Part 8

Minä näin Lafayetten vuonna 1825, eikä silloin ollut humalaisia kreivejä. Hancockin setä, joka oli herttainen mies, vaikka jotkut nykyään sanovatkin hänen olleen mitätön maaherra, oli kuollut, ja täti oli mennyt naimisiin kapteeni Scottin kanssa. Sitä hänen ei olisi kuitenkaan pitänyt tehdä, mutta sehän ei kuulu tähän. Täti asui siihen aikaan Federal Streetin varrella, joka oli silloin ylhäisön katuja. Me asuimme aivan lähellä.

Vanha Josiah Cuincy oli kaupungin pormestarina, ja hän lähetti sanan, että markiisi Lafayette halusi tulla tervehtimään tätiä.

Täti oli tietysti mielissään, ja me lensimme oikoisenaan auttamaan häntä valmisteluissa. Vaikka täti olikin jo vanha, hän pukeutui täyteen juhla-asuun haluten näyttää kauniilta kuin nuori tyttö konsanaan.

-- Minkälainen puku hänellä oli? kysyi Fan kiinnostuneena.

-- Teräksen harmaa silkkipuku, joka oli koristettu mustin pitsein, ja myssyynsä hän oli kiinnittänyt valkoisesta silkistä tehdyn Lafayette-merkin. En koskaan unohda, miten kauniilta hän näytti istuessaan täydessä loistossaan vierashuoneen sohvalla ensimmäisen miehensä suuren muotokuvan alla. Hänen toisella puolellaan istui rouva Storer ja toisella rouva Williams, ja he olivat vaikuttava näky kankeissa pitsikoristeisissa silkkihameissaan ja muhkeissa päähineissään. Niin komeita vanhoja naisia ei nykyään enää näekään.

-- Eiköhän sentään joskus, sanoi Polly kujeellisesti.

Vanha rouva pudisti päätään, mutta oli hyvillään imartelusta, sillä hän oli ollut kaunotar nuoruudessaan.

-- Me tytöt olimme koristaneet talon kukkasilla, vanha herra Coolidge lähetti niitä vaatekopallisen. Joe Joy toimitti juhlamerkit ja täti hankki vähän vallankumouksen aikaista viiniä vanhasta Beacon Streetin viinikellarista.

Minulla oli vihreän ja valkoisen kirjava puku, hiukset sykeröity päälaelle, puhvihihat ja kädessäni juuri nämä hansikkaat.

No niin. Ennen pitkää kenraali saapui pormestarin saattamana. Hyvänen aika, minä ihan näen hänet silmissäni: pieni vanha mies nankini-housut jalassa, yllään nahkaliivit ja sininen takki sekä röyhelöpaita. Hän nojasi keppiinsä, sillä hän ontui, ja kumarteli hymyillen kuin aito ranskalainen.

Hänen astuessaan sisään vanhat naiset nousivat ja niiasivat arvokkaasti. Lafayette kumarsi ensin maaherran muotokuvalle, sitten maaherran leskelle ja suuteli tämän kättä. Se oli hullunkurista, sillä hansikkaan selkämykseen oli painettu Lafayetten kuva, ja kohtelias vanha herra suuteli siten omaa kuvaansa.

Sitten vieraalle esiteltiin muutamia nuorempia naisia, ja aivan kuin päästäkseen suutelemasta itseään markiisi suutelikin sieviä tyttöjä poskelle.

Niin, lapset, juuri tähän kohtaan vanha, rakas Lafayette suuteli minua. Minä olen siitä nyt yhtä ylpeä kuin silloinkin, sillä hän oli urhoollinen hyvä mies ja auttoi meitä hädässämme.

Tosin hän ei viipynyt pitkään, mutta onnellisina me joimme hänen maljansa, saimme osaksemme kohteliaisuuksia ja iloitsimme siitä kunniasta, jonka hän oli meille suonut.

Kadulla oli tietysti ihmisiä odottamassa häntä, ja kun Lafayette tuli, he tahtoivat riisua hevoset valjaista ja vetää hänet kotiin riemusaatossa. Lafayette ei kuitenkaan suostunut, ja kun siinä sitten kiisteltiin, me tytöt heittelimme hänelle kukkia, joita olimme ottaneet maljakoista, seiniltä ja hiuksistamme. Hän oli siitä hyvillään, nauroi ja heilutti meille kättä, ja me juoksimme hänen perässään, heittelimme kukkia ja pyysimme häntä tulemaan uudestaan.

Sinä iltana me nuoret olimme aivan pyörällä päästämme eikä minulla ole aavistustakaan, miten pääsin kotiin. Viimeiseksi muistan, että kaikki me tytöt kurkottelimme ikkunasta ja odotimme vaunujen lähtöä ihmisjoukon huutaessa hänelle mielettömästi eläköötä. Tuntuu kuin kuulisin korvissani vieläkin huudot: "Eläköön Lafayette ja majuri Quincy!" "Eläköön rouva Hancock ja kauniit tytöt!" "Eläköön eversti May!" "Kolminkertainen eläköön Bostonille!" "Eläköön! Eläköön! Eläköön!"

Ja tässä vanha rouva pysähtyi hengästyneenä myssy toisella korvalla, silmälasit nenänpäässä ja neule sotkeutuneena innokkaasta heiluttelusta. Tytöt taputtivat käsiään, Tom huusi voimainsa takaa eläköötä ja sanoi henkeään vedettyään:

-- Lafayette oli kunnon äijä. Minä olen aina pitänyt hänestä.

-- Taivas varjelkoon! Miten epäkunnioittavasti sinä puhutkaan sellaisesta suurmiehestä kuin Lafayette, sanoi isoäiti järkyttyneenä amerikkalaisen nuorison käyttäytymisestä.

-- Kyllä hän vain joka tapauksessa oli kunnon äijä; miksei häntä sitten saa siksi sanoa? kysyi Tom, jonka mielestä kiistanalainen sana oli ihan paikallaan.

-- Kylläpä te käytitte omituisia hansikkaita siihen aikaan, keskeytti Fan, joka oli koettanut tuota suuresti kunnioitettua käsinettä ja huomannut sen liian ahtaaksi.

-- Paljon parempia ja huokeampia kuin nykyään, vastasi isoäiti, joka jo vihjauksestakin oli kärkäs puolustamaan vanhoja hyviä aikoja. -- Te olette nykyään tuhlaavaisia, enkä tosiaan ymmärrä, mihin vielä päädytte. Minulla on muuten jossain kahden nuoren naisen kirjoittama kirje, toinen vuodelta 1517 ja toinen vuodelta 1868. Niiden erilaisuus huvittaa teitä varmasti.

Vähän aikaa etsittyään isoäiti löysi vanhan salkun ja selailtuaan papereita hän luki seuraavan kirjeen, jonka Anne Boleyn oli kirjoittanut ennen kuin joutui naimisiin Henrik VIII:n kanssa. Kirje on nykyään erään kuuluisan antikvaarin kokoelmissa.

"Rakas Mary.

Olen ollut kaupungissa melkein kuukauden enkä voi sanoa Lontoota erityisen miellyttäväksi. Nousemme aamuisin myöhään, harvoin ennen kello kuutta, ja valvomme myöhään iltaisin, olemme tuskin ennen kymmentä vuoteessa. Olen aivan kyllästynyt, ja ellen saisi joka päivä paljon hienoja tavaroita, haluaisin kiihkeästi takaisin maalle.

Hemmotteleva äitini osti minulle eilen eräästä Cheapsiden kaupasta kolme uutta paitaa, joiden kangas maksoi neljätoista pennyä kyynärä. Sitten minä saan uudet kangaskengät Norfolkin lordin tanssiaisiin ja ne maksavat kolme shillinkiä.

Säännötön elämä, jota olen viettänyt tänne tulostani asti, on pilannut täysin ruokahaluni. Kuten tiedät, minä söin maalla naulan kinkkua ja haarikallisen olutta aamiaiseksi. Mutta Lontoossa en tahdo saada sisääni puoltakaan siitä määrästä, vaikka toden sanoakseni, olenkin aika nälkäinen ennen päivällistä, joka täällä hienoissa piireissä syödään kello kahdeltatoista.

Eilisiltana leikimme täällä Leicesterin lordin luona seuraleikkejä. Mukana oli myös lordi Surrey, hyvin hieno nuori mies, ja lauloi säveltämänsä laulun "Lordi Kildaren tytär". Se herätti suurta ihastusta, ja veljeni kuiskasi minulle, että ihana Geraldine, joksi lordi Surrey nimittää lemmittyään, on aikakautemme hienoin nainen. Tahtoisin mielelläni nähdä hänet, sillä hän kuuluu olevan yhtä hyvä kuin kauniskin.

Ole hyvä ja hoida kanoja minun poissaollessani. Eläinparat! Minä syötin niitä aina itse. Jos Margery on neulonut minulle ne punaiset villalapaset, olisin iloinen, jos lähettäisitte ne ensi tilassa. Hyvästi, rakas Mary. Olen juuri menossa messua kuulemaan ja rukoilen pian puolestanne. Sydämellisesti tervehtii teitä

Anne Boleyn."

-- Ylös jo kuudelta, ja kymmeneltä muka myöhäistä mennä nukkumaan! Annen täytyi olla kauhean maalainen! Kinkkua ja olutta aamiaiseksi ja päivällinen kahdeltatoista! Olipa se merkillistä elämää! huudahti Fanny. -- Lordi Surrey ja lordi Leicester kuulostavat hienoilta, mutta seuraleikit, punaiset lapaset ja kolmen shillingin kengät ovat kauheita!

-- Minä pidän sellaisesta, sanoi Polly miettivästä, -- ja olen iloinen, että Anne paralla oli edes vähän hauskaa ennen kuin murheet alkoivat. Saanko joskus jäljentää tuon kirjeen, isoäiti?

-- Totta kai. No niin, tässä on toinen, jonka nykyaikainen tyttö on kirjoittanut ensi käynnistään Lontoossa. Tämä miellyttää sinua enemmän, Fan. Ja isoäiti luki Annen pienen kuvauksen vastakohdaksi Lontoon elämästä kirjeen, jonka muuan ystävä oli lähettänyt hänelle kauan aikaa sitten:

"Rakkahin Constance.

Kolmen kuukauden ahkeran huvittelun jälkeen nipistän sen verran aikaa, että voin kertoa sinulle, miten paljon olen nauttinut ensi käynnistäni Lontoossa. Ulkomailla kasvaneena minusta tuntui aluksi kuin olisin tullut vieraaseen kaupunkiin. Savu, lika ja melu olivat ensin hyvin epämiellyttäviä, mutta pian totuin niihin, ja nyt kaikki tuntuu minusta kerrassaan ihastuttavalta.

Me heittäydyimme heti huvituksiin eikä minulla ole ollut aikaa ajatella muuta. Nyt on paras huvittelukausi, ja jokainen hetki on varattu tanssiaisiin, konsertteihin, teattereihin, juhliin tai kirkossakäyntiin taikka niihin pukeutumiseen. Me käymme iltaisin usein kaksissa tai kolmissa eri kutsuissa, ja harvoin joudumme kotiin ennen aamua, emmekä liioin nouse seuraavana aamuna ennen puoltapäivää. Meille jääkin varsin vähän aikaa ajeluihin, ostoksilla käynteihin ja vierailuihin ennen päivällistä, joka on kahdeksalta, ja sitten alkavat taas iltahuvit.

Eilen illalla näin lady Russellin tanssiaisissa Walesin prinssin ja tanssin hänen kanssaan. Hän on alkanut lihoa ja näyttää elostelijalta. Olin pettynyt hänen ulkonäköönsä ja keskustelutaitoonsa; häntä ei olisi ikinä uskonut prinssiksi. Minut esitettiin myös eräälle komealle amerikkalaiselle herrasmiehelle. Olin ihastunut häneen ja hämmästyin kuullessani, että viime vuonna ihailemamme runot olivat hänen kirjoittamiaan. Hän on rikkaan räätälin poika. Ihmeellistä joukkoa nuo amerikkalaiset rahoineen, kykyineen ja itsenäisyyksineen!

Voi hyvä ystävä! Etten vain unohtaisi kertoa ensimmäisen huvikauteni merkkitapausta. Minut esitellään hovissa! Arvaat kai, että olen uponnut kokonaan juhlavalmisteluihin. Äiti on päättänyt, että minun on tuotettava hänelle kunniaa, ja kaksi viimeistä viikkoa meiltä on mennyt ajellessa ompelijalta räätälille ja myymälöistä jalokivikauppoihin. Minulle tehdään valkoinen silkkipuku, jossa on sulkatöyhtöjä, helmiä ja ruusuja. Se maksaa sata puntaa tai enemmänkin ja on hyvin komea.

Serkkuni ja ystäväni aivan syytämällä syytävät minulle ihania tavaroita, ja sinun kokemattomat silmäsi lentävät vielä selälleen, kun levitän nähtäväksesi silkkikankaan! ja pitsini, jalokiveni ja ranskalaiset hattuni, puhumattakaan rakkauskirjeistä, valokuvista ja muista nuoren kaunottaren ensimmäisen huvikauden voitonmerkeistä.

Sinä kysyt, ajattelenko milloinkaan kotia. Minulla ei todellakaan ole siihen aikaa. Mutta joskus ikävöin sentään raitista puhdasta ilmaa ja tyttömäisiä huveja, joista niin paljon pidin. Kaikki nämä huvitukset, niin hauskoja kuin ne ovatkin, tekevät ihmisen kalpeaksi ja vanhaksi ja kuluneeksi. Tunnen jo itseni hiukan rapistuneeksi.

Olisin sinulle kiitollinen, jos voisit lähettää minulle punaiset posket, kirkkaat silmät ja iloisen mielen, jotka minulla oli kotona ollessani. Koska et kuitenkaan voi tehdä sitä, niin ole hyvä ja lähetä minulle pullollinen kesäkuun sadevettä, sillä kamarineitoni sanoo sen olevan iholle parempaa kuin mitkään muut kaunistuskeinot, ja ihoni alkaa jo turmeltua paljosta valvomisesta.

Oman puutarhamme hedelmät taitaisivat maistua, minulla ei ole näet hiukkaakaan ruokahalua, ja äiti on ihan huolissaan minusta. Ranskalaisen keittiön tuotteilla on mahdotonta elää saamatta vatsakatarria, eikä täällä saa mitään yksinkertaista syödäkseen, kaikessa kun seurataan muotia.

Hyvästi, kultaseni, minun on mentävä pukeutumaan kirkkoon lähtöä varten. Toivoisinpa, että näkisit uuden hattuni ja tulisit kanssani, sillä lordi Rockingham lupasi olla siellä. Hyvästi!

Ikuisesti sinun

Florencesi."

-- Tuosta kirjeestä minä pidin enemmän, ja sen tytön asemassa olisin tahtonut olla. Etkös sinäkin, Polly? sanoi Fan, kun isoäiti otti silmälasit nenältään.

-- Minusta olisi kyllä hauska päästä Lontooseen huvittelemaan, mutta en välittäisi tuhlata noin kauheasti rahaa enkä tulla esitellyksi hovissa. Tai kenties välittäisinkin, jos olisin siellä, sillä minä pidän loistosta ja huveista, lisäsi rehellinen Polly, joka tunsi huvien houkutuksen.

-- Isoäiti näyttää väsyneeltä, mennään leikkimään kuivaushuoneeseen, sanoi Maud, joka ei pystynyt enää seuraamaan toisten keskustelua.

-- Annetaan suukko isoäidille ja kiitetään häntä kaikesta hauskasta ennen kuin lähdetään, kuiskasi Polly. Maud ja Fanny suostuivat ja isoäiti oli niin onnellinen heidän kiitoksistaan, että Tomkin seurasi esimerkkiä, kun tytöt olivat poistuneet. Hän halasi sydämellisesti isoäitiä ja suuteli häntä samalle poskelle kuin Lafayettekin.

Tultuaan leikkihuoneeseen Polly istuutui keinuun ja sanoi vakavasti:

-- Enkö sanonutkin teille aina, että isoäidin luona on hauskaa, ja nyt näitte sen itse. Olisi hauskaa, jos kävisitte siellä useammin. Hän olisi siitä onnellinen ja haluaisi kertoa teille tarinoita ja keksiä kaikenlaista hauskaa, jos vain välittäisitte hänen hiljaisesta pikku hauskastaan. Minä pidän siitä ja minusta hän on maailman paras ja herttaisin vanhus, minä rakastan häntä sydämestäni!

-- Tietysti hän on kiltti, mutta vanhat ihmiset ovat vain niin ikäviä ja hermostuneita, että pysyn mieluummin heistä erilläni, virkkoi Fan.

-- Silloin menetät monta hauskaa hetkeä. Äiti sanoo aina, että meidän on käyttäydyttävä ystävällisesti ja kärsivällisesti vanhuksia kohtaan ja kunnioitettava heidän ikäänsä.

-- Aina sinun äitisi saarnaa, mutisi Fan, joka tunsi omantunnonpistoksia isoäidin laiminlyömisestä.

-- Eikä saarnaa! tiuskaisi Polly heti leimahtaen. -- Hän vain selittää meille asioita ja auttaa meitä olemaan hyviä. Eikä hän toru koskaan. Enkä minä huolisi ketään toista äidikseni, vaikkei hän käytäkään samettitakkia eikä hienoja hattuja!

-- Hyvä, Polly! huusi Tom riippuessaan pää alaspäin voimistelutangossa.

-- Polly on vihainen! Polly on vihainen! lallatteli Maud, joka hyppäsi nuoraa ympäri huonetta.

-- Jos herra Sydney nyt näkisi sinut, hän ei enää pitäisi sinua enkelinä, lisäsi Fan päätään keikauttaen.

Polly oli vihainen. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja huulet värisivät, mutta hän hillitsi kielensä ja rupesi keinumaan huimaa vauhtia, ettei olisi sanonut sellaista, mitä olisi katunut perästäpäin. Vähään aikaan kukaan ei puhunut. Tom vihelsi ja Maud hyräili. Mutta Fan ja Polly olivat ajatuksissaan, he olivat näet tulleet siihen ikään, jolloin tytöt alkavat tehdä huomioita ja johtopäätöksiä toistensa sanoista, teoista, tavoista ja katseista. Nokkelat pikku neidit miettivät jo paljon, ja aikuisten olisi syytä varoa käytöstään, sillä heitä jäljitellään ja toisaalta arvostellaan varsin terävästi.

Kaksi vähäistä seikkaa oli sattunut sinä päivänä, ja muutaman sanan ja sopimattoman käytöksen jälkivaikutus kummitteli vielä tyttöjen ajatuksissa. Herra Sydney oli vieraillut talossa, ja keskustellessaan hänen kanssaan Fan näki hänen katselevan Pollya, joka istui erillään ja seurasi toisia silmissään miellyttävän ujo ja älykäs katse. Samassa vanha rouva Shaw astui huoneeseen ja pysähtyi juttelemaan Pollylle. Tämä nousi heti ja jäi seisomaan, kunnes isoäiti poistui.

-- Huvittaako sinuakin Pollyn teennäinen käytös? Fanny kysyi nähdessään herra Sydneyn hymyilevän.

-- Ei, minä ihailen Polly-neidin hyviä tapoja, tämä vastasi niin arvostavasti, että Fan hätkähti, sillä kaikki tytöt ihailivat Sydneytä ja pitivät häntä hyvin käyttäytyvän herrasmiehen esikuvana.

Fanny toivoi, että olisi itse ollut yhtä huomaavainen ja saanut äskeisen ihailevan katseen, sillä hän antoi arvoa nuoren Sydneyn mielipiteille, etenkin koska hänen hyväksymistään oli niin vaikea saavuttaa. Tämä keskustelu muistui Fanin mieleen, kun Polly alkoi puhua vanhoista ihmisistä, ja häntä harmitti vieläkin.

Polly puolestaan muisti, miten rouva Shaw tuli eräänä päivänä kotiin hienossa vierailupuvussaan, ja kun Maud juoksi tervehtimään äitiään tavallista hellemmin, tämä nosti kiiltävän silkkihameensa helmoja, työnsi tytön luotaan ja sanoi kärsimättömästi: -- Älä koske minuun, lapsi, sinulla on likaiset kädet. Polly oli silloin ajatellut, ettei samettiviitan alla piillytkään todellista äidinsydäntä eivätkä ärtyneet kasvot, joiden yllä heilui punainen sulka, olleet äidin hellät kasvot; hienojen hansikkaiden peittämät kädet olivat työntäneet luotaan jotain korvaamattoman suloista ja arvokasta. Ja samalla hän muisti toisen naisen, jonka puku ei ollut koskaan niin hieno, ettei sitä vasten olisi voinut painaa kyyneleisiä kasvoja tai rakastavia pikku käsiä. Hän muisti harmaiden hiusten kehystämät kasvot, jotka eivät koskaan torjuneet lasten katsetta, ja kädet, jotka eivät milloinkaan olleet liian kiireiset, liian täynnä työtä eivätkä liian hienot syleilemään ja auttamaan pikku poikia ja tyttöjä, jotka luottavaisesti uskoivat hänelle pienet toiveensa ja murheensa. Polly muisti äidin, joka jakoi oikeutta ja antoi anteeksi viisaasti ja lempeästi. -- Juuri sellainen on oikea äiti! ajatteli Polly sydän tulvillaan lämpöä, joka sai hänet tuntemaan itsensä hyvin rikkaaksi.

Sen vuoksi Fanin ilkeä huomautus oli suututtanutkin häntä, ja hän yritti jäähdyttää kiukkuaan, ettei pikaistuksissaan päästäisi suustaan loukkaavia sanoja Fanin äidistä. Kun keinu taas oli alhaalla muutamien kiivaiden heilahdusten jälkeen, Polly näytti tavoittaneen yläilmoista taas hymynsä, sillä pysähtyessään vähäksi aikaa hän katsoi Fannyyn ja sanoi iloisesti:

-- En minä ole enää vihainen. Ruvetaanko heittämään palloa?

-- Ei, minä tulen viereesi keinumaan, vastasi Fanny iloisena Pollyn nopeasta leppymisestä. -- Sinä olet enkeli enkä minä ole enää koskaan ilkeä sinulle, hän lisäsi, kun Polly kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja teki auliisti tilaa vierellään.

-- Minä olen kaukana enkelimäisyydestä, mutta jos joskus tulisin sellaiseksi, saisin kiittää siitä äidin saarnoja, sanoi Polly iloisesti nauraen.

-- Hyvä, Polly rauhanhieroja, huusi Tom isäänsä matkien ja heilautti voimiensa takaa keinua ilmaisten siten hyväksymisensä.

Asiasta ei enempää puhuttu, mutta siitä päivästä lähtien perhe alkoi suhtautua kunnioittavammin isoäitiin, hänen heikkouksiaan suvaittiin paremmin ja hänen juttujaan kuunneltiin kiinnostuneemmin kuin ennen. Herttainen vanhus vietti nyt monta hauskaa tarinahetkeä lasten seurassa näiden kerääntyessä hänen takkavalkeansa ääreen.

7

HYVÄSTI

-- Voi sentään! Täytyykö sinun tosiaan matkustaa lauantaina kotiin? kysyi Fan muutamia päiviä tämän selvittelyn jälkeen, jota Tom sanoi "suurkahakaksi".

-- Täytyy, sillä minähän tulinkin vain kuukaudeksi, ja nyt olen ollut täällä jo melkein kuusi viikkoa, vastasi Polly, joka oli mielestään ollut poissa kotoa kokonaisen vuoden.

-- Ole vielä pari kuukautta ja jää meille jouluksi, jääthän! taivutteli Tom koko sydämestään.

-- Te olette kyllä hirveän kilttejä, mutta en tahtoisi mistään hinnasta olla jouluna poissa kotoa. Ja sitä paitsi äiti sanoo, etteivät he tule toimeen ilman minua.

-- Emme mekään. Etkö voisi ruinata äidiltäsi lupaa ja jäädä sittenkin? aloitti Fanny.

-- Polly ei ikinä juinaa. Hän sanoo, että se on itsekästä, enkä minäkään enää paljon juinaa, ehätti Maud sanomaan hyveellisesti.

-- Älkää kiusatko Pollya. Hän tahtoo lähteä enkä minä ihmettele. Pidetään tämä loppuaika oikein hauskaa, ja lystin päätteeksi ovat sitten Fanin kutsut, sanoi Tom sovittelevasti.

Polly oli kuvitellut nauttivansa kutsuihin valmistautumisesta, mutta kun se aika koitti, hän olikin kovin tyytymätön, sillä jostain syystä sellainen ikävä tunne kuin kateus sai hänet valtaansa ja turmeli koko ilon. Ennen kotoa lähtöä hänen uusi valkoinen musliinipukunsa, jossa oli raikkaan siniset silkkinauhat, oli ollut hänen mielestään kerrassaan hieno ja tyylikäs. Mutta nähtyään nyt Fannyn vaaleanpunaisen silkkipuvun, jossa oli lukemattomia poimuja, nauhoja ja röyhelöitä, hänen yksinkertainen leninkinsä menetti kaiken viehätyksensä ja näytti lapselliselta ja vanhanaikaiselta.

Maudkin oli paljon paremmin pukeutunut kuin hän ja näytti upealta punavalkokirjavassa leningissään, jossa oli niin leveä vyönauha, että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Jalassa hänellä oli pienet valkoiset kengät, joissa oli punaiset napit. Fannyllä ja Maudilla oli kaulakorut ja rannerenkaat, korvarenkaat ja rintaneulat, mutta Pollylla vain siniseen samettinauhaan kiinnitetty yksinkertainen medaljonki. Vyönä oli vain yksinkertaisesti solmittu leveä silkkinauha ja kauniissa kiharoissa sininen rusetti. Pollyn lohdutuksena olivat vain vaatimaton pitsinen kaulusröyhelö ja pronssikengät, jotka olivat maksaneet yhdeksän dollaria.

Polly-parka koetti parhaansa mukaan olla tyytyväinen ja välittämättä erilaisuudestaan. Mutta hänen oli vaikea olla sinä iltana onnellisen näköinen ja puhua iloisesti. Kukaan ei aavistanut, mitä musliinipuvun alla liikkui, kunnes isoäidin viisaat silmät huomasivat Pollyn mieltä painavan varjon ja arvasi syynkin. Pukeuduttuaan kaikki kolme tyttöä menivät näyttäytymään vanhemmille. He olivat isoäidin huoneessa, jossa Tomin kaulaan juuri autettiin kiduttavan kovaa kaulusta.

Aikuisten kääntyessä katsomaan heitä Maud pöyhisteli kuin pieni riikinkukko ja Fan niiasi sirosti, mutta Polly seisoi paikoillaan, ja hänen katseensa harhaili huolestuneena toisesta toiseen aivan kuin hän olisi halunnut sanoa: "Tiedän kyllä, etten ole niin kuin olla pitäisi, mutta toivottavasti en näytä sentään rumalta."

Isoäiti ymmärsi heti, ja kun Fan tyytyväisesti hymyillen kysyi: "Miltä me näytämme?" hän veti Pollyn ystävällisesti luokseen ja vastasi:

-- Näytätte ihan niiltä muotilehden kuvilta, joista olette saaneet pukujenne mallit. Mutta Pollyn leninki miellyttää minua eniten.

-- Näytänkö minä tosiaankin sievältä tässä? Ja Pollyn kasvot kirkastuivat, sillä hän antoi suuren arvon isoäidin mielipiteille.

-- Näytät, kultaseni. Näytät juuri siltä, jollaisena minä mielelläni näen sinun ikäisesi tytön. Ja minua miellyttää varsinkin se, että olet pitänyt äidille antamasi lupauksen etkä ole antanut houkutella itseäsi käyttämään lainakoruja. Sinun ikäisesi tyttölapset eivät tarvitse muita koristeita kuin nuoruutta, terveyttä, älykkyyttä ja vaatimattomuutta, ja ne sinulla on tänä iltana.

Puhuessaan isoäiti antoi Pollylle hellän suukon, joka sai hänet hehkumaan kuin ruusu ja unohtamaan hetkeksi, että maailmassa oli vaaleanpunaista silkkiä ja korallikorvarenkaita.

-- Kiitos, isoäiti, hän sanoi ja vastasi lämpimästi suudelmaan. Isoäidin sanat tekivät hyvää ja yksinkertainen puku näytti Pollysta yhtäkkiä sievältä.

-- Polly on niin kaunis, ettei ole väliä, mitä hänellä on päällään, huomautti Tom tarkastellen hyväksyvästi tyttöä.

-- Hänellä ei ole kojuja puvussaan, mutta minullapa on, sanoi Maud järjestellen olkapäille ulottuvia nauharuusukkeita, jotka olivat kuin kirsikanväriset siivet tanakan pikku enkelin selässä.

-- Kunpa hän olisi ottanut sinisen miehustani. Tuo nauha on niin kovin yksinkertainen, mutta ei sillä väliä, kuten Tom sanoi. Ja Fan korjasi taitavasti Pollyn vasemmalla ohimolla olevaa sinistä rusettia.

-- Hänellä pitäisi olla kukkia; ne sopivat aina nuorille, sanoi rouva Shaw myöntäen mielessään, että vaikka hänen tyttärensä näyttivät hyvin kauniilta, kukoistavalla Pollylla oli miellyttävimmät kasvot.

-- Varjelkoon, minähän olin unohtaa kukkavihot ihaillessani kaunottariani. Otapas ne esille, Tom, kehotti herra Shaw viitaten kauniiseen rasiaan, joka oli pöydällä.

Tom veti väärin päin esiin kolme pientä kukkakimppua, jotka kaikki olivat erivärisiä, -kokoisia ja -muotoisia.

-- Voi, isä! Miten kiltti sinä olet! huudahti Fanny, joka ei ollut uskaltanut ottaa vastaan kukan terälehteäkään viimekertaisten nuhteiden perästä.

-- Isäsi olikin aikoinaan erittäin kohtelias nuori mies, sanoi rouva Shaw naurahtaen.

-- On hauskaa, Thomas, että sinulla on joskus aikaa ilahduttaa pikku tyttöjäsi! Ja isoäiti taputti poikansa kaljua päätä aivan kuin tämä olisi ollut kahdeksantoistavuotias.

Thomas nuorempi oli ensin tuhahtanut ivallisesti, mutta kun isoäiti kehui isää, alkoi nuori mies miettiä asiaa tarkemmin ja tarkastella kukkia kunnioittavasti.

-- Mikä on kenellekin? hän kysyi.