Part 4

Kurimo jakoi kortit ja peli alkoi. Huomasin heti olevani tyynen ja harkitsevan pelaajan kanssa tekemisissä. Mutta omakin kykyni oli tunnustettu. Sitäpaitsi olivat korttini siksi hyvät, että voitostani varmana tyynnyin kokonaan. Peli kulki hitaasti. Kurimo oli niin huolettoman näköinen kuin olisi lasten leikki ollut kysymyksessä ja kirkas, hieno hymy valasi koko ajan hänen kasvojaan.

Kun olimme jo aivan lopussa ja minä, kauan mietittyäni ja aivan oikein, löin pataässän pöytään, sanoi hän hyvin ystävällisellä ja iloisella äänellä.

-- Nyt te teitte virheen, joka saattaa teidät häviöön. Pataässää seuraa aina hertta tässä pelissä ja silloin minä voitan.

Hämmennyin kokonaan. Tietysti tuo oli vain pelilause, vain kylmäverisyyden osotus, sillä eihän hän edes tuntenut pelitapojani. Mutta minulle jäi todellakin herttakuningas käteeni. Aivan voimattomana pudotin sen pöydälle... Olin menettänyt pelin.

Kun katsoin vastapelaajaani, niin syvä sääli kuvastui hänen kasvoiltaan.

On hetkiä, jolloin ei mikään tunnu niin vastenmieliseltä kuin myötätuntoinen ilme. Kuuntelisi ennen tuhansia pistosanoja, mutta säälivää katsetta ei voi sietää. Minäkin jouduin uudelleen raivon valtaan ja sanoin terävin äänin.

-- Olkaa hyvä ja antakaa minulle osotteenne. Lähetän teille vielä tänään voittosaaliinne. Vai vaaditteko sen paikalla?

Kesti tuokion, ennenkuin hän vastasi.

-- Te käsitätte minua aivan väärin. Tarkotin tietysti vasta kuoleman jälkeen.

Hänen hirtehis-huumorinsa pöyristytti minua. Vaikka pirullinen hymy hänen kasvoiltaan oli hetkeksi kadonnut, ymmärsi jokainen, että hän säälistä tai jostakin muusta yhtä vastenmielisestä vaikutteesta käänsi ehdotuksensa tällaiseksi, ja hiljainen suhina alkoi kuulua ympäriltäni. Se sai minut mielipuoliseen vimmaan. Nousin seisomaan ja sanoin kähein äänin.

-- Teillä ei ole mitään oikeutta osottaa minulle myötätuntoa! Olen varma, että tarkotuksenne oli alkujaan toinen, enkä voi sallia, että minun nauretaan käyttävän kättäni teidän armostanne. Vai luuletteko minua raukaksi?... Olette heti saava voittonne!

Hänen kasvonsa muuttuivat silloin ilmehikkäiksi ja sieramet värähtelivät herkkinä. Hänen syvä, miehekästä surua ilmaseva katseensa ei milloinkaan mene mielestäni. Vakavana, hiukan kumartaen vastasi hän hillitysti.

-- Kunnioitan suuresti kylmäverisyyttänne ja vakuutan, etten hetkeäkään ole epäillyt rohkeuttanne. En myöskään voi estää tekojanne. Mutta jos nyt luovutte kädestänne minun tähteni, niin en voi pitää tappiotanne kunniallisesti maksettuna. Tarkotukseni oli alkuaan toinen, ja te itse annoitte minulle ehdotusoikeuden. Pidän kuitenkin teitä kunnian miehenä, enkä luule, että voitte menetellä vastoin pelisopimuksia.

