Part 5

Tuollainen salaperäisyys on verho, jonka taakse -- joko kätkeäkseen entiset tekonsa, tai salatakseen uusien suunnitelmat -- turmeltuneet sielut usein vetäytyvät. Mutta en voi uskoa hänessä olleen mitään rikollista. Hän pikemmin tutki itseään salaperäisyydessään, tai sitten salaperäisyytensä vaikutusta muihin. Hän jollaintavoin nautti itsekseen sulkeutumisestaan, samalla kuin sen mystillinen vaikutus toisiin henkilöihin tuotti hänelle hiljaista iloa. Läpitunkemattomuus teki hänet mielenkiintoiseksi ympärilläoleville, lumosi heidät ja pakotti heidät uteliaisuuteen, ja tuo helposti havaittava uteliaisuus teki hänelle toiset värikkäämmiksi ja tuotti hänelle salaista nautintoa. Onhan ehkä tenhoavaa, omistaa kätkö, johon kellään ei ole avainta, sielu, jonka syvyyksiä ei kukaan voi paljastaa ja jonka edessä senvuoksi toisten sielut itsestään avautuvat. Salaperäisyys oli hänessä voimaa, jota kantamaan hän kuitenkin oli liikaa terve; siksi oli se samalla hänen vikansa. Mutta voi olla myöskin mahdollista, että erehdyn luullessani häntä tällaiseksi nautiskelijaksi. Kenties kaikki olikin luonnollisuutta. Kenties hän todellakin oli niin yksinäinen, että kosketus jonkun toisen henkilön kanssa olisi tuottanut hänelle tuskaa.

Vaikka hän siis oli itseensäsulkeutunut ja pysytteli syrjässä, jouduin ennenpitkää kokonaan hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hänen katseensa ikäänkuin tunkeutui läpi sisimpäni ja lumosi minut hypnottisella voimalla. Hänen äänensä syvä sointu ja värikäs vivahdusrikkaus tenhosivat minut, ja hänen salaperäisyytensä kiihotti uteliaisuuttani. Mutta minuunkaan ei hän luottanut. Hän oli kyllä toisinaan tavattoman avomielinen ja kertoi muutamia elämänkokemuksiaan aivan yksityiskohtaisesti. Mutta hän tiesi aina tarkoin mitä sanoi, eikä koskaan ilmassut enempää kuin tahtoi. Minä sitävastoin olin kuin avoin kirja hänelle. Hän tunsi jokaisen askeleeni, eikä minulla ollut salaisuutta, jota hän ei olisi saanut selville. Kuitenkaan ei hän milloinkaan kysellyt suoraan, hän pakotti minut puhumaan. Hän kietoi minut niin taitavasti pauloihinsa, etten huomannutkaan ennenkuin oli myöhäistä.

Oli omituista kuulla hänen mielipiteitään, kun hän joskus, kahden ollessamme hairahtui niitä esittämään. Ne olivat aina varmoja ja tarkasti harkituita, enkä kuitenkaan usko niiden olleen hänelle itselleenkään todellisia. Minulla olisi ollut paljonkin vastaansanomista, mutta en voinut väitellä hänen kanssaan. Sillä minun käsitykseni monesta asiasta olivat ennakkoluulojen rajottamia. Hänen mielipiteensä teki taas ennakkoluulottomuus liikaa yksilöllisiksi.

