Part 1

TYYNEN MEREN RANNIKOLTA

Pieniä kuvauksia

Kirj.

VÄINÖ ANDELIN [Väinö Hämeen-Anttila]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1900.

Toverit!

Kuten näette, olen entisistä päivistämme kyhännyt muutamia muistelmia, yksinkertaisia ja vaatimattomia, muistoksi entisistä oloista, joita kohtalo sittemmin on hyvin suuresti mullistellut. Pyydän vaan teitä tyytymään Tuomas Silmun anteeksipyyntöön: "Hyvästi, pojat! Jos umpimähkään heitellessäni lakkiani olisin sattunut painamaan sen liian syvälle jonkun vanhan veikon päähän, pyydän täten mitä vilpittömimmin anteeksi."

Columbian kalastajat.

Valtavan suuremmoisena ja majesteetillisena soluu Columbia-virta British Columbian kulta-alueilta Canadasta Tyynenmeren hyrskyilevään helmaan. Alkumatkallaan se on rauhallinen joki, mutta saatuaan lisää voimia Willamette-joesta, jonka varrella Portlandin suurkaupunki sijaitsee lähellä Willametten ja Columbian yhtymäkohtaa 105 engl. penikulman päässä merestä, se laajenee laajenemistaan yhä vuolaampana virtana, kunnes se Astorian kohdalla jo on toistakymmentä ja vähän alempana 30 engl. penikulmaa leveä. Se ei ole mikään tavallinen virta, siinä merkityksessä kuin olemme tottuneet virtaa ajattelemaan, sillä se ei ainoastaan juokse mereen, vaan myöskin ylös sisämaahan. Kuusi tuntia se virtaa alas; vähitellen vauhti heikkenee, seisahtuu, ja kääntyy takaisinpäin, kääntäen vedet kulkemaan kauvas ohi Portlandinkin. Aina heti käänteen tapahduttua on virran voima rajuin.

Virran suussa on matalikko, johon aallot aina pauhaten ja hyrskyen särkyvät. Ne ovat "brekersit", kalastajien varma tuho, ken onneton sinne pyörteiden imemänä ajautuu.

Astoria on Columbian vasemmalla eli eteläisellä rannalla muutaman engl. penikulman päässä rannikolta. Sen perusti kuuluisa "turkkikuningas" Astor tämän vuosisadan alussa, saadakseen suuremmassa määrässä harjoittaa kauppaliikettä, turkiksien ostoa, indiaanien keskuudessa. Sen ensimäisten asukkaiden vimmatuista taisteluista verenhimoisten villien kanssa on Washington Irwing kirjoittanut mestarillisen romaaninsa "Astoria eli siirtomaa Kalliovuorten takana". Kaikki yhteys idän kanssa tapahtui meritse Kap Hornin kautta; Yhdysvaltojen sisämaa oli siihen aikaan tuntematon alue. Nyt on Astoriasta paisunut kaupunki, jossa kesäkuukausina on lähemmä 8,000 asukasta ja tavattoman vilkas kalastusliike. Columbian lohta myödään summittain yli koko maailman.

Kadut ovat kaikki puusta, kuten talotkin, postikonttoria lukuunottamatta, joka on valkeaksi muurattu kivirakennus. Rantakatujen alla loiskii meri aina nousuveden ja varsinkin tulvaveden aikana. Suomalaisilla ja kiinalaisilla on kumpaisillakin oma kaupunginosansa, jotapaitsi suomalaisia asuu kymmeniä perheitä kaupungin yläpäässä ja satoja pitkin jokivartta, sen kummallakin puolella, Washingtonin ja Oregonin valtioissa, joiden rajana Columbia on.

Astoriassa on suomalaisia kalastuskautena noin 2,000. Monella kymmenellä perheellä on oma talo. Ensimäiset suomalaiset olivat ulkomaisista laivoista karanneita merimiehiä, jotka edelleenkin ovat suurena osana sikäläisestä suomalaisesta väestöstä. He hankkivat paikkakunnalle tuttaviaan, kunnes se tuli tunnetuksi idässä oleville suomalaisille siirtokunnille ja siirtyminen sinne kävi hyvin vilkkaaksi. Suuret joukot, muuttivat maanviljelijöiksi, kalastaen kesät.

