Esitän maljan verrattomalle Roxalanne de Lavédanille.»

Niin paljon kuin nämä sanat minua huvittivatkin, sekaantui hilpeyteeni samalla pelokkaita aavistuksia. Loin nopeasti katseen Chatelleraultiin nähdäkseni, mitä hän piti tästä naljailusta ja maljan esittämisestä sille naiselle, jota kosimaan kuningas oli hänet lähettänyt, mutta jota hänen ei ollut onnistunut voittaa. Hän oli La Fossen kehoituksesta noussut seisomaan kuten kaikki muutkin; joko hän ei ollut epäillyt mitään tai oli arvellut, että epäilys oli mitätön toimintaohjeeksi. Mutta kun neidon nimi mainittiin, levisi hänen tärkeännäköisille kasvoilleen synkkä ilme. Hän laski lasinsa pöytään niin rajusti, että sen hento jalka katkesi ja valkealle pöytäliinalle valahti punainen viinijuova, joka levisi hopeisen kukkamaljakon ympärille. Tämän tahran nähdessään hän malttoi mielensä ja pakottautui noudattamaan seurustelutapoja, joiden hän oli hetkeksi sallinut itseltään unohtua.

»Bardelys, pyydän tuhannesti anteeksi kömpelyyttäni», hän mutisi.

»Läikkynyt viini», vastasin nauraen, »on hyvä enne.»

Ja sillä kertaa uskoin tuon lauseen oikeaksi, sillä ilman viinin läikkymistä ja sen äkillistä vaikutusta olisimme todennäköisesti joutuneet verenvuodatuksen todistajiksi. Näin saatiin ajattelemattoman La Fossen sopimaton pilailu verrattain rauhallisesti sivuutetuksi. Mutta kun asia oli kerran otettu puheeksi, ei siitä niin hevillä luovuttukaan. Neiti de Lavédanista tuli yleisen keskustelun aihe, ja myöskin kreivin kosintaan viittailtiin, aluksi hämärästi, sitten selvästi, noudattamatta vähääkään hienotuntoisuuden vaatimuksia, mistä seikasta en voi muuta kuin moittia viiniä, jolla nämä herrasmiehet olivat sekoittaneet järkensä. Yhä enemmän huolissani tarkkailin kreiviä. Mutta hänessä ei enää näkynyt ärtymisen oireita. Hän istui ja kuunteli keskustelua, ikäänkuin se ei olisi vähääkään koskenut häntä. Saattoipa hän joskus hymyilläkin jollekin sattuvalle sutkaukselle, ja jopa hän vihdoin liittyi mukaan seurueen hilpeään sukkeluuskilpailuun, puolustautuen toisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta niiden hyväntuulisuus riitti vain heikosti verhoamaan sitä vastenmielisyyttä, jota häntä kohtaan tunnettiin, tai sitä tyydytystä, jota hänen äskeinen vastoinkäymisensä herätti.

Jonkun aikaa minä pysyttelin syrjässä sekaantumatta yleiseen pilailuun. Mutta vihdoin minut kenties petti se seikka, että Chatellerault, kuten olen kertonut, suhtautui kaikkeen niin sävyisästi; kenties sai minut narratuksi viini, jota lienen nauttinut liikaa kuten vieraanikin; tulin lausuneeksi sanoja, joita ilman tämä kertomus olisi jäänyt kirjoittamatta.

»Chatellerault», huudahdin nauraen, »luopukaa toki noista verukkeista; tunnustakaa, että esitätte vain tekosyitä ja että olette hoitanut tämän asian kömpelösti, mikä on anteeksiantamatonta sellaiselle miehelle kuin teille, jolla on kaikki hovitottumuksen tuottamat edut!»

Hänen kasvoilleen lehahti puna, ensimmäinen suuttumuksen merkki, senjälkeen kun viini oli läikkynyt.

»Menestyksenne, Bardelys, tekee teidät turhamaiseksi, ja turhamaisuudesta kehittyy pöyhkeily», vastasi hän halveksivasti.

»Katsokaapa!» Vetosin seurueeseen. »Huomaatteko, kuinka hän koettaa karttaa suoraa vastausta! Ei, kyllä teidän on tunnustettava kömpelyytenne.»

