Part 5

"Enpä tietenkään. Alentaneet olisivat nekin ihan uhallakin omaksi tappiokseen. Mutta sain vaan varastoni ajoissa kaupaksi, vaikka se olikin niin iso, ja hyödyin puolen kolmatta tuhatta markkaa enemmän kuin ennen. Rasanen oli taas ähmissään; se arvasi että olin saanut tavallista halvemmalla, koska olin ottanut niin ison määrän, mutta ei itse uskaltanut panna niin paljo rahoja yhteen tavaraan kiinni. Pelkäsi kenties itselleen taas käyvän samoin kuin voikaupassa Lappeenrannassa, jolloin joutui myömään ostamansa kaksikymmentätuhatta leiviskää tappiolla minulle, kun joutui kireisiin asioihin ja oli niin sopimattomat ajat, ettei löytänyt soveliasta myömäpaikkaa. Minä ne Pietarissa möin -- kiersin hyvät rahat, siellä kun oli hyviä välittäjiä minulla. Pietarissa oli aina aika lystit. Siellä oli monasti Sortavalasta Sihvonen, puolihullu nuori mies, joka oli perinyt miljoonan. Se osasi pitää peliä. Kerrankin meitä oli kahteenkymmeneen eräässä hienossa hotellissa; kustansimme puolestamme kukin, mutta Sihvonen enin -- samppanjaa vaan ja sellaista. Aamupuolella jo moni kellahti pöydän alle. Monta hullunkurista temppua siinä tehtiin, mutta poismennessä otettiin Sampanen ja Kasloff mukaan -- ihan tajuttomina -- kannettiin pieneen riikalaiseen jaalaan, joka juuri oli lähdössä, ja maksettiin matka Stettiniin. Julmistuneina ne sieltä palasivat Joensuuhun -- varsinkin Sampanen, joka sillä tavalla myöhästyi parinkymmenen tuhannen markan afääristä, joka hänellä oli ollut tekeillä. Paljo sitä aina hupsuteltiin matkoilla ollessa, mutta kotona taas olin minäkin vaimoni tähden aivan siivo. Nuorena miehenä minua ei lainkaan haluttanut juonti; olin juuri yhdenkolmatta vanha, kun kerran, ollessani vielä kauppapalvelijana Pastisella, uudenvuoden-aattona paiskasin lasin muurin kylkeen ja sanoin: 'viiteen vuoteen en maista!' Nauroivat toiset, mutta tippaakaan en maistanut viiteen vuoteen. Vasta vähää ennen naimistani, juuri taas uudenvuodenaattona, minä otin viinilasillisen. Sitte on kyllä tullut aina yhä enemmälti otettua -- montakohan tuhatta tynnöriä minun ryypyistäni jo kerääntyisikään -- mutta taas kerran täällä Ameriikassa olin vuoden ilman, ja voisin nytkin heittää milloin tahansa."

Ruotsala nähtävästi väkisinkin koetti saada itselleen vakuutetuksi tuota seikkaa, että hän vielä voisi heittää juomisen. En luule hänen kuitenkaan onnistuneen saamaan itselleen sitä lohdullista vakaumusta, ja minä puolestani tunsin hänet jo siksi hyvin että tiesin jokapäiväiset whiskyryypyt hänelle välttämättömämmiksi kuin leivän.