Meille ei hän tahtonut tulla usein. Hän vakuutti, ettei hän voinut viihtyä perheissä, koska niissä vallitsi aina niin huono sopu, että syötiin liikaa kiukusta. Vaikka parhaani mukaan koetin todistaa hänen väitteensä valheellisuuden, ainakin minun suhteeni, pysyi hän siitä huolimatta periaatteelleen uskollisena. Se tietysti oli omiaan kiihottamaan salaista epäilyäni, jolle kaikin tavoin koetin saada perusteita. Mutta hän näki minun lävitseni. Hän tiesi mitä sielussani liikkui. Minä huomasin sen ja se raivostutti minua. Tietenkin hän silloin tällöin pistäytyi vaimoani tervehtimässä, mutta hän viipyi vaan lyhyen ajan, ja ainoastaan pari kertaa koko talvessa sain hänet jäämään päivälliselle. Hän puhui vaimolleni hyvin ylimalkaisista asioista, tai leikitteli hymyillen paradokseillaan. Ja vaikka kuuntelin tarkasti, en milloinkaan huomannut heidän keskustelussaan salaisia viittauksia entisyyteen. Kuitenkin varmentui aavistukseni, että heillä joskus oli ollut jonkinlaisia yhdyssiteitä, vaikka ne sittemmin olivat rauenneet.

Hänen elämänsä kulki omituisissa jaksoissa, ollen sisäisessä merkityksessä hyvin levotonta ja hapuilevaa. Jokin ahdistus näytti häntä vaivaavan. Toisin ajoin syventyi hän viikkomääriksi kemiaansa, toisinaan heitti hän sen kokonaan sikseen. Edellisessä tapauksessa koetti hän luullakseni hukuttaa tunteensa työhön ja työn avulla tukahuttaa levottomat äänet sielussaan, jälkimäisessä ahdisti häntä työnsä tunteettomuus ja hän pyrki sisäänpäin kääntyneiden tutkimusten kautta rauhaan ja selvyyteen. Tästä syntyi ristiriita, josta ei hän kaiketi milloinkaan ollut vapaa.

Työjakson kestäessä oli hän alituisesti laboratoriossaan. Silloin oli hän tavattoman vaitelias ja ajatuksiinsa vaipunut. Niin, hän puhui tuskin mitään. Mutta vaikka mihin aikaan olisin mennyt hänen luokseen, ei hän hermostunut, eikä tullut kärsimättömäksi.

-- Jaksatko odottaa muutaman minuutin, Arnold? En mielelläni jättäisi koettani aivan keskeneräiseksi, sanoi hän lasiputkiaan tarkastellen.

Silloin seisoin usein hänen vieressään katsellen hänen hommiaan, vaikken niistä suuriakaan ymmärtänyt. Ja kun hän oli saanut "keittonsa" valmiiksi, riisui hän mekkonsa ja vei minut toiseen huoneeseen.

Mutta kerran oli hän sulkeutunut lukon taa. Kun koputin ovelle ja ilmotin nimeni, sanoi hän hyvin kiihtyneesti.

-- Rakas Arnold, suo anteeksi, nyt en voi ottaa sinua vastaan. Tule tunnin perästä uudelleen, jos tahdot minua tavata.

-- Olen kirjastossasi niinkauan, vastasin hänelle

Kului kuitenkin lähes kaksi tuntia, ennenkuin kuulin hänen askeleensa. Kun hän astui ovesta sisään, olivat hänen kasvonsa harmaankalpeat ja kauhu kuvastui hänen silmistään.

Niinä aikoina, jolloin hän kokonaan oli erossa laboratoriotöistään oli hän raskasmielinen, mutta puhui enemmän. Hän luki silloin kaunokirjallisuutta ja omisti kaiken huomionsa taiteelle. Klassikot olivat hänen mieliluettavaansa, mutta myöskin vanhat kansanmyytit ja eritoten Ossianin laulut. Ne tunsi hän tarkoin ja hän selitti minulle usein niiden kauneuksia.