»Minulla ei ole tunnustettavana mitään kömpelyyttä.» Chatellerault kiivastui ja korotti ääntään. »On perin mukavaa istua täällä Pariisissa, hovin velttojen, äitelien ja hermottomien kaunottarien keskellä; heidän suosionsa on helposti voitettu, koska he pitävät armastelua parhaana heille tarjoutuvana ajanvietteenä ja ottavat kiihkeästi vastaan kaikki ne tilaisuudet, joita te, ilakoivat kukkopojat, heille suotte. Mutta neiti de Lavédan on kokonaan toisenlaista ainesta. Hän on nainen eikä nukke. Hän on lihaa ja verta, eikä sahajauhoja, puuteria ja ihomaalia. Hänellä on sydän ja tahto, eikä hänen sielunsa ole turhamaisuuden ja julkeuden pilaama.»

La Fosse purskahti nauruun.

»Kuulkaa! Oi, kuulkaa», hän huusi, »tätä siveyden apostolia!»

»_St, Gris_!» täräytti joku toinen. »Tämä kelpo Chatellerault on menettänyt sekä sydämensä että päänsä.»

Chatellerault loi puhujaan vihasta hehkuvan katseen.

»Tepä sen sanoitte», virkoin minä hyväksyvästi. »Hän on sortunut neiti de Lavédanin uhriksi ja esittää nyt turhamaisuudessaan neidon täydellisten ominaisuuksien kokoomuksena. Onko olemassa sellaista naista kuin te kuvailitte, kreivi? Pyh! Kenties rakastajan mielikuvituksessa ja jonkun hourupäisen runoilijan tekeleissä; mutta ei missään muualla tässä äitelässä maailmassamme.»

Hän liikahti kärsimättömästi.

»Te olette ollut kömpelö, Chatellerault», intin. »Ette ole menetellyt taitavasti. Sellaista naista ei ole, jota ei voisi voittaa kuka mies tahansa, joka sen päättää tehdä, jos hänellä vain on sama yhteiskunnallinen asema kuin naisellakin ja hän kykenee säilyttämään naisen siinä tai nostamaan hänet korkeammalle. Naisen rakkaus, hyvä herra, on sellainen kasvi, jonka juurena on turhamaisuus. Teidän huomaavaisuutenne imartelee häntä ja tekee hänet etukäteen herkäksi antautumaan. Jos te siis vain viisaasti valitsette ajan hyökkäystä varten ja menettelette näppärästi — eikä taitoa perin paljoa tarvitakaan — niin taistelu on helposti voitettu ja nainen antautuu. Uskokaa minua, Chatellerault; olen kokonaista viisi vuotta nuorempi kuin te, mutta kokemuksiltani olen miespolvea teitä vanhempi ja puhun mitä tiedän.»

Hän naurahti katkeran pilkallisesti. »Jos perustatte kokemusväitteenne siihen, että olette aloittanut armastelu-uranne kahdeksantoistavuotisena lemmenseikkailulla, joka päättyi häväistysjuttuun, niin myönnän teidän olevan oikeassa», sanoi hän. »Mutta muutoin, Bardelys, kaikista kauneista naistenvalloittamispuheistanne huolimatta saatte uskoa minua, kun väitän, ettette koko elämänne aikana ole kohdannut ainoatakaan naista — sillä minusta ei näillä hoviolennoilla ole oikeutta vaatia itselleen sitä nimitystä. Jos haluatte nähdä naisen, niin menkää Lavédaniin, herra markiisi. Jos tahdotte, että lemmenjuonivarastostanne huolimatta joudutte lopultakin tappiolle, niin menkää käyttämään sitä Roxalanne de Lavédanin sydämen linnoitusta vastaan. Jos teitä huvittaa tuntea ylpeytenne nöyryytettynä, niin lähtekää Lavédaniin.»

»Haaste!» mylvi kymmenkunta ääntä. »Haaste, Bardelys!»

»_Mais voyons_», välttelin nauraen, »tahtoisitteko, että minun pitäisi matkustaa Languedociin muka kosimaan tätä ruumiillistunutta ihmenaista todistaakseni väitteeni oikeiksi? Olkaa laupiaita, hyvät herrat, älkääkä vaatiko sellaista!»

»Kerskailijan tavallinen puolustelu», murahti Chatellerault, »kun häntä pyydetään näyttämään kerskailunsa todeksi.»

»Arveleeko herra, että minä olen kerskunut?» lausuin, hilliten sisuani.

