Part 2

Sen verran hän sai selvitetyksi että ne olivat ajamassa häntä takaa, kaikkialla, tappaakseen hänet, ne hänen toiskieliset toverinsa. Olivat laivassa kiusanneet häntä viimeiseen asti... eikä ollut kapteenikaan muuta kuin nauranut... ja ollessaan sitte etukannella tähystäjänä, hän oli kuullut kuinka keskenään päättivät tappaa hänet. Se oli viikkoa ennen kuin olivat saapuneet takaisin länsirannikolle. Sen koommin hän ei mennyt heidän näkyviinsä... piiloutui ahtaaseen eturuumaan... kivihiilien alle kaivautui... kyllä olivat hakeneet ja huhuilleet, mutta olivat kai sitte luulleet hänen pudonneen mereen... Seitsemän vuorokautta oli maannut syömättä ja juomatta... iltapimeällä karkasi maihin, ja nyt ne taas olivat hänen jälillään, puukot kädessä... ei siinä mikään auta, kyllä vielä hengen vievät...

Turhaa oli todistella hänelle että hän ei voinut tietää toveriensa aikeista, koska ei ymmärtänyt rahtuakaan englanninkieltä. Järki oli auttamattomasti pimitetty. Synkeänä hän kertoili, katkonaisella tavallaan, kuinka mahdoton oli tehdä työt oikein, vaikka sydämestään halusi, kun ei ymmärtänyt käskyjä. Kaikki oli vastustanut, ja sitte päättivät tappaa, ja nyt olivat takaa-ajamassa.

Eräänä aamuna hän läksi pienellä veneellä virralle soutelemaan. Sille tielleen hän jäikin. Tyhjä vene löydettiin ja lakki, ja matalaan veteen se oli uponnut ruumiskin.

Niin vältti Tilanderin Jussi Luvialta takaa-ajajansa ja sai loppunsa pienessä Columbian syrjäjoessa, kaukana rauhattoman valtameren hyrskyistä, joulukuun 7 p:nä 1896, täsmälleen vuotta myöhemmin kuin oli ensimäisen kerran eläissään tahallaan poikennut velvollisuudestaan.

Suomalainen pelaaja.

Astoriassa, kuten monessa muussakin Lännen kaupungissa, missä lakia peliluolia vastaan ei vielä löydy, on monta pelihelvettiä nerokkaine laitoksineen. Ne ovat komeita saleja, joissa yhtaikaa harjoitetaan monenlaista uhkapeliä, kutakin pöytänsä ääressä. Yleisin on n.k. grab-peli. Vehreällä sametilla verhotun pöydän takana, jonka pinta loivenee "pankkiin" päin, istuvat pelipankin hoitajat, edessään isot läjät kultaa ja hopeaa. Pöydälle on liidulla vedetty kaksi puoli-ympyrää, joiden päällä pelataan. Noille viivoille kukin asettaa panoksensa, kymmenestä sentistä isompiin summiin asti. Pelaajat seisovat pitkin pöydän ulkoreunaa ja heittävät vuorotellen, kolme kertaa kukin, kolme arpanoppaa pöydälle. Yhteenlasketut "pointit" eli arpanoppien yläpintain pisteet ratkasevat voittavatko sisemmän vai ulomman puoliympyrän panokset vai pelipankki vai jääkö raha pöydälle seuraavaa heittoa odottamaan. Voittajat saavat pankilta saman summan kuin ovat pöydällekin panneet, paitsi jos antavat rahansa pysyä paikallaan, jolloin jokainen peräkkäin sattuva voitto lisää sitä kaksinkertaisella summalla. Pelaajia on runsaasti; ihmis-elämä on länsirannikolla oikeastaan uhkapeliä, vaarallisen ammatin ja levottomien toverien vuoksi, joten pelikiihko siellä on harva se miehen veressä. Iltasin nuo salit ovat täynnä mitä vilkkainta elämää; onnen pyörät kierivät, suurilla luisilla pelimarkoilla koetetaan onnea Monacon ruletin malliin, grab-pöydät ovat taajojen pelaajarivien ympäröimät, ja oikea Baabelin kieltensekotus on vallalla, tullen huomattavaksi varsinkin silloin kun jonkun suuren panoksen voittaminen tahi häviäminen saa jokaisen innossaan käyttämään armaan äidinkielensä mahtipontisimpia sananparsia tunteidensa tulkitsemiseksi. Englanninkieli on nimittäin hämmästyttävän köyhä meheviin mielenpurkauksiin kelpaavista sanoista.

