Chapter 6

Kun tyttö aukaisi yhä useampia luukkuja ja ikkunoita, vetäytyi erikäs takaisin salaiseen kabinettiinsa. Liddy kuuli hänen salpaavan oven, eikä hän ollut herraansa oikein tyytyväinen, vaikka hänen täytyi tunnustaa, että tämä jo oli myöntänyt sangen paljon. Hän kokosi jälelle jääneet kynttilän pätkät, jotka hän pani hyvään talteen, ja korjasi pois, mitä vielä rauhattoman yön perästä oli esillä. Hän piti itseänsä ikään kuin koko linnan emäntänä, kun hän sai siinä näin aivan oman mielensä mukaan hallita ja vallita, ja tästä oli hän aivan hyvillänsä. Hän puhdisti ja pyyhki tomut pois ja tepasteli väsymättömällä toimeliaisuudella toisesta huoneesta toiseen. Äkkiä hän pelästyi ison kellon kimeästä helinästä. Kun hänellä nyt oli kaikki toimet -- portinvartian, linnanvoudin, ruuan-keittäjän, kellarin hoitajan, kamaripalvelijan j.n.e. -- niin hän riensi alas rappusia odottamatonta vierasta vastaan-ottamaan. Mutta hän ei nähnyt ketään, havaitsi kuitenkin tarkemmin tutkittuansa todenmukaisen syyn kellon soimiseen. Vetonuoran alla oli vasu, joka sisälsi vadillisen jokapäiväistä ruokaa ja usealle ihmiselle riittävän leivän. Tämä löytö oli hänelle varsin tervetullut, sillä hän oli jo jotensakin nälissään. Hän piti itsensä oikeutettuna käyttämään osan ruo'asta itsellensä, mutta tyytyi kuitenkin vaan leipäpalaseen, ja joi sitten lasillisen kristallikirkasta vettä. Se maittoi hänelle hyvin ja hän toivoi herrallensa yhtä hyvää ruokahalua. Kärsivällisesti odotti Liddy muutamia tuntia hänen ilmautumistansa, vaan juoksi sitten entisen herrasväkensä luo, jonka lapsia hän lupasi joka päivä käydä tervehtimässä, josko vaan muutamaksi hetkeksikin. Kappalainen, joka todellakin tarkoitti hyvää Kaarle herralle ja vaan pakosta oli hänestä luopunut, vahvisti Liddyä hänen päätöksessään pysyä uskollisena. Hilpeästi Liddy sitten hyppeli linnaan takaisin, jossa hän tapasi Kaarle herran kirjoituspulpettinsa äärestä. Liddy pani pahaksensa, ett'ei herra ollut huomaavinaan hänen sisääntuloansa, ja vielä enemmän hän oli pahoillaan siitä, että tämä ystävällisesti lausuttuun kysymykseen: "tahtooko armollinen herra syödä?" vastasi vaan vähäisellä pään nyykähdyksellä. Sitä paitsi hänellä oli tuo ilettävä luukko päässään, jonka Liddy olisi tahtonut nähdä meren syvyyteen upotetuksi. Jotenkin alakuloisena tästä havainnostaan meni hän noutamaan väkiviinalampun päällä lämmitettyä ruokaa. Hän valmisti pöydän niin hyvin, kuin suinkin taisi, ja kun vielä oli jälellä muutamia jäännöksiä entisestä ylellisyydestä, ei ateria ollutkaan pelkkää kuivaa leipää ja kasvaksia. Olipa tyttö vielä löytänyt muutamia vajaita viini-putellia ja asetti nekin pöydälle. Tämä laiha muona ei näkynyt erittäin huvittavan erikästä. Mykkänä kuin kala, kiittämättä Jumalaa hänen antamista lahjoistaan istahtui hän pöytään, kaiveli kahvelilla höyryävässä vadissa, nieli palasen tavattomasta ruoasta ja sysäsi sen sitten inholla pois, jonka jälleen hän särpi muutamia jäännöksiä entisestä ateriastaan ja joi lasillisen vettä, puoleksi sekoitettuna viinillä. Sitten hän viittasi tyttöä ottamaan ruoan pois pöydältä. Tämä teki sen huoaten. Viimein hän rohkaisi mielensä ja sanoi: "minä soisin, herrani, että olisitte tehneet työtä niinkuin minä, silloin tämä hyvä ruoka maistuisi teille niin hyvältä kuin kuiva leipä minulle. Työ on Jumalan kallis lahja, josta on monellainen hyöty."