»Sananne tekivät sellaisen vaikutuksen — muutoin en ymmärrä sanojen tarkoitusta. Ne merkitsevät, että te voitte onnistua siinä, missä minä kärsin tappion, jos teitä vain huvittaa yrittää. Vaadin teitä koettamaan, Bardelys, vaadin vieläkin. Järjestäkää kosintanne niinkuin tahdotte; huikaiskaa puheena olevan naisen silmät rikkaudellanne ja uhkeudellanne, palvelijoillanne, hevosillanne, ajoneuvoillanne ja kaikella käytettävissänne olevalla loistolla! Mutta minä rohkenen väittää, että vaikka kokonaisen vuoden suitsuttaisitte huomaavaisuuttanne ja punoisitte ovelimpia juonianne, ette kuitenkaan saavuttaisi mitään tuloksia. Riittääkö tällainen haaste?»

»Mutta tämähän on sulaa hulluutta!» vastustelin. »Miksi pitäisi minun sitä koettaa?»

»Osoittaaksenne, että minä olen väärässä», härnäsi hän. »Todistaaksenne, että menettelin kömpelösti. Reippaasti toimeen!

— Onko rohkeutenne mennyttä, herra de Bardelys? Onko äsken niin hilpeästi kiekunut kukko nyt jo mykistynyt? Nähkääs, herra markiisi, teitä pidetään täällä huimana pelaajana. Kiihoittaako kenties veto teidät tähän yritykseen?»

Hypähdin pystyyn kuultuani ne sanat. Hänen ivansa kirpaisi luontoani kuin piiskan sivallus.

»Te tahdotte lyödä vetoa, niinkö, Chatellerault?» huusin vastaten uhmaan uhmalla. Kaikki vaikenivat, pidätellen henkeään. »Olkoon menneeksi sitten! Kuulkaa, hyvät herrat, ja olkaa todistajina! Täten panen puolestani veikkaan Bardelysin linnan ja Picardiessa olevat tilukseni, kivineen, kantoineen ja kaikkine ruohonkorsineen siitä, että kosin Roxalanne de Lavédania ja saan hänet suostutetuksi tulemaan Bardelysin markiisittareksi. Tyydyttääkö panokseni teitä, herra kreivi? Voitte panna sitä vastaan kaikki, mitä teillä on», lisäsin karkeasti, »mutta sittenkin, sen vannon, te jäätte runsaasti etupuolelle.»

Ensimmäiseksi puhkesi muistaakseni puhumaan Mironsac, lempeä, herttainen, alle kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen; hän koetti vielä niinkin myöhään hillitä meitä ja vedota järkeemme.

»Hyvät herrat, hyvät herrat!» hän rukoili. »Taivaan nimessä, ajatelkaa, mitä teette! Bardelys, vetonne on sulaa hulluutta. Herra de Chatellerault, ettehän hyväksy sitä? Te —»

»Ole vaiti!» ärähdin hänelle hieman tuikeasti. »Mitä on herra de Chatelleraultilla sanottavaa?»

Hän tuijotti pöytäliinaan ja viinitahraan, jonka oli siihen tehnyt, kun neiti de Lavédanin nimi ensi kerran mainittiin. Hän istui pää kumarassa, joten hänen pitkä, musta tukkansa oli valahtanut eteenpäin, verhoten osittain hänen kasvonsa. Kuullessaan kysymykseni hän katsahti äkkiä ylös. Hänen aistillisilla huulillaan väreili aavemainen hymy, sillä hänen kasvonsa olivat käyneet kiihtymyksestä tavattoman kalpeiksi.

»Herra markiisi», virkkoi hän, nousten seisomaan, »hyväksyn tarjouksenne ja panen veikkaan Normandiessa olevat tilukseni teidän Bardelys-linnaanne vastaan. Jos te häviätte, ei teitä enää nimitetä Uhkeaksi; jos minä häviän — niin minusta tulee kerjäläinen. Vedollamme on ratkaiseva merkitys, Bardelys; toiselle meistä se tuottaa tuhon.»

»Se on hulluutta!» valitti Mironsac.

»_Mordieux_!» kirosi Cazalet, kun taas La Fosse, joka oli koko metakan alkusyy, päästi kiihtymyksensä ilmoille mielettömänä naurunhihityksenä.

»Kuinka paljon annatte minulle aikaa, Chatellerault?» tiedustin niin tyynesti kuin voin.

»Kuinka kauan tarvitsette?»

»Minusta olisi parempi, että te määräisitte sen», vastasin.

Hän mietti hetkisen ja kysäisi sitten:

»Riittääkö kolme kuukautta?»

