Chapter 4

Vilho raukka katsoi surumielisesti rukoillen enoansa, joka käänsi kasvonsa pois ja hajamielisenä heilutteli koukkuköyden päätä. Sitten hän katseli tanssivia aaltoja, joihin hän nyt elämäänsä kyllästyneenä olisi heittäynyt, jos eivät ympärillä seisovat matruusit vastustamattomana esteenä olisi seisoneet hänen tiellänsä. Hän katseli heidän tukevia jäseniänsä, heidän kovia uhkaavia nyrkkejänsä ja huomasi siitä, että kaikki vastustaminen olisi turha. Mitään sanomatta astui hän perämiehen käskystä toiseen veneesen ja vasta sitten, kun juopa hänen ja kavalan kalastajan välillä levenemistään leveni, sai hän puheensa takaisin.

"Eno!" huusi hän vapisevalla äänellä, "Jumala antakoon teille anteeksi, mitä olette tehneet minulle, onnettomalle nuorukaiselle. Jos tahdotte jälleen sovittaa tehtyä vääryyttänne, niin pitäkää tätiäni hyvänä, älkääkä hyljätkö Liddyä."

Yhä isoneva väli ja aaltojen loiskina estivät kalastajan kuulemasta uljaan nuorukaisen sanoja. Pian oli vene kadonnut syvään langenneen Wäberin näkyvistäkin. Aikailematta kääntyi tämä takaisin saareen päin.

KUUDES LUKU.

Työ palkan perii.

Vasta yön selkään tuli Wäber aivan juopuneena takaisin kotiinsa.

Liddy makasi jo halvalla vuoteellaan; mutta rouva Wäberiä oli huoli miehestään ja sisarensa pojasta pitänyt valveilla. "Missä on Vilho?" huusi hän miehellensä, kun tämä hoiperrellen ja ilman kumppalittansa astui tupaan.

Kun rouva Wäber monta kertaa oli toistanut kysymyksensä, vastasi kalastaja vihdoin änkyttäen: "mitäpä minä tiedän? eikö hän ole täällä? olenko minä hänen kaitsijansa? onhan poika jo kylliksi vanha pitämään itsestänsä huolta."

Juoppo-lalli vaipui vuoteellensa ja kornasi muutaman minutin kuluttua pitkään ja kovasti. Vaimon tuska eneni joka sekunnilta. Hän juoksi rantaan etsiäksensä Vilhoa veneestä, vaan ei löytänyt häntä sieltäkään. Siitä huolimatta, että kukaties hurja miehensä rupeisi häntä rääkkäämään, herätti vaimo hänen unesta ja kiljaisi taukoomatta kysymyksen hänen korvaansa. Tästä heräsi Liddykin ja yhdisti äänensä kasvatus-äidin huutoon, saadaksensa selitystä Vilhon poissa olosta.

Lakattuansa raivoamasta siitä, että hänen unensa häirittiin, sanoi kalastaja: "Tuon kelvottoman nuorukaisen ovat kalat vieneet. Hänen piti vetää koukku-köyttä veneesen, mutta horjahti ja suistui mereen, ja sinne hän jäi. Onko se minun syyni?"

Lausuttuansa nämät hirveät sanat, joita kuullessa rouva Wäber ja Liddy milt'eivät joutuneet tainnuksiin, nukkui tuo törkeä mies uudelleen kuurona ja tunnotonna omaistensa haikeille valituksille.

Vilhon katoamisen perästä oli koto-rauhan viimeinenkin jäännös hävinnyt. Enemmän kuin milloinkaan oli Wäber juopumuksen orjana. Se apulainen, joka hänen täytyi ottaa Vilhon sijaan, oli raaka, pahantapainen ihminen; sillä paremmat kyllä varoivat menemästä yleisesti tunnetun ja halveksitun juomarin palvelukseen. Sellainen asiain laita ei voinut kauan kestää ja muutos oli tapahtuva tavalla tahi toisella. Se tapahtuikin, mutta toisin, kuin oli aavistettukaan.

