Part 3

Tuumailtiin ja arveltiin, ja selväähän se oli, että pitti oli pian sortuva kokoon. Mutta sääli oli heittää niin pian noin hyvää aukkoa sikseen, arveli paasi, ja samaa mieltä oli Erkkikin; helppo oli siitä murtaa kivihiiliä runsaissa määrin, ja mitä sanoisivat isännät, jos katto ei sortuisikaan moneen päivään, vaan työt keskeytettäisiin...

Ainakin kaksi päivää sai vaaratta vielä tehdä työtä -- niin tukeva oli vielä katto. Mutta onnettomuus tapahtui jo ensimäisellä vuorolla toisena päivänä.

"Ei sitä voinut ihmisjärjellä niin äkilliseksi aavistaa", selitteli Erkki ehtoopäivällä kyynelsilmin toisille. "Kovin se oli surkea tapaus. Poika parka juuri pisteli pitin perältä kärryihin, ja minä siinä sivulla, lähellä suuta, tasottelin pikallani vanhoja jälkiä. Ja niin se räiskähti alas yhdellä kertaa... tomua ja soraa löi suun ja silmät täyteen... pikankin sieppasi kädestäni muran joukkoon niin rajusti että käsivarteni nyrjähti... hyppäsin tasanteelle, ja kun sain raotetuksi silmiäni, musta seinä oli pittini kohdalla. Saaneeko poika rukkaa enää kaivamallakaan ylös... se tuli alas maanpintaa myöten... täytti joka paikan."

Synkkä alakuloisuus vallitsi jokaisen mielessä. Tuntui siltä, että ennemmin olisi saanut mennä kuka tahansa muu kuin tuo hyväluontoinen pikku hulivili, jota kaikki olivat paraansa mukaan hoidelleet.

Viikon kesti kaivaa häntä ylös. Aivan oli muodottomaksi mäskiksi runneltunut. Hautajaisten perästä sepitettiin yhteinen kirje pojan äidille -- Aatu, joka oli sihteerinä, nimenomaan huomautti että kirje oli osoitettava äidille, eikä isälle, "sillä erilainen se aina on äidin sydän" -- ja suurella vaivalla se saatiin seuraavaan muotoon:

"Saamm surel surull nällä harvoil rateil tietä anta että teirän boika jäi keevin al numer neljäss bappi Seatlest oli siunamasa rumihin ko ylös saatii berintöö ei jättäny minkäälaist ja kelpo boika oli ja huolt olis bitett, mut paasi tahros työn tehtäväks siivo se ain oli ja meinas kotihi tulla jouluks ny on baremassaki koris nöyrimmälä kunnioituksel

paarnarit."

Lienevätkö siitä vanhemmat paljo selkoa saaneet.

Mendocinon Jussi.

Palasin eräänä ehtoopäivänä kello viiden tienoissa virralta. Työ raittiissa ilmassa oli herättänyt suuren ruokahalun, ja minä kävin ensi työkseni suuren pöydän ääreen, jolla kaikenlaisia ruokia aina oli valmiina ympäri vuorokautta, sillä talon 42 asukasta, jotka siten olivat Taivassalon komppanian nimellä perustaneet yhteisen talouden kuten muinoin Jukolan veljekset, olivat työssä kuka kulloinkin ja aterioitsivat milloin aikaa oli. Ensi nälkäni asetuttua minä vasta ennätin vilkasemaan pitkän pöydän toiseen päähän, ja siellä huomasin jonkun uuden tulokkaan istumassa.

"Pistele menemään vaan, nuori mies!" kehoitti vieras isällisellä äänellä, nähdessään että pysäytin syöntini häntä silmäilläkseni. "Kyllä Taivassalon pöydällä tavaraa on niinkuin ennenkin!"