Erikäs ei virkkanut tähän sanaakaan. Myöhemmin, yön tultua, sanoi hän käskeväisesti: "kynttilä!"

Liddy tutkisteli kynttilävarastoansa, otti muutamia pätkiä, joiden hän arveli riittävän koko yöksi, ja pani yhden niistä sytytettynä kynttiläjalkaan. "Paljon kynttilöitä!" käski herra.

"Unhoitattepa, armollinen herra," vastasi Liddy, "ett'ei meillä nyt enää ole jäljellä kuin aivan vähän kynttilöitä, joita meidän täytyy varsin säästämällä käyttää, ell'ette tahdo ennen pitkää ruveta elämään pilkko pimeässä."

Erikäs käveli nureissaan edes takaisin huoneessansa, milloin istahtaen sohvallensa, milloin kirjoituspöytänsä ääreen, jossa hän vuorotellen luki ja kirjoitti. Vihdoin käski hän Liddyn näyttää häntä alas puistoon. Liddy totteli ja jäi, kun herra oli lähtenyt ulos linnasta, kynttilä kädessä porstuaan odottamaan. Mutta kun herra ei ensinkään palannut, pani hän isomman kynttilän-pätkän jalkaan, laski sen rappusille ja meni takaisin huoneesen, jossa hän samoin kuin eilenkin pani sohvalle maata.

Sikeimmässä unessa hän tunsi itseänsä puisteltavan ja kuuli, vielä puoleksi unelmissaan, erikkään käskevän; "soitantoa!" Hänen oli sangen vaikea tointua unestaan sen verran, että hän jaksoi vetää pelikellojen vieterit, jotka heti rupesivat helisemään. Mutta niiden ääni ei Liddystä nyt ollut niin suloista kuin ennen; hän olisi mieluummin nukkunut. Kun soitanto oli loppunut, sanoi hän: "Armollinen herra! eikö mielenne tekisi mennä makuulle? sitä varten yö on tehty ja kirkas, suloinen päivä valvomiseen. Te käytätte Jumalan järjestyksen aivan väärin."

Erikäs katsahti suuttuneena tokinaiseen puhujaan ja pysyi lujana päätöksessään olla koko yön valveilla ja rasittaa nuorta palvelijaansa moninaisilla toimituksilla.

Sillä lailla kului monta päivää ja yötä, joina Liddy tuskin sai olla rauhassa pari tuntiakaan. Yhä enenevä hermottomuus rupesi häntä raukaisuttamaan ja hänen verevät poskensa nähtävästi vaalenivat. Hän ei enää juoksennellut, vaan hiipi hiljaa huoneissa ja puiston läpi. Aina heikommaksi kävi hänen toivonsa saada erikästä parantumaan. Viimein ei tämäkään voinut olla huomaamatta tuota silminnähtävää muutosta Liddyssä.

"Mikä sinua vaivaa, poikani?" kysyi hän tavattomalla sääliväisyydellä. "Sinä näytät kovin kärsivältä ja uupuneelta."

"Kummastuttaako tuo teitä, armollinen herra?" vastasi tyttö. "Päivällä teidän nukkuessanne pitää minun olla valveilla, ja yöllä taas valmiina teitä palvelemaan. Kauan en voi kestää enää ja paitsi sitä kaikki kynttilät jo ovat lopussa. Teidän täytyy nyt istua pimeässä."