Columbialla ei kalasteta muuta kuin lohta, vaikka esim. kampelat ja sammit olisivat hyvää tavaraa -- halveksien viskataan muut kalalajit verkoista takaisin veteen. Kalastuskausi alkaa huhtik. 10 p. ja kestää elok. 10 p:ään, jotapaitsi, lohien laihoina palatessa kutemasijoiltaan virran ylemmän juoksun varrelta, pienempi osa kalastajia harjoittaa n.k. syyskalastusta syysk. 10 p:stä lokak. 10 p:ään. Syyskalan hinta on hyvin halpa. Muina vuodenaikoina sallii laki kalastaa ainoastaan "syömäkaloja", omaksi ruuaksi.

Saadut kalat viedään "känäreihin" (lohikeittimöihin), joita on kymmenkunta. Keittimöissä, joissa kiinalaiset ovat työmiehinä, lohet asetetaan tinalaatikkoihin, keitetään ja lähetetään maailman markkinoille. Kukin kalastaja rupeaa vakinaisesti koko kalastuskaudeksi pyytämään jollekin määrätylle keittimölle.

Monet ja veriset ovat olleet riidat ahnaiden keittimönomistajain ja kalastajien välillä kalan hinnasta, jonka edelliset ovat väkisinkin saaneet halpenemaan, niin että se nykyään on enää 3 l/2-4 1/2 sentin (17-23 pennin) paikoilla naulalta. Entisinä aikoina kalastajat ansaitsivat omaisuuksia, usein myöskin menettäen omaisuuksia uhkapelillä; nykyään enää pieni osa onnistuu tekemään isompia säästöjä. Entisvuosina kalastajat olivat arvonsa tuntevaa, vapaata väkeä; neljä kuukautta vuodessa kalastivat ja kahdeksan herrastelivat, paitsi mitä kului aikaa verkkojen kutomiseen ja veneiden tekoon, korjauksiin y.m.s. Kymmenen dollarin kultaraha sai viikkokausia olla kadulla, ainoankaan kalastajan alentautumatta sitä ottamaan, kertoo niiltä vuosilta traditsiooni tarpeeksi kuvaavasti. Nykyään suurempi osa naimattomista viettää syksyn ja enimmän osan talvea Washington-valtion kivihiilikaivoksissa.

Suomalainen väestö Astoriassa on parasta mitä missään tapaa. Miehet ovat uljasta, iloista joukkoa, jossa kyllä tapaa paljo huikentelevaisuuttakin, mutta hyvin anteeksiannettavassa muodossa. Vaarallinen työ ja reipas elämä, joka on paljasta urheaa taistelua elementtien kanssa, ikäänkuin puhdistaa luonteet, tahi pitää raukkamaiset ja turmeltuneet luonteet loitolla itsestään. Yhteispyrinnöt ovat erittäin hyvällä kannalla.

Kalastus tapahtuu veneillä, jotka ovat noin 6 jalkaa läpimitaten leveimmältä kohdaltaan ja 16-20 jalkaa pitkät. Nuotilla ja muilla vehkeillä ei kelpo mies alennu kalastamaan. Kussakin veneessä on kaksi miestä, kapteeni ja "pullari" (soutaja). Kapteeniksi rupeaa jokainen, joka keittimöltä saa vuokratuksi tahi omilla varoillaan hankkii veneen ja verkon. Hän saa 2/3 yhteisestä "tienestistä", ja soutaja kolmannen osan. Kapteeni on peränpitäjä, ja laskee ja "pikkaa" (nostaa veneeseen) verkon, soutajan hoitaessa purjeita, soutaessa ja huovatessa verkon vesillelaskussa ja veneeseenotossa, ja pitäessä huolta siitä että matka joutuu silloinkin kun ei ole tuulta purjeissa tahi kun on vastatuuli. Veneessä, on pieni rautauuni, jolla lohirokkaa ja kahvia keitetään, kun pistäytään johonkin lahden poukamaan ankkuroimaan.

Verkot ovat raskaat ja pitkät, kolmesataakin metriä mitaltaan ja 30-35 jalkaa korkeat. Silmät ovat 8 1/2-10 tuumaa laajat. Verkko lasketaan poikittain ajelehtimaan virran mukana, pää kiinnitettynä veneen perään; kun arvellaan saalista kertyneen, se nostetaan ylös, koukku isketään jokaisen lohen niskaan, nuijalla annetaan lyönti päähän, ja kalat heitetään veneessä oleviin puulaatikkoihin.