* * * * *

Istuin eräänä aamuna Taivassalon tuvan penkillä omissa aatoksissani, mitä lienevätkään olleet, kun sisään astui hoikka, tummaverinen, levottoman näköinen nuorehko mies, pikkusen humalassa. Hän silmäili minua tutkivasti ja sanoi:

"Te kai olettekin se ylioppilas, joka oli Fennia-laivassa?"

"Olen kyllä", vastasin minä, paiskaten kättä, sillä mies oli sentään tavallaan miellyttävän näköinen ja hymyili tuttavallisesti, joskin hänen silmissään oli omituinen vilhuva ilme.

"Hauska tavata!" sanoi vieras. "Minä olen Sam T., Saarijärveltä. Auch ich bin in Arcadien gewesen! Kuulin että tänne oli saapunut ylioppilas, niin pistäysin juttelemaan. Harvoinhan täällä meikäläisiä tapaa."

Tuttaviksi tultiin pian, kuten saman hengen lapset ainakin, jotka ovat erityisten sattumain kautta joutuneet ruumiillisiin koettelemuksiin avaran maailman muokattavaksi. Pistäysin läheiseen kapakkaan uuden ystäväni kehoituksesta olutlasin ääressä juttelemaan.

Sam T. oli eronnut Helsingin normaalilyseon, tahi silloisen alkeiskoulun, kahdeksannelta luokalta. Reput oli saanut kirjoituksissa... kuivalta alkoi maistua ikuinen istuminen ja ahertaminen kirjojen ääressä... kuollutta tietoa ei hevonenkaan jaksa ijät kaiket päähänsä päntätä... kippis! Merillä oli kulkenut ja maailmaa katsellut puolelta ja toiselta. Nyt asui Fort Stevensissä, lahden toisella puolella vastapäätä Astoriaa.

"Mitä sinä hommailet töiksesi?" kysyin minä. "Kalastatko?"

"En minä viime aikoina ole kalastellut... pariin vuoteen. Epävarmaa on sekin toimi; tuhkatiheään menetetään verkkoja, ja miehiä hukkuu paljon. Milloin ansaitset hyvin, jotta viikon työ elättää sinua vuoden, milloin saat kiskoa kolme vuotta etkä leivässä tahdo pysyä. Se on pelaamista, jossa tappaat helposti hengen tahi terveyden. Parempiakin pelilajeja löytyy. Kaksi seideliä lisää!"

Lihava kyyppari täytti lasit kukkuralleen, ja toverini jatkoi kiihtyneesti, kuitenkin supattaen niin matalalla äänellä, että kukaan ei voinut kuulla mitä meidän nurkassamme tuumailtiin:

"Mutta kun mies osaa ottaa onnen haltuunsa, osaa käydä oikeasta päästä kiinni, häntä ei koskaan hätä heiluttele. Niinpä Chicagon maailmannäyttelyssäkin -- tunnethan sinä grab-pelin?" tutkasi hän äkkiä.

"Kyllä", sanoin nyökäyttäen päätäni, jota tuin kyynäspäälläni pöytää vasten. Ystäväni oli omituisesti puoleensavetävä olento, johon alusta asti suuresti kiinnyin.

"No, minä pelasin grabia. Ehtoopäivällä alotin kello neljä, ja aamulla kello kolme läksin pois, kolmetuhatta kaksisataa dollaria taskussani. Puhdistin koko pelipankin!"

"Kuinka sinulle niin hyvä onni sattui?" kysäsin hämmästyneenä, sillä Sam puhui niin vakuuttavalla tavalla, että oli mahdoton uskoa hänen tyhjäntakia "jatkavan totuutta."

"Kun oppii, niin tulee toimeen", vastasi Sam kiertelevästi. "Puhdistin viime helmikuussa Erikssonin [rikas suomalainen kapakoitsija Portlandissa ja Astoriassa] pelipankin, 619 dollaria. Toiskielisen pankin tyhjensin joulukuussa... siinä ei ollut kuin kolmatta sataa. Helppo työ ja hyvä ansio, vai mitä?"

"On totisesti", sanoin minä, tietämättä mitä ajatella. "Sinä siis --"

"Minä elän sillä ammatilla", täydensi Sam. "Ja minut tunnetaan! Pelkäävät aina peliluolissa, kun minut näkevät. Olen tähän kapakkaan 200 dollaria velkaa; isäntä tietää että maksan sen taas kun lähden pelaamaan. Mutta lehmää ei sovi lypsää liiaksi, muutoin kuivuu koko tulolähteet. Pelipankkien täytyy saada sievä osuutensa voitosta, muutoin eivät uhallakaan päästäisi minua pelaamaan."

"Mistä sinulle semmoinen merkillinen onni on tullut? Entäs jos sattuu että se luopuu sinusta, kuten jokaiselle pelaajalle aikanaan on käynyt?"

"Ei voi. Minulla ei ole onni kysymyksessä; kaikki riippuu konstista, jonka opin eräältä joka ei enää ole pelaajien joukossa. Se tyhmeliini sekaantui toisen pojan rakkaus-asioihin ja sai palan lyijyä nahkoihinsa..."

Sam vaikeni ja otti lujan whisky-ryypyn. Sittemmin hän otti tuon tuostakin lisää, minun tyytyessäni pariin kolmeen olutlasilliseen. Olin juuri tekemäisilläni hänelle kysymyksen, kun hän jatkoi itsestään keskustelua, hänen ajatustensa vähitellen käydessä sekavammiksi.

"Niin se kävi. Sen konstin kun osaa, niin tulee vaikka miljoneeriksi, jos pysyy paremmin erillään viinasta, kuin minä, ja kulkee kaikissa maailman peliluolissa. Ei voi tehdä samaa temppua useampaa kertaa samassa kaupungissa. On niin kiusallista joutua suuren huomion alaiseksi... ja pelipankit hautovat kostoa... palkkaavat vielä jonkun juutaksen tielle väijymään, ennenkuin kotiinsakaan pääsee... Levotonta sekin sentään on... Isälle lähetin kymmenen tuhatta Suomen markkaa viime keväänä. Onhan tallessa... velkakirjaa vastaan... jos sattuisin vielä joskus vanhaan maahan pistäytymään... Skool, bruur! Gaudeamus igitur, sanoi Cicero vainaja, vai liekö ollut Caesarissa... Hullu olit sinäkin kun tänne läksit... herra olisit vanhassa maassa... Niin, se on kumma konsti siinä pelissä. Olemmehan ystävät?"

"Olemme", vakuutin minä.

"Minä juttelen sinulle siitä. Aatteles, kun saa pelata vaikka milloin, eikä koskaan häviä... Mutta samapa se on, vaikka sinä et sitä tiedäkään... Yksi juttelee yhdelle, ja toinen toiselle, ja jos kaikki sitä alkavat käyttää, niin kaikki pelipankit tekevät vararikon... Kyllähän, jos et kertoisi --"

"Mitäpä minä tuosta", sanoin huolettomasti. "Osaan kai minä suuni kiinni pitää. Ja kaikessa tapauksessa grab on onnenpeliä, uhkapeliä; ei siinä auta onni eikä konstit, vaikka ensin luulee, ja pari kertaa onnistuukin!"