Oli merkillistä kuulla hänen puhuvan taiteesta. Toisinaan lasketteli hän mitä kummallisimpia ja ristiriitaisimpia aforismeja. Silloin sauhusi sikari yhtämittaa hänen hampaissaan ja hänen huulillaan leikki tuo omituinen hymy, joka kärjistyi ivaksi suupielissä, ympäröi sydämellisenä oikean posken hymykuoppaa, ja eteni kauemmas kasvoille liikehtivänä, kuin kevyen harson varjo. "Filosofia on usein vain runoutta", saattoi hän esim. sanoa, "mutta runous ilman filosofiaa on vain epäoikeutettua luonnon jäljittelyä. Tiede on vain sikäli filosofiaa, mikäli siinä erehdykset voivat tulla kysymykseen, mutta taide on vain sikäli tosirunoutta, mikäli siinä filosofia ei ole tiedettä." Luulen hänen kuitenkin tahtoneen yksinomaan hämmästyttää minua ja tutkia minua sellaisessa mielentilassa. -- Toisinaan hän taas vakavasti innostui selittämään minulle jotakin kirjateosta. Silloin tavaton lämpö värähteli hänen sanoistaan ja puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen. Hän esitti minulle monta seikkaa kokonaan uudessa ja ennentuntemattomassa valossa. Hän kiinnitti usein huomionsa pikkuseikkoihin ja teki niistä johtopäätöksiä, jotka saivat minut ihmettelemään. Hän sanoi aina, ettei kirjaa pitänyt ensikertaa lukiessa ollenkaan arvostella. Tuli vain antautua sen tunnelman tuuditettavaksi, joka runoilijan mielessä oli luodessa liikkunut. Tuli tarkistaa korvansa teoksen salaisia säveliä kuulemaan, sulautua niihin, heittäytyä niiden aalloille ja unohtaa hetkeksi kaikki muu. Arvostelu ja tutkimus saivat jäädä tuonnemmas.

Hän kokosi huoneisiinsa mitä omituisimpia veistoksia, usein sellaisia, jotka minun mielestäni olivat varsin vähäpätöisiä, ja hänen seinillään oli tauluja, joiden kauneusarvoja en ollenkaan ymmärtänyt. Mutta kun kerran rohkenin väittää erästä Venus-veistosta epäsiveelliseksi, jopa suorastaan aistillisesti kiihottavaksi, ryhtyi hän sitä puolustamaan innolla, jota en luullut hänen edes omaavan. Jäin kuuntelemaan hänen sanojensa vuolasta tulvaa kuin kosken kohinaa hämärässä korvessa. Hänen mielikuvituksensa väririkkaus lumosi minut. Hänen äänensä sointu ja lauseiden hillitty hehku tenhosivat minut. Minä kohosin ikäänkuin korkeampiin ilmapiireihin, missä uusi, voimakas kirkkaus valasi sieluni. Aistillisuus ikäänkuin puhdistui ja kuona sen ympäriltä katosi hänen sanojensa ahjossa. Se muuttui mielestäni luonnollisuudeksi. Se tuntui valtavalta hymniltä, joka luonnossa humajaa silloin, kuin tuoreus ja elinnesteet ovat runsaimmillaan ja salaperäinen luomisvoima tykähtelee sen kätketyissä valtimoissa. Itse Venus-kuva näytti saavan glorian ympärilleen, se ikäänkuin kohosi jalustalle, jonka ympärillä viinirypäleet kypsyneinä kimaltelivat; raikas, vavahduttava tuoksu lähti sen valkeista jäsenistä ja äsken saastaisina pitämäni kasvot aukenivat eteeni kuin lilja, jonka lehdillä yökaste kyynelehtii. Ympäristön ääriviivat hukkuivat ja ajan humaltuneet hetket sykkivät valheellisina kuin unessa. Olin joutunut mielentilaan joka siihen asti oli ollut minulle täydellisesti vieras. Uudet, hienovivahduksiset tunnelmat värisyttivät sieluani, ja minä kuuntelin kuin hypnotisoitu, silmät ihastuksesta jäykkinä.