Joka vuosi hukkuu monta kalastajaa, milloin myrskyssä, milloin brekerseissä tahi tapaturmien kautta. On sattunut että kymmeniä veneitä on pirstautunut yhtenä päivänä. Työ on alkukeväästä hyvin raskasta, ilmat kun ovat kylmät, sateiset ja myrskyiset; kesäkuusta alkaen se on helpompaa, vaikka aina siinä saa vähäväliä tarpeekseen hikoilla. Kalastusta harjoitetaan yötä päivää, useamman vuorokauden eväät mukana. Nousuveden ja laskuveden, "taidin" ja "släkin", suuri vaihtelu tekee sen jännittäväksi, vesi kun muuttelee 12 jalkaa, jokakesäisestä, toisinaan tavattomasta tulvasta puhumattakaan.

Kalastajat ovat pääasiassa suomalaisia, ruotsalaisia ja italialaisia, "teekuja". Sopu kansallisuuksien välillä on hyvä. Yksityisiä jupakoita kyllä sattuu kenen kesken tahansa; ei ole aivan harvinaista, että kapteeni tahi soutaja palaa kauniillakin ilmalla yksinään kotiin -- "toveri oli hukkunut".

Kalastajat asuvat enimmäkseen "komppanioissa", yhteisesti hankkien ruokansa, valiten keskuudestaan isännän ja maksaen tasan, sen mukaan kuin kunakin kuukautena ruokaan kuluu. On myös komppanioita, joissa asukkaat suorittavat määrätyn kuukausimaksun, talonomistajan "poortareina" eli ruokavieraina. Tunnetuimmat komppaniat Astoriassa ovat Taivassalo, Jukola ja Kaukola.

Tällainen on näyttämö, jolla enimmät tässä pikku kokoelmassa löytyvät yksinkertaiset kuvaukset tosielämästä tapahtuivat armon vuonna 1896.

Työlakko Astoriassa.

Pitkin talvea oli huhuiltu että keittimöiden omistajat aikoivat tehdä keskenään liiton kalanhinnan alentamiseksi. Lohesta oli vielä muutama vuosi takaperin maksettu dollari 25 senttiä kappaleelta, oli se sitte ollut suuri tahi pieni. Sitte oli taksa saatu alenemaan 5 senttiin naulalta, johon kalastajat olivat vielä jokseenkin tyytyväisiä. Tekihän se sata dollaria tonnilta, ja vuoden saalis on 6-20 tonnia venettä kohti. Mutta alle viiden sentin naulalta on mahdoton kalastaa, sanoi jokainen kalamies; työ on raskasta ja hengenvaarallista, veneitä menetetään usein ja verkkoja vielä useammin, helposti sattuu 500 dollarin vahinko yhtenä päivänä, ja kalansaalis on ollut meikein vähenemään päin. Ei kuitenkaan iuultu työlakkoa tulevan. Kalamiesten uniooni (liitto) oli varttunut mahtavaksi yhdistykseksi, joka kyllä oli pelottava keittimöiden omistajat asettumasta niin yksimielistä ja päättävää joukkoa vastaan. Ja kun kuultiin että Elmore, yksi isoimpien keittimöiden omistajia, oli saanut kaikki toverinsa suuren sakon uhalla lupautumaan alentamaan kalan hinnan ja pitämään sen halpana, kunnes kaikki yhdessä joko voittaisivat tahi häviäisivät työlakon, kalamiehet arvelivat että asia saataisiin lyhyessä ajassa sovituksi; keskenään niin kateelliset keittimömiehet muka eivät voisi pysyä lujina ja yksimielisinä.

Vähää ennen kalastuskauden alkua ilmoitettiinkin lohen hinnaksi 4 senttiä naulalta. Seurauksena oli että huhtikuun 10 p:nä 1896 ei Columbialla ollut ainoatakaan venettä. Työlakko alkoi.

Päivät kuluivat, ja molemmin puolin alettiin tulla rauhattomiksi. Kalamiesten yhdistys auttoi voimiensa mukaan köyhiä perheitä ruuan ja vaatteiden suhteen; synkeää murinaa ja uhkauksia kuultiin jo kalamiesten keskuudessa. Pienemmät keittimöt alkoivat joutua ahdinkoon; kaloja ei tullut, liike seisahti; jos ei niin suurta uhkasakkoa olisi ollut, pari pikku keittimöä olisi myöntynyt entiseen hintaan, viiteen senttiin, ja toisten olisi ollut pakko tehdä samoin.