"Mutta siinä auttaa!" intti Sam kiihtyneesti. "Oletko koskaan katsellut kuinka monta kertaa perätysten esim. ulkoympyrän panokset häviävät korkeintaan, ennenkuin taas voittavat kerran tahi useammin?"

"Joskus neljä, viisi kertaa", sanoin minä.

"Ja minä tiedän sanoa", sanoi Sam, hyväksyvästi nyökäyttäen päätään, "että kukaan, joka säännöllisesti pitää panoksensa samalla ympyrällä, ei voi hävitä yli kahdeksaa kertaa perätysten. Olen niin paljo katsellut... Samalla tavalla on voittamisen laita. No, jotkut voittavat sentään joskus paljonkin, ja se on onnea... Mutta siinä voi voittaa aina. Jos minä panen ulkoympyrälle kymmenen senttiä, ja häviän sen, ja heti panen kaksikymmentä senttiä samaan paikkaan, ja häviän senkin, niin paljoko olen köyhempi?"

"Kolmekymmentä senttiä", sanoin minä.

"Jos sitte panen taas kaksinkertaisen määrän, neljäkymmentä senttiä, ja häviän, niin paljoko olen kaikkiaan häviöllä?"

"Seitsemänkymmentä senttiä",

"Mutta jos voitan sillä panoksella, saaden neljäkymmentä senttiä pankilta, niin paljoko olen voitolla?"

"Kymmenen senttiä."

"Tietysti. Siinä se on koko seikka. Aina kun häviät, niin panet kaksinkertaisen määrän, ja taas kaksinkertaisen, kunnes sinun täytyy kerran voittaa, jolloin heti olet kymmenen senttiä voitolla, jos se nimittäin on pohjarahana. Hidasta se on, varsinkin toisinaan, mutta aina varmaa."

Sam näki kasvoistani, että en ollut oikein selvillä.

"Katsos, se on tällä tavalla", selitteli hän uudestaan. "Jos nyt häviät kahdeksankin kertaa perätysten, joka on korkein määrä mitä _minä_ olen havainnut, ja senkin vaan kerran Prestonissa... kurja ilta se oli, ampuivat... no, se ei kuulu tähän... ja aina panet kaksinkerroin pöydälle mitä edellisellä kerralla olet tapannut, niin sinulla on kahdeksannella kerralla 12 dollaria 80 senttiä pöydällä... Ensimäisellä kerralla 10 senttiä, toisella 20, kolmannella 40, neljännellä 80, viidennellä dollari 60 senttiä, kuudennella 3 dollaria 20 senttiä, seitsemännellä kuusi ja neljäkymmentä, ja kahdeksannella kaksitoista ja kahdeksankymmentä. No, jos sen voitat, niin olet kymmenen senttiä voitolla, ja alat taas sillä pelaamaan. Väliin voitat monta kertaa perätysten. Aina panet kymmenen senttiäsi taskuusi ja pelaat samalla summalla, paitsi kun häviät, jolloin nostat kaksinkertaiseksi joka kerta kuin häviät."

"Merkillistä", sanoin minä. Pääni alkoi olla pyörällä: tässähän oli keino rikastua, keino sellainen, joka oli aivan verraton.

"Niin sitä pitää", virkkoi Sam, miettiväisesti tuijottaen tupakansavuiseen ilmaan. "Kylmäverisenä siinä pitää pysyä, ettei koskaan epähuomiossakaan jätä voittoaan pöydälle, vaan pelaa aina pohjarahalla, paitsi kun häviää, jolloin se on nostettava kaksinkertaiseksi... Ja niin se on elämässäkin... Jos häilyy sinne tänne, koettelee sitä ja tätä, niin käy aina huonosti... Ja taas... kun aina vaan pitkittää, pitää päälle, ja ponnistaa kaksinkerroin kun häviää, niin voitto tulee... Kun tulisi elämässäkin oltua niin, ei tulisi hätäpäiviä... mutta sitä ei malta..."

Sam filosofeeraili vielä paljonkin, sitä ja tätä, mutta minä kuuntelin enää puolella korvalla. Ajattelin aikaa jolloin pääsisin itse yrittämään puhdistaa pelipankkia. Kultaisia unelmia ne olivat.

Toverini nukahti nurkkaansa. Hän oli täydessä lastissa, kuten kyyppari suopeasti hymyillen huomautti. Läksin ulos, ja erityiset asianhaarat, jotka saivat minut lähtemään muille seuduille ansiota etsimään, estivät minua enää milloinkaan näkemästä tuota omituista miestä. Kauvan aikaa jälkeenpäin pohdin itsekseni Samin "konstia", ja tulin aina siihen vakuutukseen että se oli yksinkertainen ja käytännöllinen. Mutta kesti kahdeksan kuukautta ennenkuin sain säästetyksi kokoon kaksitoista dollaria kahdeksankymmentä senttiä, ja silloin olin jo seuduilla, joista oli satojen penikulmien matka pelipaikkoihin. En siis vielä ole rikastunut, eikä Samin keinosta ollut minulle mitään hyötyä; painajaisena se vaan ahdisti minua pitkät ajat -- olin kuin Tantalus.

Kobtaus sumussa.

"Omituista se on niiden yhteentörmäysten kanssa", sanoi Mäkelän vanha isäntä miettivästi, kun Tauriaisen Matin pöyristyttävän kuvauksen vaikuttama äänettömyys alkoi käydä painostavaksi; "minusta tuntuu että valtamerillä on niin väljälti tilaa, ettei luulisi laivojen toisiaan tapaavankaan, ja kuitenkin sattui viime vuonnakin Atlantilla kuusisataa yhteentörmäystä, kuten sanomalehdistä luin! Näkyy siltä että noita onnettomuuksia tapahtuu niin kauvan kuin vaan laivaliikettä maailmassa on, vaikka oltaisiin kuinkakin varovaisia!"

"Niin se on", vahvisti Tauriaisen Matti, sylkäisten pitkän ruskean syljen, joka peitti koko lattian likaisella juovalla, ja mullistaen mallinsa etuhampaiden väliin. "Tulee niitä varomattomuudestakin, mutta väliin ei auta yhtään mikään. Onhan se selvä sääntö että se, joka seilaa styyrpuurin halssilla, kääntää oikeaan, mutta seisoppa siinä pilkkopimeässä, keskellä sokasevaa lumipyryä, meren huuhtoessa sinut huppuun joka toinen minuutti, niin siinä et näe laivaa ennenkuin sen lamppu paistaa nokkasi alla, eikä siinä enää jouda huomaamaan mihin suuntaan se kulkee ja missä sillä on paapuuri ja missä styyrpuuri! Ja ihme se on, että laivat niin usein osuvat toisiinsa väljilläkin vesillä; minunkin aikanani -- monta monituista esimerkkiä voisin mainita!"

"Sattuipa minullekin alkukeväästä yhteentörmäys virralla", virkkoi Mäkelän nuorempi poika Freeti. "Oikein puistatti, kun sitä jälkeenpäin ajattelin..."

"No, eihän se veneiden kesken miltään tunnu", sanoi Lukkarin Oskari.