Tuo hiljainen mies, joka seuroissa oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut, saattoi siis puhua hyvin kuin klassillinen kaunopuhuja. Hän osasi sanojensa musikilla herättää uusia näkemyksiä toisessa henkilössä ja saada toisen sydämessä ennentuntemattomat kielet väräjämään. Hän hurmasi minut niin täydellisesti, etten pitkään aikaan osannut puhua mitään. Ja kun lumouksesta vapautuminen vihdoinkin salli minun käyttää kieltäni niin huudahdin innostuksen valtaamana.

-- Mutta sinähän olet mainio! Mikset sinä koskaan esiinny? Sinun pitäisi esitelmöidä ja pitää puheita!

Silloin hymy palasi hänen kasvoilleen ja hän sulkeutui jälleen kuoreensa. Tehden kädellään torjuvan liikkeen sanoi hän:

-- Rakas ystävä. Sinä näet hyväksi imarrella minua. Puhe on aina kokonaan hyödytöntä. Sen viehätys on vain siinä, että niin yleisö kuin itse puhujakin ovat sen seuraavana päivänä täysin unohtaneet, ja sen ainoa etu on siinä, että se totuttaa kuulijoita kärsivällisyyteen.

Hänen sulkeutuneisuutensa sai minut väliin epätoivoiseksi, ja monasti päätin pysytellä pois hänen seurastaan. Tahdoin nöyryyttää häntä, olla kylmä ja välinpitämätön ja antaa hänen tulla tiedustelemaan poissaoloni syytä. Mutta olin hänen suhteensa kokonaan voimaton. Hänelle näytti olevan aivan samantekevää, olinko maailmassa olemassakaan. Hän ei etsinyt minua, eikä tullut minua hakemaan seuraansa. Silloin salaperäinen voima, jonka olemusta en ensinkään käsittänyt, mutta jonka vaikutus oli sitä tuntuvampi, veti minua hänen luokseen. Jos viivyin poissa muutaman päivän, tulin niin rauhattomaksi, etten saanut tilojani missään. Tuhansia asioita ilmaantui, joista olisin tahtonut hänelle puhua, tuhansia pikkuseikkoja, jotka sytyttivät minussa kiihkeän halun, niin, suorastaan pakottivat minut häntä tapaamaan. Ja kun vihdoin väsyin ja antausin, niin ei hän edes huomauttanut pitkästä poissaolostani. Vai näkikö hän aina lävitseni? Tunsiko hän nämätkin taisteluni?

Vietimme vaimoni kanssa tyyntä elämää. Hän oli oppinut luottamaan minuun ja sydämellisyyteni teki hänet herttaiseksi. Kuitenkin oli välillämme juopa, joka leveni päivä päivältä, kuin sumuvyöhyke, jonka harmaus kävi yhä selvemmäksi. Keskustelumme rajottuivat. Ne pysyttelivät aina määrätyillä aloilla, joiden ulkopuolelle en uskaltanut ainakaan kauas tunkeutua. En tohtinut kosketella hänen entisyyttään, sillä hän muuttui aina omituisesti -- vaikka hän koetti sen huolellisesti salata -- jos siitä tuli puhe. Niinikään oli Kurimo harvoin puheenaiheenamme. Olin niin varovainen kuin mahdollista, enkä tahtonut loukata vaimoani, vaikka epäily kyti sydämessäni. Sillä minä rakastin häntä. Minä jumaloin hänen ylhäistä ylpeyttään. Ja olin siinä uskossa, etten mistään olisi voinut löytää mieleisempää puolisoa. Hänkään ei rasittanut minua pikkumaisilla nuhteilla tai kyselyillä. Jos milloin viivyin myöhään poissa ei hän näyttänyt hapanta naamaa, eikä hysterinen, hermostuttava sanatulva odottanut minua palatessani. Siitä oli seurauksena, että sanoin hänelle usein minne menin ja pyysin häntä mukaani, vaikkapa vain muodollisesti. Se oli myöskin omiaan tekemään seurusteluni Kurimon kanssa miltei jokapäiväiseksi.