Vähitellen alkoi ilmestyä "skäppejä", lakkopettureita, jokunen kalamiesten unioonin omista, huonoimmistä jäsenistä, suurin osa kuitenkin sen ulkopuolelta. Kalaa oli alkanut nousta virtaan yhä runsaammin, joten kiusaus jo senkin johdosta oli hyvin suuri, puhumattakaan siitä että keittimömiehet maksoivat skäpeille 5 senttiä naulalta, saadakseen vaan vähänkin kaloja työlakon kestäessä, jotta keittimöt eivät olisi kokonaan joutuneet työttömiksi. Lakkolaiset puolestaan alottivat ankaran sodan noita pettureita vastaan, jotka tahtoivat itsekkäästi hyötyä perheellisten, vakavampien miesten kustannuksella. Missä tahansa heitä tavattiin virralla, verkot leikattiin poikki, merelle ajelehtimaan, miehet kolhittiin airoilla pahanpäiväisiksi ja veneisiinkin hakattiin reikiä. Mutta mikään ei auttanut: skäpit ansaitsivat parisataakin dollaria yössä, kun virta oli täynnä kaloja, kenenkään muun niitä pyydystämättä; he yrittivät vaan milloin missäkin osassa virtaa harjoittaa kalastusta. Siitä seurasi että lakkolaiset päättivät ampua jokaisen sellaisen roiston, joka ei ankarimmistakaan varoituksista eikä selkäsaunan pelosta ottanut totellakseen.

Huonon ajan merkkejä alkoi näkyä yhä runsaammin, mitä kauvemmin lakkoa jatkui. Kaksi kertaa tunkeusivat naamioidut rosvot pelipankkeihin, puhdistaen ne tyhjiksi, ja katosivat revolveriensa suojassa; useampia katuryöväyksiä tapahtui; kauppiaat alkoivat kieltäytyä myömästä velaksi; keittimömiehet kiristivät heiltä lainatuilla langoilla kudottuja verkkoja takavarikkoon; kaksi katutyttöä myrkytti itsensä; kevytmielisemmät nuoret miehet alkoivat velkojaan maksamatta karata majataloistaan -- mutta varsinaiset kalamiehet pysyivät maltillisena, järjestettynä ja päättäväisenä joukkona, joka ei tahtonut lannistua. Olihan alettu huhuilla että pari keittimöä, kuten esim. Kinneyn, oli jo vararikon partaalla, kun skäppien tuomat kalat eivät voineet saada suuria aikaan niin monen keittimön kesken.

Uniooni piti virtaa tarkasti vartioittuna koko sen alemman juoksun varrella. Vuoronsa jälkeen siellä lakkolaiset kulkivat yötä päivää vaanimassa, useampia miehiä kussakin veneessä. Omituisia olivat varsinkin öiset retkeilyt; tuon tuostakin tuiskahti tuli rannan pensaikoista ja luodit vihisivät veneiden yli, miesten kumartuessa laitojen suojaan; monta tulista takaa-ajoa ja kahakkaa tapahtui Columbialla niinä aikoina.

Viimeiseen asti koetettiin välttää verenvuodatusta, jotta keittimöt eivät olisi saaneet syytä kutsua sotaväkeä paikalle. Yleisö olikin myötätuntoinen kalastajille, ja siitä riippui paljon, sillä esim. Astorian kaupunki oli liikkeen seisahduttua jo kärsinyt noin 600.000 dollarin vahingon ja puolueettomat asukkaat, varsinkin liikemiehet, koettivat saada lakkoa loppumaan kalamiesten eduksi. Vasta toukokuun puolivälissä sai ensimäinen skäppi surmansa. Hän oli irlantilainen, nimeltään Shelby; jo edellisen työlakon aikana hänet oli tunnettu skäpiksi. Hänen asuntonsa oli ylempänä virran varrella, ja kun hän sitte muutti vävynsä luo "vesikontrille", lähelle suomalaisten asutuksia, hänelle annettiin ankara varoitus. Siitä huolimatta hän alkoi kalastella vävynsä kera.