"Oli onni, että tulin perustaneeksi kauppani sopivalla ajalla", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "vaikka silloin näytti sopivammalta alottaa se vasta pari vuotta myöhemmin, jolloin minulla olisi ollut paremmin varojakin alkaakseni. Moni siitä pahaa penkoi, kun muka alotin niin hankalina aikoina; mutta myöhemmin olisin joutunut heti alottaessani pahojen vastustajien kera kilpailemaan. Vaimovainajani oli silloin palveluksessa, ja niin turkasen pahansisuisella rouvalla, että se oli minulle ainainen mieliharmi, kun näin kuinka ahtaalla hän oli. Kerran sitte eräänä sunnuntaina ehtoopäivällä olin häntä odottelemassa ulos, mutta rouvapa ei päästänytkään -- sattui olemaan pahalla tuulella ja teetti hänellä jos jotakin koko päivän. Katkerasti itki taas vaimovainajani, kun viikolla tavattiin, mutta minä hänelle ilmoitin tehneeni päätökseni: ei muu auta kuin heti pistää jalat oman pöydän alle! Paljo siinä oli pulaa ja vaivaa -- mutta häät vietettiin tammikuussa ja kaikki alkoi hiljalleen luistaa hyvin. Merkillinen oli minulla onni -- jos mitä tahansa yritin, niin hyvin meni. Sain oman taloni -- ihan ensimäisiä Iisalmella -- haarakauppoja syntyi ja liike laajeni niin että minulla lopulta oli puoli miljoonaa. Mutta mikä perhana lieneekin mennyt mertaan, kaikki se vaan hajosi yht'äkkiä --"

Ruotsala ryyppäsi, otsa rypyssä. Kenties viina vaikutti häviöön, ennätin arvella, ennenkuin hän taas pitkitti:

"Janhunen oli minulle tullut liiketoveriksi sitte lopulta. Kyllä me hyvin tulimme toimeen keskenämme. Olin sitte taas Kööpenhaminassa asioilla -- minun tietämättäni hän ostaa pätkäsi tavattoman määrän väriaineita -- Janhunen oli värjäri -- oli muka niin erinomaisen hyvä tilaisuus tarjoutunut. Tulin kotiin -- rahat olisi tarvittu moneen parempaan yritykseen -- meillä tuli suusota, väriaineet olivat hitaita menemään kaupaksi -- ja tuli kuin tulikin meille ero. Annoin hänelle osuutensa oikein Porvoon mitalla -- enemmän kuin lain kannalta olisi tarvinnut -- puhtaassa rahassa, ja vielä väriaineet velaksi, sillä minä en sitä tavaraa tarvinnut. Maksamatta jäi häneltä sekin saanti minulle. No, mitäs ollakkaan, teki usea maakauppias ihan yksiin aikoihin konkurssin, vetäen monen muun mukanaan. Siinä tuli minulle 40,000 markan vahinko, joka kyllä tuntui, kun olin Janhusen maksanut eroon. Vekseleitä alkoi sitte langeta ja velkojat hätääntyä, mutta vielä olisin pysynyt jaloillani, en olisi keikahtanut, jos ei olisi palanut talo kaikkine päivineen, asuinrakennus nimittäin. Silloin ei auttanut muu kuin luovuttaa tavaravarastoni velkojilleni."

"Eikö talo ollut vakuutuksessa?" kysyin minä.

"Ei ollut; kaksi viikkoa ennemmin oli vakuutus mennyt umpeen, eikä tullut siinä rahapulan aikana uudistetuksi. Kummallisella tavalla minua silloin onnettomuus vainosi: vintille olin kerännyt makasiineista kaikki verkkoni, kalastusvehkeeni, vaatteet, kaiken, kun makasiineja järjestettiin. Sinne paloivat kaikki. Makuuhuoneeseeni paloi kuudentuhannen markan arvosta valtion obligatsiooneja -- niiden numerot kyllä oli muistikirjassani, mutta mitäs, muistikirja paloi myös -- oli pöydälleni jäänyt, kuten kimppu setelirahojakin. Obligatsiooneista en siis voinut saada penniäkään. Olin juuri ryntäämässä niitä pelastamaan, mutta samassa alkoivat huutaa: 'Juho on jäänyt sisälle!' Juho oli vanhin poikani -- hän olisi nyt 25 vuoden vanha, jos ei olisi kuollut heti Amerikaan tultuani. Minä paksussa savussa hamuilin lastenkamariin, mutta se oli turhaa vaivaa, hän oli muiden mukana ulkona, vaikkei häntä oltu huomattu. Sitte oli jo mahdoton päästä makuukamariin. Hirveää sekamelskaa se oli sinä yönä."