»Jollen ole saanut kaikkea selväksi kolmessa kuukaudessa, niin minä maksan», sanoin.

Ja sitten Chatellerault teki sen ainoan tempun, jonka herrasmies mielestäni saattaa kaiken tapahtuneen jälkeen sellaisissa oloissa tehdä. Hän nousi pystyyn, pyysi seuruetta täyttämään lasinsa ja esitti lähtömaljan.

»Hyvät herrat, juokaa kanssani malja herra markiisi de Bardelysin Languedocin-matkan ja hänen yrityksensä menestykseksi!»

Vastaukseksi kajahti voimakas huuto samoista kurkuista, jotka jännitys oli äsken pitänyt äänettöminä. Jotkut hyppäsivät tuoleilleen, kohottivat lasinsa ylös ja suitsuttivat minulle kehuskeluaan niin äänekkäästi, kuin olisin ollut jonkun ylevän sankariteon suorittaja enkä päähenkilö koko lailla epäillyttävässä vedossa.

»Bardelys!» Se huuto pani talon kajahtelemaan. »Bardelys! Uhkea Bardelys! _Vive_ Bardelys!»

II

KUNINKAAN TOIVOMUKSET

Aamu oli käsissä, ennenkuin kaikki olivat poistuneet luotani, sillä vieraistani oli kymmenkunta jäänyt pelaamaan korttia toisten lähtiessä.

Kun heistä viimeinen oli hoippuroinut portaita alas ja minä olin käskenyt unisen lakeijan sammuttaa kynttilät, kutsuin Ganymedeksen näyttämään minulle tulta mennessäni vuoteeseen ja auttamaan minua riisuutumaan. Hänen oikea nimensä oli Rodenard; mutta ystäväni La Fosse oli mytologisessa innossaan antanut hänelle jumalien juomankantajan mukaan nimen Ganymedes, joka oli sitten jäänyt pysyväiseksi. Hän oli nelikymmenvuotias mies, ollut lapsesta saakka isäni palveluksessa, ja sittemmin oli hänestä tullut intendenttini, faktoottumini, taloudenhoitajani ja sekä Pariisissa että Bardelysissä olevien palvelijoitteni ja omaisuuteni ylivalvoja.

Auttaessaan sinä yönä minua riisuutumaan hän oli hyvin surullisen näköinen.

»Armollinen herra aikoo lähteä Languedociin?» hän kysyi murheellisesti. Hän nimitti minua aina siten kuten kaikki muutkin Bardelysissä syntyneet palvelijani.

»Veitikka, sinä olet kuunnellut», toruin minä.

»Mutta, monseigneur», selitti hän, »kun herra kreivi de Chatellerault esitti vetonsa —»

»Enkö ole sanonut teille, Ganymedes, että sattuessanne olemaan ystävieni joukossa teidän ei pidä kuulla muuta kuin mitä teille lausutaan eikä nähdä muuta kuin täyttämistä kaipaavat lasit? Mutta nyt! Me aiomme lähteä Languedociin. Entä sitten?»

»Kerrotaan, että sota voi puhjeta millä hetkellä hyvänsä», hän valitteli, »että herra herttua de Montmorency saa apuvoimia Espanjasta ja että hän _aikoo_ ryhtyä puoltamaan Monsieurin [Isolla alkukirjaimella kirjoitettu Monsieur tarkoittaa kuninkaan veljeä, Orleansin herttuaa. _Suom. muist._] asiaa ja maakuntansa oikeuksia hänen ylhäisyytensä kardinaalin valtapyyteitä vastaan.»

»Vai niin! Tuleeko meistä poliitikkoja, Ganymedes? Ja mitä tuo kaikki meitä liikuttaa? Jos olisitte kuunnellut tarkkaavammin, olisitte saanut tietää, että menemme Languedociin etsimään itsellemme puolisoa emmekä välitä mitään kardinaaleista ja herttuoista. Ja nyt tahdon nukkua, ennenkuin aurinko nousee.»

Seuraavana aamuna olin kuninkaan aamuvastaanotolla ja pyysin hänen majesteetiltaan poistumislupaa. Mutta kuullessaan, että aioin lähteä Languedociin, hän rypisti kysyvästi otsaansa. Hänen veljensä oli jo antanut hänelle varsin paljon huolta siinä maakunnassa. Selitin hänelle meneväni kosimaan, ja kun kaikki salailu tuntui minusta vaaralliselta, sillä se olisi vain saattanut ärsyttää häntä, kun hän myöhemmin saisi tietää naisen nimen, mainitsin hänelle — virkkamatta kuitenkaan mitään vedosta — että toivoin voivani tehdä neiti de Lavédanista markiisittareni.

