Part 4

Kotonaan hänellä kyllä sentään ei ollut riitoja; anoppi kohteli häntä jyrkällä, mutta äänettömällä vihalla ja halveksumisella, ja vaimo oli mitä anteeksiantavaisin kummastuttavassa rakkaudessaan miestään kohtaan. Mutta kuitenkin oli Oskari vaimonsa katseessa aina huomaavinaan niin haikean ja kaihomielisen ilmeen että se ehdottomasti ajoi hänet ulos.

Juuri tehdessämme lähtöä mökistä, Oskari saapui kotiin. Hän oli pitkä, hoikanpuoleinen, vaaleaviiksinen mies, jolla oli levottomat silmät ja raskas, veltto käynti. Arasti hän kysäsi vaimoltaan kuinka tämä jaksoi, ja sanoi arvelevansa paraaksi lähteä toiselle puolelle virtaa työn etsintään jo samana iltana. Ja hän läksi samalla kertaa kuin mekin.

Ajattelin vaimo paran tunteita, kun hän yksinään taisteli tuskissaan pauhaavan tulvaveden piirittämässä mökissä, turhaan odottaen apua, jota hänen äitinsä oli henkensä uhalla lähtenyt etsimään ja jota ei parhaimmallakaan tahdolla sitte kyennyt kuoleman kielissä olevalle tyttärelleen tuomaan. Kova lie ollut kamppailu, ennenkuin hänet aamulla löydettiin valkeana vainajana vuoteeltaan, orpona syntyneen lapsen kylmettynyt ruumis vieressään...

Hukkaan mennyt elämä.

Aurinko alkoi suurena tulipunaisena pallona lähestyä taivaanrantaa, venyttäen varjoni kauvas taakseni aavikolle. Astelin väsyneenä pitkin Northern Pacific rautatietä suoraan länttä kohti. Lähin rautatieasema, Centralia, häämötti jo edessäni, mutta olin jo sen verran tottunut silmilläni mittailemaan etäisyyksiä aavikolla, että tiesin vielä saavani marssia vähintäinkin puolitoista tuntia, ennenkuin olisin määräpaikassani, jossa olin päättänyt olla yötä.

Ja saapuessani asemalle olikin jo jokseenkin hämärä. Asemasillan reunalla istui rääsyinen vanhus, vaappuen ja heiluen, nähtävästi päissään, jalat roikkuen alas sillalta radalle päin. Hän oli ainoa elollinen olento näkyvissä.

"_Have you got a match, please_?" kysäsin, sillä tulitikkuni olivat loppuneet, eikä aavikolla ole hauska viettää yötä tulitikuitta, tupakannälästä puhumattakaan. Nuotion ääressä sitävastoin on huoleton oleskella, sillä sudet, pantterit ja muut naapurit eivät silloin tule nukkujaa häiritsemään. Jos sitte aamulla herätessään huomaakin takinliepeensä tai kenkänsä palaneen ja löytää pari kolme tarantulaa ja skorpioonia vaatteistaan, niin se kuuluu noihin välttämättömiin pikku epämukavuuksiin, jotka luovat aavikkoelämälle omituisen jännityksensä. Ne, omituista kyllä, harvoin purevat, vaikka toisinaan kuuleekin miehistä, joita tarantulat ovat pureskelleet täyteen paiseita kuin Latsarus.

Mies ei tuntunut kuulevan. Astuessani vielä lähemmä, huomasin hänen hyvin syvissä, humalaisissa aatoksissa hyräilevän tuskin kuuluvalla hyminällä, huulet yhteen puristettuina, jotakin laulunpätkää, katse tylsästi kiintyneenä radan vieressä olevaan kivihiilituhkakekoon. Tartuin häntä käsivarteen ja uudistin kysymykseni.

"_I pelieve so_", oli vastaus, ja katsahtamattakaan minuun hän alkoi kömpelösti kopeloida takkinsa rikkinäisen vuorin repaleiden joukkoon hautautunutta povitaskua.

Vastauksen ehdottomasti suomalainen, virheellinen sointu sai minun heti kysymään suomeksi:

"Oletko suomalainen?"

"_Oh yes_", myönsi vanhus ja kömpi heti jaloilleen. "Minä on Finnish seilor."

"Mistä päin matka?" jatkoin minä.

"Portlandista. Karkasin Isabellasta; huono ruoka. Tulimme Sta Monicasta, mutta se oli minun viimeinen matkani pitkän veden laivoissa. Nyt menen kustin (rannikon) laivoihin."

Mies puhui mitä sotkuisinta suomen ja englanninkielen mongerrusta, jonka jäljittelemisellä en kuitenkaan tahdo lukijaa vaivata.

"Vai Portlandista!" huudahdin minä, mielissäni siitä että taas kerran pitkästä aikaa tapasin maanmiehen ja vielä merimiehen. "Siellä minäkin karkasin. Seattleenko aijot?"

"Sinne. Lieneekö siellä nykyään tshanssia (tilaisuutta työhön pääsyyn)?"

"Läksin sieltä juuri toissapäivänä, ja silloin ainakin näkyi siellä olevan kosolti kustareita (rannikkolaivoja)."

"Minun täytyy heittää pitkät vedet; alkaa olla ruumis niin raihnaana. Kustareissa sitä vielä tulee toimeen."

Säälien katselin äijän kumaraa vartaloa; hän oli jo aivan elähtänyt ja vaivainen; kummastelin että hän oli vielä kelvannut laivoihin. Hän oli sill'aikaa saanut taskunsa pohjalta kaivetuksi pari irtonaista tulitikkua ja ojensi ne minulle.

"Etkö lähde yksissä tuumin nuotiolle?" kysyin minä.

"Samapa tuo. Tässä se on yö vietettävä, eikä ole heinälatoakaan lähettyvillä."

Oli jo tullut niin pimeä, ettei voinut erottaa lähimpiäkään esineitä; hämärän aika lännessä on kovin lyhyt. Aseman luona olevasta kevättulvan synnyttämästä lammikosta nousi paksua myrkyllistä huurua, ja suuret vehreät sammakot kirkuivat niin vimmatusti että korvia huumasi. Haparoitsimme pitkin aroa, etsien kaikenlaisia puunkalikoita, mutta suuri kulkurien paljous oli niin tyystin ne korjannut nuotioikseen, että saaliimme oli hyvin niukka. Pari tuntia ryvettyämme rapakoissa, viileän ja kostean ilta-ilman vähitellen selvittäessä toverini päätä, me päätimme kiivetä aikaisemmin huomaamalleni jyrkälle kukkulalle, jonka laella kasvoi ryhmä seeteripuita. Se oli parin kilometrin matka mustassa pimeydessä, epäilyttävien kurapälvekkeiden ja kuoppien lomitse ja ylitse, mutta saavuttiin sinnekin vihdoin pikku lastutaakkoinemme. Hurjilla ponnistuksilla kiipesimme kukkulan laelle, kiskoen itsemme ylös sitkeiden heinämättäiden avulla. Pian loimusi meillä iloinen nuotio, ja taitettuamme allemme pehmeitä seeterihavuja, me loikoilimme tyytyväisinä vuoteellamme kumpikin omalla puolellaan nuotiota.

"Tulin niin hitosti ryypänneeksi tuolla farmissa", alkoi toverini selitellä, epämääräisesti heilauttaen käsivarttaan arolle päin. "Menin leipäpalan pyyntiin... isäntä oli juomatuulella... kutsui minut paarnarikseen (kumppanikseen)... ja me kallistelimme minkä taisimme, akkaväen julmistuneena rupattaessa puuta heinää."

"Kauvanko olet ollut poissa Suomesta?" kysyin uteliaana, sillä mies oli mitä suurimmassa määrässä unohtanut äidinkielensä.

"Neljäkymmentä viisi vuotta, tahi niille paikoin", vastasi hän englanniksi, käyttäen sitä kieltä sitte enimmäkseen, mutta puhuen sitäkin kehnosti. "Olin viidentoista vanha lähtiessäni, ja nyt minun pitäisi olla jo kuudenkymmenen seuduilla, vaikka en ole tullut sitä asiaa oikein tarkanneeksi."

"Mikä sinun nimesi on?"

"Kalle."

"Kalle mikä?"

"En edes muista liikanimeäni", vastasi äijä, hieman surunvoittoisesti hymähtäen. "Turusta minä kotoisin olen. Kuljin aina sillä nimellä, mikä toverien kesken osui. Jakiksi minua nyt on sanottu viimeiset kymmenen vuotta; liikanimeä minulla ei ole ollut sitte kuin nuorempina päivinäni, ja sekin muutteli joka laivalla."

"Eikö tekisi mieli lähteä vanhaan maahan?" kysyin minä, surkutellen tuota vanhan merikarhun haamua, joka oli joutunut maalle ajelehtimaan kuin kappale särkynyttä laivaa, joka lojuu rannikon hietasärkillä.

"Mitäs sitä sinnekään... kukas siellä enää olisi minua muistamassakaan... kyllä minä..."

Äijä vaikeni, haluten jättää vastenmielisen puheenaineen sikseen. En saanut häntä puhelutuulelle pitkään aikaan, ennenkuin olin kertonut oman historiani ja saanut hänen ajatuksensa kääntymään merielämään. Silloin hän taas alkoi kertoella; siinä ja siinä laivassa oli ollut suuria torakoita kahvissa; se ja se kapteeni (nimeä hän ei sentään milloinkaan muistanut) oli syöttänyt miehille mätää puhvelinlihaa joka ateriaksi; yksi oli määrännyt miehille syötäväksi itsestään kuolleen sian, joka oli tuotu laivaan miehen vaatteisiin käärittynä ja mynsträtty kapteenille sikahumalaisena matruusina yöllä ennen merillelähtöä j.n.e. Hän oli yksi noita luuvalon ja monta kertaa uudistuneen keripukin runtelemia vanhoja merimiehiä, jotka eivät puhu mistään muusta kuin huonosta ruuasta; ollessaan ruorissa, he vimmastuneina ärisevät itsekseen madonsyömistä laivakorpuista; ollessaan mastossa, he kostonhimosta hehkuvin silmin koettavat "epähuomiossa" räiskäyttää suuria mehuisen mällin synnyttämiä sylkiä kannella marssivan perämiehen niskaan, muristen sitä kovasydämisyyttä, joka ei salli perämiesten antaa heidän varastaa edes silliä ja sipulia kapteenin varastohuoneesta; ollessaan maissa, he puhuvat jokaisen muun laivan miehelle oman laivansa savella sekotetusta teestä, ja karkaavat melkein joka satamassa. Ja myöntää täytyy, että merimies, joka saa vain yhden aterian päivässä, täydellä syyllä panee mitä suurimman painon ruokajärjestykselle, varsinkin vanhempina, kärtyisinä päivinään.

Koetin saada häneltä urkituksi sellaisia jännittäviä ja opettavia kokemuksia, joita jokaisella vanhemmalla merimiehellä on ollut, mutta huonolla menestyksellä. Hänen sivumennen mainitessaan jotakin harvinaisempaa paikkaa, kuten Singaporea, Aucklandia tahi muuta, yritin turhaan saada häntä kuvailemaan olojaan ja seikkailujaan niissä; hän ei tiennyt sanoa muuta kuin: "mäen takana oli sievä kapakka, jossa kävimme iltasin... Singaporessa juotiin hyvää Jamaican rommia..." Kapakat olivat hänen ainoat muistonsa 45 vuotta kestäneiltä matkoilta, ja juuri ne olivatkin nielleet hänen koko elämänsä työn, niin että hänellä nyt ei ollut muuta kuin hajoilevat ryysyt ja heikkoudesta tutiseva ruumis, jossa henki vaivoin koetti pysytteleidä niinkuin hukkuva lentohiekan imevässä nielussa. Vaivaishuone on ehdoton loppu hänen kaltaisilleen, mutta sitä hän nähtävästi ei suurin surminkaan tahtonut ajatella; merimiehen vapaa luonne varmaankin oli saava aikaan, että hän, nähdessään joutuneensa auttamattomaksi hylyksi, josta ei kukaan kapteeni enää huolisi, oli varmaankin ajelehtiva rannikolla, kunnes kellahtaisi johonkin pensaan juureen Washingtonin laajoilla aroilla, ajattelin synkeästi itsekseni.

Loppupuolen yötä me nukuimme. Aamulla heräsin vasta auringon paahtaessa kasvojani puiden lomasta. Nuotion tuhka savusi vielä hieman. Vanhus istui selkä puunrunkoa vasten ja veteli kokoon kenkiensä jäännöksiä vanhalla purjeneulalla, johon oli pujottanut heinistä kierretyn langan. Hetkisen kuluttua astuimme alas kunnaalta, ja erosimme: toinen itään, toinen länteen. Katselin kauvan hänen jälkeensä; väärät sääret notkuivat vanhojen merimiesten tapaan, köyryinen selkä vavahteli ja katse tähtäili tarkoin ratapölkkyjen syrjiä, jottei niihin kengänkärjet kolahtaisi...

Kiinalaisten kalastus.

"Kumma ettei Kalle Kankkonen näy sen innokkaammin ryhtyneen sotaan skäppejä (lakkopettureita) vastaan", sanoi Kaustisen Erkki, jakaessaan kortteja ja näppärästi vilkastessaan pakan pohjaan, ennakolta nähdäkseen oliko siellä mitään hyvää. "Onhan hän paras kalamies koko kaupungissa ja muuten innokas yhteisissä asioissa."

"Älä sano mitään pahaa Kankkosesta", kiivaili vanha Alekki, jonka kouraan muutenkin oli sattunut huonot "lehdet", "kyllä se mies velvollisuutensa tuntee ja tietää tehdä omantuntonsa mukaan, vaikka ei julistakaan toimiaan koko maailmalle. Ja vaikka hän ei koko straikin (työlakon) aikana panisikaan rikkaa ristiin, niin häntä ei silti sovi moittia. Hän on jo ennen tehnyt velvollisuutensa; jos nyt kaikki nuoret tekevät samoin, niin ei enempää tarvitakaan. Hän on perheellinen mies, ja sai kuulan kylkeensä jo viime straikin aikana; kukaties osuisi nyt sydämmeen! Minä annan seitsemän paljaalla loo'lla (kakkosella)!"

"Kahdeksan!" korotti Tolpin Pekka, Erkin pelitoveri.

"Yhdeksän!" lisäsi Alekin toveri, pieni Purran Jukka, kauvan epäröittyään ja vihdoin yltyen Alekin tuimista silmäyksistä, jotka ilmeisesti sanoivat: "Korota, että edes saamme koittaa!"

Erkki ei uskaltanut lisätä. Jukka, hikoillen ja epäröiden, oli ilmoittamaisillaan pelaavansa "tiilillä" (ruudulla), mutta Alekki ennätti juuri yhdennellätoista hetkellä hyvin hajamielisen näköisenä silmänräpäykseksi sujauttamaan etusormensa poikittain nenänsä yli, ja Jukka huusi: "Risti pelaa!"

"Jaa, niin", sanoi Erkki huolettomasti, "sitähän oli ammuttu viime työlakossa. Mitenkä se kävi?"

"No, ne olivat pikkusen uhkarohkeitakin", selitti Alekki, pelin käydessä täyttä vauhtia, kuten tottuneilta ainakin. "Niitä oli monta teekua (italialaista) skaussa (rantaan kiinnitetylle lautalle rakennetussa mökissä) pätsäämässä (omissa ruuissaan) skäppeinä tuolla Valesluun (Vallace salmen) alapuolella; kalastelivat kaiket yöt ja ansaitsivat hyvästi, sillä känärit (keittimöt) maksoivat niille kaksinkertaisen hinnan, jotteivät olisi joutuneet seisauksiin sill'aikaa kuin straikkia kesti. Sekös vasta harmitti kalastajia: känärit runnasivat (olivat käynnissä) rauhallisesti, ja viheliäiset skäpit rikastuivat. Ne piti saada lakkaamaan työstään, ennenkuin straikista oli toivoa saada hyvä loppu. Siihen aikaan oli paljo vähemmän kalamiehiä kuin nykyään, niin ettei voinut pitää koko virtaa vartioittuna; aina ne kalastivat eri paikassa joka yö ja asettivat vakoojia pitkille matkoille -- ne sitte antoivat tiedon, kun vaara oli tulossa, ja miehet pujahtivat pakoon. Se kävi kalamiesten sisulle! Vihdoin läksi muutamia urhoollisia miehiä -- siinä oli Kalle Kankkonen, Olsson ja pari muuta suomalaista -- veneellä skaun luo keskellä päivää, selittelemään asioita teekuille. Mutta nämä olivatkin paremmin varustetut kuin luultiin -- ampuivat yhteisen laukauksen ennenkuin toiset ehtivät tehdä äkkirynnäkön. Olsson kuoli heti paikalla, ja Kankkonen ja eräs toinen haavoittuivat. Sitte selittivät kotiin tultuaan, että he eivät luulleet teekujen uskaltavan noin julkeasti ampua, ennenkuin he olisivat päässeet sellaiseen asemaan, että teekut eivät olisi päässeet nostamaankaan pyssyjään, uhkaavan kuoleman uhalla. Sen takia kai ne niin harvalukuisinakin menivät, jotta teekut olisivat ottaneet asian leikin kannalta. Sitte olisivat leikanneet heiltä verkot virtaan ja hakanneet veneisiin reijät, samalla tähdäten teekuihin, niin että heillä kyllä olisivat sormet pysyneet pyssystä irti. No voi sinua sen sanomapitsiä (koiran pentua), kun menit lupaamaan, vaikka kourassasi oli vaan kaksi kehnoa ristiä!"

Jukka koetti puolustautua sillä, että Alekki antoi merkin ristillä, mutta Alekki keskeytti hänet pauhaavalla sanatulvalla, harmitellen suuresti, kun siten joutui Jukan kera yhdeksän pointia taaksepäin, sillä Alekin ristit olivat myös olleet "laihoja."

"No kai siitä teekut sentään lopuksi lannistettiin?" kysäsi Erkki, Alekin keräillessä huiskin haiskin heitettyjä kortteja pöydältä, sillä nyt oli hänen vuoronsa "sakata" ja "tiilata" (jakaa).

"Tietysti, tietysti", murahti Alekki, mutta alkoi sitte seurata omia mietteitään. "Kyllä se on aina sillä tavalla, että pitää jo ennakolta varustaa itsensä niin hyvin, ettei ole pelkoakaan huonosta onnistumisesta. Niinpä silloinkin, kun kiinalaiset kalastivat --"

"Sehän se olikin, josta olen aikonut kysyä, kun olen usein kuullut mainittavan!" huudahti Erkki, eikä huomannut että Alekki oli käsissään järjestänyt kortit mitä merkillisimmällä tavalla ja taivuttanut yläpuolen pakkaa hieman kuperaksi.

"Nosta!" sanoi Alekki välinpitämättömän näköisenä, ja Erkki luonnollisesti tuli nostaneeksi tuon kuperan osan, joka joutui pakan pohjaksi, jaon loputtua ja veikkojen lyötyä jääden jakajan lisäkorteiksi. Seurauksena oli, että Alekki teki korkeimman veikan ja pääsi pelaamaan padalla.

"Kun ei Valkosista enää kukaan uskaltanut ruveta skäpiksi, känärit tuottivat San Franciscosta kiinalaisia", alotti Alekki. "Ei auttanut, vaikka kalamiehet pontevasti selittivät, että siitä seuraisi pahaa. No, mitäs siitä sen enempää -- kiinalaiset tulivat, ja kun ne olivat ihan griiniä (tottumattomia) kalastukseen, niitä pantiin vähän viljemmälti joka veneeseen opettelemaan. Mutta ei niitä sentään virralla käynyt muuta kuin yhtenä iltana -- nämä tikit pysyvät nyt kaikki minun pakassani, Erkki poikani! Niitä läksi muutama veneellinen kauniina toukokuun iltana Elmoren verkkorekkain (kuivaustelineiden) kohdalta. Puoli tuntia myöhemmin läksi kymmenkunta meidän miestä -- kaikki kelpo kalastajia myös virralle, vaan lystikseen soutelemaan. Sieltä ne palasivat ennen puoltayötä -- parilla oli käsivarsi katkennut tapaturmassa -- lieneekö joku toveri pimeässä loukannut airollaan -- mutta kiinalaisia ei milloinkaan kuulunut takaisin."

"Mihinkähän ne joutuivat?" kysyi Jukka viattomasti.

"Koti-ikävä sen teki! Ikävystyivät tietysti oloihinsa ja seilasivat takaisin Taivaan valtakuntaan, joksi kuuluvat kotimaataan nimittävän! Friscon laiva löysi sitte pari viikkoa myöhemmin Eurekan rannikolla kumoon kaatuneen veneen, jossa oli kirveellä hakattu reikä pohjassa, mutta mahdotonta oli aavistaa kuka sillä oli kulkenut -- tuskinpa ainakaan kiinalaiset, sillä eihän heillä ollut aihetta itsemurhaa tehdä. -- Kas se, neljätoista pointia!"

"Neljätoista kyllä", sanoi Erkki tutkailevasti, "mutta kyllä katson tarkemmin ensi kerralla ollessasi tiilaamassa. Sinulla penteleellä oli ässä, kunu, rouva, pamppu, kymppi ja loo samaa maata!"

Kallis taakka.

Klondike-kuume riehui paraassa vauhdissaan. Yhä uusia tietoja saapui noilta rikkailta kultakentiltä; köyhät onnenetsijät palasivat miljoonamiehinä kertomaan satumaisista löydöistä, ja jokainen länsirannikkolainen, joka vaan lähtemään kykeni, riensi tahi hommasi lähtöä Alaskaan, suurten laumojen tulvatessa sinne idän valtioistakin. Ei puhuttu mistään muusta kuin Klondikesta ja kullasta; järjetön, hermostunut kiihko vallitsi kaikkialla.

Lähtijöissä oli paljon sellaisia, joiden ei olisi ikinä luullut rupeavan seikkailijoiksi niin epävarmoihin ja vaivaloisiin oloihin, joita muutamat varovaiset äänet olivat jo alkaneet maltillisemmin selitellä. Miltei ihmeellisintä oli se, että Tiehaarakin innostui sinne menemään.

Tiehaara oli pieni, kuivettunut äijä, joka kalasteli kesäkaudet ja eleskeli hiljaisesti, pistellen arkun pohjalle säästöä pienistäkin raha-ansioistaan. Järki oli äijältä aikoinaan hieman luiskahtanut vinoon; hän oli yleisesti tunnettu lystillisestä hassahtavaisuudestaan. Hän oli tavattoman puhelias ja hyvin kiivas väittelemään, jolloin oli hauska kuunnella hänen puheitaan ja todistelujaan, joissa oli mahdoton huomata mitään yhteyttä toisiaan seuraavien lauseiden välillä tahi mitään perusteita hänen tekemilleen "justiinsa selville" johtopäätöksille.

Hauska ukko hän oli; hänet tapasi hurjasti viuhtomassa käsillään ja pauhaamassa milloin missäkin talossa, joihin hän tulla tupsahti hetkellä millä tahansa maailman kulkua ja elämän ongelmoita selvittämään. Tietonsa hän onki suuresta nahkakantisesta raamatustaan, jota pänttäsi päähänsä totuudenetsijän kaikella halulla ja hartaudella. Kaiken hän ymmärsi väärin; ei kukaan ole voinut tulkita sanaa hullummin kuin hän; mutta tarkoitus ja into oli kiitettävä, joten ukko, kuten Seilari-Aatu herran huomautti, saanee hyvän tilinpäästön ja "klaarit lokikirjat Pääkonttorissa", jahka hänen tuhansia tutkailuja hautova päänsä ja ikuisesti liikkuva elohopeankaltainen sielunsa pääsee lepoon.

Kun Klondike-kuume levisi rannikolle, Tiehaara katosi koko kaupungin näkyvistä; muutaman kerran vaan joku sattui hänet vilahdukselta huomaamaan, kun hän selkä köyryssä allapäin, vakavissa aatoksissa puikahti jollekin asialleen. Hän oli paennut raamattunsa turviin, etsimään oikeaa ohjausta tässä pulmassa. Oliko se mammonan ääni joka oli kajahtelemassa hänen sielussaan, vai oliko Herran sanassa tukea sille uskolle, jota hän koetti hokea itselleen, nimittäin, että tässä oli oikea tilaisuus saada yhdellä kerralla kaikkien vanhojen päivien turva? Hän oli saanut sisällisen, horjumattoman vakaumuksen, että jos _hän_ vaan lähtisi, niin varmasti onnistuisi. Ei tarvitsisi enää henkensä uhalla ponnistella pimeällä ja myrskyisellä virralla; saisi hauskan kodin, johon voisi vaikka emännänkin ottaa...

Mutta -- mitä sanoo raamattu tavarasta jonka koi syö ja ruoste raiskaa? Tahi tämän maailman pyyteistä?

Parin viikon kuluttua ilmestyi Tiehaara taas kaupungille, huitoi ja pauhasi joka talossa, pyöri ja hääri joka taholla, ladattuna täyteen raamatunlauseita, esitellen mitä mahtavimpia todistelmia. Hänelle tuotti suurta huojennusta kun sai tulkituksi tunteitaan katkonaisella, ilmassa lentävällä tavallaan, josta ei saanut selville muuta kuin sen loppuponnen, että ihmisen on mahdoton tulla autuaaksikaan, ennenkuin lähtee Klondikeen.

Ja seuraavassa laivassa hän läksi suurella touhulla, kadoten ihan tietämättömiin, sillä sinä päivänä sattui lähtemään vaan muutamia suomalaisia, nekin toisilla laivoilla, joten Tiehaaran matka heti alusta alkaen peittyi hämärään. Onni hänellä ainakin alussa oli; nuo toiset näet saivat heti matkalla surmansa -- kaksi "City of Nevada" laivan palossa, josta ei yksikään pelastunut kertomaan yksityisseikkoja, ja kolme pienessä kuunarissa, joka itsekseen upposi väkineen, hylkynä maattuaan maissa, kymmenen vuotta ja kultakuumeen aikana tultuaan työnnetyksi vesille ihmishengistä piittaamattoman omistajansa keinottelujen tähden.

Kuten sanottu, Tiehaara katosi, ja on sillä tiellään vieläkin. Mutta omituinen sattuma on sentään tuonut hänestä tietoja, joista voi päättää yhtä ja toista hänen elossaolonsa mahdollisuudesta. Luin viime kesänä "Siirtolaisessa" kirjeen Alaskasta, jossa mainittiin seuraavaa: Kaksi suomalaista kullanetsijää oli ollut vaeltamassa pitkin tietöntä korpea Alaskan autioissa erämaissa, joista töin tuskin selvisivät. Matkallaan he tapasivat paksun hongan, jonka kyljessä ammotti iso reikä. Sattumalta onteloa tutkiessaan he löysivät sieltä ison, nahkakantisen suomalaisen kuvaraamatun, jonka sisäkannessa oli nimi Matti Tiehaara. Omistajasta eivät olleet jälkeenpäinkään kuulleet mitään.

Tässä on psykolooginen arvoitus. Oliko raamatun tallelle panemiseen syynä vaan ruumiillinen väsymys, vai halu pelastaa edes Jumalan sana lähestyvästä tuhosta, vai tuskastunut vakaumus, että se ei kelpaa matkamiehen oppaaksi, sen neuvot kun ovat niin kahtaalle päin ymmärrettäviä, ettei tiedä miten olla, kuin eleä?

Alaspäin.

"Sokerista ei kauppias voinut paljo hyötyä. Kilpailu oli alkanut käydä niin kovaksi, ettei lähtenyt voittoa juuri nimeksikään sellaisista tavallisista tavaroista, joita jokaisella oli myötävänä", jatkoi Ruotsala, kallistaen pikariinsa viimeiset tähteet olutpullosta ja laskien tyhjän pullon pöydän alle, jonne niitä oli kertynyt jo puoli tusinaa. "Mutta siihenkin minä keksin keinon. Olin taas asioillani Hampurissa -- siellä oli heikkarin komea tyttökin, jota olin monella Hampurin reisulla rakastellut ja josta en koskaan tahtonut eroonkaan päästä, niin että siitä oli pikku haittaa toimillenikin -- ja siellä pisti päähäni että nytpä pitääkin lähteä Stettiniin, sokeritehtaaseen ottamaan selkoa eikö sieltä millään kurin annettaisi halvemmallakin. Tuumasta toimeen. Sain Stettinissä hyvän tulkin ja kävin tehtaaseen. 'Eikö sovi mitenkään puottaa?' utelin isännältä, kun pääsin hänen pateilleen. -- 'Ei sovi; se on meidän varma ja viimeinen hintamme.' -- 'Mutta jos ottaisin oikein tukulta?' -- 'Ei voi niin paljoa ottaa.' -- 'Kuinka paljoa?' -- 'No jos kymmenen tuhatta toppia luulette voivanne ottaa kerralla, niin puotan viisikolmatta penniä topilta.' -- 'Sen minä otan; se on kohtumäärä', ja minä sähkötin Yhdyspankilta krediitin. Tavarat lähti, ja vaikka se näytti paljolta, niin kaupaksi vaan meni, minulla kun oli niin paljo maakauppiaita vakinaisina kundeina. Niiden tautta minä sitte keikahdinkin aikoinani."

Me istuimme kahden kesken, Ruotsala ja minä, Petes Place kapakan takahuoneessa eräänä kuumana, kesäisenä sunnuntai-ehtoopäivänä. Kärpäset surisivat tiheänä parvena ympärillämme, ummehtunut, paahteinen ilma sai hyvän Hamm'in oluen maistumaan entistä paremmalta, ja me maistelimme. Tilasin muutaman pullon lisää, ja ontuva Frank, isäntä, toi ne etuhuoneesta varpasillaan hiipien, jotta sattumalta kenties ohikulkeva poliisi ei olisi huomannut kapakan valkeiksi maalattujen ikkunaruutujen takana mitään epäilyttäviä merkkejä siitä, että Frank anniskeli sunnuntaisinkin, jollainen on sakon uhalla kiellettyä.

"Möittekö sitte sokeria halvemmalla kuin muut?" kysäsin minä, Ruotsalan keräillessä taskujensa pohjilta piipun täytettä.