Part 1

TYTÖT TALOSILLA

Kertomus

Kirj.

MAIJU LASSILA

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa, 1912.

I.

Kevään voimakkain aika oli jo mennyt ohi. Oli tullut se raja-aika, jolloin lapset alkavat väsyä keväisiin leikkeihinsä. Pojatkin olivat jo käyneet läpi ja kokonaan suorittaneet tavanmukaisen, joka vuosi samassa järjestyksessä uudistuvan leikkiohjelmansa, aina noppasilla olosta ja "kruunu vaiko klaava" -pelistä pallon- ja pilpanlyöntiin asti ja alkoivat jo vetelehtää laiskistuvan näköisinä seinävierillä.

Ja sama oli tyttöjenkin laita. Hekin olivat kevään kuluessa, kun heräävä luonto oli heidät eloisiksi virkistänyt, olleet kuurusilla, sokkosilla, ajaneet yhdellä jalalla hyppien lastua kuviosta kuvioon ja leikkineet kaikki muutkin leikkinsä jokavuotisessa järjestyksessä.

Mutta nyt oli heiltäkin ikäänkuin ohjelma lopussa. Yhä kesäisemmäksi muuttuva ilma jo ikäänkuin painosti. Mitä leikkiä yrittikin, niin tuntui se jo vanhalta.

Ja sitä mukaa oli muuttunut heidän mielialansakin. Vielä äskettäin oli nuori mieli ollut eloisa kuin kiurun laulu, joka ei mitään kysy, ei mistään huolehdi, ei tunne rajoja, vaan soi ja syöksähtelee kuin jostain ylitsepursuava viaton ilo. Mutta nyt alkoi olla toisin. Kesäkö lie jo painostanut, vai mikä, sitähän eivät tyttösemme tajunneet, eivät liioin tutkineetkaan koko mielen muutostansa. Vielä äskettäin eivät he joutaneet mistään suuttumaan, eivät huomaamaan mitään satunnaista pikku loukkausta, niin täysin olivat he olleet leikkiensä, kevään ja ilojensa vallassa. Mutta nyt he jo ikäänkuin hieman huolehtivat oikeuksistansa, loukkautuivat, joskus riitautuivatkin, jos joku heidän oikeuksiansa loukkasi, esimerkiksi astumalla vahingossa varpaalle.

Niin: lasten mielialoissa alkoi tuntua kypsyvän kesän luomaa raukeutta. Niin olivat menossa mielistä keväiset ilot, kuten mahlat kuivuvat koivusta, kun kesä kypsyy ja lehdet viherjöivät voimakkaimmillansa, ikäänkuin riemuiten täyteen kasvuun päästyänsä.

* * * * *

Eräänä semmoisena päivänpaisteisena päivänä, kevään ja kesän rajassa, kun koivujen mahlat olivat jo kuivuneet, lasten kevät-ilot ehtyneet ja lehti viherjöi pehmeimmillänsä, oli Lilli, Siviä ja Ruusu paistattaneet päivää tuvan seinävierellä, noppailleet kivillä laiskasti, kuin muun tehtävän puutteessa, ja kukin itseksensä, polvet pystyssä istuksien. Päivä paahtoi paljaita pohkeita niin miellyttävästi, että aivan mielellänsä antoi mekon helmojen kohota miten ylös hyvänsä, että päivänpaiste saisi vapaasti hyväillä jalkojen hipiää niin ylös, niin kauas kuin sen vain halutti hyväillä. Kaikki olivat he jokseenkin samanikäisiä, noin seitsemän-, kahdeksanvuotisia, tai mitenkä nyt kertomuksemme kanssa paraiten sopisi. Kaikki olivat he kilttejä tyttösiä, hyviä toveruksia ja läheisiä naapuruksia.

Mutta siinä istuksiessa osui nyt Lilli sommittelemaan pikkukivistä jotain asumusta, leikkitalon tapaista, ja oitis helähti hänen mieleensä siitä aiheesta eräs asia: Hän huudahti aivan kuin olisi jotain hyvin tärkeää muistanut:

"Tytöt hoi!... Ai-jai!"