Eräänä yönä kaksi venettä sulki Wallace salmen kumpaisenkin pään. Yksi vene, täynnä synkeitä, päättäväisiä kasvoja, läksi salmen keskelle hakemaan Shelbyä, jonka tiedettiin olevan kalastamassa. Hänet huomattiin pian soutajineen, mutta nämä eivät odottaneetkaan tulevaa tuomiota, vaan ampuivat ensiksi: kourallinen susihauleja iski hyökkääjien keskelle, kaataen kolme miestä, joista yksi, suomalainen, heti kuoli. Noin 60 laukausta kuulivat sitte rannallaolijat; niin vimmatusti kostivat kalastajat röyhkeille skäpeille. Shelby kaatui veneen pohjalle kuolleena, luoti otsassa ja sydämessä; soutajalta luodit lävistivät hatun ja takinkauluksen, ja raapasivat korvalehteä, mutta ikäänkuin ihmeen kautta pelastui hän murhaavasta tulisateesta ja pyörtyi. Hänet otaksuttiin kuolleeksi, veneeseen hakattiin reikä ja se työnnettiin ajelulle, mutta virta vei sen Wallace saareen, josta soutaja pelastui mannermaalle, kuten melkein parasta olikin, sillä hänen vaimonsa lahjoitti hänelle samana yönä perillisen.

Verityöntekijöiden kiinnisaannista luvattiin 1.000 dollarin palkinto. Kunnan sheriffi tähysteli kiikarilla Wallace saarelta vesikontrille ja huomasi että Jolman talon pihalla hommattiin hautajaisia. Hän teki sen luonnollisen johtopäätöksen, että siellä haudattiin edellisenä yönä kaatunutta lakkolaista, varsinkin kun eräällä hautajaisvieraalla oli käsivarsi kääreessä. Hän pistäysikin Jolman taloon tiedustelemaan, mutta isäntä neuvoi häntä heti poistumaan, jos tahtoi elävänä palata vesikontrilta. Sheriffi, joka muuten oli kelpo mies, jättikin asian sikseen. Jokaisen seuraavan verityön tapahduttua määrättiin aina sama 1.000 dollarin palkinto ilmiantajalle; mutta kukaan ei hiiskunut mitään. Noiden miesten kunniantunto on heidän paraita ominaisuuksiaan, he ovat uskollisia tovereilleen ja rehellisiä, joskin olosuhteet ovat hieman "laajentaneet" heidän omaatuntoaan oman käden oikeuden käyttämisessä silloin kun lain puustavi ei riitä heitä suojelemaan.

Muutamat sanomalehdet kääntyivät lakkolaisia vastaan, vääristellen "verenhimoisten ryssäsuomalaisten raakoja julmuuksia" ja katkeroittaen mieliä molemmin puolin. Miehiä ammuttiin sitte useampia, muistaakseni yksitoista, jotapaitsi kaksi kevytmielistä naistakin sai surmansa, mentyään kahden skäpin kera virralle soutelemaan; yön pimeydessä heitä ei huomattu naisiksi, ennenkuin verityö oli alkanut, jolloin oli enää mahdoton jättää heitä todistajiksi.

Yhä kiihkeämmäksi ja katkerammaksi kävi mieliala. Kala oli jo viikkokausia noussut virtaan ja oli vähenemään päin. Paras aika oli ohi, eikä lakosta kuulunut loppua. Eräänä iltana sytytettiin jo yksi keittimö tuleen; komeasti paloi iso rakennus yön hiljaisuudessa perustuksiaan myöten. Seuraavana aamuna Elmore sähkötti Portlandista sotaväkeä keittimöiden ja kaupungin turvallisuutta suojelemaan.

Ja sotaväkeä tuli kokonainen rykmentti, kolme kanuunaa mukanaan. He olivat vapaaehtoisia, räätäleitä, konttoristeja, kauppapalvelijoita ja osaksi parempaakin väkeä, jotka olivat kuin palokuntalaiset; toisinaan harjoittelivat, mutta aina sentään toimivat rauhallisina siviilimiehinä kukin ammatissaan. He asettuivat leiriin postikonttorin vieressä olevalle aidatulle nurmelle. Keittimöiden ympärille pantiin vartijat ja kaupunki asetettiin piiritystilaan.

Kalamiesten mielet olivat kuohuksissa. "_Five cents or nothing_!" (Viisi senttiä tahi ei mitään!) oli lujana tunnuslauseena, joka oli liidullakin kirjoitettuna joka taholla puisissa katukäytävissä ja rakennusten seinissä. Oli nimittäin alettu kuulla ehdotuksia että riita pantaisiin tasan ja lohesta maksettaisiin 4 1/2 senttiä naulalta. Mutta siitä ei tahdottu kuulla puhuttavankaan.

Vihainen kalastajajoukko ympäröitsi leirin. Se taajeni taajenemistaan, ja oli lopulta kahta vertaa lukuisampi kuin sotamiehet. Siinä arvosteltiin ja tuumailtiin, olisiko toivoa tappelulla voittaa paremmilla aseilla varustetut sotamiehet, jotka levottomin silmäyksin kuuntelivat rotevien kalamiesten kylmäverisiä vakuutuksia. Kaikeksi onneksi ei sattunut pienintäkään rettelöä, joka olisi vaikuttanut niinkuin kipuna ruutisäiliössä.

Kolme päivää myöhemmin piti uniooni kokouksen, jossa ilmoitettiin keittimöiden yksimielisesti tarjonneen 4 1/2 senttiä naulalta. Tuskallinen kiista syntyi. Ruotsalaiset, jotka puolustivat sovintoa, sattuivat olemaan enemmistönä; italialaiset ja suurempi osa suomalaisia turhaan panivat vastaan. Päätettiin suostua 4 1/2 senttiin.

Niin päättyi kesäk. 17 p:nä se työlakko, samalla kun uniooni, kalamiesten mahtava turva, varojen puutteessa hajosi. Muutama päivä myöhemmin kuultiin että Kinney olisi juuri tehnyt vararikon ja tuottanut kalamiehille voiton, jos olisi vielä maltettu pysyä lujina.

Siitä asti eivät Astorian kalamiehet ole olleet entisellään. Lohen hintaa on yhä vielä alenneltu, eikä kaupungilla enää ole sitä entistä onnellisen hyvinvoinnin mainetta.

Vielä lakon päätyttyä, pari kuukautta myöhemmin, kaatoivat tuntemattomien luodit kaksi pahinta skäppiä, Whiskyskaun Petersonin ja Meglerin "paasin", toisen veneeseensä, toisen juuri rantaäyräälle, kun he yhdessä uskalsivat julkeasti pistäytyä vastapäätä olevaan Ilwacon kaupunkiin, lakon jälkeiset viikot syrjäseuduilla piileiltyään.

Kovalle otti.

Tilanderin Jussilla oli se vikana, että hän otti kaiken liian hartaalta kannalta -- jos luuli pienimmälläkään tavalla lyöneensä velvollisuutensa laimin, niin siitä seurasi pitkälliset tunnonvaivat, ja samoin, jos joku vastus tuli eteen, hän otti asian liian huolestuneesti sydämelleen. Ensi silmäyksellä hänestä ei sitä olisi luullut: tukeva mies kuin karhu, naama leveä ja pullea (enimmäkseen tyytyväisen luonteen merkki), vankat hartiat ja varsi kuusi jalkaa kolme tuumaa mitaltaan. Mutta kun tirkisti syvemmälle noihin harmaisiin silmiin, niin aina niistä pilkisti esiin sellainen raskas, huolestunut ja tuskitteleva ilme, että oikein pahaa teki.

Sanomattakin arvaa että Jussi oli mallikelpoinen mies työssään -- niinkuin kone. Ollen hyvin harvapuheinen, hän enimmäkseen oli erillään meistä toisista, niin että yleisenä mielipiteenä oli että hän juroudessaan ei voinut tuntea mitään todellista ystävyyden ja toveruuden henkeä.

Mutta se oli väärä johtopäätös. Kun yli viisi kuukautta kestäneen merimatkan perästä ankkuroitsimme keskelle Columbia-virtaa Astorian edustalle ja ensimäiset miehet pääsivät kapteenin luvalla soutamaan maihin, he palasivat sieltä vähää ennen puoliyötä hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Amerikassa muka ei se kuulunut olevan mies eikä mikään, joka ei työllään ansainnut kolmea dollaria päivässä. Hyvää ruokaa söivät maissa kalastajatkin, parempaa kuin Suomessa herrasperheet. Kuka nyt enää jäisi laivaan 20-30 markan kuukausipalkalla kitumaan, mätää puhvelinlihaa syömään, kun pääsee maihin ansiolle! Eräs kalastaja, Iso-Kustu, oli aamupuolella yötä kello kahden tienoissa saapuva laivaan isolla purjeveneellä; hän oli luvannut ottaa mukaansa kaikki, jotka aikoivat karata laivasta.