"Tietysti ei, tavallisesti", sanoi Freeti. "Mutta tässä tapahtui ikävästi. Läksin Jani veikon kera... virta kävi rajusti alaspäin ja oli niin sankka sumu, ettei vähääkään nähnyt eteensä. Kuljimme aika vauhtia, ja yhtäkkiä pisti muutamasta niemenkärestä vene esille, ihan eteemme. Kerran vaan kiljasin, toisessa veneessä eivät hiiskahtaneetkaan, meidän pummimme osui heidän mastoaan vastaan, sujui pitkin sitä poikittain, taipui hirveän tiukkaan kuin jousen kaari ja kimmahti sitte kumeasti ryskähtäen veneen perässä istuvaa kapteenia rintaan -- hyi, kun se oli ilkeä ryskähdys! Mies korahti kerran, sinkosi muserretuin rinnoin virtaan monen sylen päähän, ja upposi. Veneemme ajautui aika vauhtia eteenpäin.'Telephone' laiva saapui lähelle, jottemme voineet kääntää takaisin, enkä ole sen koommin kuullut kuka tuo onneton oli, yhtä vähän kuin olen saanut selkoa soutajasta. Taisi laiva musertaa alleen soutajan veneineen, sillä mies oli niin ällistynyt ettei kyllä olisi voinut äännähtääkään, vaikka olisi nähnyt laivan tulevan päälleen. Se oli kaikki ohitse silmänräpäyksessä, koko kohtaus, mutta sen salaperäisyys on minua usein vaivannut."

"Paljohan niitä on Columbialla miehiä", sanoi joku hitaasti; "ei niissä vähennys tunnu, ja monta on, joilta ei jää tänne ketään suremaan!"

Nuori herra.

Tapasin hänet ensi kerran Astoriassa, juuri kun hän oli saksalaisella parkkilaivalla saapunut Australiasta. Eräänä ehtoopäivänä nimittäin pistäysi luokseni punaposkinen, vilkas, noin 17-vuotias poika, ja esitteli itsensä Suomesta merille lähteneenä lyseolaisena. Vuoden oli vasta ollut poissa kotoaan, mutta seikkailuja oli saanut niin paljon kuin halusikin.

Meistä tuli hyvät ystävät, jokseenkin yhdenikäisiä ja sekä sisällisesti että ulkonaisesti samanlaisia kun olimme. Toverini oli puhelias; ei kauvan kestänyt ennenkuin tunsin hänen koko historiansa. Lyseon viidenneltä luokalta hän oli karannut T:n kaupungista Hankoniemeen ja päässyt englantilaiseen laivaan kajuuttipojaksi. Lähtö merille oli tapahtunut heti. Sunderlandissa lossattiin, ja otettiin lasti Port Adelaideen Australiaan. Siellä oli ruvennut jungmanniksi saksalaiseen parkkiin "Heinrich Lichtenberg" ja saapunut Astoriaan, jonne oli päättänyt jäädä ansiolle.

Iloisena hän kertoili kuinka kotona ei luonnollisesti voitu aavistaakaan minne hän oli joutunut, sillä iän ei ollut kertaakaan kirjoittanut kotiin. Vasta monen vuoden päästä hän oli palaava äkkiarvaamatta kotiinsa rikkaana miehenä -- saisivat nähdä kumpi oli ollut oikeassa, isä vai hän. Muistin sanomalehdissä lukeneeni uutisen samasta tapauksesta, ennenkuin jätin Suomen, ja kerroin hänelle että hänen luultiin hukkuneen. Vakavasti koetin saada häneen järkevämpiä mielipiteitä velvollisuuksistaan vanhempiaan kohtaan, mutta hän oli kevytmielinen, iloinen velikulta, johon ei järki pystynyt. Hänestä tuli kaikkien suosikki; kukaan ei voinut olla suopeasti kohtelematta tuota ajattelematonta, hyväluontoista poikaviikaria, joka aina oli tyytyväisellä ja iloisella tuulella, jos kuinkakin kohtalo piteli häntä kovin kourin.