Tämä vaikutti. Kaarle herra käyskenteli puistossa sydän-yöhön asti, kunnes rupesi väsymään, meni sitten levolle ja käski Liddyn tehdä samoin. Tästälähin hän mukauntui päiväjärjestyksen. Nyt ei muu auttanut, täytyi aukaista ikkunan luukut ensimmältään aivan vähän, että tarpeellinen määrä päivänvaloa pääsi sisään. Vähitellen veti Liddy ne yhä enemmän auki, kunnes erikäs oppi sietämään täydellistä päivän valoa. Synkkämielisyytensä ei kuitenkaan ottanut poistuaksensa, vaan näkyi päin vastoin, kuten Liddy huomasi, päivä päivältä enenevän hänen pitkällisistä käynneistänsä salaisessa kabinetissaan. Jospahan tyttö olisi tietänyt, mikä salaisuus siinä oli peitossa!

"Mitä sinä luet?" kysyi eräänä aamuna erikäs, havaittuansa Liddyn istuvan kirjastossa lukemassa erästä paksua kirjaa.

Tyttö näytti sormellaan erästä raamatun lausetta ja sanoi: "tässä on kirjoitettuna: murhe on tappanut monta ihmistä, eikä kelpaa mihinkään."

"Kuka sitä sanoo?" kysyi erikäs innolla.

"Eräs mies, Jesus Sirach, joka eli ennen Kristuksen syntymää," vastasi Liddy. "Se, mikä oli totuus enemmän kuin tuhat vuotta takaperin, se on totuus vielä tänäkin päivänä. Murhe ei kelpaa mihinkään. Älkää katselko minua niin synkeästi; vaikka vielä olen lapsi, puhun minä kuitenkin omasta kokemuksestani. Minulla ainakin olisi syytä alakuloisuuteen. Sillä monta surullista seikkaa on minulle tapahtunut lyhyellä elämäni ajalla. Olen ollut hengen hädässä, olen kadottanut rakkaat vanhempani, olen nähnyt paljon vaivaa ja puutetta, ja minun täytyy nyt palvella sen sijaan, että minulla ennen oli palvelijoita. Mutta kuitenkin olisin tyytyväinen, jos vaan voisin lievittää teidän surumielisyyttänne. Sillä sellainen alakuloisuus, sanoo minun raamattuni, tuottaa kuoleman. Murheellanne te vaan turmelette terveytenne ja elämänne. Ja joka omaa itseänsä vahingoittaa, sitä voipi syystä sanoa pahantekijäksi. Näettehän, minä olen pannut kaikki raamatun lauseet merkkiin, jotka teihin sopivat, eikä teidän pidä suuttuman minuun; sillä ne eivät ole minun sanani, vaan Jumalan sanoja. Kauan aikaa olen jo hartaasti halunnut saada puhua teille totuuden, ja kun nyt kerran olen päässyt alkuun, täytyy minun puhua suuni puhtaaksi. Raamattu sanoo: joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen pidä syömänkään. Ymmärrättekö nyt, miksikä ruoka ei maita teille? Sentähden, ett'ette tahdo tehdä työtä. Se on teille aivan ansaittu rangaistus siitä. Ja joka saattaa tehdä jotain hyvää eikä sitä tee, hänelle se on synti. Se on synti, ett'ette noudata isänne tahtoa siinä, mitä hän teiltä vaatii; synti sekin on, että vaivaatte minua yöt päivät itsepintaisuudellanne. Se on synti, että aivan aikasin noustessanne sanotte: hyvää huomenta, lepo-aikaa; se on synti, että teette ruumiinne vanhaksi ennen aikojaan. Olettehan vasta kuudennella neljättä! Rumalla parrallanne ja uuttuneilla kasvoillanne te näytätte kuudenkymmenen vuoden vanhalta ukolta."