Ilo vallitsi leirissä. Yhdeksän miestä päätti lähteä. Toiset epäröiden arvelivat paraaksi odottaa vielä jonkun aikaa, ja noudattivat esimerkkiä vasta viikkojen perästä. Yön hiljaisuudessa nuo yhdeksän laittoivat matkatamineensa kuntoon. Jälelle jääneet saisivat keskenään jakaa ne tavarat, mitä he eivät halunneet mukaansa viedä.

Kannella piti säännöllinen yövahti tarkkaavaisesti silmällä, etteivät perämiehet heräisi unestaan ja lähtisi tarkastusretkelle. Kapteeni oli matkustanut Portlandiin.

Iso-Kustu saapui, hiljaa viheltäen. Tavarat hinattiin köysillä alas tilavaan alukseen ja hyvästijättö alkoi.

Tilanderin Jussi oli nukkunut, tahi ollut nukkuvinaan, koijassaan katon rajassa. Nyt hän nousi istualleen ja kysyi liikutetulla äänellä:

"Te lährett' sitt'?"

Vastattiin myöntävästi. Päättäväinen ilme tuli Jussin tuskastuneille kasvoille. Itkunsekaisella äänellä hän selitti, että hän ei halua jäädä, kun paraat miehet lähtevät pois; hyvä oli laiva ja kaikki oli kunnossa, mutta mikäs siinä auttoi. Kiireimmän kautta hän pukeutui, sieppasi osan tavaroistaan mukaansa, joukko lähti ja vene katosi yön pimeyteen.

Aikoinaan läksin laivasta minäkin, muuatta viikkoa myöhemmin. Kolmen kuukauden kuluttua tapasin Jussin Astoriassa soutajana eräällä venekapteenilla. "No kuinka hurisee?" kysyin häneltä. "Tuossapa tuo meneskelee", vastasi Jussi alakuloisena. "Kovasti olen katunut, kun laivasta läksin." Ja hän kertoi tovin aikaa huolistaan. Iso asia oli laivasta karkaaminen. Kapteenikin oli luvannut 75 dollarin palkinnon jokaisesta päästä, joka tuotaisiin laivaan takaisin. Palkinto hänen päästään! se kuulosti kamalalta, arveli Jussi. Ja kuinka nyt saattoi mennä vanhaan maahankaan enää koskaan... Hyvä oli laivassa olla, ja tuli sentään rikotuksi kaikki lupaukset. Merille hän kovin kaipasi takaisin. Ei ollut virralla samaa kuin merellä... laivassa se oli vakavin oltava, mutta kun ei osannut englanninkieltä, niin mitenkäs niihin uskalsi mennä...

Ja Jussi suri ja suri. Kaikki oli hänelle vastuksellista. Aina sitte vielä pelkäsi, että jos ei osaa olla oikein sukkela käänteissä, niin vielä menettää kapteenin verkon. Ja merelle teki mieli... ei saanut rauhaa yöllä eikä päivällä; levottomuus ja tunnonvaivat eivät sallineet viihtyä maissa.

Lopulta otti niin lujalle, että kun kalastuskausi elokuussa päättyi, Jussi lähti kun lähtikin merelle, englantilaiseen parkkilaivaan, huolimatta suuresta pelosta, joka hänen mieltänsä aina ahdisti englanninkielen taitamattomuuden takia.

Tietäähän sen mielessään kuvailla kuinka Jussin matka onnistui. Hän oli luonteeltaan liian juro ja hidas, voidakseen vähääkään oppia kieltä. Komentosanoja hän ei ymmärtänyt ja toverit vihasivat tuota Sven Tuuvaa sydämensä pohjasta.

Laiva kävi Port Piriessa, Australiassa, ja tuli kolmen ja puolen kuukauden kuluttua takaisin länsirannikolle. Jussi parka! Kun hän monien vaivaloisten harhailujen perästä taas saapui Columbian varrelle ja tapasi entisiä tovereitaan, nämä huomasivat että hänen järkensä oli sekaantunut. Hän oli laihtunut luurangoksi ja silmät kiiluivat synkeinä syvällä päässä.