Toiset katsahtivat häneen. Hämmästyneenä löi Lilli käsiään yhteen ja ikäänkuin päivitteli:

"Kun me näet emme ole muistaneet olla talosilla!"

"Hyvä isä sentään!" ihmetteli Kososen Maijan tytär Siviä ja Ruusukin löi nyt jo käsiään yhteen ja ikäänkuin tavaili:

"Johan minä olen sanonut, että..."

Siinä katkesi ajatuksen juoksu. Hän viskasi pikkuisen, saparon tapaisen lettipahasen niskaansa, aivankuin närkästyneenä, löysi nyt sanat ja jatkoi soimaillen:

"Helmillekin ja Kaisulle minä olen sanonut... Ja Pojulle sanoin... Ja sinullekin, Siviä, jo sanoin, jotta..."

Ei hän itsekään tiennyt, mitä hän oli muka sanonut, eikä siis löytänyt taaskaan sanoja, vaan pysähtyi ja, ikäänkuin olisi jo itsekin epäillyt että Siviä ei myönnä hänen mitään sanoneen, kysyi nopeasti:

"Sanoinhan, Lilli, Siviälle?... -- Vai enkö sanonut?"

Lilli ei tiennyt mitä vastata, ettei näyttäisi todistavansa Siviää vastaan. Siviä, joka ei aavistanutkaan mistä Kaisu häntä syyttää, puolustautui umpimähkään väittäen:

"Etpäs sanonut!"

Silloin alkoi asia selvitä: Ruusu näet ehti nyt keksiä sen, mitä hän muka oli sanonut ja väitti aivan nenästyneenä:

"Vai en sanonut!... Vaikka sielläkin kun oltiin, niin minä sinulle sanoin, jotta Kaisu ja Hakkaraisen Impi... ja Maikki ja ihan kaikki ovat jo olleet talosilla!"

Hän ikäänkuin pyörähti, nyökäytti päätänsä kuin nuhtelevasti, tai kuin suuttuneena, ja nenitteli:

"Mutta sinä vaan silloinkin nauroit ja... sinä vain nauroit... ja olit olevinasi ja... Etkö muista kun minä vielä supattamalla sanoinkin sen sinulle?" käänsi hän äkkiä puheensa ja teki jo, moista muistamattomuutta paheksuen, ynseän liikkeen. Siviä katsoa tihrasi häneen kuin hymyillen ja ihmetteli, sanoja pitkään venyttäen:

"Voi hyvä isä... Vaikka et supattanut mitään!"

Mutta se epäluulo jo tavallaan loukkasi Ruusua. Käsiänsä puheen tahdissa yhteen lyöden luetteli hän nenäytyneenä:

"Vai en!... Etkö muista, kun minä supatin... ja kun sinä vielä nauroit... ja kun Maijulla oli vielä noppakivet... ja Ilmillä oli uusi mekko... ja sinulla punainen nauha... ja..."

"No voi... voi", venytteli Siviä vain hymyillen, kieltävästi. Asia olisikin siten ehkä sukeutunut kiistelyksi, ja pääasia, talosilla olo, unehtunut tyyten. Mutta Lilli teki käänteen huudahtaen yhtäkkiä:

"Tytöt!... Mennään talosille!"

"Mennään!" lehahtivat toisetkin jo juoksujalkaa, äkkiä kuin lentoon pyrähtävä lintuparvi he syöksähtivät talosilla-olopaikalle.

* * * * *

He olivat jo järjestäneet talousasiansa. Päivänpaisteiseen paikkaan, seinävierelle, olivat he laatineet talon. Tyynyjäkin olivat he kaikessa hiljaisuudessa kantaneet sinne sängyn virkaa tekemään aivan kokonaisen tyynyläjän. Kaikki onnistui hyvin, sillä Lillin kotona ei ollut ketään. Väki oli ulkotöillä.

Mutta nyt oli vielä talousväki järjestämättä. Lilli, jolla jo ulkonaisista eleistäkin päättäen oli suuret emännän lahjat ja taipumukset, toimitti jo äidin tointa itsellensä, touhuten ja järjestellen:

"Nyt tytöt!... Nyt minä olen äiti... ja Siviä on Tuunaisen Maija... ja Ruusu on sitte Penttisen iso Liisa... ja sitte..."