Ruotsala vaikeni. Silmäilin syrjittäin häneen. Hän oli lyhyenläntä äijä, ijältään likemmä 60 vuotta, vaikka hän aina koetti salata ikäänsä ja esiintyä nuorena, sillä ukko oli viime aikoina alkanut miettiä uutta naimista. Pirteä äijä hän oikeastaan olikin; hallavasta pujoparrastaan hän oli huolellisesti nykinyt pois jokaisen valkean karvan, joka siihen kulloinkin ilmaantui; tumma tukka oli kauniisti kammattu pystöön, ja pukuaan hän hoiti mahdollisimman siististi. Hänellä oli kaksi kutakuinkin kalustettua huonetta, joissa eleli kymmenvuotiaan nuorimman poikansa kera, ollakseen vielä edes jossakin määrin omassa kodissaan. Vanhempi poika oli renkinä eräällä maanviljelijällä ja tytär Tyynenmeren rannikolla palveluksessa. Ruotsala olisi Amerikassa päässyt hyväänkin alkuun, mutta hänet oli vähitellen vallannut sellainen juomahimo, että jokainen sentti, mitä vaan yksinkertaisen ruuan yli jäi, meni aina whiskyyn. Sentähden oli hän menettänyt hyvän paikan Milwaukee-radan maksumestarina, joksi Suomesta tultuaan ensin pääsi. Monien vaivojen perästä perhe oli asettunut maata viljelemään sille paikkakunnalle, missä nyt keskustelimme. Ruotsala oli silloin juonut niin hillittömästi että maatila joutui ihan rappiolle ja lopulta velkojain kynsiin. Vaimo, joka paikkakuntalaisten kertomusten mukaan oli saapunut silkkihameisena rouvana, alkoi sairastella, mutta elätti perhettään ompelutyöllä vielä kuolinvuoteellaankin. Nälkä ja kärsimykset jouduttivat loppua. Sitte oli Ruotsala ollut kauppapalvelijana parissa liikkeessä.

Me istuimme, polttelimme ja maistelimme. Vihdoin virkkoi Ruotsala taas:

"Kovin meitä tahdottiin jäämään Suomeen. Krediittiä luvattiin minulle joka taholta vaikka kuinka paljo. Mutta en voinut jäädä -- niin alkoivat maistua puulle kaikki ne olot. Vielä jälkeenkinpäin, kun jo olin ollut täällä usean vuoden -- johan siitä tulee parikymmentä vuotta, kun Suomesta läksin -- kirjoittivat minua erään uuden liikkeen johtajaksi Kuopioon, jossa juuri olinkin pääasiallisesti liikettä harjoittanut, mutta en vaan lähtenyt. Monta kertaa ne kirjoittivat."

"Miksi ette?"

"En vaan --" eikä Ruotsala sen enempää selitellyt.

Hänellä siis oli vielä paljo ylpeyttä ja oman arvonsa tuntoa jälellä. Ja pari viikkoa myöhemmin hän yht'äkkiä erosi työpaikastaan, kun hänen palkkaansa hieman alennettiin. Silloin hän joutui tykkänään rappiolle, työtä kun ei ollut missään saatavissa sellaiselle parantumattomaksi tunnetulle juopolle.

Eleli hän sentään jollakin merkillisellä tavalla jonkun aikaa. Milloin milläkin tavalla hän osasi hankkia rahoja viinahimonsa tyydyttämiseksi ja poikansa elättämiseksi. Itse hän ei syönnistä paljo välittänyt, mutta hän rakasti todella poikaansa, ollen ainaisissa sieluntaisteluissa viinahimon ja isänrakkauden ristiriitaisuuksien tähden. Paljo sai poika nälkääkin nähdä, mutta hän kesti sen kuin mies, ollen ennen aikojaan henkisesti kehittynyt ja vanhentunut.

Usein kustansin Ruotsalan ryypyt, kun hän ei missään tapauksessa kuitenkaan voinut olla niitä vailla. Silloin sitä taas juteltiin entisistä loiston ja ylellisyyden päivistä. Vihdoin rupesin raittiiksi, menin naimisiin ja ostin Ruotsalan talouskapineet ja huonekalut. Yksinään hän joutui eleskelemään, menettäen viimeisetkin kodin tähteet; rahat kuluivat nopeasti loppuun ja vihdoin hänet saatiin toimitetuksi Astoriaan, jossa rupesi kalastajaksi. Pikku poika joutui vierasten hoitoon.

En luule Ruotsalan enää elävän, vaikka hän vielä viime syksynä kuuluu kalastelleen; säännötön elämä oli jo riuduttanut ruumiin, eikä hänestä paljo muualle ollut kuin vaivaishuoneeseen. Askel askeleelta hän oli luisunut yhä enemmän ja enemmän alaspäin, menettäen kaiken mitä hänellä oli, hukaten kaiken maallisen onnensa -- omaisuuden, vaimon, perheen, kansalaisten kunnioituksen ja toimeentulonsa. Ja kuitenkin oli hän tavallaan kelpo mies, hyvä ja avulias toveri, joka lainasi muille silloin kun hänellä vähänkin oli varaa ja teki taas itse tarpeen tullessa velkaa, kaikissa kohtalon kouristuksissa ilomielinen ja hilpeä, ketään häiritsemätön hiljainen ukko...

Maailmanmaalari.

Tavaton hälinä ja sekasorto vallitsi Buttessa, Montanan valtion suurimmassa kaivantokaupungissa, jossa ei milloinkaan ollut tunkeillut niin paljon väkeä kuin nyt. Koko kaupunki oli liikkeellä, ja jännityksellä odotettiin mitä oli tuleva. Oli nimittäin syytä otaksua, että tänään tapahtuisi tappelu joka vetäisi vertoja verisimmillekin Montanan kaivantoalueiden kuuluisista kahakoista.

Ne olivat Coxeyn armeijan päiviä. Näyttääkseen demokraattipuolueen sisäisen politiikan seuraukset ja antaakseen maailmalle mitä valtavimman todistuksen alemman kansaluokan tilasta, "kenraali" Coxey oli nostanut maan kaikki työttömät kulkurit, irtolaiset, rosvot, varkaat ja muut seikkailijat suureksi armeijaksi, jonka tuli marssia pääkaupunkiin Washingtoniin näyttämään lainlaatijoille millaisia epäkohtia löytyi. Noin 400,000 työtöntä kuljeskeli sinä vuonna Yhdysvalloissa, ja kun armeijaan yhtyi huvin vuoksi töissäkin olleita miehiä, niin voi käsittää kuinka suuremmoiseksi tämä liike muodostui. Armeijan eri osastot kerääntyivät joka taholla, matkan varrella paisuen kuin lumivyöryt ja vähitellen yhtyen toisiinsa.

Sellainen osasto, tuhatlukuinen joukko, oli nyt koolla Buttessa. Aikomuksena oli anastaa juna ja lyhentää sillä matka Washingtoniin. Sellaisia temppuja tehtiin niinä aikoina usein. Tällä kertaa armeijalaiset kuitenkin kohtasivat kovan vastarinnan. Rautatieyhtiö oli päättänyt hinnasta mistä tahansa estää heidät matkustamasta ilmaiseksi pahana esimerkkinä vastaisien vuosien varalle; jälkeenpäin on todella toisinaan tapahtunut, että kun työttömiä kulkureita on isompi joukko osunut yhteen, he ovat anastaneet varsinkin tyhjiä tavarajunia matkustuksilleen. Sentähden oli rykmentti sotaväkeä kutsuttu paikalle.

Armeija oli päättäväinen joukko, jossa melkein jokaisella oli revolveri mukanaan. He kerääntyivät rautatieaseman, tahi oikeammin pitkän matkustajajunan ympärille, joka oli pari tuntia odotellut asemalla, alkaakseen säännöllisen kulkuvuoronsa. Oikeat matkustajat olivat sentään pysyneet poissa junasta, jonka armeijalaiset sensijaan olivat väkisinkin vähitellen täyttäneet niin tarkoin, että koko juna kuhisi kuin muurahaispesä; katoillakin oli heitä niin paljon kuin suinkin mahtui. Joitakuita oli kiivennyt kivihiilisäiliönkin päälle veturin taakse. Koneenkäyttäjä ja lämmittäjä olivat korjanneet nahkansa turvallisempaan paikkaan. Sotaväki vartioitsi veturia ja koko junaa, pyssyt valmiina laukeamaan.

Jännitys oli hyvin kiihkeä, ja korvia huumaava melu vallitsi. Yht'äkkiä syntyi lähellä junaa tavaton meteli; muutamia revolverin laukauksia kuului, ja jokaisen huomio kiintyi parinkymmenen miehen suuruiseen parveen, joka riuhtoi ja kimpuili muutamien sotamiesten kanssa. Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi kivihiilisäiliön päältä muuan notkea, laiha mies kuin pantteri veturiin, väänsi täyden höyryn koneeseen, ja juna kiiti kuin nuoli ällistyneiden sotamiesten välitse, ollen pian näkymättömissä. Ainoastaan muutama hukkaan ammuttu laukaus kajahti junan lähtiessä, pari varomatonta menetti jalkateränsä ja armeija oli matkalla aavikoiden poikki Dakotaa kohti.

Se oli "maailmanmaalari", joka siten oli ratkaissut aseman. Hän osasi vaikka mitä; koneenkäyttäjänä hän oli yhtä tottunut kuin maalarinakin. Toinen mies hyppäsi lämmittäjäksi, ja niin sitä kiidettiin huimaavaa vauhtia eteenpäin, pitämättä lukua siitä, tippuiko joitakuita alas vaunujen katoilta. Vasta neljänkymmenen engl. peninkulman päässä pysähdyttiin ottamaan vettä; puolikymmentä hämmästynyttä lammaspaimenta, jotka olivat asemansa telegrafistilta saaneet kuulla asiasta sähköteitse, tuijotti avosuin tuohon kirjavaan parveen, joka taas heti läksi eteenpäin.

He pääsivät lähelle Dakotan rajaa. Miles Cityssä oli vastassa rautatieyhtiön avuksi sähkötetty indiaanireservatsioonin rykmentti. Kiivas luotisade sai junan antautumaan, ja johtajat vangittiin, mutta maailmanmaalari oli pujahtanut tipotiehensä, kenenkään ymmärtämättä kuinka se oli ollut mahdollista.

Ja hänen maineensa kasvoi taas ja sai aikaan paljo puhetta, sillä Lännessä ei ketään suosita niin paljo kuin "smaartia" (ovelaa) ja reipasta miestä.

Kuulin puhuttavan maailmanmaalarista, jota toisinaan vaihteen vuoksi nimitettiin "juoppomaalariksi", heti kun länsirannikolle saavuin, mutta kukaan ei tiennyt tuon kaikkialla tunnetun miehen oikeaa nimeä. Vasta Montanassa, hänen varsinaisessa kotivaltiossaan, huomasin hänet vanhaksi lapsuudentoverikseni Janne Rautelliksi, Lahden kauppalan viskaalin pojaksi.

"_Go west, young man_!" (Mene länteen, nuori mies!) oli Horace Greeleyn kehoitus, jota varsinkin kaikki n.k. originaalit ovat tarkoin noudattaneet. Kaikki seikkailuhaluiset ja levottomat luonteet ajautuvat lopulta Länteen, sopivimmille toimialoilleen. "Vakka kantensa hakee."

Maailmanmaalari oli tullut Calumetista, Michiganista. Maalaaminen oli hänen varsinainen ammattinsa, jota hän hädän tullen harjotti, silloin kun ei muutoin saanut ryyppyjä; mutta oikeastaan hän oli niin monipuolinen mies, että olisi vaikea määritellä hänen oikeaa alaansa. Kun miljoonamies Davis, "Anacondan kuningas", tahtoi saada pääkaupungin oikeudet lakkautetuksi Helenalta ja pääkaupungin muutettavaksi Anacondaan, jonka hän melkein omisti, maailmanmaalarilla oli tärkeä osuus riitakysymyksen ratkaisussa. Kaksi kiihkeää puoluetta oli vastakkain. Maailmanmaalari, joka kuului Helenan puolustajiin, kulki ympäri valtiota, pitäen improviseerattuja puheita, joiden vaikuttavimpana osana olivat sattuvat ja mestarilliset irvikuvat vastapuolueesta ja Anacondasta, joita hän puheidensa selitykseksi nopealla kädellä piirteli liidulla vieressään olevalle suurelle, mustalle taululle. Niin naurettavaksi sai hän maalanneeksi vastapuolueen ja niin itsekkääksi ja perusteettomaksi heidän vaatimuksensa, että Davisin homma suureksi osaksi siitäkin syystä raukesi.

Hänestä olisi helposti tullut etevä valtiomies, jos hänellä vaan olisi ollut vakaantuneempi luonne. Mutta hänen mielensä hyöri aina niin monissa asioissa, ettei hänestä ollut miksikään muuksi kuin kuljeskelevaksi rentuksi, siinä lievässä merkityksessä, joka tällä ammatilla on Lännessä, missä itsekukin on viettänyt ison osan elämästään kulkurina ja seikkailijana. Sitäpaitsi oli hän mitä auttamattomin patajuoppo.

Hänen vakinaisimpana asuinpaikkanaan oli Beltin ja Sand Couleen kivihiilialue. Siellä hän m.m. sai paljon aikaan kansalaistensa hyväksi heidän puhemiehenään työlakoissa ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa; työnjohtajat näet pelkäsivät hänen sujuvaa kieltään ja piirustustaitoaan. Valtiollisissa vaaleissa oli hän erinomainen "agitaattori".

Suomalaiset pitivät hänen kätevyyttään yhtä suuressa kunniassa kuin sielunsa ominaisuuksia. Yhä vieläkin kertoellaan kuinka hän kirjotti yht'aikaa molemmilla käsillään ihan sujuvasti. Varpaillaan hän piirusti melkein yhtä hyvin kuin sormillaan. Kuuluisuutta saavutti hän myös hullunkurisilla kujeillaan, joita oli mestari keksimään. "Vahinko ettei hänestä tullut suurta miestä, vaikka oli lahjat", sanoi jokainen, kun tuli sanoma hänen kuolemastaan Helenan mielisairaalassa syksyllä v. 1896.

Sodassa.

Kädet taskussa käveli Antti Huusko joutilaana pitkin Portlandin katuja. Kaksi viikkoa takaperin oli hän saapunut Montanan kultakaivoksilta, taskut täynnä helisevää kultaa, mutta nyt hänen ei tarvinnut edes koperoida niiden pohjia, sillä jo edellisenä päivänä tehty perinpohjainen tarkastus oli ilmaissut, että kaikki oli mennyt sitä tavallista tietä. Antti ei sentään millään muotoa ollut erityisen alakuloisella tuulella; kävelihän vaan katua ylös toista alas, viitsimättä vaivata aivojaan edes seuraavan työpaikan miettimisellä. Tuon tuostakin hän koneellisesti pysähtyi katselemaan kauppiaiden jättiläismäisissä ikkunoissa loistelevia korutavaroita, vaikka ne eivät tehneetkään hänen uneliaaseen mieleensä mitään erityistä vaikutusta.