Tietenkin oli vaimoni mukana kun kävimme konserteissa tai muissa sellaisissa. Ja minun täytyy sanoa, ettei Kurimoa miellyttävämpää konserttitoveria juuri voinut toivoa. Hienoilla, terävillä huomautuksillaan sai hän vaimonikin usein haltioihinsa.

Mutta minä pidin aina ystävääni silmällä. Joka tilaisuudessa vakoilin häntä ja punnitsin hänen sanojaan. Sillä palava halu tietää, mitä ystäväni kivisen kuoren alle oli kätkettynä, vaivasi minua alituisesti. Olisin tahtonut saada selville, vieläkö hänen sydämensä oli lämmin, vai olivatko tunteet jähmettyneet ja omatunto menettänyt herkkyytensä. Mitä tuskia, mitä koettelemuksia olikaan tarvittu, ennenkuin noin kylmä liikkumattomuus oli asettunut hänen kasvoilleen? Mitä sisäisiä taisteluja hän olikaan kestänyt? Nämä kysymykset pyörivät aivoissani koko talven, ja niihin liittyi omituinen aavistus siitä, että jos minun kerran onnistuisi halkasta hänen panssarinsa, jos kerran näkisin hänen sielunsa kätköt, niin omakin kohtaloni seisoisi edessäni alastomana ja värähtelevin jäsenin.

* * * * *

Kun nyt tarkastelen kirjotuksiani, niin avuttomuus ja outo tuska saavat minut valtoihinsa. Luulin noiden vaiheiden, jotka selvinä elävät mielikuvituksessani, olevan helposti kuvattavissa. Uskoin saavani ne tunteet ja mielentilat, jotka nuo tapaukset minussa synnyttivät vähin vaivoin ymmärrettäviksi. Mutta nämät rivit eivät ilmasekaan mitään. Ne ovat sekavia ja antavat huonon, kenties epätodellisen kuvan ystävästäni. Ja ne hienot salaperäiset vivahdukset, jotka milloin jännittivät hermoni äärimmilleen, ja tuottivat minulle kauhunsekaista tuskaa, milloin hurmasivat minut ja herättivät ihmettelyäni, pysyvät kokonaan salassa vieraan silmältä. Ne olivat senlaatuisia yksityiskohtia, ettei taitoni riitä niitä kuvailemaan. Omaamatta kykyä tunkeutua välittömästi ihmissieluun, minä olen ollut pakotettu turvautumaan deskriptivisiin keinoihin ja syrjäyttämään erikoiset tapahtumat. Sillä jos yrittäisin niitä esittää, niin luulen, etten itsekään olisi työhöni tyytyväinen. Ja toisten mielestä tuntuisivat nuo seikat varmaankin liian vähäpätöisiltä, pelkäänpä naurettavilta. Kuitenkin minä hartaasti toivoisin, että jokainen pulmallinen kysymys sielussani saisi ratkasunsa, että jokainen varjo sieltä pakenisi ja minä voisin rauhallisena kääntää katseeni tulevaisuutta kohti.

VI.

Koko talven aikana kävi Kurimo vain muutamia kertoja maatilallaan, viipyen siellä ainoastaan joitakuita päiviä. Mutta kesäksi aikoi hän muuttaa sinne.

Vaimoni ja minä olimme päättäneet oleskella vuoroin äitini huvilassa, vuoroin vapaaherra af Silfverhornin kartanossa; väliin pistäytyisimme saaristoon huviretkelle.

Lähtiessään pyysi Kurimo minua kaikin mokomin käymään luonaan. Ainakin syksymmällä, jolloin metsästys hänen suurissa saloissaan tuottaisi minulle varmasti nautintoa.