Mutta äkkiä lopettikin hän ja ikäänkuin ryhtyi jo äidin toimiin: Kun Ruusu näet kykyllänsä istuen kaiveli tikulla hiekkaa, polvet pystyssä ja mekon helma kohtuuttoman ylhäällä, painoi hän sen helman alas ja nuhteli sanoja pitkään, paheksuvalla äänellä venyttäen:

"Hy-yi, Ruusu!... Kuinka sinä tuolla tavalla!"

Hän pyörähti kuin töissänsä touhuillen ja jatkoi äitinsä tapaan, kuin nuhdellen ja neuvoen sekaisin:

"Jos sattuisi vielä ihmisiä tulemaan ja... Ai-jai, Ruusu!" käänsi hän vieläkin omituisemmaksi nuhteluksi. Ruusu raapi ensin pohettansa, nousta kepsahti sitte ylös ja pisti kuin loukkautuneena, nenäänsä keikauttaen:

"Tulkoon!... Onpa minulla kotona uudet sukat... ja uusi mekko on... ja housutkin on!"

Siitä sukeutui uusi keskustelun aihe. Hetkiseksi siis keskeytyi talousasiain järjestely ja ajatukset johtuivat niihin vasta kun Siviä huudahti äkkiä:

"Mutta ai hyvä isä!... Tytöt!... Tulehan, Lilli, kun minä supatan!" lopetti hän äkkiä, vei Lillin syrjään ja supatti salaperäisenä, hämmästyneenä:

"Kun meillä ei näet ole isää!"

Nyt sen huomasi Lilli-äitikin. Hänkin siunaili nyt:

"Ai-jai!"

Hetkisen hän ikäänkuin mietti sitä asiaa. Mutta sitte huudahti hän äkkiä Ruusulle, kädet yhdessä, pää kallellaan, kuin päivitellen:

"Ruusu hoi! Mistä ihmeeltä saataisi isä?"

Mutta Ruususta se oli pikku asia. Hän keikautti päätänsä ja äännähti ynseästi, Kuivalaisen Marin eleillä:

"Niin kuin niitä nyt ei olisi poikia!... Vaikka Lehvosen Oskarin hakee, niin on!"

Mutta silloin tarttui Siviä asiaan. Nuhtelevasti katsoi hän Ruusuun ja venytti, kuin olisi hänen häveliäisyydentunnettansa loukattu:

"Hy-yi, Ruusu!... Oskari, joka on jo niin iso poika kuin me tytötkin!"

"Niin!... Kuinka sinä, Ruusu, tuolla tavalla!" huomasi silloin jo Lillikin nuhdella ja äidin velvollisuuksiansa täyttää. Oltiin isästä jo joutua pulaan. Siitä pelasti toki Siviä, huudahtaen yht'äkkiä, kuten pelastuksen löytänyt ja siitä riemastunut:

"Nyt tytöt, nyt minä tiedän!... Kuule, Lilli, kun minä supatan!"

Lilli kuunteli tärkeänä. Hän supatti puoli-ääneen:

"Otetaan teidän Poju!"

"Ai!... Poju todellakin!" riemastui Lilli ja iloitsi Ruusullekin:

"Nyt, Ruusu, otetaan Poju... Se on niin pieni... ja sitte ei uskalla olla paha ja... Otetaanhan, Ruusu?" kiirehti hän touhuten ja vastausta odottamatta syöksähti hän juoksuun huudahtaen mennessään:

"Tytöt hoi... Minä menen hakemaan Pojun isäksi!"

"Mennään mekin!" yhtyi Siviä, syöksähtäen hänkin Ruusun kanssa Lillin matkaan, sen pikkuveljeä isäksi hakemaan.

II.

Nyt he palasivat. Yhdellä tiellä olivat he tuoneet kolmivuotiaan Pojun isäksi ja Lillin nuorimman veljen, pikkuisen Pikun lapseksi. Poju oli tanakka pojan naskali, joka yleensä teki mitä milloinkin päähän pisti. Pikku oli noin alle puolentoista vuoden, ei osannut vielä puhua. Töin tuskin pysyi hän seisallansa sen verran että voi toisten taluttamana kävellä muutamia horjuvia askelia tai seisoksi paikoillansa tosin hyvin horjuen. Hän hymyili ja nauroi usein, tavallisesti aivan tyhjälle, oli hyvin hyväntapainen, ei itkenyt juonitellen ja söi mielellänsä puuroa milloin hyvänsä.

