Part 6

Honolulussa poikettiin maihin. Anttikin pääsi illalla jalottelemaan; hänet nimittäin komennettiin tavarain kantoon. Oli oikea hawaiilainen kesäilta, sellainen kuin ainoastaan tuolla ikuisen kesän saarella olla voi. Kaduilla oli koko väestö liikkeellä, ja Antti syventyi koko sielustaan katselemaan uuden maailman outoja näkyjä...

"Varovasti, varsin varovasti nostatellaan, Heikki! Jos me tämä särettäisiin, niin totta hengen veisi tuo juupelin Etulieri!"

Antti ihan kivettyi. Hän seisoi kuin naulittu, tuijottaen nelimiehiseen ryhmään, joka silkkaa suomea haastaen hellävaroen kanteli paareja, joille kokonainen hevoskuorma virvokkeita oli säilytetty.

"No perkele!" puhkesivat hänen tunteensa vihdoin sanoiksi.

"Ka, meidän miehiähän täällä on muuallakin", vastasi edellinen puhuja, "koskapa niin koreasti tervehtii. Missä sinä maleksit?"

"Oregonin 1. komppaniassa."

"Vai siellä vai. Me olemme siitä Idahon komppaniasta, jossa on kuusikolmatta Suomen junnua..."

Ja miehet katosivat yleiseen vilinään.

Antin mieltä hieman huojensi tuo kohtaus. Oli jotakin lohduttavaa siinä, että oli muitakin kansalaisia mukana. Tuo Idahon valtion komppania oli muuten huomattavimpia koko joukossa; siinä oli 26 reipasta suomalaista kaivantomiestä, koko osaston rotevimmat ja kookkaimmat, johtajana kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä Keskelä, muistaakseni Kaustisista.

Matkan loppupuolella tapasi Antti oman kansalaisensa omasta komppaniastaankin, vaikka he eivät sattuneet keskenään montakaan sanaa vaihtamaan.

Caviten luona käytiin leiriin, vastapäätä Manilaa, lahden toisella puolella; yö vietettiin nuotioiden ääressä, tohisevassa Mangopuumetsässä. Kumeat kanuunanlaukaukset, joita kajahteli etäällä, ilmaisivat mistä päin Dewey pommitteli vihollisten rannikkopattereita. Antti ei paljon ummistanut silmiään sinä yönä. Toisten kuorsatessa vedenpitävien vaippojensa alla, jotka suojelivat tihkuilevalta sateelta, Antti ajatteli ja ajatteli. Sota oli sentään hirveä. Kuvitellessaan mielessään noita kiiluvasilmäisiä, mustapartaisia espanjalaisia, jotka epätoivon hurjistamina hyökkäsivät hänen kimppuunsa, hän tunsi sydäntään ahdistavan. Miksi olikaan hän lähtenyt? Antti tunsi kuinka voimia heikontava, jäytävä, salaisesti hiipivä pelko alkoi vallata hänet...

Aamulla aikaisin alkoi väsyttävä kulku pitkin savivelliksi muuttuneita teitä. Suuri meteli ja häiriö vallitsi. Lieju oli ehkäisemässä kaikkia liikkeitä. Aamupäivän kuluessa vielä naureskelivat ja laskivat leikkiä iloisimmat, mutta sitte kulki jokainen tylsistyneenä ja haluttomana eteenpäin. Matka oli parikymmentä engl. penikulmaa, ja kun vihdoin saatiin asettua leiriin, miehet vaipuivat nopeasti uneen toinen toisensa perästä, tuskin ennättäen edes kahvit kiehauttaa läkkirasioissaan nuotiolla.

Sinä yönä Antti ei lainkaan ummistanut silmiään. Hän makaili kyynäspäidensä nojassa nuotion ääressä ja mietiskeli oloaan, hitaasti syljeskellen liekkeihin. Niin, mikä pakotti hänet lähtemään? Eihän hänestä, viheliäisestä pelkurista, ollut mitään hyötyä sodassa, ajatteli hän. Suuresti pelkäsi hän taistelun tuoksinassa joutuvansa niin suunniltaan pois, että lähtisi jänistämään pakoon, tuonne aarniometsään, erämaahan, nälkäkuolemaan. Ihmisten silmissä ei mitenkään voisi näyttäytyä, ja karkaaminen sodan aikana -- se oli sotaoikeuden mielestä paha asia. Varmasti tunsi hän, että surma hänet kohtaisi taistelussa. Suo siellä, vetelä täällä. Turhaan koetti Antti rohkaista mieltään; pahat aavistukset jäivät uhallakin varmuudeksi hänen sielussaan. Ja huomenna jo, aamun koittaessa, muutaman tunnin päästä oli alkava tuo verinen taistelun melske. Silloin oli tapahtuva ryntäys Manilan ulkovarustuksia vastaan...