Suvi kului hupaisesti, mutta kaipasin usein ystävääni. Olin monasti aikeessa noudattaa hänen kutsuaan. Kuitenkin sain hillityksi itseni, niin että ainoastaan kirjotin hänelle muutaman sanan. Sillä ymmärsin, että välinpitämättömyys, kylmyys ja teennäinen etääntyminen olivat ainoat keinot, joiden avulla voin päästä häntä lähemmäksi. Sitäpaitsi tunsin jonkunlaista pelkoa, vai oliko se itsesäilytysvaistoa. En tahtonut näyttää, että hän merkitsi niin paljon minulle. En tahtonut antaa hänen salaisesti riemuita vallastaan ylitseni ja vaikutuksestaan minuun.

Mutta kun syyskuun alussa palasimme Helsinkiin ja hän yhä viipyi poissa, tuli janoni nähdä häntä ja kuulla hänen ääntään niin voimakkaaksi, että oloni tuntui tuskalliselta. Olinhan niin yksin, ja suhteeni Märtaankin oli omituinen, sanoisinko alakuloinen. Ulkonaisesti oli kyllä kaikki ennallaan, mutta sisäisesti olimme yhä enemmän eristyneet ja vieraantuneet toisistamme, ja meitä kumpaakin ahdisti se, ettei vielä ollut toivoakaan perillisestä. Kun siis, viettäessäni tällaista yksitoikkoista elämää, sain Kurimolta kirjeen, jossa hän jälleen uudisti kutsunsa, niin on helposti ymmärrettävää, etten voinut kauemmin kaipaustani vastustaa. Mutta enhän saattanut lähteä yksin ja jättää vaimoani kaupunkiin. Ehdotin siis hänelle matkaa niin varovasti kuin mahdollista. Hän kuitenkin kieltäytyi viitaten siihen, ettei ystäväni ollut häntä erityisesti kutsunut. Silloin hurja halu sai minut valtaansa. Tahdoin nähdä heidät vierekkäin, jokapäiväisessä seurustelussa toistensa kanssa ja siten saada selville kaiken mikä yleensä oli selvillesaatavaa. Ja tuon ajatuksen, tuon äkkinäisen mielijohteen kiihottamana esitin pyyntöni niin hartaasti, että vaimoni suostui siihen.

Kun saavuimme Haukiojalle, ihastutti valtava luonto minua suuresti. Puistossa huminoivat ikivanhat puut. Keltaset lehdet lentelivät kahisten tuulessa ja sambucuspensaiden marjat punottivat. Jylhän järven aallot solisivat hiljaa, ja saarissa kohottivat suuret kuuset latvojaan kuin jättiläiset. Itse kartanokin oli lumoava pensasten ja murattien keskellä.

Kun huomautin tästä vaimolleni, niin hän ainoastaan nyökkäsi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Silmät katsoivat raukeina jonnekin etäälle. Hän näytti uneksivan. Se kummastutti minua, mutta koetin uskotella itselleni kaiken johtuvan väsymyksestä. Sillä en tiennyt silloin -- niin omituiselta kuin se kuuluneekin -- että hän ennen oli ollut Haukiojalla.

Kurimo oli portailla meitä vastassa.

-- Hyvää päivää, herra Kurimo! Älkää nyt vain olko pahoillanne, että omin lupineni tunkeudun kotiinne. Syy onkin enemmän Arnoldin kuin minun, huusi vaimoni nauraen.

-- Olette sydämellisesti tervetullut, rouva! Olen hyvin kiitollinen, että teitte Arnoldille seuraa. Muuten hän olisikin menehtynyt ikävään täällä yksinäisyydessä, vastasi ystäväni herttaisesti hymyillen, mitä lieneekin ollut hänen hymynsä takana.

Oli verraten myöhäinen iltahetki parisen päivää saapumisemme jälkeen. Istuimme kaikki kolme suuressa, vanhanaikaisessa salongissa, jonne ystäväni oli sijottanut vastaostamansa pianon. Olimme juuri juoneet teetä. Ja kun keskustelu ei tahtonut sujua, pyysi Kurimo vaimoani soittamaan.