Iloisin mielin palasivat siis tyttöset tältä miesväen hakumatkalta. Kaksi talutti Pikkua ja kaikki kolme neuvoivat Pojua parhaansa mukaan.

Lilli varotteli:

"Ja sitte, Poju, sinä ole hyvin kiltti... Ja elä mörise... eläkä säre uunia ja... Ja ole niinkuin isä... Oletko, Poju?"

Poju huitasi silloin kepillä umpimähkään ja kehasi:

"Ja vaikka olisi miten iso mörkö, niin se ei... kun minä tuolla kepillä" -- taas hän huitasi -- "näin... niin se ei uskaltaisi möristä!... Saakeli!" yltyi hän lopuksi. Siviä oli aivan kauhistua ja varotti häntä:

"Po-ju!... Kunhan putoaa taivaasta iso kivi päähäsi, kun sinä kiroat!"

"Hyi, Poju!" yhtyi siihen Lillikin. Poju nauroi, näytti kieltänsä pistäen sen ulos kuin irvistääkseen, pisti kepin hevoseksi jalkojensa väliin, syöksyi juoksuun, juosta pyöritteli kuin mikä pallero ja intoili:

"Ja... Prpoh, hevonen... Kun minä ajan... Prpoh, ruuna!" ärjäsi hän vielä, löi keppihevostaan vitsalla ja painoi sen selässä suoraa päätä leikkitaloon. Tytöt kauhistuivat. Kiireesti, juoksujalkaa riensivät he perästä estääksensä Pojun tekemästä jotain pahaa.

"Poju!... Poju hoi!" huusi Lilli jo, juostessansa varottaen.

"Po-ju!" yhtyivät toisetkin jo hätäisinä. Talutettava Pikku kaatui siinä rytäkässä mahallensa ja rupesi siinä huutamaan, suu pehmeään hiekkaan painuneena. Siviä koki häntä auttaa ylös. Toiset kiirehtivät Pojua hillitsemään. Poika aikoi syöstä Ruusun laittaman sängyn kimppuun, mutta Ruusu ehti saada hänet jalasta kiinni. Poju kaatui ja Ruusu vetää raahasi hänet jalasta pitäen pois sängyn luota ovensuuhun, veti niin että poika kynti syvän vaon pehmeään hiekkaan. Siihen hylkäsi hän miehen ja sadatteli suuttuneella äänellä:

"Kunhan minä isälle sanon, Poju, ja isä kun ottaa sinua tukasta, niin näet!"

"Kuule sinä, Poju!" torui Lillikin, naputti sormellaan penkin syrjään ja varotti:

"Jos minäkin sanon isälle... tahi vaikka äiti saa tietää, niin... Po-ju!"

Mutta Poju oli jo könynnyt jaloillensa, sylkäsi hiekan pois suustansa, alkoi paikoillansa hyppiä, suu iloisessa naurussa ja kehui äskeisestä ajostansa umpimähkään:

"Ja kun minä sillä hevosella ajan, niin... vaikka seinän läpi ajan, niin... Voi... voit" innostui hän lopuksi ja läksi keppihevosen selässä ravaamaan ympäri leikkitupaa. Siviä talutti Pikkua, joka tulla horjui ja huusi suu miltei tuketen hiekkaa täynnä. Taluttaja koki häntä nyt neuvoa, varottaen:

"Pikku hoi!... Kuinka sinä nyt itket... Hyi, Pikku!... Se on synti, kun itkee!"