Kaksi vuotta oli Liddy elänyt Helgolannin saarella. Hän oli täyttänyt kaksitoista vuotta, ja viime aikoina enimmästi elänyt niistä lahjoista, joita rouva Donner, vähistä varoistansa, ja myöskin herra pastori tavan takaa antoivat hänelle. Nyt hän oli rouva Wäberin ainoa lohdutus ja sentähden tälle tuiki tarpeellinen.

Muutamana sumuisena iltana oli suurin osa saaren miesväestä yhdessä seurassa lähtenyt kalastusretkelle. Noin kaksisataa venettä oli sumu-ilmassa ulkona aavalla merellä. Hämärän tultua nousi kova tuuli, joka pian kiihtyi rajuksi myrskyksi. Jo oli sydän-yö, mutta ei vielä yksikään kalaveneistä palannut takaisin ja aallot olivat nyt niin korkeat, että ne helposti olisivat satojakin veneitä kerrassaan kaataneet. Pitkin rantaa seisoivat vaarassa olevien kalastajien vaimot ja lapset, valittaen, vapisten ja rukoillen Jumalaa. Heidän hätähuutonsa voitti rajujen aaltojenkin tyrskyn, eikä kukaan heistä pitänyt lukua myrskystä, sateesta ja yön kylmyydestä. Viimein johtui heille mieleen se neuvo, että sytytettäisiin valkea noille tuulen ajelemille, merellä kulkeville veneille merkiksi, joka osoittaisi heille tien kotosaareen. Kaikkiin lyhtyihin, mitkä saatiin käsille, sytytettiin valkea. Lyhtyjen kantajat, monta sataa luvultaan, nousivat muitten asukasten kanssa saaren korkeimmalle huipulle, likelle vanhaa valotornia, ja antoivat, tuulesta ja myrskystä huolimatta, valonsa loistaa pilkko pimeään, ja odottivat hartaasti toivoen ja rukoillen omaistensa kotiintuloa. -- Heidän odotuksensa ja toivonsa ei ollutkaan turha. Parvittain ja vähillä väli-ajoilla tulivat kalastajaveneet rantaan, vastaan-otettuina vartoojien riemuhuudoilla ja niiden tuskallisilla kysymyksillä, jotka vielä omaisiansa kaipasivat. Noin kello kolmen aikana aamulla olivat kaikki veneet miehinensä onnellisesti kotiin saapuneet, paitsi yksi ainoa, vanhan Wäberin. Hänen vaimonsa oli myös Liddyn kanssa viettänyt tämän hirmuisen yön rannalla. Kun muut olivat iloisina palanneet kotiin miehinensä, poikinensa ja isinensä, oli hän nyt ainoa, joka toivotonna jäi meren rannalle seisomaan. Jokaiselta rantaan tulevalta veneeltä oli hän kuulustellut miehensä kohtaloa, alinomaa oli hän kertonut kysymyksensä, ja vihdoin hän sortuneella äänellä kääntyi viimeisen puoleen. Tämä toi hänelle sen hirmuisen sanoman, että hänen miehensä vene luultavasti oli aattoihin uponnut. Vähän matkan päästä oli hän kuullut Wäberin haukkuvan renkiänsä, jonka kanssa tämä oli joutunut riitaan rommipullosta. Kohta sen jälleen oli raju, ankara huuto kaikunut halki ilman, ja sitten ei venettä enää näkynyt.

Suruunsa sortuneena seisoi onneton vaimo pauhaavan meren rannalla. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa, ja sadevesi tippui niistä samoinkuin hänen vaatteistansakin. Luoden surun lakastuttamat silmänsä tähdittömään taivaasen, väänteli hän äänetönnä työhön tottuneita, käsnäisiä käsiänsä, ja ikään kuin nuori viiniköynnös kiertelee vanhan kuoleutuneen puun runkoa -- niin Liddykin hyväillen ja tukien vasemmalla kädellään syleili hyväntekijäänsä, oikealla yhä kantaen palavaa lyhtyä. Silmistä valuvat kyyneleet sekaantuivat sadepisaroihin, jotka virtasivat nuoren tytön kasvoja alas.