Tämän sanottuaan kumarsi hän kunnioittavasti ja poistui mennäkseen puhuttelemaan muuatta nuorta herraa, joka juuri oli tullut ovesta ja jonka oikea käsi oli mustalla siteellä sidottu, riippuen rinnalla, kaulan ympäri kulkevan nauhan varassa. Jäin aivan masentuneena paikalleni. Minulla ei ollut enää mitään vastattavaa. Turhaan koetti de la Ée minua lohduttaa. En edes viitsinyt kuunnella hänen puhettaan. Join pari lasia samppanjaa rauhottuakseni ja menin sitten sivuhuoneeseen saadakseni olla yksin.

Huoneen sivuseinällä oli pieni komero ja siellä olevan sohvan piiloisimpaan nurkkaan heittäydyin nyt voimattoman kiukun jäytäessä mieltäni. Tunsin vihaavani Kurimoa. Ja vihani oli sitä raivokkaampi, kun se oikeastaan kohdistui itseeni hänen kauttaan. Sillä oma hillittömyyteni, oma päivällisten tapahtumain johdosta ärsyttynyt hermostonihan oli sittenkin kaiken alkusyynä.

Olin viipynyt hetken ajatuksissani kun Kurimo astui sidekätisen herran kanssa huoneeseen. Kumpikaan heistä ei näyttänyt minua huomaavan. He pysähtyivät verraten lähelle minua pienen pöydän ääreen, jolla komeileva tupakkakuppi oli ihmeellinen jäljennös Cellinin kuuluisasta suola-astiasta. Vieras näytti olevan englantilainen. Hänen kasvonsa olivat sairaan kalpeat ja suun ympärille oli kärsimys piirtänyt merkkinsä huolimatta hänen ilmeisestä nuoruudestaan.

-- Aarne, mitä ihmeitä sinä taas olet tehnyt? Koko salihan on aivan kiihdyksissä, kysyi vieras.

-- Rakas ystävä, ainoastaan mitättömyyksiä. Muuan herra Broman väitti olevansa uhkapelin pelaaja ja on nyt aivan suunniltaan, vaikka on menettänyt vain toisen kätensä, vastasi Kurimo ottaen hymyillen sikarin kotelostaan.

Sanat ikäänkuin sokasivat minut. Ympäristö pimeni silmissäni. Tunsin vain vihaa, vain mieletöntä raivoa, petomaista ja luonnotonta. Vapisin kuin horkkatautinen, ja melkein tietämättäni vedin pistolin taskustani. Kuitenkaan en kiirehtinyt. Tunne siitä, että ampuisin, oli niin varma, etten ollenkaan hätäillyt, mikä usein tapahtuu epäröidessä. Hitaasti kohotin käteni ja ojensin aseeni Kurimoa kohti.

Hän oli vastikään pannut sikarin suuhunsa, mutta nyt otti hän sen jälleen pois. Hän kääntyi minuun päin, katsoi suoraan kasvoihini ja hänen silmänsä olivat raukeat ja surulliset. Sitten sanoi hän suomeksi, syvällä, teatralisella äänellä ja hyvin hitaasti:

-- Tähdätkää tarkkaan herra Broman. On ikävää, jos osutte harhaan. Senjälkeen kääntyi hän jälleen ystäväänsä päin ja sytytti rauhallisesti sikarinsa.

Käteni vaipui kuin salaisen iskun herpasemana. Unohdin silmänräpäyksessä äskeisen vihani ja tuo uhmaileva kylmäverisyys pakotti minut ihailuun. Sellaista ihmistä en vielä ollut nähnyt.

Hänen ystävänsä oli sanaton hämmästyksestä. Käsitin sen helposti, sillä hän ei ollut ensinkään huomannut läsnäoloani, vaikka Kurimo oli nähnyt minut vastaseinän peilistä.

Hetken perästä katsoi Kurimo jälleen minuun ja tuo omituinen hymy karehti taaskin hänen huulillaan.

-- No, sanoi hän hiljaa.

Sitten tuli hän luokseni.

-- Herra Broman, te olette liian kiihtynyt tänään. Ihailen kylmäverisyyttänne ja olen varma, että meistä suotuisemmissa olosuhteissa tulisi ystävät. Nytkin, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, rohkenen tarjota teille käteni. Olkaa ystäväni!