"Pää-ää!" ölisi poika-parka, kokien syleksiä töpäytellä enintä hiekkaa pois suustansa. Lilli pyyhki hänen nenäänsä mekon helmalla ja nuhteli hänkin, tosin hellästi, äidillisesti:

"Niin, Pikku!... Ei se haittaa ja... Sitte vielä tuolla tavalla liata nenänsä... Ja hiekkaakin on suu ihan täynnä... Pik-ku!" nuhteli hän sen huomattuansa jo aivan tärkeänä, itkevää pikkumiestä sormellansa varottaen. Poju oli sillävälin löytänyt munimispuuhissa istuksivan kanan. Riemuisin mielin lähti hän sitä ajamaan, keppi ojona kädessä. Kana kaakatti ja juosta pyöritteli pakoon. Kukon huuto sekaantui sen kaakatukseen. Tytöt kauhistuivat... Joukolla riensivät he Pojua taltuttamaan. Siinä oli hälinää, touhua, melua ja huutoa. Vihdoin lennähti kana aidan yli. Poju asettui, pieksi kepillä aitaa ja Siviä siunaili hurskaana:

"Hyvä isä, minkälaisia ne pojat ovat... Po-ju! Kunhan Jumala tappaa sinut... kun sinä ajat kanaa!" lopetti hän neuvovasti, varottavasti, ja Poju huitoi kepillänsä, kehuen:

"Ja vaikka olisi miten iso kana, niin... vaikka olisi kukko ja kana, niin en pelkäisi!" sotkeutui hän sanoissansa, nousi keppihevosensa selkään ja syöksyi juoksuun.

* * * * *

Joten kuten saatiin toki asiat järjestetyksi, varsinkin kun Poju telmi nyt hevosensa kanssa loitommalla, eikä siis ollut häiritsemässä. Pikkukin jo asettui ja istahti tyynyille päivänpaisteesen, jossa alkoi leikkiä noppakivillä.

Ja nyt, nyt kun oli alkanut ikään kuin kotirauha, ryhtyivät tytöt talouspuuhiin. Vettä ja savea oli lähellä. Heillä oli kattila ja ruoka-astiat. Ei siis muuta kuin alkaa keittää Pikulle ja koko perheelle savihuttua.

Ja siinä keitto- ja muussa puuhassa touhutessa alkoivat näkyä Lillin emäntälahjat. Hän koetti kävellä kuin lihavahko Jääskeläisen emäntä, touhusi ja neuvoi. Navetassa heillä oli iso joukko lastulehmiä. Äkkiä päivitteli Lilli:

"Hyvä isä!... Kun on lehmätkin uneutettu juottamatta koko päiväksi!"

Siviäkin tekeytyi hämmästyneeksi ja siunaili. Lilli hääräili keittopuuhissa ja komenteli Ruusua:

"Ruusu... Mene, Ruusu, ja anna lehmille vettä ja heiniä, mutta..."

Hän tekeytyi hyvin tärkeäksi ja varotti sormi pystyssä, kuten oli kuullut Jääskeläisen emännän tekevän: "Mutta katso sinä vain, Ruusu, että et mene poikien kanssa juoksemaan ja nauramaan, tahi..."

Mutta siinä sotkeutui hän. Jääskeläisen emäntä sekottui lapseen, hänen omaan itseensä, ja hän pyysi: "Ethän mene, Ruusu, leikkimään kenenkään pojan kanssa... et Pojun, etkä Pikun... etkä kenenkään?... Ethän, Ruusu?"

Mutta silloin närkästyi Ruusu, kuten oli nähnyt Jääskeläisen tytön Kaisan närkästyvän, touhusi astua kikeltäen kuin nenäytyneenä ja suututteli:

"Tässäkös minun vain pitäisi... ja... pitäisikös minun vain" -- sotkeutui ajatus -- "eikö tässä enää saisi kylässäkään käydä... eikä uusia kenkiäkään olisi... eikä mitään!"

"Ai-jai!... Ruu-su!" nuhteli siihen Siviä, tekeytyi äitinsä tavoin hurskaaksi ja lisäsi:

"Kunhan nytkin Jumala näkee... kun sinä tuolla tavalla... Ruu-su!"

"Enpäs ole Ruusu!" nenitteli Ruusu vastaan ja keikautti ynseästi päätänsä.

"Hyi!... Hyi, Ruusu!" nuhteli Siviä siitäkin. Ruusu vain tenäsi:

"Eipäs Ruusu!"

"No!... Ei saa, Ruusu!" tarttui nyt jo Lilli äidin arvokkuudella koputti sormellansa pöydän reunaan ja torui:

"Sinä Ruusu!... Ruu-su!"