Erikäs kuunteli tätä puhetta kummastuksissaan, suu auki. Kun Liddy viimein hengästyneenä taukosi puhumasta, sanoi erikäs puoleksi Liddylle, puoleksi itselleen: "Lapsihan tuo vaan on!" -- Sitten hän kiireesti lähti salaiseen kabinettiinsa, ikään kuin peläten nuhdesaarnan jatkamista. Tämä ei kuitenkaan ollut ilman hyviä vaikutuksiansa. Se näyttihe alussa siinä, että Kaarle herra kohteli Liddyä paljon säästäväisemmin ja itse toimitti monta tehtävää, joita hän ennen oli vaatinut palvelijoiltansa. Hän rupesi myös pitemmältä puhumaan Liddyn kanssa, ja tiedusteli hänen taitoansa tavallisissa tieteissä, joita jokaisen ihmisen, joka ei tahdo pysyä aivan sivistymättömänä, tulee omistaa itsellensä. Hän huomasi, että Liddy tiesi enemmän, kuin hän oli luullutkaan, ja alensi itsensä melkein joka päivä antamaan hänelle opetusta vielä puuttuvissa opinhaaroissa. Kun tuli luonnontieteen ja erittäinkin kasviopin vuoro, osasi Liddy taitavasti toimittaa niin, että erikäs sovitti opetuksensa eläviin kasveihin, jonkatähden hänen usein päivälläkin täytyi käydä puistossa tiedonhaluisen oppilaansa kanssa.

Tämän johdosta sai Liddy tilaisuutta vieläkin tehdä toisenkin yrityksen nuoren herransa parantamiseksi.

"Olipa vahinko", sanoi tyttö eräänä päivänä, "että käytävät näin metsistyvät, kun ei kukaan hoida puutarhaa ja minä vielä olen liian pieni kelvatakseni puutarhuriksi. Onpa vahinko, että nämät päärynät, persikat, pähkinät, omenat ja muut hedelmät puussa mätänevät ja näivettyvät, taikka putoovat mäsäksi maahan. Kun nyt puutarha kerran on jätetty teidän haltuunne, voisin minä viedä ne hedelmät, joita ette jaksa syödä, kaupaksi ja niillä saada monta killinkiä. Silloin minä voisin hankkia kaiken, mitä teiltä nyt puuttuu, niinkuin kynttilöitä, sokeria, teetä j.n.e. eikä teidän tarvitsisi sitä keltäkään kerjätä."

Erikäs huomasi tämän aivan oikeaksi. Ennen pitkää oli Liddyllä ilo nähdä herransa istuvan puussa hedelmiä ottamassa -- nähdä, kuinka hän kitki ruohon käytäviltä, hakkasi pois vesoja, käänsi kukkapenkit ja ryhtyi muihinkin töihin. Työn halu heräsi ja hänen surumielisyytensä yhä lieventyi, ruoka rupesi maittamaan, tulipa unikin, ja hän alkoi uudelleen voimistua ja käydä pulskeaksi. Liddy ei kuitenkaan vielä saanut häntä ottamaan ruiskukannua, ammentamaan siihen vettä ja kastamaan kukkia. Hän kammosi vettä yhtä paljon kuin ennenkin ja karttoi sen läheisyyttä, vaikk'ei hän sitä nähnytkään. Liddy huomasi tämän selvästi eräänä päivänä, kun erikäs hänen kanssansa oli kulkenut tavattoman kauas siihen puiston osastoon, joka oli lähinnä vanhaa linnaa. Kun he olivat tulleet erään sangen korkean ja pääsemättömän pensas-aidan luo, jonka takana vähän matkan päässä vielä korkeampi muuri kohosi, vaaleni erikäs ja sanaakaan hiiskumatta kääntyi hän kiireesti takaperin. Liddy kysyi, minkätähden hän teki niin, vaan ei saanut mitään vastausta. Uteliaisuus ajoi hänet kappalaisen luo ja siellä hän sai tietää, että pensas-aidan ja muurin takana oli se suuri järvi, joka oli vanhan ja uuden puiston rajana, ja että molemmat, sekä pensas-aita että muuri, olivat laitetut, erikkään hartaasta pyynnöstä, estämään vihattua järveä näkymästä.