Ja varmaa on että hän oli lujemmalla kuin yksikään toverinsa siitä asti kuin kotoaan läksi aina viime hetkiinsä saakka. Hän ei suoraan sanoen pystynyt mihinkään työhön. Kotonaan hänestä oli kasvatettu niin hieno herrasmiehen alku, että se oli haihtumattomasti juurtunut hänen luonteeseensa. Eikä hänellä ollut mitään periaatetta, mitään tarkoitusperää, jota varten olisi koettanut työskennellä. Ainainen haluttomuus kaikkeen työhön teki mahdottomaksi hänen menestymisensä maailmalla, sillä miehellä tarvitaan erityistä neroa ja sukkeluutta, ja suurta tahdonvoimaa, ennenkuin hän voi tulla toimeen paljaana seikkailijana.

Merellä hän oli ollut niin ahtaalla, varsinkin jungmannina ollessaan, että olisi luullut sellaisessa leikissä jo hengenkin lähtevän. Suurella ihastuksella hän siis jäi Astoriaan, jossa tapasi niin paljon suomalaisia.

Pahaksi onneksi hän saapui aikana jolloin kalastajat olivat tehneet työlakon. Eihän hänestä sentään olisi voinut kalastajaa tulla; se oli liian kovaa työtä. Mutta olisihan voinut ilmestyä hänellekin joku sievä toimi, jonkunlaisena kirjurina tahi kalojenpunnitsijana, jos kalastus olisi ollut vauhdissaan. Nyt oli kaikki liike lamassa ja satoja miehiä kuljeskeli työtönnä pitkin länsirannikkoa. Kuinka suuresti joutuikaan hän alakynteen noiden tukevien työmiesten rinnalla! Missä pieninkin mahdollisuus työnsaantiin ilmaantui, siellä ei ainakaan _hänestä_ huolittu.

Tie nousi hänelle pystöön, kuten sanotaan. Hän katosi pariksi kuukaudeksi kansalaistensa näkyvistä, kierteli kerjäten ympäri Oregonin ja Kalifornian valtioita, kunnes vihdoin Rocklinin kaupungissa, jossa suomalaisia työskentelee kivimurtimoissa, eräs Astoriasta lähtenyt kalastaja tapasi hänet kiertämässä pitkin katuja, elävänä kylttinä, erään kenkätehtaan suuri ilmoitustaulu selässään.

Yhtä iloisena oli hän kuin ennenkin! Hauska oli nähdä maailmaa ja ansaita oma leipänsä. Palkkaa hän ei nykyisessä toimessaan saanut juuri nimeksikään, mutta eipä tarvinnut nälkääkään nähdä, kuten sitä ennen.

Lieneekö kenkätehdas pari päivää myöhemmin arvellut kylliksi ilmoittaneensa, vai valtasiko sankarimme luonteensa ikuinen levottomuus, on epätietoista, mutta vähä myöhemmin hän ilmaantui San Franciscoon. Hänellä ei kuitenkaan ollut sitä suurta elämänkokemusta ja olosuhteiden tuntemusta, joka tuotti kaupungin varsinaisille katupojille leivän, ja seurauksena oli että riutumaan alkanut elon liekki oli juuri sammumaisillaan kärsimysten ja puutteiden johdosta, kun muuan pelipankki huomasi hänen miellyttävät, avomieliset kasvonsa, otti hänet hoitoonsa, puki herrasmiehen vaatteisiin, ja antoi hänelle aivan erityisen viran, joka oli helposti opittu.

Hänelle annettiin iltasin suuret summat kulta- ja hopeakolikoita, joilla hän uhkamielisesti pelasi tavallisten pelaajien joukkoon sekaantuneena pankin pelipöydän ääressä. Siten innostuivat muutkin pelaajat yhä innokkaammin yrittämään, nähdessään kuinka huolettomasti tuo sievä, nuori herra voitti tahi hävisi suuria panoksia. Pelin loputtua, aamupuolella yötä, hän suoritti tilinsä pelipankin kanssa, antaen rahat takaisin, ja saaden säännöllisen päiväpalkan.