Silloin liikutus valtasi minut. Kyynelinen kosteus kohosi silmiini ja haikea herkkyys tulvehti sydämessäni. Tartuin kiihkeästi hänen käteensä ja puristin sitä voimakkaasti.

-- Suokaa minulle anteeksi, olin aivan suunniltani.

Hän vain hymyili.

-- Ja nyt sallikaa minun esittää teille ystäväni lordi Henry Burton.

Nuori lordi ojensi minulle tuttavallisesti vasemman kätensä.

Kun jännitys näin oli lauennut tunsin niin voimakasta iloa, että jokeltelin tyhjänpäiväisiä kuin pieni poika. Niinpä sanoin ilman minkäänlaista syytä nauraen lordi Henrylle:

-- Onko herra Kurimo pelannut teidänkin kätenne vai onko onnettomuus kohdannut teitä?

Silloin hirveä kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hänen piirteensä vääristyivät ja hän katsoi minuun kauhun valtaamana. Huomasin tehneeni tyhmyyden.

-- Suokaa anteeksi, sammalsin, huomaan loukanneeni teitä. Se ei mitenkään ollut tarkotukseni.

-- Ystäväni käsi on vaikeasti haavottunut, sanoi, Kurimo vakavasti. Sitten vaihtoi hän nopeasti puheenaiheen.

Palasimme jälleen saliin saadaksemme de la Éen seuraamme. Kurimo pyysi meitä kohteliaasti ravintolan puolelle illalliselle. Keskustelimme vilkkaasti ja tuttavallisesti.

Sain tietää, että uusi ystäväni oli kuusi vuotta oleskellut ulkomailla, etupäässä Parisissa, mutta myöskin Lontoossa. Hän oli opiskellut kemiaa, kunnes hän vuosi sitten oli päässyt lordi Henryn rikkaan ja kuuluisan isän suosioon ja ollut senjälkeen nuoren lordin seuralaisena. Minäkin kerroin hänelle omasta elämästäni. Mainitsin vaimoni nimen ja puhuin häämatkastani. Koetin silloin tarkasti tutkia hänen kasvojaan, mutta yksikään lihas ei niissä värähtänyt. Kysyin myöskin, eikö juuri hän ollut tervehtinyt vaimoani päivemmällä. Siihen vastasi hän myöntävästi ja sanoi tuntevansa vaimoni ylioppilasajoiltaan. Enempää en tietenkään voinut kysyä.

Lordi Henry näytti kokonaan olevan Kurimon vallassa. Hän ikäänkuin ahmi ystävänsä jokaisen sanan. Se oli minusta sitäkin kummallisempaa, kun Kurimo oli vain suomalainen opiskelija ja hänen ystävänsä englantilainen ylimys.

Muistaessani nyt perästäpäin, kuinka herkullisen aterian Kurimo oli tilannut ja kuinka vastoin se oli hänen yksinkertaisia tapojaan, jotka myöhemmin opin tuntemaan, en ollenkaan ihmettele vicomte de la Éen sanoja:

-- Te saatte minut hämmästymään, herra Kurimo. Teistähän on tullut täydellinen herkkusuu! Kerran te väititte minulle Platon sanoneen, että herkuttelu on aivan yhtä vaarallista ruumiille kuin sofistien viisastelut sielulle.

-- Olette hyvin ystävällinen, vastasi Kurimo hymyillen. Mutta Plato ei luullakseni tarkottanut täyttä totta tuolla lauseellaan. Onpa olemassa asianhaaroja, jotka viittaavat siihen, että hän sanoillaan olisi vain tahtonut ärsyttää sofisteja. Ja entäpä Aristoteles, joka ankarassa Etiikassaan luettelee kokonaista kaksikymmentäviisi eri soppalajia, nähtävästi mitä suurimmalla mielihyvällä. Ah, kyllä entisajan ihmiset osasivat herkutella. Ajatelkaahan vain Sicilialaista Smindyridestä, joka kuletti mukanaan tuhat kokkia matkustaessaan Kreikkaan, taikka Cheiripposta, jonka pojat pääsivät Atenan kansalaisiksi, syystä, että heidän isänsä oli keksinyt uuden ruokalajin.