Myrskyt ja raju-ilmat tuottivat erikkäälle aina suuren levottomuuden; mutta Liddyn esimerkki oli kuitenkin vaikuttanut häneen niin paljon, että hän oli päässyt kaikesta lapsellisesta pelosta.

Erikkään mielenmuutos, jos kohta askel askeleltakin tapahtuva, ei saattanut kauan pysyä salassa hänen isältänsä. Se tapahtui kappalaisen sekä Liddynkin kautta, joka tuon tuostakin tuli vanhaan linnaan pyytämään herrallensa kaikellaista, jota välttämättömästi tarvitsi. Vanha herra piti tyttöä hänen ainoan, rakastetun poikansa parantajana ja kohteli häntä sen mukaan. Sitä enemmän hän rupesi pitämään Liddystä, jota enemmän hän oppi tuntemaan tämän viehättäviä ominaisuuksia. Mutta tässäkin kävi toteen sananlasku, ett'ei ole niin hyvää, ett'ei pahaa rinnalla. Jota hilpeämmäksi erikäs muuttui ja jota ystävällisempi hänen isänsä oli, sitä enemmän rupesi lordin mahtava suosittu, hänen hovimestarinsa, osoittamaan silminnähtävää nurjuutta, jopa vihaakin Liddylle ja hänen toimellensa. Voudin synkkä katsanto ja uhkaavaiset silmäykset ja sanat saattoivat tytön kammoksumaan käyntiä vanhassa linnassa, ja hän tuli vaan ani harvoin tuon ilkeän miehen näkyviin. Mutta hän huomasi myöskin mielipahaksensa, että tämä ikäänkuin saaliinhimoinen peto väijyen hiiviskeli ympäri heidän-puolisessa puistossa. Hänen siellä olonsa herätti tytössä salaisen kauhun, jonka syytä tämä ei voinut itsellensä selittää, vaan jonka tähden hän iltasilla harvemmin kuin ennen käveli puistossa.

KYMMENES LUKU.

Hauskoja vieraita.

Syksy alkoi kellastuttaa puiden ja pensaiden lehtiä ja irroittaa niitä emistänsä, oksista. Päivät kävivät lyhyemmiksi, illat pitemmiksi ja kolkommiksi. Muutaman viikon kuluttua puisto jo kukaties olisi parasta koreuttansa vailla. Vaikk'ei erikäs vielä ollut täydellisesti entisellään, oli hän kuitenkin paranemaan päin. Kolmen asian suhteen hän vielä oli eriskummainen: hän ei luopunut vanhasta puvustaan eikä parrastaan ja kammosi vettä niinkuin Liddyn tullessakin. Sitä paitsi hän joka päivä oleskeli vähintäin yhden tunnin salaisessa kabinetissaan, jossa tuo tunnettu peite oli, -- Liddyn mielestä se oli ikäänkuin kielletty puu paratiisissa. Liddy piti vielä luukkoansa ja salasi erikkäältä oikean sukupuolensa ja ristimänimensä. Hän oli tehnyt itselleen sen lupauksen, ett'ei hän näitä ilmoittaisi, ennenkuin erikäs luopuisi tuosta ilettävästä parrasta ja luukosta. Auringon virvoittava, lempeä paiste muutamana kirkkaana iltana houkutteli tyttöä alas puistoon siksi ajaksi, kun hänen herransa oli salaisessa kabinetissa. Sattumalta hän tuli sen pensas-aidan luokse, jonka läheisyydestä herra tuonain niin äkkiä oli palannut takaisin. Miettiväisenä nosti hän sinisilmänsä ja pyhkien pitkät kiharansa pois otsalta katseli hän sitä viheriätä kasvi-muuria, jolla ei ollut mitään lomaa eikä aukkoa. Yhtäkkiä häntä säikähytti erilleen taivutettujen oksien rasaus, aivan hänen lähellänsä. Peläten jonkun pedon taikka lordin peloittavan hovimestarin tulevan hänelle pahaa tekemään, kääntyi hän jo pikaisimpaan pakoon; mutta samassa kuuli hän rukoelevan äänen pensas-aidasta päin, josta nyt käsi ja kädessä vanha hattu joutui näkyviin. Kerjäläinen, köyhä raukkahan se siis vaan olikin, joka tuli häneltä almua anomaan. Mutta mitenkä se oli päässyt pensas-aidan taakse, joka kappalaisen kertomuksen mukaan oli ympäröittynä muurilla, ja minkätähden hän siellä oli? Ja mitä Liddy nyt voisi antaa tälle miehelle, kun hänellä ei ollut äyriäkään rahaa? Tytön tätä hiljaa itsekseen miettiessä rupesi kerjäläinen toisellaisella äänellä kyselemään asioita, jotka eivät ensinkään kuuluneet hänen ensimäiseen pyyntöönsä. Hän tahtoi tietää, kenenkä tämä hovi oli, palveliko sen omistaja kuninkaallisessa laivastossa, oliko tässä kunnassa rauhantuomaria ja muita sellaisia asioita.