Mutta kauvanko hän malttoi pitää salaisuutensa! Kolmantena iltana jo, kun jotkut pilkallisesti virnistelivät hänen tuhmuudelleen, kun muka ei osannut oikein viisaasti pelata, hän kiivastuneena julisti että rahat eivät olleet hänen omiaan, vaan pelipankin, joten oli yhdentekevää millä tavoin ne pankille takaisin joutuivat. Hän menetti virkansa.

Pitkäksi kävisi kertoa hänen vaiheitaan seuraavien kahden kuukauden kuluessa. Hän työskenteli lehmien lypsäjänä, paimenena, puunhakkaajana ja senkin semmoisena, mutta ei viihtynyt missään, eikä hänelle juuri mitään maksettukaan, hänellä kun ei ollut taipumusta mihinkään. Vihdoin hän ilmestyi suurelle suomalaiselle kivihiilikaivantopaikalle Washingtonissa, laihana, nääntyneenä, rääsyisenä ja kerrankin ilmeisesti toivottomana.

Säälien hänet otettiin yhteisesti hoidettavaksi.

Kukin avusti häntä paraan kykynsä mukaan; mikä toi paidan, mikä osti kengät, ja asunto ja ruoka oli velaksi, kunnes hänelle saataisiin sovelias työ.

Miesten keskuudessa tuumailtiin hänestä paljonkin. Yleisenä mielipiteenä oli että hänestä saattoi vielä olla toivoa; olihan hänessä jonkunlaista sitkeyttä, koska oli hengissä suoriutunut kokemuksistaan, mutta vaikeaa oli saada häntä oikeaan alkuun. Työpaikkoja kyllä oli kaivannossa, mutta paasi (työnjohtaja) hänet piankin erottaisi, nähdessään kuinka kehnosti työ kävisi.

Onneksi, tahi onnettomuudeksi, sattui paikkakunnalle saapumaan Takku-Erkki, vanha kaivantomies, joka vuosikausia oli ennenkin ollut siellä työssä. Hän otti urakalla tehdäkseen työtä eräässä "pitissä" (aukossa) neljännessä pilarissa, sillä tottuneet urakkamiehet aina ansaitsevat paremmin kuin päiväpalkalla olevat, saaden 120:kin dollaria kuussa. Hänelle ehdotettiin "nuorta herraa" työtoveriksi, sillä kussakin pitissä täytyy olla vähintäinkin kaksi miestä, toistensa apuna.

"Jospa nyt koetan hänet ottaa", tuumasi Erkki hyväluontoisesti. "Pystyneehän toki poraa pitelemään ja kärryihin luomaan, ja kaiketi se aikoinaan saattaa hakata kivihiiltäkin irti pikallaan (kuokallaan)."

Riemu valtasi nuoren herran; nyt oli taas kaikki hyvin. Mielissään olivat kaikki muutkin; oli kuin olisi raskas taakka pudonnut jokaisen hartioilta.

Erkin uusi toveri työskenteli mitä mallikelpoisimmalla innolla, hyvät, vakavat päätökset mielessä. Nyt hän oli vaan koettava saada kokoon matkarahat, jotta pääsisi takaisin kotiinsa, vaikka köyhänäkin. Ei hän ollut luotu maailmaa vaeltamaan, tuumaili hän, ja sai siinä mielipiteessä hyvänsävyistä tukea jokaiselta.

Tuolla maan alla kaivettaessa tehdään varovaista työtä. Eteenpäin tietä louhittaessa mustaan kivihiiliseinään, asetetaan määrättyjen välimatkojen päähän seipäitä lattian ja katon väliin, jotta koko maakerros ei luhistuisi työmiesten niskaan. Noilla seipäillä on uskomaton vastustusvoima, lukuisuutensa tähden; sitäpaitsi jätetään paikka paikoin paksuja kivihiilipylväitä louhimatta, seipäiden tueksi.

Mutta Erkin tarkka silmä keksi että seipäät hänen pitissään olivat alkaneet notkua ja taipua, ja toisinaan kuului heikkoa ritisemistä. Hän kutsui paasinkin tutkimaan asiaa.