Salongissa oli hämärä. Ainoastaan kaksi kynttilää, joita pianoon kiinnitetyt, kullatut jalustat kannattivat, levitti soittokoneen ympärille himmeää valoa, mikä ei kuitenkaan jaksanut huoneen etäisimpiin osiin. Kuu valoi hopeitaan läpi akkunoiden. Ja kynttilöiden sekä kuun yhteisvaikutuksesta kävi pimeys läpikuultavaksi. Se keveni utuiseksi hämyksi, joka ikäänkuin keinui sävelten aalloilla ja herätti mielessä mystillisen tunnelman. Esineiden ääriviivat erottautuivat pehmeinä ja epäselvinä. Ja kun nopeastikiitävät pilvenhattarat kulkivat yli kuun, niin salaperäiset varjot liitelivät huoneessa. Ne kiiruhtivat yli lattian, ajoivat toisiaan takaa seinillä, heittäytyivät sohvalla toistensa syliin ja häipyivät äänettöminä suuren muurin nurkkaan.

Vaimoni soitti pari Chopinin kappaletta. Niiden omituinen, valtava surumielisyys ja aristokrattinen ylevyys vaikuttivat puolihämyssä melkein ahdistavasti ja aavistus siitä tunteesta, joka ne oli taiteilijasta pusertanut, kulki liikuttavana läpi sydämen. Autio, alakuloinen tunto tuuditti mielen olemattomia kaipaavaksi. Silmissä hupeni kaikki kuin uneksi. Ja tuntui kuin olisivat suonetkin alkaneet tykähdellä samassa tahdissa riutuvien sävelten kanssa.

Kun viimeinenkin sävel oli sammunut ja sen kaiku vähitellen kuollut, niin hiljaisuutta huoneessa kesti kauan. Kukaan ei liikahtanut. Kynttiläin liekit lekottivat hitaasti ja varjot leikkivät lattialla. Ei hiiskahdustakaan kuulunut, ennenkuin vaimoni kääntyi meihinpäin ja hymyillen lausui:

-- No?

Vasta silloin näytti ystäväni heräävän unelmistaan ja minäkin ikäänkuin säpsähdin.

-- Te soitatte mainiosti, rouva. Teidän esityksessänne on tunnetta ja sielukkuutta, joka tempaa mukaansa. Suokaa anteeksi, mutta en todellakaan luullut kykyänne näin suureksi. Olette taiteilija, sanoi Kurimo pehmeällä äänellä, jonka sointu hillittynä värähteli läpi kuutamoisen hämärän.

-- Kuinka hirveästi te imartelette! Tosiaan, aivan liikaa punastuakseni tai tullakseni hämilleni!

-- En ollenkaan huoli teitä imarrella. Sanon ihan suoraan, ettei teknikkanne ole vielä lähimainkaan huipussaan. Mutta olen kuullut esityksiä, jotka uskomattoman etevästä teknillisestä suorituksesta huolimatta, tekevät kylmän ja vieraan vaikutuksen. Sielukkuus ja syvä musikalinen tunne, ne juuri valtaavat kuulijan. Ja ne ominaisuudet havaitsin soitossanne niin voimakkaina, että moni taiteilija niitä varmaan kadehtisi teiltä.

He alkoivat nyt puhua musikista ja suurista säveltäjistä lähtien aina Palestrinan ajoilta asti. He vertasivat Niccolinin ihania luomia Galeazzin teoksiin, kertoivat tapauksia Bachin, Beethovenin ja Chopinin elämästä ja analysoivat kuuluisaa Lisztiä, jonka kättä Kurimo oli saanut lordi Burtonin kodissa puristaa. Heidän puheensa omituisesti luisui asiasta toiseen -- mikä keskustelulle juuri on ominaista -- ja ennen pitkää olivat he siirtyneet käsittelemään elämän ongelmia. Heidän vuorosanansa muuttuivat jonkunlaiseksi hämäräfilosofiaksi, joka puki heidän ajatuksensa lauseiksi, niin että ne välittöminä ja alakuloisin rytmein pulpahtelivat kuuluviin kuin suoraan palavista ihmissydämistä.