Sattuipa Antin silmään iso valkea taulu erään kivirakennuksen seinässä. Moneen kertaan hän luki nuo korkeilla mustilla kirjaimilla maalatut sanat, jotka ilmoittivat rakennuksessa värvättävän vapaaehtoisia 23:teen, Oregonin valtion rykmenttiin. Ehdot: kolmen vuoden pesti, palkka ensi alussa 14 dollaria kuussa. Jo monta viikkoa oli Antti kuullut kuinka miehiä kilvan riensi vapaaehtoisina palvelemaan Yhdysvaltain julistamassa sodassa Espanjaa vastaan, minkään sotaisen innostuksen heräämättä hänessä. Mutta nyt hänen mieleensä, noin vaan sattumalta ja koetteeksi, juolahti aatos, että voisipa tuota yrittää soturiksikin. Ensin se syntyi vaan siten, että hän huomaamattaan alkoi arvostella ruumiillisia ominaisuuksiaan; terve oli hänellä ruumiinrakennus, mittaa miltei liiaksikin, ja paino 80 kilon paikoille, joten ei ainakaan häntä hyljättäisi taulun alakulmassa mainittujen kelpoisuusehtojen nojalla.

Antin ei koskaan tarvinnut peljätä, ettei saisi työtä ja vähintäänkin 60 dollarin kuukausipalkkaa, eikä hän ajatellutkaan sotaisen kunnian hankintaa. Välinpitämättömänä alkoi hän juuri kääntyä pois, mutta säpsähti katsahtamaan ylös, kun värväyskonttorin kapteeni, joka paitahihasillaan oli pistäytynyt avonaisen akkunan luo ryntäilleen tupakoimaan ja raitista ilmaa hengittämään, huusi iloisesti:

"No veikkoseni, lähdeppä Cubaan! Tuommoisten miesten ei sovi kotosalla voimiaan tuhlata! Käy tänne vaan!"

Vaistomaisesti totteli Antti, astui koneellisesti ylös portaita, avasi oven ja seisahtui vastahakoisena pitkän pöydän peräpäähän.

"Jaha", virkahti kapteeni, laskien sikarinsa ikkunalaudalle, "sinulle siis kelpaa Setä Samuli isännäksi. Billy, otappas kynäsi."

Toisella puolella pöytää istuva luutnantti avasi kirjansa ja tarttui kynään.

Nopeasti auttoi kapteeni Antin riisuutumaan ja asetti hänet mittapuun alle. Tarjokas oli silminnähtävästi mitä parasta laatua, ja tyytyväisenä saneli kapteeni apulaiselleen hänen mittansa ja muut ominaisuutensa. Pelon vapistuksella ajatteli Antti, että nyt hänestä tehtiin sotamies, ja tunsi ettei hän suurin surminkaan enää rohkenisi panna vastaan.

"Entäs hampaat?"

Antti ei ennättänyt vastata, ennenkuin kapteeni tottuneesti väänsi auki hänen leukaperänsä ja katsahti sisälle.

"Vahinko!" sanoi hän. "Huonot hampaat; jää kotiin vaan, poikani; on omassa maassakin työtä!"

Kun Antti jälleen hitaasti astuskeli kadun yli, luutnantti vilkasi hänen jälkeensä ja huomautti: "Siinä olisi ollut roteva mies kuin jättiläinen."

"Olisi", vastasi kapteeni, äreästi imeskellen sikaariaan. "Saamari sentään, tarvitsemme enää kourallisen miehiä, ja soisin valmistuvani. Mutta jos miehellä on huonot hampaat, hänestä ei ole sotaväen kovan leivän jyrsijäksi, ja se herättää hänessä vähitellen kapinallista henkeä ja hyödytöntä murinaa Setä Samulin komentoa vastaan..."