Jota kauemmin Liddy kuunteli tätä jotenkin vieraalta soivaa Englannin-kielistä puhetta, sitä tutummalta se hänestä kuului. Saadaksensa selkoa siitä, kuka puhuja oikeastaan oli, täytyi hänen ajatella kauas, kauas takaisinpäin; se kaikui ikään kuin haudan tuolta puolen toisesta maailmasta. Hänen päätänsä pyörrytti -- mutta samassa epätietoisuuden verho poistui ja huuto: "Vilho, oi Herra Jumala, onkohan tuo mahdollista?" pääsi kalliilla äidinkielellä hänen vapisevilta huuliltaan.

Pensas-aidan risukosta, joka teki veriset naarmut hänen poskeensa, tunkihe eräs huonoihin vaatteisin puettu mies tuimasti esille. Kun hän nousi pystyyn ja äänetönnä katsoi Liddyä silmiin, tunsi tämä henkensä pelastajan, kuolleeksi uskotun, kaivatun Vilhon. Kun he nyt ilosta itkien toisiansa syleilivät, keikahti toinenkin henkilö pensastosta näkyviin, astui onnellisten viereen ja halusi ottaa osaa jälleen näkemisen iloon. Se oli kalastaja Donner, jonka vanha kostonhimoinen Wäber oli myönyt, samoin kuin Vilhonkin, Englantilaisen sotalaivaston palvelukseen. Sattumus, taikka oikeammin Jumala, oli johtanut asiat niin, että nämät molemmat onnettomat joutuivat samaan laivaan, josta he sittemmin yhdessä pääsivät pakenemaan. Tätä nykyä he kuleksivat ympäri maata pyrkien johonkin kaukaiseen satamaan, josta toivoivat pääsevänsä rakastettuun Helgolantiinsa takaisin. Donner pyyhkäsi kaksi isoa kyyneltä silmistään kuullessansa, että hänen vaimonsa oli pysynyt uskollisena ja rehellisesti elättänyt sekä itseänsä että lastansa. Mutta ankaran koston uhkasi hän vanhalle Wäberille ja ainoastaan Liddyn kertomus, miten Jumala jo oli tälle kaikki kostanut, saattoi hänen mielensä rauhoittumaan.

Nyt ruvettiin vakaisesti neuvoittelemaan, mitä olisi tehtävä. Tarkoin mietittyänsä päättivät ystävämme, että Liddy antaisi erikkäälle tiedon asiasta, kuitenkin ilmoittamatta pakolaisten olopaikkaa, ennenkuin hän oli tiedustellut isäntänsä mielipidettä heistä.

Hän lupasi myöskin toimittaa heille ruokaa, ja oli vaan huolissaan siitä, missä he saisivat seinän suojaa tämän kylmän yön ajaksi. Miehet nauroivat Liddyn hädälle ja kehuivat kyllä viettäneensä kolkompiakin öitä taivas-alla, eivätkä liioin olleetkaan yösijan puutteessa.