Minä kuuntelin heitä äänettömänä ja ihmettelyni kasvoi kasvamistaan. Mitä pitemmälle he tulivat, sitä vaikeampi minun tuli olla ja sitä enemmän outo ahdistus pusersi sydäntäni. Ja vihdoin, yhtäkkiä, nousin ylös ja sanoin, pakottaessani huuleni hymyyn.

-- Älkää antako poistumiseni häiritä itseänne. Minulla olisi pari kirjettä kirjotettavana.

-- Työhuoneesta löydät mitä tarvitset, sanoi ystäväni sivumennen.

Senjälkeen jätin heidät kahden.

Kun nyt jälestäpäin ajattelen tätä tapausta, on minun turhaa koettaa uskotella itselleni, että mainitsemani kirjeet olisivat olleet todellisena syynä poislähtemiseeni. Tosin pälkähti muisto tuosta velvollisuudestani aivan äkkiä päähäni. Vieläpä olivat kirjeet tärkeitä. Mutta sittenkin. Olisinhan voinut ne kirjottaa yhtähyvin vähää myöhemminkin. Pikemmin olivat ne vain satunnaisena keinona, jolla koetin pettää sekä heitä että itseäni, myöskin itseäni. Sillä koskaan ennen ei ystäväni ollut puhunut vaimolleni tällätavoin. Koskaan ei hän ollut näin teeskentelemättä ja avoimesti ilmassut omia mietteitään. Ainoastaan minulle olivat hänen sanansa joskus hehkuneet yhtä hartaina ja mukaansatempaavina. Ja vaimoni! Milloinkaan en olisi uskonut hänelle olevan mahdollista pukea ajatuksiansa näin sointuviin lauseihin. En edes tiennyt hänen mielipiteittensä olevan näin varmoja ja harkittuja. Hänen sielustaan paljastui syvyyksiä, jotka olivat minulle kokonaan vieraita ja joiden salaisissa sopukoissa varmaankin moni kallis helmi kimalteli. Huomasin hänen sisimmässään elävän elämää, joka oli pysynyt minulle tuntemattomana ja jonka kulku nytkin kuului salattuna kuin maanalaisten vetten kohina.

Mitä kauemmin heitä kuuntelin, sitä kiusaantuneemmaksi tunsin itseni ja sitä enemmän katkeruutta tulvi sydämeeni. Käsitin olevani kokonaan tarpeeton ja syrjäytetty. Kykyni ei täysin riittänyt ottaakseni osaa heidän keskusteluunsa, enkä sitä -- jostakin salaisesta syystä -- erityisemmin tahtonutkaan. Minun täytyi vaieta. Minun täytyi syrjästä katsella miten toinen mies sai vaimoni avaamaan pyhäkkönsä ja esiintuomaan kätketyt aarteensa. Se teki minuun niin masentavan vaikutuksen, että oloni rupesi tuntumaan tuskalliselta. Ja kun vihdoin mieleeni välähti äskenmainitsemani tekosyy, niin poistuin heidän paristaan, missä oma mitättömyyteni kuvastui selvänä kuin peilistä.

Tätä tukee sekin seikka, ettei kirjottamisestani tullut mitään. En edes pannut huoneeseen, jonne tulin, lamppua palamaan, vaan heittäysin nojatuoliin. Sytytin sikarin. Ja kun pimeässä näkymätön sauhu pöllähti kuun valojuovaan, esiintyi se vihertävänä, läpikuultavana pilvenä. Annoin mielikuvien syntyä, kehittyä huippuunsa ja sitten raueta jälkeentulevien tieltä. Olin siksi kiihottuneessa mielentilassa, ettei minulla ollut mitään tietoa ajan kulusta.