-- Teidän kyökkihistoriikkinne klassillisuushan on aivan hirveätä, sanoi de la Ée nauraen.

-- Sillä on ainakin se viehättävä ominaisuus, että se on hyvin pintapuolista -- jatkoi Kurimo heikon lämmön värähtäessä hänen sanoistaan. -- Vai ettekö ole ensinkään huvitettu näistä asioista? Eikö teistä Caligulan suunnattoman kalliissa aterioissa ollut jotain ihmeellistä. Ja ajatelkaapa Vitelliusta, joka kahdeksan kuukautisena hallitusaikanaan ehti tuhlata lähes puolitoista sataa miljonaa herkutteluun. Tietysti sillä oli ikäviä seurauksia, eikä syyttä sanota: Graecia victa vicit victores. Mutta sittenkin. Nuo vanhanajan ihmiset uskalsivat uhrata rahansa nautinnolle; me uhraamme nautintomme, ruumiimme ja sielumme rahalle.

-- Minusta teki Cleopatra kaikkein kauniimmin liuottaessaan kallisarvoisen helmen maljaan, uskalsin minä huomauttaa.

-- Olette taiteellinen ja rakastatte yksinkertaisia keinoja. Vai onko nykyaika opettanut teitä pitämään kivennäisjuomista? vastasi Kurimo viehättävästi hymyillen. Sitten kääntyi hän lordi Henryn puoleen, joka piti oluesta enemmän kuin viinistä ja juuri otti hyvän siemauksen mielijuomaansa.

-- Sinä olet parantumaton! Sinä annat vaikka maailman jaloimpien viinien juosta kuiviin kunhan sinulle vaan jää oluesi!... Jos te, herra Broman, joskus tahdotte tehdä ystävälleni mieliksi niin ostakaa hänelle Diodorus Siculuksen teoksia. Hän puhuu oluesta ja väittää sitä Osiris jumalan keksimäksi. Se onkin ystäväni parhain puolustus. Hän kerskuu aina sillä, että egyptiläiset jo aikaa ennen Kristusta tunsivat oluen ja kantoivat sitä katakombeihinsa.

Vaikka en olekaan osannut matkia Kurimon paradoksalista esitystapaa, olen kuitenkin kirjottanut tämän vähäpätöisen keskustelun, koska tein siitä silloin hyvin todennäköisen johtopäätöksen. Luulin näet, että uusi ystäväni oli henkilö, joka kaikissa tilaisuuksissa tahtoi herättää huomiota ja loistaa omituisuudellaan. Mutta myöhemmin tulin näkemään kuinka täydellisesti tässäkin erehdyin.

Hyvästi jättäessään kertoi Kurimo pian lähtevänsä kotimaahan ja toivotti näkemiin siltäkin varalta, ettemme enää Parisissa tapaisi. Pyysin häntä käymään vaimoani tervehtimässä, mutta hän sanoi aikansa olevan täpärän.

Palasin kotiin de la Éen seurassa, ja häneltä sain kuulla, että Kurimo oli päässyt Burton-perheen suosioon pelastamalla lordi Henryn henkensä uhalla jostakin hirvittävästä vaarasta. Kukaan ei tiennyt asiaa tarkemmin, ainoastaan pöyristyttäviä huhuja liikkui siitä. Se oli salaisuus, joka kätkeytyi yön pimeyteen synkkine kauhuineen. Mutta siitä lähtien oli lordi Henry kantanut kättään siteessä ja luopunut kokonaan hurjasta irstailustaan.