"Enkä mene lehmiä juottamaan!" suuttui Ruusu ja nyt oli jo leikkisuuttumus alkanut muuttua herkässä mielessä todelliseksi vastaan hangoittelemiseksi. Hurskas Siviä katsoa tiherti häneen kuin ihmeissänsä ja siunaili:

"Hyvä isä sitä Ruusua!"

"Niin!" touhusi Lilli ja uhkasi: "Kunhan Poju saa kuulla... Tahi kunhan minä, tahi Siviä sanomme Pojulle, niin... Ruusu hoi!" koputti hän taaskin sormellansa.

"Eipäs Ruusu... Hartikaisen iso piika Annipas olen!" nenitteli vain Ruusu edelleenkin, ynseästi, nenäkkäästi, pistävästi. Entistä hurskaammin koki lasta ohjailla Siviä, pelotellen:

"Ja kunhan yöllä tulee metsästä mörkö, joka sitte syö... kun sinä olet tuommoinen!..."

"Eipäs tule... ja tulkoon!..." oli Ruusu itsepäinen ja uhkasi:

"Tahi jos tulee, niin kun minä menen vaikka äidin luo, niin eipäs uskalla tulla!"

Toiset olivat jo neuvottomia. Heidänkin herkissä lapsenmielissänsä muuttui leikki aina pian puolitodeksi. Vihdoin pyysi Lilli:

"Siviä!... Kuulehan kun minä supatan!"

Tämä kuunteli. Lilli supatti hyvin salaperäisenä, kuin paljastaaksensa jotain Ruusun vikaa. Hän supatti niin kovasti, että Ruusukin kuulisi:

"Ruusu on... Ai-jai jos sinä tietäisit... kun Ruusun nukella on punaiset housut!" sotkeutui hän välillä ja tarttui nukkeasiaan.

"Hy-yyyi!" veti siihen Siviä, kuin sivullisesti pahastunut, ja ikäänkuin Ruusua nuhdellaksensa. Ruusua se jo loukkasi. Leikistä alkoi jo kehittyä pikku epäsopu. Ruusu tunsi olevansa ikäänkuin yksin ja toiset liitossa häntä vastaan. Hän alkoi, miltei ajatuksissaan, yhdellä jalalla hypähdellen ajaa varpaallaan pikku kiviä Lillin piirtämää penkin paikkaa kohti, tuhotaksensa siten tuon hiekkapiirroksen. Siviä huomasi sen ja riensi varottamaan, huudahtaen:

"Ruusu!... Et saa Lillin penkkiä!"

"Eipäs ole Lillin!" äännähti Ruusu ja ajoi vain kiveä. Nyt Lilli löi jo polveensa ja koveni:

"Ruusu hoi!... Tahi kun minä sanon Pojulle!"

"Ajanpas kiviä!" pisti vain Ruusu ja sysäsikin jo kiven kuvioon, aikoen itsekin hypähtää siihen. Silloin Lilli huusi:

"Poju hoi!... Ruusu ei tottele, vaikka Siviä ja minä miten sanomme... Ruusu!" huusi hän Ruusulle asettuen päättävästi jo estämään sen uhmaa. Poju oli kuullut huudon, ajaa karautti hevosellansa paikalle, niin että hevosen pää tökkäsi takaapäin Ruusua selkään. Samalla hän vielä kehasi:

"Kun minä... Voi sun ryökäle!" yritti hän jatkaa ja ajaa karauttaa sitä kyytiä läpi seinän pois.

* * * * *

Mutta tämä tapaus teki asioiden kulussa käänteen. Ruusu suutahti tökkäyksestä, sieppasi kouran täyden hiekkaa ja viskasi Pojun päälle, huudahtaen:

"Mitä sinä tökkäät!... Kunhan minä sanon!"

Mutta ei Poju ollut kuulevinansakaan. Hevosella ajamiseen innostuneena aikoi hän nyt ajaa rynnistää suoraan sängyssä istuvan Pikun päälle. Siviä riensi Lillin kanssa väliin. Viime hetkessä saivat he rynnistelevän miehen kiinni, kaatoivat hänet ja retuuttivat hietikkoa pitkin vetäen kauas koko huoneesta. Poju vain potkia sätkytteli lyhkäisiä koipiansa, oli vetämisestä hyvillänsä ja huuteli iloisena:

"Ja sitte kun minua vedetään!... Ja sitte kun minä potkin... Ja kun minä..."