Arvasin että tulija oli joku komppaniamme vanha jäsen edellisiltä vuosilta. Varsinainen kalastuskausi oli alkava vasta muutaman päivän päästä, ja tulijalla siis täytyi olla valmis verkko viime vuoden jäliltä, koska ei ollut ennemmin saapunut sitä kutomaan Taivassalon suuressa tuvassa, jossa parikymmentä käpyä oli jo kaksi kuukautta ahkerasti heilunut yhdeksäntuumaisia silmuja pistelemässä.

Jatkoin syöntiäni, ja vieras alotti hetken päästä:

"En malttanut enää jäädä punapuumetsään, kun alkoi kevät tulemaan. Ei ole ansiot sielläkään entisellään, ja luonto se aina vie vesille. Kaksikymmentäkolme vuotta kun kiertelee pitkän veden reisuilla, niin se tulee miehen toiseksi luonnoksi, vai mitäs arvelet, nuori mies?"

"Kyllähän se jo siinä ajassa tulee", vastasin minä.

"Niin sitä minäkin. Kahdeksatta vuotta olen jo koitellut Astorian brekersejä (hyökyjä), ja sen minä sanon että niissä sitä vasta oikeaa merimiestä tarvitaan. Erittäin se on isossa rautalaivassa ja erittäin purjeveneessä... Mutta harva se brekersien lähelle uskaltaa mennäkään... virralla vaan pysyvät."

"En ainakaan minä ole vielä suussa asti käynyt", arvelin minä. "Onhan virrallakin tilaa."

"Mutta suussa on kalat ensimäiseksi, ennenkuin ylemmä nousevat, ja ensimäinen mies saa paraan saaliin, jos osaa niin olla, että brekersit eivät häntä mukaansa vie. Tässäkin viime vuonna kun heitimme yht'aikaa teekun (italialaisen) kanssa kilpaa, niin eipäs teeku äkännytkään ruveta nostamaan kellopoijun kohdalta, ennenkuin minulla oli verkko jo puoleksi veneessä... Rupesi sekin sitte, mutta virta vei sen jo niin likelle brekersejä, että se alkoi arvella: katkasenko ma verkon vai yritänkö saada kaiken sisään? Minulla oli verkko veneessä ja käänsin aikanaan, mut teeku ei ennättänyt katkaista eikä nostaa ylös, ennenkuin meni brekersiin. Kolmasti kierähti vene ympäri ja sitte räiskähti hietakariin kappaleiksi."

"Ja sinne jäi teeku ja teekun soutaja", sanoin luonnolliseksi lopuksi, sillä brekersit olivat minulle maineeltaan jo hyvin tutut.

"Niin jäivät; kylkiluut vaan törröttivät hietasärkkään kaivautuneina pystössä. Ja sinne jäät sinäkin, nuori mies, jos et syö kahta vankemmin kuin ennen, sillä ei noilla käsivarsilla venettä brekersien luona käännetä."

"Missä päin Kaliforniassa te punapuumetsissä olitte?" kysyin minä, saadakseni puheenaineen siirtymään pois persoonallisuuksista.

"Mendocino kauntissa. Siellä niitä on honkia vähän erilaisia kuin muualla maailmassa."

"Onhan ne tavattomia jättiläisiä. Kuinka niitä voi sahatakaan, kun ovat kaksikymmentäkin jalkaa, ja enemmänkin, paksut?"

"Sahata?" kummasteli vieras, remahtaen isoon nauruun. "Ei niitä suurempia voi sahata. Poralla lävistetään joka puolelta reikiä täyteen siltä kohdalta, jolta kaatumaan tahdotaan. Dynamiittia reikiin ja laukaistaan."

"On kai se aika rymäys, kun sellainen kaatuu?"

"On, mutta ei se helposti kaadukaan. Dynamiitilla kun se katkaistaan poikki, se vasta putoaa kannolleen. Kiiloilla sitte toiselta puolen väännetään se nurin, ja niin pitkiäkin ovat, että kun latva aamulla alkaa kallistua, niin ehtoopäivällä vasta maahan asti pääsee. Se siitä on hyvä ettei mies voi koskaan joutua alle, kun on aikaa varoa."

Katsahdin vieraan totisiin ja vilpittömiin kasvoihin. Tuo leveä, parrakas naama ilmaisi mitä juhlallisinta vakavuutta.

"Hei, johan se Seilari-Jussikin on täällä! Terve mieheen!" hoilasi Porin Oskari, joka usean muun kera astui sisään.

"Terveiks vaan!" sanoi Jussi. "Terveisiä punapuumetsästä."

"No joko sinne on rautatie saatu valmiiksi, jota viime syksynä mitattiin, juuri kun sieltä läksin?" kysyi Purran Jukka.

"Valmis on; jo sinne junalla pääsee, ei tarvitse jalkasin tallustaa. Mutta en minä enää toisten sellaista kyytiä haluaisi, kuin tänne tullessani sain."

"No mikäs siinä oli?" kysyivät toiset, iskien silmää keskenään. He tunsivat Mendocinon Jussin, miehen, joka useammin "ajoi isolla hevosella" kuin kukaan jonka missään maailman ääressä olen tavannut tahi edes kuulopuheelta tullut tuntemaan.

"No, minä päätin 'jumpata' Mendocinosta Portlandiin, kun tapanani ei ole koskaan maksaa kyytirahaa rikkaille rautatie-yhtiöille. Pistäysin sen vuoksi tavarajunaan veturin takapäähän kivihiilisäiliöön. Junassa oli 40 ruutivaunua, jotka oli lastattu Nelsonvillen tehtaalla. Tultiin Mendocinon ensimäiseen kolmen mailin pituiseen tunneliin, ja siellä kävi kummallisesti. Veturista lähtenyt kipuna osui jostakin raosta yhteen ruutivaunuun sisälle, ja koko juna räjähti niinkuin ainakin ruuti pyssynpiipussa, sillä tunnelihan oli aivan kuin jättiläiskanuunan piippu, jossa ruutijuna oli latinkina. Voi totta tosiaan sitä vauhtia millä me lensimme ulos tunnelista! Juna meni tuhansiksi säpäleiksi ja veturista pyörät pois alta, ja sittekös mentiin eteenpäin niin että asemilla ihmiset kaatuivat nurin vauhtimme synnyttämästä tuulesta, mutta eivät nähneet veturiamme lainkaan, kun se suhkasi ohitse. Kahdessa minuutissa tulimme viisisataa kolmetoista mailia, ennenkuin vauhti herkesi! Pääni oli niin pyörällä, että en puoleen päivään tiennyt mistään mitään, ja lämmittäjä ja koneenkäyttäjä vietiin suoraa päätä hulluinhuoneeseen. Järki haihtui! Veturin piippu oli singonnut taivaaseen asti."

"Tokkopa sentään niin korkealle!" sanoi vanha Alekki, joka oli pessimisti, eikä koskaan tahtonut olla osoittamatta jyrkkää halveksimistaan Jussin juttuja kohtaan.

"Tottapa se nousi, koska sitte viikolla putosi alas ja oli raapassut itseensä sinistä väriä taivaan laesta!" ärjäsi Jussi kiivaasti.

"Hurraa!" hoilasivat toiset. Jussi oli ilmeisesti voitolla. Hän pyyhkäsi tyytyväisesti viiksiään ja mutisi:

"Kyllä minä sen tiedän, kun itse olin paikalla. Tämän naarmun otsaani sain juuri silloin. Mutta kun ei missään kulje, muuta kuin vanhoja verkonrisoja paikkaa niin --"

Loppuletkaus Alekille jäi minulta kuulematta, sillä miehiä alkoi runsaasti palata töistään, suurella hälinällä rynnäten kyynärän korkuisen kahvipannun ja pöydällä olevien paistien kimppuun.

Paljo puheli vielä Jussi illan kuluessa. Ei kestänyt kauvan ennenkuin omien johtopäätösteni ja toverieni kertomusten nojalla tulin perinpohjin tuntemaan tuon omituisen tyypin. Jussi ei nimittäin milloinkaan puhunut muuta kuin valetta. Oli puhe mistä tahansa, hänellä oli aina ollut joku merkillinen kokemus samanlaisessa asiassa. Mutta omituisinta oli se, että häntä ei oikeastaan niin sanoakseni moraalisesti voinut pitää valehtelijana. Kaikki, mitä hän kertoi, tapahtui niin totisella ja vakuuttavalla tavalla, että vihdoin täytyi ehdottomasti päättää, että hän ei itse tiennyt valehtelevansa. Hänellä vaan oli niin vilkas, monipuolinen ja elävä mielikuvitus, että hänen aivoissaan itsestään syntyi kaikenlaisia tapahtumia, jotka hetkisen hautounnuttuaan muuttuivat hänen mielessään selväksi todellisuudeksi, jonka hän olisi sielunsa autuuden kautta voinut valallansa vahvistaa. Sentähden katkeroitti Jussia suuresti, milloin tahansa hän huomasi kuuntelijain kasvoilla salaisen hymyilyn tahi silmäniskun. Silloin hän joutui haltioihinsa, takoi nyrkkiä pöytään, kirosi karkeasti loukkaantuneessa tunnossaan ja oli synkällä tuulella, kunnes puhe kääntyi toiselle tolalle, jolloin häneltä heti taas saatiin kuulla uusi "kokemus". Olipa hän kerran vähällä kuristaa Pakkalan Janin, nähdessään tämän hapuilevan sormillaan tyhjää ilmaa, merkiksi "kouraantuntuvasta" valeesta. Muuten hän oli kerrassaan kelpo toveri, jonka tunnustuksen toivon lauhduttavan hänen mieltään, jos nämä rivit hänen silmäinsä eteen joutuvat.

Mendocinon Jussin juttuja kuuntelin aina hyvin mielelläni, pitäen niitä hauskana ajankuluna niinä päivinä alkaneen pitkällisen työlakon aikana, ja oivallisena tilaisuutena päästä perinpohjin tutustumaan kaikkiin aloihin, joilla vanhan, rotevan merikarhun aatokset työskentelivät ja rakentelivat tuulentupia.

Naisista hän puheli usein. "Kerrankin Bostonissa", haastoi hän, "kun otin ulosmaksun norviskuusista (Nova Scotiasta kotoisin olevasta laivasta), minä menin siihen samaan puotiin, josta presidenttikin tilaa juhlavaatteensa -- kaksikymmentäkertainen rakennus, alakerrassa silkit, sitte sametit ja niin aina ylöspäin kissansilmäripsiturkkeihin asti, jotka ovat ylimmässä kerrassa -- menin sinne ja ostin oikean herraspuvun. Sivuhuoneessa vaihdoin ne ylleni, heitin sinne vanhat rääsyt, ajatin partani, uudet kengät oli jo lähteissäni kainalossa, ja pian olin kuin täydessä muntierinkissa oleva kreivi ainakin. Vuokrasin uhkeat vaunut, kaksi palkinnonsaanutta oritta edessä -- toisella oli otsatukassa iso kultaraha, kun oli maailman paras juoksija -- ja läksin puistoon ajelemaan. Eipä aikaakaan, tuli vastaan mitä ihanin ylhäinen neiti, ja miten sattuivatkaan vaunujen pyörät osumaan toisiinsa. Neidon vaunut särkyivät ja minä tarjouduin vaunuillani ajamaan hänet kotiin. Niin tehtiin, ja meistä tuli niin rakkaat ystävät ettei eroakaan tahtonut tulla. Kaksi viikkoa asuin hänen kotonaan; kovasti tahtoivat minua vävykseen tytön vanhemmat -- isä oli ylioikeuden tuomari -- ja tyttö lankesi pyörtyneenä lattialle, kun läksin pois. Mutta miehen luonto vetää merille; ei sille mitään voi... Monesti olen jälkeenpäin aatellut..."

Hyvin koomilliselta tuntui silloin katsella kertojan supisuomalaisia kasvoja, jotka olivat mitä karkeinta ja leveäpiirteisintä mallia, noita sierottuneita karhunkäpäliä ja vankkoja jättiläishartioita. Päähenkilöt hänen lemmenseikkailuissaan olivat aina mitä soreavartaloisimpia simasuita keijukaisia, jotka hulluuteen asti rakastivat häntä.

Jussi oli enimmän osan ikäänsä palvellut vieraskielisillä, varsinkin englantilaisilla laivoilla. Niillä usein joutuu muukalainen ahtaalle, jos hänellä ei ole useampia samaan kansallisuuteen kuuluvia tovereita. Aina häntä sorretaan ja ahdistellaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Sitä oli Jussikin saanut kokea, ja hänen kertomuksensa meriltä antoivat hyvin elävän kuvauksen siitä, mitä hän monena katkeran yksinäisyyden hetkenä, ruorissa tahi tähystäjänä ollessaan, oli nyrkit puristettuina mielessään _ajatellut_ tehdä, ja mikä sitte luonnollisesti oli muuttunut eläväksi todellisuudeksi.

"Kapteeni Hoil oli sentään mies paikallaan", kertoili hän. "Ei sitä ensin olisi uskonut, mutta sitte minä vasta miehen opinkin tuntemaan, kun olin jo kaksi kuukautta ollut laivalla. Me seilattiin Bristolista rautalastilla Honoluulaan. Minä otin hyyryn ensimäisenä matruusina, mutta kun myrsky repi Piskajassa kaikki seilit mersua myöten, minä rupesin puosmannin apuna seiliä neulomaan. Ja niin ihastui kapteeni neulomiseeni, että pisti minut pysyväisesti sikavahtiin: seiliä vaan sain neuloa päiväkaudet ja nukkua yöni rauhassa. Ja itse aina piirustin seilit; kapteeni antoi sen kaiken haltuuni, kun ei itse osannut lähimainkaan piirtää niinkuin minä. Sekös vasta sapetti puosmannia ja miehiä, kun minulle niin helpot päivät tuli; miehet vaan saivat aina mastoissa rehkiä, kun oli moniviikkoinen myrsky. Puosmanni oli niin h--tin iso punapartainen tanskalainen, etten ikipäivinä ole niin isoa miestä nähnyt. Se keitti kokoon jos jonkinlaisia juonia yksissä tuumin miesten kanssa minua vastaan: milloin kaasivat pytsyllisen kylmää vettä koijaani, kun nukuin, milloin neuloivat housunlahkeeni umpeen, kun tultiin ylös purraamaan, ja sen semmoista. Ruuan jaossa sain aina laihimman palan, paitsi kun itse olin vuoroni jälkeen jakajana. Niitä oli kaksikymmentäkahdeksan yhtä vastaan; en niiltä sen kallittavilta saanut vähääkään rauhaa. Kapteeni ja styyrmanni eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan, jos kuinka selittelin. Kyllä kiehui vereni, mutta ei auttanut mikään vastustus -- olisivat ihan tappaneet. Ja niin olikin vähällä käydä. Olimme puosmannin kera kahden kesken aivan äänettöminä neuloskelleet välikannella päivät päästään nelisen viikkoa; kerran sitte ehtoopäivällä haettiin puosmannikin kannelle seiliä kiinnitekemään hirveässä myrskyssä. Kun sitte minä nousin iltahämärissä ylös, koijaani aikoen mennä, nousi juuri hirmuinen aalto, ja samassa hyökkäsi puosmanni niskaani ja heitti minut nurin kannelle. Aalto tietysti paiskasi minut mereen, kun ei ollut mistä kiinni pitää. Mutta hukkaan meni puosmannin yritys: toinen vielä tavattomampi aalto löi koko laivan ylitseni, jotta pääsin luuvarttiin (tuulen yläpuolelle), ja kolmas aalto heitti minut takaisin laivaan. Vantteihin kävin kiinni ja sieltä hyppäsin isolle luukulle. Menin koijaani likomärkänä nukkumaan ja tuumasin: nyt ei enää auta armot; tulkoon mitä tuli, mutta kyllä nyt hänet muokkaan!

"Aamulla taas menin välikannelle. Puosmanni oli jo saapunut sinne hytistään, ja kalpeni nenän nippua myöten, kun näki minut hengissä. Ärjäsin kuin jalopeura, tartuin miestä kaulukseen ja paiskasin hänet vastustamattomalla vimmalla pitkin pituuttaan makaamaan isonseilin päälle, jota olimme paikkailleet, niin että se oli välikannella levällään. Niinkuin salama kietasin ison seilin hänen ympärilleen monin kerroin, ja vetelin reunat seililangalla kiinni, niin että hän makasi säkissään liikahtamattomana kuin hiiri. Pistin sitte tupakaksi ja kävin keularuumasta ison hirrenpätkän, jolla taoin puosmannin litteäksi kuin tupakkapurun. Ei jäänyt pienintäkään luuta eheäksi. Sieppasin säkin ja heitin kajuutin ovesta sisälle. 'Siinä on puosmanni!' kiljasin kapteenille. 'Saamarin poika!' sanoi kapteeni; 'saat kymmenen shillinkiä kuussa lisää, kun tapoit sen miehen; se aina minua suututti!' Ja miehet pelkäsivät minua kuin paholaista; hyvä rauha tuli laivaan. Kelpo kapteeni se oli, ja meistä tuli ystävykset; viisi vuotta olin hänellä sitte puosmannina..."

Iso kirja tulisi Mendocinon Jussin elämänvaiheista, jos niistä vaan pienenkin osan yrittäisi kertoa. Hän oli muuten taitava kalastaja, ja täynnä merkillisiä keksintöjä, joiden käytännöllisyys hänelle aina oli täysi totuus. Hän rakenteli ikiliikkujaa, uppoamatonta venettä, vedenalaista alusta y.m.s., jotka kuuluvat johonkin toiseen kertomukseen. Tämä monipuolinen mies on vieläkin joka vuosi Taivassalon komppaniassa kalastamassa.

Kallisen Oskarin vaimo.

"Se on totinen sana", virkkoi vanha Karvonen, saappaansa kärellä työntäen syrjään pirskahtaneita risuja nuotioon, "että minä vielä sen Kallisen oikein miehen kädestä pehmitän."

"Osta rauhantuomarilta viiden dollarin laisinki (lupakirja), niin saat kolmasti läjäyttää miestä korvalle ilman mitään jälkirettelöitä", neuvoi Lehti-Jussi.

"Onkos sellaista asetusta?" kysäsi Karvonen epäilevästi.

"Onpa tietenkin. Viisi dollaria maksat paperista, niin sinulla on laki ja oikeus takanasi: saat iskeä ketä tahansa ilman mitään edesvastausta."

En ollut kuullut Karvosen, ja Lehti-Jussin puhelun alkua, ollen keskustelussa Ruuskan Matin kera siilainien (merileijonain) elämäntavoista. Viimeiset lauseet sattuivat olemaan siksi äänekkäitä, että kohotin pääni sammaleisen lahopuun pinnalle, jonka kaatuneen rungon juurella makasin, ja aloin seurata heidän tuumailujaan.

"Sellainen kelvoton nahjus ei ansaitsisi muuta kuin hirsipuun, ennenkuin ennättää vielä lisää ihmisiä saada onnettomuuteen", virkkoi Karvonen suurella mielenkarvaudella. "Onkin oikein ihme ja kumma, kuinka se aina tuntuu sellaiselta hyvänsävyiseltä mieheltä jokaisen mielestä, ettei siihen kukaan viitsisi kajota, vaikka tietääkin kuinka paljo sillä miehellä on omallatunnollaan ikuisen saamattomuutensa takia. Ei se vielä koskaan ole elänyt muuten kuin toisten niskoilla, tuottaen kaikenlaista vahinkoa auttajilleen. Kuinka monta kertaa se mies onkaan autettu jaloilleen, ja aina se kaiken menettää! Vanhassa maassa se köyhdytti koko kototalonsa, ja täällä se on jo monesti ollut ihan nälkään kuolemassa, eikä vaan ole pystynyt minkäänlaista toimeentuloa keksimään. Kolmasti on hänelle jo miehissä hankittu verkko, ja aina se osaa sen virralla hävittää. Osaa sekin oikealla ajalla... viime kerrallakin oli paraan osan kalastuskautta verkotta, ja kun menimme känärin (keittimön) isännälle hänen puolestaan takuuseen, niin heti ensimäisenä yönä tuli semmoinen orkaani, että Oskari menetti sekä verkon että Kuivalan Heikin veneen, jonka oli sattumalta saanut itselleen lainaksi rukoilluksi, kun Heikki Nälkälahdessa peukalonsa ankkuriköyden rakoon musersi! Mutta itse se pysyy veden päällä niinkuin korkki... mikä pentele sen aina ehjin nahoin maalle noutaneekin!"

"Sillä rahjulla on huono onnikin", tuumasi Lehti-Jussi, miettivästi tirkistäen nuotioon. "Ei sen kaikki vastoinkäymiset saamattomuudesta tule."

"Saamattomuudesta, eikä mistään muusta!" kiivaili Karvonen. "Jos se olisi toimeliaampi, ja yrittäisi niinkuin mies, niin sillä olisikin toisinaan varaa menettää milloin verkko, milloin mitäkin, heti joutumatta puille paljaille. Saamattomuus on sen miehen luonto. Kyllähän minä uskon, että se rakasti vaimoaankin, mutta kurjuuteenpa vaan saattoi senkin, eikä voinut saada itseään miehen lailla työhön, vaikka toinen riutui ja kuihtui kuolemaansa asti. Ja kyllä se oli kerrassaan surkea loppu tyttö paralle! Voi raukkaa, kuinka oli kaunis ja iloinen Clatskaniessa ollessaan! Herttaisempaa tyttöä harvoin tapaa, ja senkin vaan sai semmoinen roikale mielistellyksi! Kyllä minä annan hänelle kuumat terveiset, kun ensi kerran tapaan!"

"Kuka tyttö se Clatskaniesta oli?" kysäsin minä säpsähtäen, sillä olin muutama kuukausi takaperin käynyt tuossa lähellä olevassa pikku kaupungissa ja tiesin siellä olevan vaan pari suomalaista perhettä.

"Se oli norjalainen", vastasi Lehti-Jussi. "En minä sen nimeäkään muista. Tytöllä oli vaan äiti elossa, ja se kyllä oli kovasti vastaan, kun Oskari kosi."

"Eihän se vaan ollut se sama Rontti-Oskari, joka asui skaussa (lautalla) tuolla niemen käressä?" kysyin hämmästyneenä.

"Niin, Rontti-Oskariksihan ne sitä myös kutsuivat."

"Vai on vaimo kuollut! Millä tavalla se kävi?"

"Se kävi vaan sillä tavalla", sanoi ukko Karvonen synkeästi, "että se kitui yhä enemmän, ja juuri kun me saimme toimitetuksi Oskarille vähän työansiota virralla, vaimon äidin piti yöllä pistäytyä kylään apua hakemaan, kun tuli äkillinen tarvis, eikä päästykään lähtemään ennenkuin aamulla, sillä kova orkaani nosti tulvaveden niin korkealle, eikä ollut saatavana muita kuin pikku ruuhia. Sill'aikaa se kuoli kylmään huoneeseensa ja lapsi samoin! Yksinään oli raukka saanut taistella tuskineen."

Mieleni kävi kovin rauhattomaksi. Olin usein ajatellut tuota vaimoa, joka nyt oli saanut niin surkean lopun äidiksi tullessaan. Nousin seisaalleni ja astuin saniaispensaikon läpi majesteetillisen Columbian rantaan, jonka hiljaisesti läikkyville laineille kuu loi hopeaisen hohteensa. Mietiskellen katselin pitkin veden pintaa ja ajattelin Kallisen Oskaria, joka ei ollut pystynyt hankkimaan elantoaan noista kalarikkaista vesistä, vaan oli syössyt nuoren, iloisen muukalaistytön mitä suurimpaan kurjuuteen ja surkeimpaan loppuun. Kuinkahan ankara isku tämä olikaan vaimon äidille? Olin maaliskuussa käynyt Mäkelän neitoparin kera Oskarin mökissä, joka oli rakennettu lautalle virran rantaan erääseen niemenkärkeen. Vaimo makasi vuoteessa sairaana jo neljättä kuukautta. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja vielä hyvin miellyttävän näköinen. Vuoteen ääressä istui hänen äitinsä, kärsivällisen näköinen, hiljainen rouvas-ihminen, joka varmaankin oli nähnyt hyviäkin päiviä -- sen ilmaisi hänen vaatepartensa, ryhtinsä ja käytöksensä. Nuorta vaimoa vaivasi joku sisällinen tauti, eikä ollut varoja hakea lääkäriä kymmenien penikulmien takaa tänne "vesikontrille", joksi tuota omituista deltaa Columbian varrella nimitettiin. Avuliaat naapurit antoivat kaikenlaisia kotilääkkeitä ja ruuan apua, ja sellaisella asialla olivat nyt Mäkelän neitosetkin. Oskari ei ollut kotosalla.

Puhuttelin sairasta norjaksi, hänen suureksi ilokseen, sillä hänen miehensä ei osannut sanaakaan norjaa, eikä paljon englanninkieltäkään. Sitä eriskummallisemmalta oli minusta jo silloin tuntunut tuo avioliitto. Tuo laiska vetelys, jonka ulkomuoto ei ollut erittäin komea jos ei huonokaan, oli ollut niin köyhäkin, että piti kylästä hakea rahat lainaksi vihkimäkirjan lunastamiseksi. Heti alusta asti oli avioelämä ollut onnetonta. Vaimon äiti oli täytynyt kutsua hoitamaan tytärtään, jonka oli loukatussa ylpeydessään hyljännyt; sairasvuoteen luo hänet oli kutsuttu, ja äidinrakkaus sai hänet alentumaan vihaamansa vävyn mökissä asujaksi. Yksinään he enimmäkseen istuivat, äiti ja tytär, itsekseen kuiskaillen ja itkeskellen, muistellen aikoja Norjassa ja entisiä onnen päiviä, Oskarin kuljeskellessa milloin missäkin, antaen kotiväkensä tulla toimeen ihmisten armoilla miten paraiten taisivat. Oli miehissä koetettu auttaa Kallista jaloilleen, mutta aina hän vaan lankesi, vetäen auttajat mukanaan. Jos tarjottiin jotakin rauhallista työtä maissa, renkinä, puunhakkaajana tahi muuna sellaisena, hän ei ollut mitenkään saanut itseään viihtymään työssä joka oli "aivan vasten hänen luontoaan". Turhaa oli ollut vedota hänen kunniantuntoonsa; hän myönsi vikansa, teki hyviä päätöksiä, mutta ei voinut pysyä niissä.