"Voi!" sanoi Liddy, "kunpa vaan tietäisin, ett'ei tuo vanhan herran ilkeä hovimestari olisi meitä väijymässä, voisin aivan helposti viedä teidät linnaan, jossa on huoneita yltäkyllin. Tämä sopisi monestakin syystä. Minä tietäisin, että te olisitte turvassa, ja voisin myös kohta antaa teille tiedon siitä, mitä herrani teistä päättää."

"Hovimestari kaiketi on lurjus?" murahti Donner, "sillä niinpä useammat ovat, jotka toisia väijyilevät. Kun en saata täyttää kostoani vanhalle Wäberille, tahtoisin siirtää sitä toiseen konnaan ja antaa hänen maistaa merimiehen nyrkkiä, jotka usein ovat maksaneet velkansa kipeästi koskevalla rahalla."

"Eipä hänestä paljon hyvää puhuta," vastasi Liddy, "vaikk'en sitä sen vuoksi mainitse, että tekisitte hänelle pahaa, sillä sen on Jumala viidennessä käskyssä kovasti kieltänyt. Mutta semmoinen huhu käy, että hänen tekisi mieli periä vanhaa herraa, ja sentähden hän vihaa minun herraani, erikästä, jonka hän pitää loukkauskivenä. Puhutaan myöskin, että hän koettaa kartuttaa ja kostuttaa eripuraisuutta isän ja pojan välillä sekä kaikin keinoin estää nuoren herran naimista."

"Jos yhdessäkään noissa huhuissa on perää," lausui Donner, "hän ansaitse saada aika tavalla selkäänsä. Tulkoonpa vaan minun silmäini eteen! Kourani, jotka eivät pitkään aikaan ole vetäneet purjeen nuoraa eivätkä solmua sitoneet, haluavat kerran taas saada jotakin tehtävää. Mutta mistä tuon kunnon miehen tuntee, jos se kerran meidän näkyviimme joutuu?"

"Teitä varoittaakseni, vaan ei saattaakseni teidän tappelun-himoiset kouranne hänen kimppuunsa, ilmoitan teille, että hovimestarin helposti tuntee hänen kiharaisesta tukastaan ja kesakkoisesta, pöhöttyneestä naamastaan. Hänen hartioillansa olisi tarpeeksi leveyttä kahdelle miehelle, mutta kaulasta ei ole paljon tietoa."

"Kuule tyttö!" sanoi matruusi naurahtaen, "kelpaisitpa, luulen ma, poliisivirkaan. Sinun kirjoittamasi ilmoitus minun halvasta persoonastani kyllä minut ilmi antaisi. Vaan näythän, nuori liittolaisemme, seisovan ikäänkuin kuumilla hiilillä. Menkäämme takaisin omaan mökkiimme."

Luvattuaan tulla pian takaisin erkani Liddy ystävistään ja riensi linnaan, jossa hän nyt hartaasti odotti herraansa.

Donner ja Vilho pujahtivat takaisin pensas-aidan läpi ja hiipivät sitten pitkin muuria oppiaksensa paremmin tuntemaan, kuinka turvallinen heidän nykyinen olopaikkansa oikeastaan oli. Kun ei muurista näkynyt tulevan loppua ollenkaan, virkkoi Donner: "mäyrät, ketut, kaniinit, jopa kaikki nelijalkaiset maan alla asujat pitävät aina luolissansa enemmän kuin yhden aukon avoinna, jonka kautta hätätilassa pääsevät pakoon. Sopiiko meidän olla heitä typerämmät? Vilho, pidäppäs varalta, ett'ei vieraita aluksia pääse meidän kulkureitillemme, sill'aikaa kuin minä kiipeen ylös mastonkoppiin keksimään uusia maita. Olisipa häpeä, jos tällä lyhyellä lupa-ajallamme olisin unhoittanut kapuamisen, niin ett'en pääsisi tämän muurin päälle, joka ei suinkaan ole erin korkea!"