Anttia ahdisti niin tuskallinen ja tempova rauhattomuus, että hän nousi ylös ja alkoi kävellä nuotioiden välillä, nähdäkseen saisiko joltakulta edes vähänkään rohkaistusta. Mutta kaikki nukkuivat rauhallisina, vähääkään välittämättä tulevaisuudestaan. Kutkahan noista huomen-illalla pääsevät nuotioiden ääreen tarinoitsemaan päivän kokemuksista? ajatteli Antti, ja hänen kurkkuaan kouristi.

Lopulta hän ei voinut olla nykäisemättä Matti Paunaa, kansalaistaan, iloista reimaa merimiestä. Matti kuorsasi sikeästi, eikä ollut millänsäkään; käänsi vaan murahtaen kylkeään, kun Antti häntä lujemmin uskalsi pudistella.

Antti istahti synkeänä hänen viereensä. Hänelle johtui mieleen Katri rukka siellä kaukana valtameren takana -- Merijärven takamailla. Siitäkin oli tullut Amerikan leski... Ihmetellä täytyi Antin, kuinka oli niin hennonut jättää Katrin ja pikku Jaskan. Eikä sitä matkapilettiäkään vaan ollut tullut lähetetyksi Katrille, vaikka jo oli neljä vuotta kulunut. Varmaa, varmaa oli, ettei hän ollut milloinkaan pääsevä takaisin tältä onnettomalta saarelta, eikä Katri ollut saava tietää hänen kohtalostaan -- odottelisi vaan vuoden toisensa perästä. Eihän "Andrew Husk", joka oli hänen nimenään "rullissa", voinut ilmaista, että "se nyt oli se Huuskon Antti." Jospa edes Matti jäisi henkiin ja veisi sanan. Antin mieli sai niin ahdistuneeksi, että hän uudelleen kävi Paunan kimppuun, ja lopuksi nosti hänet ihan istualleen.

"Häh?" ärähti Matti, koettaen vääntää auki raskaita silmäluomiaan.

"Tuota -- kyllä, -- kovinpa sinä nukut levollisesti", tavotteli Antti.

Mutta Matti ei ollut mielissään häiritsemisestä.

"Mitä lempoa se sinua vaivaa?"

"Ei -- ei yhtikäs. Minä vaan en saa unta silmiini."

"Eihän sua vaan jänistä? Älä nyt rupea hassuttelemaan. Pelkurit se kuolema ensin korjaa. Nuku rauhassa?"

Ja tällä kehoituksella, josta Antille ei ollut suurtakaan lohdutusta, Matti retkahti takaisin pitkälleen, veti jalkansa koukkuun ja alkoi vedellä makeita unia.

Yksinäisenä haamuna kyyrötteli Antti parka nuotionsa ääressä läpi yön, kuunnellen sammakkojen kirkumista ja tuulenhengen huountaa sameassa, myrkyllisessä aamun huurussa. Turhaan koetti hän tyytyä asemaansa. Olihan sodassa kuolema jalon vapauden puolesta taistellessa ihanaa ja ylevää sen renttuilevan elämän rinnalla, jota hän kuitenkin muutoin vietti ja josta ei kenellekään ollut hyötyä...

Kaatuisipa tuo Matti tahi kuka tahansa muu!

Sydän hypähti Antille kurkkuun, kun lähtösignaali päivän sarastaessa kajahti. Koneellisesti teki hän niinkuin muutkin, uskaltamatta katsoa tovereihinsa, peljäten heidän hänen katseistaan lukevan mitä sielussa liikkui. Hän seurasi muita, koetti tylsästi olla ajattelematta mitään, ja ihmetteli kuinka nuo toiset niin iloisesti melusivat ja rähisivät. Nyt se oli tullut se kamala hetki.

Edestäpäin alkoi jo kuulua kiivasta ampumista. Antin sydän hytkähteli. Hän heittäytyi toveriensa esimerkkiä seuraten maahan. Kaukana häämöittivät vihollisten rivit pensaiden lomasta, ja rykmentti alkoi ampua. Pyssy tutisi Antin kädessä, vaappuen sinne tänne; hän ampui ja ampui tähtäämättä, ja huomasi toverien nyhkivän toisiaan ja iskevän silmää, häneen viitaten, koska hänen luotinsa uhkailivat omia rivejä. Heidän irvistyksensä saivat veren kiehumaan Antin suonissa. Annettiin käsky ryntäämään. Eteenpäin samosivat urheat rivit pitkin pensaiden verhoamaa mäen rinnettä tuimassa tulisateessa. Antti oli eturinnassa. Hän ei enää nähnyt kuinka miehiä kaatui molemmin puolin, ei kuullut huutoja ja parkauksia, ei huomannut oliko ketään muita mukana. Vilaukselta hän vaan näki nuo parrakkaat naamat ja välähtelevät hammasrivit edessään: sitte kaikki musteni. Hän iski oikeaan ja vasempaan, välittämättä oliko hänen tiellään ystäviä vai vihollisia; hän riehui kuin vimmattu, unohtaen kaiken, mielessään vaan hämärä itsensä puolustamisen vaisto. Hän kuuli äänekästä hurrausta, joka tuntui kajahtavan tuhansista kurkuista, ja sitte oli ihan hiljaista.

Antti saavutti vihdoin jonkinlaisen puolitietoisen tajunnan asteen. Kalvava jano vaivasi häntä. Kädet ja jalat olivat lyijynraskaat; kurkkua tukehutti tahmainen aine, niinkuin takeltunut veri. Työläästi sai hän raotetuksi silmiään ja näki yläpuolellaan tumman taivaan, jolla tuhannet tähdet kirkkaasti tuikkivat. Sitte hänen silmäluomensa jälleen painuivat kiinni.

Lähellä kuului ääniä. Antti koetti huutaa, mutta tunsi niin ääretöntä väsymystä, ettei voinut hiiskahtaakaan. Ikäänkuin pohjattomasta syvyydestä kuuli hän puhelun.

"Kahdeksantoista jo yhdessä haudassa, Ned", sanoi vastusteleva ääni, tällä kertaa yhä lähempänä. "Luodaan jo umpeen."

"Ei", vastasi toinen ääni; "pannaan vielä nuo kolme, niin on tämä nurkka puhdas. Annas lyhtyäsi. Kas, tässäpä on tuo suomalainen paholainen, joka tappeli kuin vimmattu. Vahinko miehestä; hänestä olisi varmaan tullut korpraali. Se oli aika poika!"

Antti ihmetteli hämärästi kenestä oli puhe.

"Käy koipiin sitte, Ned, niin heitämme hänet päällimmäiseksi. Kas noin. Raskaskin se on kuin isäni velkakuorma. Yksi, kaksi!"

Antti tunsi itseään heilutettavan ilmassa.

"Kolme!"

Kevään esikoiset.

"Vielä riuska veto, Freeti poikani! Älä hellitä, kyllä jo heittää fallaamasta... nousee... nousee..."

Ärjyvä vihuri esti sanat kuulumasta, puhalsipa niin tuimasti että ne tuskin pääsivät huuliltakaan, hengityksenkin ihan läkähdytti. Mutta Matti kehoitteli vaistomaisesti, ikäänkuin omaksi rohkaistuksekseen. Tanakasti painaen saappaansa laitoja vasten hän kaikella voimallaan oli heittäytynyt kiinni peräsimeen, silmät ummessa, sillä olihan pilkko pimeä, sokaiseva ryöppy, ja ilman salaman väläyksiäkin hän tiesi missä oltiin ja tunsi minne ajauduttiin.

Vene heittelehti kuin lastu, ja vettä roiski laitojen yli joka hetki, niin että Matilla oli täysi työ vasemmalle kädelleen äyskärin toimeliaassa pitelemisessä.

Freeti souti kuin vimmattu. Jokainen jänne ruskasi, veri syöksähti päähän jokaisella äärettömällä ponnistuksella, suolainen hyrsky pieksi hänen kasvojaan, kohmettuneet sormet vetasi kurimuksen käännältämä airo usein hankaimen rakoon, mutta ruhjevammat eivät nyt tuntuneet; hän vaan toimi niinkuin kone, mitään ajattelematta, mistään tietämättä.

Taas leimahti salama, niin huikaiseva ja pitkällinen, että Matti raotti silmiään. Kellopoiju kaukana oikealla... vasemmalla brekersit... ja taas oli kaikki pimeää.

Matti tiesi nyt kaiken toivon turhaksi. Vene ajautui sivuttain tuulen ja virran mukana; niitä kahta voimaa ei enää voinut vastustaa. Suotta oli kaksi tuntia viivytelty loppua; suotta oli Freeti kiskonut henkensä edestä, saadakseen aluksen nousemaan tuuleen; suotta olivat he koettaneet pelastaa verkkoa, ainoaa viime vuoden säästöä, nousevalta myrskyltä, ja sitä virralta pelastaessaan uhranneet sekä verkon että hengen; suotta odotteli Loviisa kotona, sydän kurkussa, kuunnellen myrskyn myllertämistä ja vuolasta sadetta, joka lohkasi suuria maanvieremiä mökin alapuolelta alas Uniontownin tielle, Taivassalon Antin ihmeeksi, kun ikkunat aamulla eivät valjenneetkaan...

Eihän se kuolema sinällään pelottavalta tuntunut Matille; tässäkös sitä jouti niin syvälliseltä kannalta ottamaan. Mutta paraansa mukaan oli hän pannut vastaan, niinkuin muitakin vastoinkäymisiä torjuessaan. Ja kun se morkettikin (kiinnityslaina) oli toissapäivänä jäänyt uudistamatta! Runni (kalan tulo virtaan) oli ollut niin vilkas, ettei malttanut lähteä loijerin (asianajajan luo) St. Helenaan sitä selvittämään. Se se oli ikävä juttu Loviisalle.

Olisipa edes tupakan saanut! Se olisi totta tosiaan maistunut tällaisella ilmalla, ajatteli Matti synkeästi, sentään yrittämättäkään kaivaa piippunysää taskustaan, sillä sytyttäminen olisi ollut mahdotonta.

Kumea pauhina, joka erosi myrskyn muusta riehunasta, alkoi kuulua yhä selvemmin -- nuo kamalat kuolinkellot, hyökyaallokon pirstoutuminen matalikkoon, valtavien vesivuorien piekseminen särkkää vastaan.

Salamat leimahtelivat tiheään. Kun Matti alta kulmainsa vielä kerran vilkasi keulapäähän, hän tunsi vihlovaa tuskaa: Freeti oli menettänyt airon ja horjahtanut laidalle ikäänkuin sitä kurkotellen, nääntyneenä ponnistuksiin, suuren vesivuoren juuri kumahtaessa veneeseen. Matti tunsi Freetin syöstyneen syvyyteen, tiesi että nyt hänellä ei enää ollut poikaa, ja samassapa hän itsekin kierähti mereen, kun vene pyörähti ympäri ja pilkkoutui lastuiksi matalikkoon.

Se morketti! mutisi Matti, vaistomaisesti koettaen vapautua verkon silmukoista, jotka olivat kietoutuneet hänen jalkoihinsa.

Voi sen vietävää minkä teki, kun tuohon verkkoon sotkeuin!

* * * * *

"Kova oli kamppailu!" sanoi pitkä Dick totisena. Majakkamiehet olivat vaaleina katselleet kamalaa näytelmää brekersien luona, jota kirkkaat salamat tuon tuostakin valaisivat. Tornin ikkunasta oli näköala kauas merelle.

"He olivat ensimäiset tänä keväänä", murahti päällysmies, käyden katetun illallispöydän ääreen. "Monta olen omin silmin nähnyt Columbian nielevän, mutta kolkolta tuntui varsinkin vanhan miehen kohtalo: brekersien ohi jo paiskasi hänet sivuaalto, mutta oli verkkoonsa sekautunut, eikä voinut pelastua. Mutta enhän voi ketään tässä tuiverruksessa syöstä hyödytöntä apua viemään..."

Hänen kasvoillaan oli väsynyt, raskasmielinen ilme; hän näytti kymmenen vuotta vanhemmalta.