Saavuttuani perille oli vaimoni vielä ylhäällä vaikka puoliyö oli jo käsillä. Hän riensi vastaani hymyillen ja silmät veitikkaa säteillen.

-- Kuinka kauan sinä paha poika olet antanut minun odottaa! Et milloinkaan saa sitä anteeksi... No, oletko yhä huonolla tuulella? torui hän.

Silloin minä hellästi sulin hänet syliini, mutta täysin onnellinen en ollut.

On verraten helppoa säilyttää salaisuus, jos on sitoutunut vaikenemaan, mutta olla kertomatta tapausta, joka itsessään ei ole mikään salaisuus, vaan jonka julkituomista käsittämättömät aavistukset vastustavat, se on hirveää. Joka hetki pelkää, että se sivultapäin tulee tiedoksi ja samalla toivoo sitä salaisesti. Minäkään en voinut sanoa mitään vaimolleni. Omituiset vaistot pakottivat minut vaikenemaan ja olemaan varovainen. Sillä päivällisten selkkausten perusteella pelkäsin sopumme uudelleen rikkoutuvan, ellen osaisi vaieta.

Kun nyt jälestäpäin ajattelen näitä seikkoja, on minun ensiksi todettava, että niiden sattuessa olin kiihtyneempi ja hillittömämpi kuin koskaan ennemmin elämässäni. Tapaukset tuntuvat nyt hämärältä unelta ja niiden tavaton luonnottomuus herättää minussa epäluuloa. Mikä toi Kurimon pelisaliin? Vaikka hän oli taitava pelaaja, ei hän silti ollut pelisalin vieraita. Jos hän edes olisi ollut lordi Henryn seurassa -- de la Ée kertoi minulle, että he joskus tapasivat siellä käydä, sillä nuori lordi oli ennen ollut intohimoinen pelaaja -- mutta hän tuli yksin, edeltäkäsin, eikä nähtävästi odottanut toveriaan. Hän ei vähintäkään hämmästynyt huomatessaan minut, eikä värähdystäkään liikahtanut hänen kasvoillaan kuin ilmasin vaimoni nimen. Tämä on saada minut uskomaan, että hän tahallisesti oli seurannut minua pelisaliin, että hän siis oli nähnyt minun sinne menevän. Oliko hänen kummallinen käytöksensä teeskentelyä, tarkoin harkittua petosta, jonka takana piili halu tutustua minuun, vaikuttaa minuun ja saada ihailua osakseen? Tahtoiko hän jostakin syystä päästä ystäväkseni? Sitä on ainakin omiaan todistamaan hänen luonnoton ystävyydentarjouksensa. Mutta voi yhtähyvin olla toisinkin, sillä myöhemminkään ei ilmaantunut mitään seikkoja, jotka tukisivat epäilyjäni. Vaikka hänestä tulikin ystäväni, en voi toiselta puolen uskoa, että hän käytti sitä lasketusti tarkotustensa perilleviemiseen. En edes luule hänellä olleen mitään tarkotuksia. Kaikki saattoi siis olla aivan satunnaista ja kulkea luonnollista tietään mielentilojemme käänteiden mukaan. Joka tapauksessa tuntuu näiden seikkojen eriskummallisuus tavattoman teennäiseltä, enkä kaiketi milloinkaan voi tyydyttävästi selittää enemmän omaani kuin ystävänikään menettelyä.

V.

En enää tavannut Kurimoa koko Parisissa oleskelumme aikana. Vaikka tähystelin ympärilleni kaduilla ja vaimoni kanssa kävimme julkisissa paikoissa, ei häntä missään näkynyt. Ystäväni de la Ée ei hänestä tiennyt sen enempää.

Vaimoni ja minä elimme kerrassaan onnellista elämää -- ainakin ulkonaisesti. Se epäily, jonka hänen omituinen käytöksensä oli herättänyt, iti kyllä sielussani. Se muodosti välillemme kuilun, mutta vielä en tuntenut sen hämäriä syvyyksiä. Minä osasin vaieta. Sillä tiesin, että jos kerran vaimoni oli ollut jossakin suhteessa tuohon merkilliseen mieheen, oli minun turhaa koettaa sitä udella. Olisin vain pilannut asiani, tuottanut vaimolleni tuskaa ja tehnyt oman elämäni onnettomaksi. Olin siis kokonaan ääneti ja odotin mitä tulisi, milloin sumu ympäriltäni hälvenisi ja kohtaloni päähermo värähtelisi paljastettuna edessäni. Sillä aavistin -- vaikken käsittänyt aavistukseni perussyitä -- että Kurimo oli henkilö, joka vielä tulisi vaikuttamaan elämääni. Ikäänkuin salaperäisen vaiston avulla tunsin kohdanneeni ihmisen, jonka kohtalo oli minun kohtalooni sidottu ja jonka voimakas personallisuus kerran saisi minut kauhusta vapisemaan. Siitä huolimatta olisin tahtonut olla hänen seurassaan ja tutustua tarkemmin häneen. Minä suorastaan kaipasin häntä ja odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin saisin jälleen tavata hänet. Olin samallaisessa kuumeisessa tilassa, joka meille on niin ominainen suuren vaaran uhatessa. Me etsimme sitä, jos se kätkeytyy. Me ajamme sitä takaa jos se pakenee. Ja kun se vihdoin on edessämme, tuijotamme sitä tuhkanharmaina ja kauhusta sanattomina.

Parisista matkustimme vähäksi aikaa Skottlantiin ja huhtikuun lopulla palasimme Turkuun. Vietimme kesän äitini huvilassa ja kävimme Pietarissa katsomassa isääni.

Syksyllä vuokrasimme Helsingistä soman huoneuston asunnoksemme, sillä vaimoni tahtoi kaikin mokomin olla talven siellä. Elelimme sitten hiljaisesti ja verraten suletusti, ja onni ja tyytyväisyys viihtyivät luonamme.

Kun eräänä iltapäivänä rauhallisesti astuskelin Bulevardilla, kuulin sointuvan äänen sivullani sanovan:

-- Hyvää päivää, herra Broman! Tervetuloa kotimaahan!

Käännyttyäni näin ihmeekseni Kurimon hymyilevät kasvot. Siitä minä ilostuin ja puristin sydämellisesti hänen kättään.

Hän kertoi minulle lähteneensä Parisista pari päivää tapaamisemme jälkeen erään perintöasian vuoksi. Haukiojan kartanon omistaja oli kuollut, ja kun Kurimo oli tämän yksinäisen vanhanpojan lapsi, vaikkakin avioton, oli hän testamentissään määrännyt kartanonsa ja koko omaisuutensa pojalleen.

Kun nyt jälestäpäin muistan, miten avomielisesti hän kertoi jokaisen yksityiskohdankin, niin en taaskaan saata olla ihmettelemättä. Hän ei peitellyt mitään. Ja kuitenkin sain myöhemmin kokea kuinka läpitunkemattoman itseensäsulkeutunut hän oli, yksinpä vähäpätöisimmissäkin asioissa.

Keskustelun kestäessä olimme tulleet aivan kotini lähelle, joten pyysin Kurimoa sisään tervehtimään vaimoani. Pyyntöni oli ensin laimea, mutta hänen omituiset estelynsä virittivät minut äkkiä kuin jousen. Polttava liekki syttyi sieluuni. Kaikki ajatukseni kääntyivät siinä määrin sisäänpäin, etten oikeastaan tietänyt mitä ympärilläni tapahtui, ja ne hartaat pyynnöt, joilla rupesin häntä ahdistamaan, tulvivat huuliltani vaistomaisesti ja sisäisestä pakosta. Enempää vastustelematta hän suostuikin.