Hänen otsansa painui entistä syvempiin ryppyihin ja hänen ilmeensä kävi synkemmäksi. Tavallisesti hän ei luonut minuun sellaisia silmäyksiä, jollaisen nyt kohtasin hänen väsyneistä silmistään, sillä Ludvig kolmastoista piti minusta paljon.

»Tunnetteko tämän naisen?» kysyi hän terävästi.

»Vain nimeltä, teidän majesteettinne.»

Sen kuullessaan hän kohautti hämmästyneenä kulmakarvojaan.

»Vain nimeltä? Ja aiotte mennä häntä kosimaan? Mutta, Marcel, ystäväni, te olette varakas mies — Ranskan rikkaimpia. Te ette voi olla onnenonkija.»

»Sire», vastasin, »tästä naisesta, hänen kauneudestaan ja hyveistään puhutaan hyvin ylistelevästi, ja se on antanut minulle aihetta luulla, että hänestä tulisi minulle erinomainen _chatelaine_. Olen saavuttanut sellaisen iän, jolloin on hyvä mennä naimisiin; onhan myöskin teidän majesteettinne usein siitä minulle huomauttanut. Ja minusta tuntuu, ettei koko Ranskassa ole toista naista, joka olisi enemmän tavoittamisen arvoinen. Suokoon taivas, että hän antaa myöntävän vastauksen kosintaani!»

»Pidättekö minusta hiukan, Marcel?» kysyi kuningas ominaiseen liikuttavan väsyneeseen tapaansa.

»Sire», huudahdin ihmetellen, mihin tämä kaikki tähtäsi, »tarvitseeko minun sitä vakuuttaa?»

»Ei», vastasi hän kuivasti, »te voitte todistaa sen. Todistakaa se luopumalla tästä languedocilaisesta kosioretkestä. Minulla on omat syyni, järkevät, poliittisesti tärkeät syyt. Haluaisin, että neiti de Lavédan menisi avioliittoon erään toisen miehen kanssa. Sitä toivon, Bardelys, ja odotan, että minua totellaan.»

»Sire», lausuin, taivuttaen masentuneena päätäni, »minua pahoittaa suuresti se seikka, että taipumukseni ovat ristiriidassa teidän toiveittenne kanssa, mutta minun täytyy toivoa anteeksiantoa teidän hyvyydeltänne ja lempeydeltänne, jos tunteeni ovat niin pakottavan voimakkaat, etten voi nyt perääntyä.»

Hän tarttui rajusti käsivarteeni ja katsoi terävästi minua silmiin.

»Uhmailetteko minulle, Bardelys?» hän kysyi suuttuneesti.

»Jumala minua siitä varjelkoon, sire!» vastasin nopeasti. »Noudatan vain sallimuksen tahtoa.»

Hän oli jonkun aikaa vaiti kuten henkilö, joka tahtoo hillitä itseään, ennenkuin puhuu mistään. Tiesin, että monet silmät tarkkasivat meitä, ja useat saapuvillaolijoista lienevät ajatelleet, että Bardelysia odotti sama kohtalo, joka edellisenä päivänä oli tullut hänen kilpailijansa Chatelleraultin osaksi. Vihdoin hän taaskin seisahtui vierelleni.

»Marcel», hän sanoi, mutta vaikka hän käyttikin sitä nimeä, oli hänen äänessään tyly sointu, »menkää kotiinne ja miettikää sitä, mitä olen teille puhunut! Jos pidätte arvossa suosiotani, jos tahdotte säilyttää ystävyyteni, niin luopukaa aikomastanne kosiomatkasta. Mutta jos itsepintaisesti pidätte oman päänne, niin teidän ei tarvitse palata. Ranskan hovissa ei ole tilaa sellaisille herrasmiehille, jotka ovat palvelleet vain huulillaan, eikä sellaisille hovimiehille, jotka niskuroivat kuningastaan vastaan.»

Se oli hänen viimeinen sanansa. Vastausta odottamatta hän pyörähti kantapäillään ympäri, ja hetkistä myöhemmin näin hänen syventyneen keskusteluun St. Simonin herttuan kanssa.