Onnellisesti voitettuansa kaikki esteet riippui Donner molemmista käsivarsistaan muurin päällä ja kurkisti kuroitetulla kaulalla varovasti sen yli. Sitte hän jälleen rupesi kipuamaan alas ja puhui kuuntelevalle Vilholle: "tuolla on kaikellaista, jota meidän sopii käyttää hyväksemme. Ensiksikin erään tornin rauniot tiheässä petäjikössä, ja toiseksi iso järvi, jonka rannassa ikäänkuin meitä varten vene on ankkurissa. Torni on oleva meidän kajuuttimme, joka suojelee meitä pahoilta ilmoilta, ja pursi on pelastuskeinona vainoojien kynsistä. En mistäkään hinnasta enää tahtoisi saada kunnian olla sinitakkina Brittiläisen majesteetin laivastossa. Mutta kun hädän ja vaaran aikana tie muurin _ylitse_ saattaisi viivyttää meitä, niin on kukaties paras, että koetamme raivata tien sen _läpitse_. Tällä rautakangella, joka on jäänyt minulle muistiksi merimies-elämästämme, voimme kaivaa melkoisen läven tähän kiviseen laivankylkeen." -- "Eiköhän olisi parempi," väitti Vilho, "että kaivaisimme reiän siihen paikkaan muurissa, joka on vastapäätä pensas-aidan aukkoa, niin voimme hädän tullessa pikemmin pelastua?"

"Poikani," vastasi Donner, "sinä olet vielä nuorukainen, muuten olisi kokemus sinulle parempaa opettanut. Paina siis mieleesi se sääntö, että paetessa ei pidä koskaan kulkea suoraan, eikä koskaan kaivaa salareikää vastapäätä toista, ellei tahdo huojentaa takaa-ajoa vihollisille. Vaikka nyt vainoojat näkisivät meidän pujahtavan pensas-aidan aukosta ulos, olisivat he kuitenkin epätiedossa, olemmeko juosseet pitkin muuria oikealle vai vasemmalle, ja kuluttaisivat sillä lailla aikaa, joka sinun ehdoituksesi mukaan ei suinkaan tapahtuisi."

Vilho suostui kumppalinsa tuumaan ja molemmat kävivät kiivaasti työhön käsiksi. -- "Kuten näet," sanoi Donner, "on muuri tehty tasaisista kivistä. Kun vaan ensin olemme tehneet pienenkin aukon, tulee työ käymään vallan helposti. Viimeistä kivikerrosta tuolla puolen muuria emme huoli ottaa pois, ennenkuin lähdemme yökortteriimme."

Pian oli muuriin tehty reikä, jonka jälkeen he menivät takaisin pensas-aidan aukolle Liddyä vartomaan. Tämä tulikin pian. Hän toi heille ruokaa, mutta myöskin sen ikävän sanoman, että hänen herransa yhä aikaili kabinetissaan, jonkatähden Liddy ei saanut häntä puhutella. Hän pyysi ystävänsä sydän-yön aikana tulemaan linnaan, jossa hän toivoi voivansa antaa heille tarkempia tietoja. Sitten hän juoksi takaisin linnaan.

"Mennäänhän nyt ankkuriin tuohon torniimme," virkkoi Donner "saadaksemme rauhassa nauttia näitä makeita. Onpa jo kyllin pimeä, niin ett'ei helposti voi huomata meidän läpikäytäväämme; tekisipä mieleni pari tuntia venyä rippu-matossani, sillä minua vähän nukuttaa."

Perille tultuansa Donner aivan tarkasti tutkisteli raunioita, ja vakuutti sitten, että kohta rappujen alla oli paras ja turvallisin piilopaikka. "Siihen on yhdistetty," sanoi hän, "kaikki etenkin meille suotuisat edut. Se on pimeä, salainen, ja siihen päästäksensä täytyy ensin kiivetä miehen korkuiselle muurilla, jonka tähden sitä hätätilassa voisi puolustaa vähäistä vihollis-joukkoa vastaan. Sitä paitsi saattaa muurin aukosta katsella seutua."