Vaimoni otti meidät vastaan kalpeana ja silmät hämmästyksestä synkkinä. Omituinen, vääristynyt hymy vavahteli hänen huulillaan. On selvää että tarkastelin häntä nautinnolla.

-- Minun ei tarvinne esitellä teitä. Tehän olette vanhoja tuttuja, vai kuinka? sanoin.

-- Tuttavuutemme on vain vähäpätöinen. Epäilen tokko rouva enää muistaa minua näin pitkän ajan perästä, vastasi ystäväni.

Säpsähdin hänen ääntään. Vaikka hymy valasi hänen kasvonsa, oli ääni kuiva ja tukahtunut. Palava tulivuori tuntui hehkuvan sen hillityn sävyn takana, Se oli samallainen kuin kerran pelisalissa. Toistamiseen elämässäni kuulin sen muuttuneena.

Vaimoni oli sillävälin saanut takasin tyyneytensä ja ojensi nyt aivan rauhallisesti ja luonnollisesti kätensä uudelle ystävälleni.

-- Muistan teidät varsin hyvin herra Kurimo. Mutta miten ihmeessä olette nyt täällä? Luulin nähneeni teidät Parisissa keväällä.

-- Tekin, rouva, olitte silloin siellä, vastasi ystäväni sointuvin äänin ja niin koomillisesti, että kaikki purskahdimme nauruun ja jännitys väliltämme laukesi.

-- Mutta milloin maailmassa te olette mieheeni tutustunut? Arnold ei ole siitä koskaan maininnut, kysyi vaimoni meidän asettuessamme istumaan.

Kurimo katsoi minuun terävästi kissan silmillään.

-- Tuttavuutemme on aivan uusi. Tapasimme toisemme sattumalta Parisissa, ja miehenne on varmaankin unohtanut koko jutun, vastasi hän.

-- En voinut siitä puhua, kultaseni. Ystävyytemme syntyi pelisalissa, eikä sellaisesta voi kertoa kuherruskuukausien aikana, sanoin minä hymyillen.

Vaimoni nauroi ja häristi minulle sormeaan.

Mitään erityisempää ei puhuttu. Kurimolla oli kiire, -- ainakin hän väitti sitä -- ja kaikista estelyistämme huolimatta lähti hän pian. Mutta elämä ei tahtonut tuntua enää samallaiselta sen jälkeen. Kerroin vaimolleni pelitapahtumat niin lievässä muodossa kuin suinkin mahdollista, mutta salasin sen, että olin aikonut ampua Kurimoa. Märta vain naureskeli koko jutulle ja teki minulle kiusaa. Kuitenkin huomasin, että hän oli hermostunut ja rauhaton ja kun suutelin häntä, olivat hänen huulensa kylmät ja hän värisi huomattavasti.

Nyt alkoi aika, jonka kuluessa yhä kiinteämmin liityin Kurimoon. Päästyään perinnön kautta varakkaaksi mieheksi, oli hän jättänyt kaikki huolet aineellisesta toimeentulosta ja järjestänyt elämänsä kokonaan mielensä mukaan. Hän oli vuokrannut sievän huoneuston. Itsellään oli hänellä joltisenkin runsas kirjasto ja oma laboratorio, jossa hän teki merkillisiä kemiallisia kokeita.

Minusta tuli suorastaan hänen kiusanhenkensä. Keskellä hänen työaikaansa tunkeuduin laboratorioon, missä hän istui pullojen, lasiputkien ja retorttein keskellä kellertävään mekkoon puettuna. Siellä kyselin häneltä monellaisia asioita, vieläpä sain hänet selittämään kemiaa itselleni ja näyttämään muutamia kokeita.

Me kulimme yhdessä teatterit ja konsertit sen vähän minkä niitä yleensä Helsingissä oli. Hän rakasti suuresti näytelmätaidetta, ja musiikkia hän suorastaan jumaloi. Hän piti sitä aristokraattisempana kuin mitään muuta. Sen vaikutus oli hänestä ylhäisempi kuin toisten taiteiden. Se kohotti mielen korkeihin ilmapiireihin, jossa kaikki oli puhdasta ja eterisen läpinäkyvää. Tietenkin ihaili hän myös maalareita, ja sain usein ihmetellä hänen omituista makuaan ja rakkauttaan hillittyihin väreihin. Hän tiesi taiteenkin alalta suunnattomasti enemmän kuin minä ja syvensi melkoisesti käsityskantaani.

Mitä hänen ulkonaisiin tapoihinsa tulee, on minun mainittava muutamia ominaisuuksia.

Milloinkaan ei hän juonut itseään päihdyksiin. Hän otti vain pari lasillista ja lopetti sitten jyrkästi, niin jyrkästi ettei mikään saanut häntä horjumaan. Jos kehotti häntä, vastasi hän kohteliaasti "kiitos, kyllähän minä", mutta siinä olikin kaikki. Kuitenkaan ei hän koskaan hermostunut eikä poistunut kesken, vaikka seuramme toisinaan oli hurja jopa räyhääväkin erikoisissa tilaisuuksissa. Päinvastoin! Joka kerta kun kilistimme, nosti hänkin lasinsa huulilleen, mutta laski sen täyteläisenä takasin pöydälle.

Kuten jo kerran olen maininnut, olin saanut hänestä ystävyytemme syntyessä sen käsityksen, että hän kaikin tavoin koetti herättää huomiota. Mutta asianlaita olikin aivan päinvastainen. Hänellä, jos kellään, oli se harvinainen ominaisuus, että hän osasi kuunnella mitä toiset sanoivat, pyrkimättä itse sekaantumaan keskusteluun. Hän ei missään tilaisuudessa tahtonut "esiintyä", eikä milloinkaan ottanut omaa personaansa puheenalaiseksi. Istuen aivan alallaan ja hermostuneita liikkeitä tekemättä, hän tarkkaavasti kuunteli ketä tahansa, kohtelias ilme kasvoillaan. Silti ei hän ollut äänettömänä. Hän osasi pistellä väliin keveitä lauseita, paradokseja ja omituisia epigrammeja, mutta hän ei korostanut niitä, eikä mitenkään tahtonut tehdä niillä itseään huomatuksi. Hänellä tuntui olevan ehtymätön varasto kaksimielisiä lauseita, joiden näennäinen merkitys oli aivan tavallinen, mutta jotka tarkemmin ajatellen saattoi selittää toisin, jopa varsin ilkeästikin joskus. Mutta hän viskeli niitä niin hillitysti ja sivumennen, että ainoastaan hyvin tarkkaavainen korva huomasi niissä kären.

Se mikä hänessä minua kuitenkin eniten ihmetytti, oli hänen tavaton salaperäisyytensä. Hän oli kääriytynyt kuin läpinäkymättömään vaippaan, josta hän mystillisenä ja tutkimattomana tähysteli maailmaa. Ei kukaan päässyt näkemään vilahdustakaan hänen sisimmästään, ei kukaan tiennyt hänen suunnitelmistaan tai aikeistaan, olivatpa ne miten vähäpätöisiä tahansa. Jos kysyi häneltä häntä itseään koskevia asioita, vastasi hän kohteliaasti ja laajasti. Mutta siitä ei paljoa viisastunut. Itse asian ydin eteni ja häipyi olemattomiin, mutta ympärillä olevat sivuseikat tuntuivat kohoavan vähäpätöisestä asemastaan ja liittyvän yhteen eksyttäväksi kokonaisuudeksi. Minä suorastaan ihmettelin sitä neroutta, millä hän selviytyi pulmallisimmistakin kysymyksistä, ilmasematta mitään erityisempää.