Antin veri liikkui vähän vilkkaammin hänen lähtiessään uudelleen marssimaan pitkin kaupungin katuja. Hänet oli kaseerattu! Kuka olisi luullut sellaista? Tyytymättömäksi tunsi itsensä Antti, vaikka ei toden teolla tuntenut minkäänlaista halua lähteä sotaan. Omituista se oli.

Hän päätti lähteä Carbonadon kivihiilikaivannolle työn hakuun. Tätä katua hän seuraisi päähän asti, päästäkseen suorinta tietä maaseudulle, joltakin pikku asemalta pujahtaakseen tavarajunaan. Ja entistä vinhemmin hän harppasi eteenpäin; eivät enää kädetkään joutaneet taskussa olemaan, vaan hieman hermostuneesti nytkähdellen heiluivat sivulla.

Mutta sattuman oikut tekevät suuria äkkikäänteitä ihmisen elämään. Kun hallitus julisti ensimäisen vapaaehtoisten kutsunnan, se viisaasti kyllä arvasi millainen tarjokastulva oli syntyvä, ja jakoi kullekin valtiolle määrätyn osuuden, rykmentin tahi kaksi, minkä ne saisivat varustaa. Ja Oregon oli niitä onnellisia joille armossa suotiin kaksi rykmenttiä. Seurauksena oli se, että kaupungin laidassa oli toinen värväystoimisto. Jyrkän pysähdyksen teki Antti nähdessään taas tuon taulun edessään. Mitä kummaa! Mutta toinen paikkahan tämä olikin, vaikka hän ensin luuli hämmennyksessään kiertäneensä ympäri takaisin lähtökohtaansa. Minkähänlainen komento tuolla oli?

Tuskin tietäen mitä teki, astui Antti sisälle.

"Kas se oli oikein -- yhtä miestä enää olen vailla", oli iloinen tervehdys.

"Niin, en minä kelpaakaan", hymähti Antti.

"Sepä kumma! Heti paikalla pistän sinut kirjoihini." Ja ennenkuin tiesikään Antti seisoi jälleen tarkastettavana. Tällä kertaa hän suoriutui hyvin kiirastulesta, ja kun 22:sen Oregonin rykmentin 1. komppanian miehet saman päivän iltana vastasivat iltahuutoon, huudettiin myöskin: _Andrew Husk_, johon Antti kumeasti vastasi: "_Here_!"

Jos 23:nen rykmentin värvääjä olisi ollut vähemmän tarkka ja hyväksynyt Antin, tämä ei olisi lainkaan joutunut sotaan, sillä tuo rykmentti joutuikin reserviin viettämään yksitoikkoista leirielämää Georgian valtiossa. Mutta 22:nen joutui tuleen, ei Cubaan, jota alussa luultiin ainoaksi tappelutantereeksi, vaan Manilaan, Filippisaarille, missä Deweyn laivasto oli tehnyt espanjalaisista laivoista yhtä loistavan lopun kuin Samson seuraavan heinäkuun 4 p:nä Santiagon edustalla. Lähtökäsky saapui jo seuraavana päivänä, jolloin pitkä sotilasjuna alkoi kiidättämään rykmenttiä San Franciscoon. Siellä heidät sullottiin transporttilaivaan monien muiden rykmenttien kera, ja sellainen hälinä vallitsi matkalla valtameren yli, että Antti oli koko ajan päästään pyörällä. Päivän vietettyään leirielämää, yhden ainoan kerran oltuaan harjoituksissa, hän sai maistaa miltä Tyynenmeren tuulahdukset tuntuivat "maakravulle." Merikipeänä, muukalaisten joukossa, tottumattomana kaikkeen, alituisissa harjoituksissa, hän oli jotakuinkin alla päin, mutta ei tuossa hälinässä kerinnyt kertaakaan todenperäisesti ajattelemaan sotaa.