Näin he seisoivat kauan aikaa liikkumatta, mitään puhumatta. Viinein tunki onnettoman lesken sydämmen pohjasta nämä sanat: "Herra! älä käy tuomiolle hänen kanssansa, vaan ole hänelle armollinen." Vähän tointuneena lisäsi hän sitten: "rakas Liddy! rukoilkaamme, että Jumala armahtaisi hänen kurjaa sieluansa."

Ja he rukoilivat raju-ilman pauhatessa. He rukoilivat niin, kuin sopiikin -- hartaasti, Jumalan tahdolle alamaisina. Sammumaisillaan kiilui valkea lyhdyssä; sitä tulisemmin paloi innostuksen liekki rukoilevaisten sydämmessä. Se tunkeusi pilvien kauhun ja pimeyden kautta taivaasen ja näytti heille kauniimmassa kuin tähtien valossa taivaallisen Isän, joka on itse rakkaus ja mielellään kuulee vanhurskaan rukouksen, kun se on totinen. Hänen henkensä -- rauhan ja lohdutuksen henki -- laskihe alas rukoilevien sydämmiin, niin että he vahvistettuina lähtivät kotiin ja levollisina jaksoivat ajatella tietämätöntä tulevaisuutta.

Wäberin venettä ei sen koommin nähty, ja hänen sekä hänen apulaisensa perikato huomattiin varmaksi. Leski sai pienen raha-avun kalastaja-kassasta, kuitenkin sillä ehdolla, että hän käyttäisi sen omaksi hyödyksensä eikä tuon vieraan lapsen elakkeeksi. Tästä vielä enemmän lannistunut vaimo alkoi luopua koko luvatusta avun saannista, päästäksensä tuosta vaikeasta ehdosta; mutta Liddy esti tämän alttiiksi antavan rakkauden osoituksen. Hän oli kuullut erään Englantilaisen upsierin, joka pian oli saava eron palveluksestaan ja lähtevä kotiin Englantiin, etsivän nuorta tyttöä pienen lapsensa hoitajaksi. Äkkiä päätti hän ruveta tähän palvelukseen sen kautta päästääksensä kasvatus-äitinsä kaikesta huolesta. Erinomaisen suloiselta tuntui hänestä se ajatus, että hän kenties kerran säästetyllä palkallansa saattaisi maksaa suuren velkansa kasvatus-äidillensä. Ennenkuin hän tarjousi upsierin palvelukseen, antoi hän tiedon tästä aikomuksestaan eräälle miehelle, jota hän kunnioitti ja rakasti niinkuin isäänsä -- kunnian-arvoiselle papille. Tämä oli nähtävästi hämmästyksissään, kun Liddy ilmoitti hänelle aikomuksensa. Äänetönnä katseli hän tuota pientä puhujaa. Hänen silmässänsä kiilsi kyynel, ja liikutettuna vastasi hän vihdoin:

"Armas tyttäreni! Aikomuksesi on semmoinen, kuin sen Jumalan käskyn mukaan tuleekin olla. Käytä itsesi vastakin näin, että sinun kävisi hyvin ja että sinä kauan eläisit maan päällä. Sillä lapsen kiitollinen rakkaus on Jumalan silmissä hyvä ja otollinen. Mutta, tyttäreni, ei ole siinä kyllä, että tahdot ruveta palvelukseen; ensin sinun pitää tarkoin tutkia itseäsi, voitko myös tehtäväsi kunnollisesi _täyttää_. Lapsentytön virka ei ole vähäpätöinen, vaan se on mitä tärkeimpiä, vaikka useammat pitävät sen palvelustytön arvoa ylempänä, joka ruokaa keittää ja huoneita siivoaa. Mutta se on väärin; siliä lapsentytölle me uskomme, mitä meillä on kalliinta ja rakkahinta, meidän omat lapsemme, jotka meidän Vapahtajammekin asetti opetuslapsillensa esikuvaksi. -- Huolimattomuutensa ja ilkeytensä kautta voipi lapsentyttö saattaa holhottavansa ennen-aikaiseen kuolemaan taikka hengellisen turmeluksen tielle. Oletko ajatellut sen edesvastauksen suuruutta, minkä otat päällesi? Mene siis ja tutki itseäsi Jumalan edessä, oletko tuohon tärkeään virkaan sopiva. Anna minulle vastaus huomen-aamuna taikka jo tänä iltana. Koettele myös itseäsi, tuleeko sinulla olemaan kylliksi rohkeutta suoraan tunnustaa vikasi, jos hoidettavasi lapsi sinun syystäsi joutuu johonkin vahinkoon. Moni lapsi olisi voinut pelastua tuskallisesta kuolemasta, jos heidän hoitajansa ajoissa olisivat tunnustaneet oikean syyn heidän kitumiseensa."

Liddy noudatti herra pastorin viisasta neuvoa ja tarkan itsensä tutkimisen jälkeen pysyi hän yhä lujana päätöksessään. Iloksensa sai hän myös edeltäkäsin kolmen kuukauden palkan palveluksestaan. -- Kun hän kävi papin luona jäähyväisiä sanomassa, antoi tämä hänelle vielä monta hyvää opetusta. Muun muassa sanoi hän: "Jos tahdot pysyä hurskaana, tulee sinun aina illoin tutkia itseäsi, oletko kuluneen päivän aikana toimittanut jotain hyvää taikka pahaa. Älä myöskään unhoita joka päivä rukoilla Jumalaa. Jos et voi sitä tehdä oikealla ilolla -- jos tunnet jonkun salaisen levottomuuden tuntoasi vaivaavan, niin siitä voit päättää, että olet tehnyt jotain pahaa; koeta sitä silloin jälleen palkita. Olet kertonut minulle, että sinulla ennen oli useat palvelijat, jotka käskyjäsi tottelivat. Älä anna muiston tästä harhauttaa itseäsi uudessa ammatissasi. Hän, jota Cherubim ja Seraphim palvelevat peitetyillä kasvoilla, ei tullut maan päälle palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä monien lunastukseksi. Se on minua ilahuttava, jos kerran kuulen sinulle hyvin käyneen. Muista minua uskolliseksi ystäväksesi, jolla todellakin on isän mieli sinua kohtaan. Mene rauhaan, rakas tyttäreni! Herra siunatkoon ja varjelkoon sinua!"

Raskaalta tuntui Liddylle ero niistä hyvistä ihmisistä, joita hän oli saarella tavannut, raskahimmalta ero kasvatus-äidistä. Pastorin neuvosta hän ei kuitenkaan ilmoittanut tälle mitään aikomuksestaan, keventääksensä kumpaisellekin eronhetken katkeruutta, vaan kirjoitti sen sijaan kirjeen hänelle ja pyysi pastoria olemaan hänen lohduttajanansa. Seuraavan päivän aamukoitteessa piti laivan lähteä merelle palveluksesta vapautetun sotaväestön kanssa. Edellisenä iltana he olivat menneet laivaan, mutta Liddy oli ollut kotona yötä.

Kauan aikaa, ennenkuin lähtevän laivan tykki antoi merkin ankkurin nostamiseen, nousi Liddy jo makuu-sijaltansa. Itkien lankesi hän polvillensa hyväntekijänsä vuoteen viereen, katsellen noita rakastettuja kasvoja, joita hän kenties ei koskaan enää saisi nähdä. Suurella hartaudella rukoili hän onnea Jumalalta kasvatus-äidillensä ja jätti hänet Jumalan armolliseen huostaan. Sitten suuteli hän vienosti vanhan vaimon vaaleita huulia ja lähti kiireesti ulos tuvasta jätettyänsä kirjeen ja rahat, jotka hän oli saanut, vuoteen vieressä olevalle tuolille.

Kirjeesen oli hän kirjoittanut:

"Armas Äitini!

Äitinipä oletkin, sillä oikea äitini ei olisi voinut tehdä minulle enemmän hyvää, kuin sinä olet tehnyt. Paljon olet kärsinyt minun tähteni; mutta et sittenkään ole minua hyljännyt. Sitä en eläissäni unhoita ja sentähden olen aina kiitollinen tyttäresi. Minun tähteni et myöskään tahdo ottaa vastaan apurahoja kalastaja-kassasta. Sitä minä en kuitenkaan voi sallia ja olen sentähden ruvennut lapsentytöksi eräälle Englantilaiselle upsierille, joka tänään vartiaväestön kanssa palaa takaisin Englantiin. Suo anteeksi, ett'en ole sinulle siitä mitään puhunut; sen tein vaan senvuoksi, ett'en sinua huolestuttaisi. Tässä oleva raha olkoon pienenä alkuna suuren velkani suorittamiseen; se ei ole varastettua, vaan se on edeltäkättä saatu palkkani. Herra pastori sanoo sinulle enemmän ja on aina sinua lohduttava. Jää Jumalan haltuun ja pidä rakkaassa muistossa

oma _Liddysi_."

Laukaus pamahti laivasta hänen astuessaan ulos tuvasta. -- Rouva Donner seisoi Erdmuthen kanssa majansa ovella, jossa he odottivat lähtevää Liddyä, sanoaksensa hänelle jäähyväiset ja onnen toivotukset matkalle. Vielä kerran nuoret ystävykset syleilivät toisiansa ja Liddy riensi veneesen, joka vei hänet suureen kolmikansi-laivaan. Hän ei saattanut kääntää silmäänsä pois saaresta, jossa hän tosin oli nähnyt monta surun päivää, mutta paljon iloakin nauttinut. Vasta laivassa väentungossa ja hälinässä hänen surunsa vähän hälveni ja tuskin tunnin kuluttaa oli Helgolanti jo hänen silmäpiiristänsä kadonnut.

SEITSEMÄS LUKU.

Erikäs.

Suurilla herroilla Englannissa on usein tiluksia, joita ei kenenkään Saksalaisen ruhtinaan tarvitsisi hävetä. Peninkulman pitkälle ulottuvat huolellisesti istutetut ja hoidetut puutarhat, joidenka hoito maksaa satoja tuhansia vuosittain. Suuret joukot aljoja metsän eläimiä ja mitä harvinaisimpia lintuja ovat näitä puistoja elähyttämässä, ja kalliimmat veistokuvat kaunistavat viheriöitä, sametinnäköisiä nurmikoita. Kartanoissa, jotka ovat niin laveat, että niissä kyllä saattaisi asua satoja ihmisiä, elää yksi ainoa perhekunta ja sekin vaan kolme kuukautta vuodessa, jonka jälkeen huoneet loppuvuoden ovat autioina ja käyttämättä. Surullisena katselee maamies näitä maallisen suuruuden muistomerkkejä, jotka ovat rakennetut köyhäin alamaisten hiellä, sillä heidän isäntänsä eivät suinkaan ole heille isän sijassa, vaan katsovat paremmaksi tuhlata ylenmääräisiä tulojansa iloisessa pääkaupungissa taikka ulkomailla.

Lord Habberton'in maatilat olivat paraimpia maassa. Maakartanoitten ja maitotalojen vuokraajat toivat joka vuosi melkoiset rahasummat päähoviin, joka, eri ajoilla rakennettuna, oli kahdessa osassa, toinen vanhan ritarin-linnan kaltainen, toinen uudempi. Ne olivat eroitetut toisistaan suuren pihan ja korkeiden muurien kautta ja olivat ikäänkuin kaksi eri kartanoa. Edellisessä asui vanha synkeämielinen lordi, toisessa hänen poikansa Kaarle, joka oli erikäs, vaikka vielä nuori ijältänsä. Muutamana kauniina poutapäivänä, jommoisia sameassa Englannissa ei ole monta, käveli kaksi palvelijaa pitkin linnan puutarhan puhtaita käytäviä. Vaatepartensa oli varsin silmään pistävä ja ilmaisi kohta heidän isäntänsä eriskummaisuutta. Päässä oli suuri leveälierinen hattu taikka luukko mustasta silkistä, joka peitti koko muodon aina leukaan asti. Vartalon ympärillä oli avara, monipoimuinen pitkä mekkopaita mustasta tibetistä, jonka alta tuskin jalatkaan näkyivät. Jalassa heillä oli hirvennahkaiset kengät, joilla oli niin ohuet anturat, että astuntaa tuskin voitiin kuulla. Tässä puvussa milt'ei elämään kyllästyneitten erakkojen kaltaisina kävelivät nautinnon-himoiset palvelijat puutarhassa, jonka uhkeasti rehoittava kasvikunta olisi ihastuttanut ketä hyvänsä paitsi heitä.

"Heikki!" virkkoi toinen heistä, "täällä en suinkaan enää tule kauan pysymään. Ei tätä elämää kestä. Vanhempani määräsivät minun leipojaksi; mutta minä karkasin pois opista, sillä yöllä valvominen ei ollut minulle mieleen. Mutta nyt olen, mies parka, joutunut ojasta allikkoon; sillä täällähän täytyy luopua kaikesta, minkä Jumala on suonut ihmisten iloksi. Täällä ollaan mykkinä kuin kalat, maataan päivällä ja valvotaan yöllä, seura-elämästä ei ole puhettakaan -- voisihan vähemmälläkin saada minun pakenemaan maailman ääriin saakka."

"Niinhän toki, Gumprecht," vastasi toinen, "sinä olet oikeassa. Isäntämme en, suoraan sanoen, pöllöpää. Hänellä on taskut täynnä rahoja, kellari täynnä viiniä, talli täynnä kauniimpia hevosia, eikä hän kuitenkaan käytä mitään tästä hyväksensä. Kuules, Gumprecht, minä olen aina toivonut tulevani noin mahtavan rikkaaksi mieheksi. Mutta jos tietäisin tulevani yhtä hupsuksi, kuin isäntäni on, niin toden totta tahtoisin mieluummin kaiken ikäni olla köyhänä kuin kirkon rotta."

"Kumppaniemme tuolia vanhan lordin luona," lausui Gumprecht, "ei ole parempi kuin meidänkään, vaikk'eivät he pukunsa suhteen ole kimröökin-kauppiaitten näköisiä. Koko tuo suku lienee vähän omituinen."

"Huomenna on kilpa-ajo Exeterissä," sanoi Heikki; "jos meidän isäntämme olisi niinkuin muut nuoret miehet hänen säädyssänsä, niin ratsastaisimme hänen kanssaan sinne, panisimme vetoon pari tuhatta puntaa, nauraisimme, riemuelisimme, joisimme sydämmen ilolla, ja nauttisimme sillä lailla elämää, joka kyllä kuitenkin on lyhyt ja täynnänsä orjantappuroita. Jos lähden karkuun, niin lähden jo huomenna, saadakseni olla kilpa-ajoissa."

"Ja minä," lausui Gumprecht, "tahtoisin nyt ruveta kilvan-juoksuun -- päästäkseni sänkyyn. Koko yön -- u -- ah!" hän haukotteli, "on minun täytynyt siivota ja juuri meidän herramme salaisessa huoneessa. Olen tomuttanut kaikki seinät ja nurkat, hivuttanut lattian kiiltäväksi ja toimittanut satoja muita pieniä askareita, jotka kyllä vaativat juoksua ja rientämistä. Enpä juuri olekaan utelias; mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää, mitä on tuon suuren mustan peitteen alla jokaisessa kammarissa. Päältäpäin se näyttää sängyltä taikka ruumiin arkulta; mutta siinä on korkea kyttyrä, jota en voi selittää."

"Sen kalun tähden olen minäkin usein päätäni vaivannut," sanoi Heikki, "ja usein on mieleni tehnyt katsoa peitteen alle, vaikka isäntä kovimman rangaistuksen uhalla on sen kieltänyt. Tekisinpä sen sittenkin joskus, kun herra ei ole huonessa, jos ei kappalainen olisi vakuuttanut, että peitteen alla on pieniä tiukuja, jotka vähimmästäkin liikuttamisesta rupeavat soimaan ja saattavat herran saapuville. Minä ajattelen kuitenkin, ett'ei hän minua syö, vaikka kerran katselen tuota katua, ennenkuin karkaan. Jos luovun palveluksestani haukkumasanoilla taikka ilman niitä -- jos itse menen pois talosta, taikka jos minä täältä ajetaan -- se en minulle yhdentekevä."

"Sinä!" sanoi Gumprecht, "voisipa sinulle tapahtua jotain pahempaakin; ylhäisten herrojen kanssa ei ole hyvä riitaantua. Isännällä kyllä olisi valta piirrättää päästökirjan sinun selkääsi, semmoisen, jonka mustansinisiä puustaavia et hopussa saisi pois pyyhityksi."

Heikki nauroi, ja Gumprecht nuhteli häntä tästä. "Oletko unhoittanut," sanoi hän, "että Habberton-house'ssa ei saa nauraa? Yhden ainoan kerran vaan oli James Bill nauranut, ja silloinkin vaan aivan hiljaa, ja tuossa paikassa hän sai eronsa."

"Hyvä!" vastasi Heikki, "minä säästän siis nauruni huomiseksi, jolloin aion lähteä kilpa-ajoon. Mutta tuolta kuuluu vieraan ihmisen kova astunta. Tutkitaanpa tuota harvinaista ilmiötä."

Näillä sanoilla hän käänsi ylöspäin luukon, joka ehti häntä vapaasti näkemästä, ja huomasi Liddyn, joka käyskenteli puutarhassa kahden pienen lapsen kanssa. Liddy hämmästyi kovin nähdessänsä nuo kummallisesti puetut miehet ja tempasi säikähtyneenä molemmat lapset luoksensa. Heikki muuttui kohta juhlallisen näköiseksi ja kysyi vakavalla äänellä: "kuka on antanut sinulle luvan tulla tähän puutarhaan?"

"Säästä kysymyksesi," katkaisi Gumprecht hänen puheensa, "tyttö on tyttö on lastenhoitajana meidän kappalaisella, jonka orpana, luutnantti Schlicks, lapsensa kuoltua heitti tämän hänen huostaansa. Tiedäthän, että meidän kummallinen isäntämme ei kärsi lapsia eikä vaimoja linnassaan, ja että kappalainen perheinensä asuu tuossa pikkuisessa rakennuksessa tuolla. -- Lapseni!" sanoi hän sitten kääntyen Liddyn puoleen, "älä ole milläsikään, oleskele vaan tässä puutarhassa huviksesi, että se edes jollekin ihmiselle tuottaisi hyötyä ja huvitusta."

"Nuo kasvot ovat liian hienot ja mielekkäät lapsentytölle," sanoi Heikki. "Parempi olisi, jos kappalainen antaisi hänen ja lasten pukeutua semmoiseen pukuun, kuin meilläkin on. Voisipa kerran sattua niin, että herra päivälläkin tulisi puutarhaan taikka ikkunasta huomaisi pienokaiset, ja silloin olisi kappalaiselle paha tarjolla, vaikka hän johonkin määrin on herramme suosiossa."