"Mitä sinä potkit, Poju!" torui Lilli, johon potkaisu sattui. He heittivät miehen irti ja viskasivat häntä hiekalla ja juoksivat itse tupaansa pakoon. Poju sai taas hevosen allensa, antoi sille vitsaa, ajoi paksua petäjää kohti ja kehui:

"Ja nyt kun minä ajan... Ja vaikka tuo puu olisi hevonen, niin minä kun ajaisin!... Prpoh!" julmistui hän ja syöksyi ravaamaan niin että silmät olivat päässä killellänsä.

III.

Verrattain pian selviytyivät taloilijat kaikista näistä äskeisistä vaikeuksista ja selkkauksista. Sopu rakentui. Työt oli tehty, lehmät olivat ruokitut, lattiat laastut ja savivelli keitetty ja syötykin.

Mutta ruuan päälle joivat he nyt kahvia. Kahvikuppeina oli pikku lastuja ja tosissansa, vanhojen ihmisten eleillä hörppivät he niistä olematonta kahvikultaa. Valkeat pikku-kivet olivat oivallista sokeria.

Ja siinä kahvia juodessa alkoi heiltä sujua vaimoväen tavallinen kahvipuhelu aivan ihan itsestänsä. Alun pani Lilli, huomauttaen ynseästi:

"Ja Poju saakin olla nyt kahvitta, kun kerran on semmoinen... eikä ole koko leikissäkään osalla!"

Hän touhusi, kaatoi isosta lastusta kahvia kuppeihin ja valitti äitinsä tapaan:

"Liekö häneen tullut kylliksi sikuriakaan... kun se sikurikin on niin kallista, jotta... Vai eikö ole sikuri kallista, Siviä?" kääntyä luiskahtikin siinä puhe äkkiä lapsellisemmaksi.

"Niin... hyvä isä tokiinsa miten kallista... Ei sitä köyhä ihminen enää jaksa ostaakaan!" huokaili Siviä kahvia hörppien. Sitte luiskahti hänkin taas miltei ikäiseksensä ja kysyi:

"Ruusu... Eihän Pakarisenkaan pikku Anni jaksaisi ostaa sikuria? Vai jaksaisiko?"

Ruusu viskasi taas lettisaparonsa olan taakse ja alkoi ynseästi päivitellä:

"Niin... ja sitte kun se Anni on vielä olevinaan, kun hänellä nyt on ristiraitainen mekko... Ja sitte kun se on niin naurussasuin... ja kun se on oikein sitte olevinaan", kepelsi hän nopeasti. Lilli tarttui nyt panetteluun. Vanhempaa vaimoihmistä mukaillen ynseili hänkin:

"Ikään kuin nyt ei muilla olisi ristiraitainen mekko... Jääskeläisenkin Kaisulla on... ja Hilmalla... ja Iidalla... ja minullakin on punainen mekko!... Vai eikö ole, Ruusu?"

"Ja Siviälläkin on", myönsi Ruusu, jatkaen kehumalla: "Ja vaikka minullakin on punaiset housut... ja sitte vielä on tokka... ja vaikka on... Simosen Helmilläkin vaikka on kirjava mekko, niin ei se nyt tuolla tavalla siitä ylpeile kuin Anni."

He olivat vilkastuneet, innostuneetkin soimatessaan. Lilli pesi lastukuppeja ja touhusi ja päivitteli. Siviä alkoi nyt soimata, siunaillen äitinsä tavoin:

"Ja sitte se Anni kun vielä!... Herra siunatkoon, kun se koreilee... ja kun se... ja sitte kun se ei ajattele, jotta se on synti..."

Ruusu noppaili pikku kivillä. Siinä noppaillessansa pisti hän nyt:

"Eipäs meidän mekot ole synti... ei minun, eikä Lillin... eikä sinunkaan, Siviä... Eihän ole?... Lilli!"