"Kyllä he niin puetaankin, sen hän minulle sanoi," lausui Gumprecht; "kohta kun tilatut kaaput ja päähineet ovat valmiit."

"Tyttö voisi saada minun pukuni," virkkoi Heikki, "kun hän vaan malttaisi odottaa huomiseksi. Jos tuossa riivatussa puvussa tulisikin kilpa-ajoihin Exeteriin, uskoisivat minun Trappistiksi ja kivittäisivät minun."

"Heikki!" sanoi Gumprecht iloisena, "minulle johtui kelpo keino mieleen, mitenkä sinä huomenna saattaisit olla läsnä palveluksestasi karkaamatta. En mielelläni tahtoisi eritä niin uskollisesta kumppalista, kuin sinä olet, ja jos oikein asiaa mietitään, ei meidän Kaarle herramme likimaillenkaan ole niin ilkeä kuin hänen isänsä ja monet muut herrat. Työ ei meitä liioin rasita, emmekä saa haukkumasanoja koskaan, eikä ole palkkakaan halveksittava. Paitsi sitä en minä luovu siitä toivosta, että herramme jälleen tulee täysimieliseksi ja palkitsee meille nykyiset vaivaloiset päivämme. Onpa hän ennen ollut paras mies koko maailmassa.

"No," sanoi Heikki, "mitäpä tuolla pitkällä puheellasi oikeastaan tarkoitat?"

"Sen saat kohta kuulla. Huomenna meillä on päivä-vahti herran luona. Kilpa-ajon tähden kaikki, jotka liikkumaan kykenevät, lähtevät Exeteriin, jopa kappalainenkin rouvineen, lapsineen. Me olemme sitten yksin linnassa ja saatamme tehdä, mikä meitä ikinä haluttaa. Nyt saat kuulla tuumani, jota et suinkaan hylkää. Jos räätäli huomiseksi ei ole valmistanut tuon tytön kaappua, niin sinä puet hänet vaatteihisi. Jos ne ovat liian pitkät, sopii niitä lyhentää silmäneulan tahi nuppineulan avulla. Kun lupaat tytölle pienen lahjan, rupee hän varmaankin mielellään sinun sijaiseksesi kuudeksi taikka kahdeksaksi tunniksi, sillä aikaa kuin sinä olet Exeterissä. Vaimon uteliaisuuskin ja halu laskea vähän leikkiä saa hänen varmaankin siihen suostumaan. Eikä hänellä ole siinä mitään vaaraa. Jos niin sattuisikin, ett'ei herra koko päivänä nukkuisi yhtään, olen minä saapuvilla, jos hän jotain haluaisi. Siinäkin kummallisessa tapauksessa, että hän sinuakin tarvitsisi, ei ole mitään pelättävää. Eipä hän näe muuta kuin jalkojamme, usein ei niitäkään; sentähden ei nuoren sijaisesi pienuus eikä äänensäkään tule saattamaan sinun pientä petostasi ilmi."

"Sinun esityksesi on oivallinen!" huudahti Heikki iloissaan. "Minua ihastuttaa sekä toivo päästä Exeteriin, että varsinkin tämä sukkela vaihto."

"Minulla on siis sinun suostumuksesi?" lausui Gumprecht. "Nyt minä valmistelen tyttöä hänen huomeiseen tehtäväänsä. Mikä sinun nimesi on, armas lapseni?"

"Liddy Wäber," vastasi tämä.

"Kaunis nimi!" muistutti Heikki, "jota ainoastaan niin kummallinen herra kuin meidän saattaa pitää rumana. Älä anna hänen sitä kuulla, ellet heti tahdo menettää hänen suosiotansa."

"Mistä olet kotoisin?" tutkisteli Gumprecht vielä.

"Tänne tulin Helgolannin saaresta."