Ja Lilli yhtyi häneen. He puhuivat hetkisen mekoistansa. Omista pukimistansa johtuivat he Kuivalaisen pikku-Liisun mekkoon ja sitä tietä itse Liisuun. Liisu olikin hyvästi kasvatettu, hurskasten vanhempien kuusivuotias tyttö, joka oli opetettu säännöllisesti lukemaan aamu- ja iltarukouksensa. Siviä, joka oli äitiänsä tarkkaillen osaksi oppinut Liisun tapoja, ihasteli häntä, kehuen:

"Ja Liisupa osaa semmoisen, joka on... se on siinä Kuivalaisen ukon isossa kirjassa... ja sitte Liisu rukoilee sen aina... noustessaan... ja maata mennessään... ja syödessään... Ja ihan aina Liisu sen osaa."

Hetkisen he nyt ihailivatkin Liisua, kehuivat häntä. Mutta pian muuttui mieli. Lilli näet muisti että Liisu ei ollut kerran antanut hänelle namusia, vaikka sillä oli ollut niitä pussillinen. Sen muistettuansa hän oitis epäröi, lausuen ynseästi, kuin Liisua halveksuen:

"Mutta eipä Liisulla ole vielä lettiäkään päässä... eikä lettinauhaa... Eikä ole nuken hametta... eikä mitään... Eihän, tytöt!"

Ja oitis laskikin se Liisun arvoa heidän silmissänsä. Nyt he jo etsivät ja löysivät hänestä vikoja. Jo soimaili Siviäkin:

"Ja sitte kun sen nukkekin!... Ai hyvä isä!" siunaili hän hurskaasti, tehden mielialaa kuvaavia liikkeitä käsillänsä ja jatkoi:

"Hyvä isä, jos sinä, Lilli, tietäisit!... Ja kun sen nukella ei ole kahvikuppiakaan, eikä... ja kun Liisu ei osaa nopatakaan..."

"Eikä piilosilla olla osaa... eikä osaa leskeä juosta... eikä... Mutta mepä osaamme... Siviä... osaamme?"

"O-osaamme toki!" hymyili Siviä pitkään ja voitokkaana ja kehui:

"Ja savileipiä osaamme leipoa... ja Ollin-mallia osaamme lukea ja... ja vaikka mitä osaamme", loppui häneltä ajatus. Ruusu tarttui nyt asiaan. Liisun hurskautta soimaten nenitteli hän:

"Ja sitte kun se vielä on olevinansa, kun hän osaa sen rukouksen... ja kun se sitte on niin imelä... ja kun se sitte näin panee kätensä ristiin ja katsoo näin!"

Hän näytti: Hän pani kätensä ristiin, muutti kasvojensa ilmeet hyvin hurskaiksi, katsoi Liisun tavoin korkeuteen ja lopetti ynseästi, nenäkkäästi:

"Ikään kuin ne nyt eivät muut osaisi samalla tavalla olla!... Lillikin osaisi... ja Poju... ja Pikkukin osaisi... Osaisihan, Siviä?"

* * * * *

Ruusun viimeinen kysymys johti kumminkin mielet ja ajatukset kokonaan uusiin asioihin. Kuultuansa Ruusun mainitsevan Pikun nimen, Lilli ikään kuin kauhistui. Nyt vasta muisti hän, että lapsi oli heiltä kokonansa unohtunut. Hän huudahti:

"Ai-jai, tytöt, mitä!"

Tytöt odottivat asiaa. Touhuten siunaili Lilli:

"Kun näet on uneutettu lapsi koko ajaksi yksinään!"

"Ai-jai!" oli Siviäkin kauhistuvinaan ja he riensivät laiminlyöntiänsä korjaamaan.

Mutta rauhallisena oli pikku mies koko ajan puuhaillut tyynyllä, olla muhjotellut vain mistään välittämättä, tyytyväisenä hymyillen. Ajatuksiinsa vaipuneena hapuili se siellä nyt pikku kätösillänsä rikkoja, hiekkajyväsiä, tai muuta semmoista tyynyltä. Lilli koetti parantaa laiminlyöntinsä sitä suuremmalla hyvyydellä ja huolellisuudella ja kehoitteli nyt: