Part 7

-- Sinä syksynä meillä oli kyllä viljalti luumuja, mutta emme silti välittäneet niistä paljonkaan, sillä meidän kepposemme oli kotona yleisenä pilan aiheena, ja vielä vuosien perästä luumuja nähdessämme Nelly ei malttanut olla katsomatta minuun ilkikurisesti ja kuiskaamatta: "Muistatko punaiset sukat!"

-- Kiitoksia, sanoi Polly. -- Nyt on sinun vuorosi, Fan.

-- Tässä on tukku kirjeitä, ja tahtoisin kuulla, onko näistä mitään kerrottavaa, vastasi Fanny, joka toivoi romanttista tarinaa.

Isoäiti käänteli käsissään pientä kirjetukkua, jonka ympärille oli sidottu haalistunut punainen silkkinauha. Siinä oli kymmenkunta kellahtavaa kirjelippusta, jotka oli kirjoitettu karkealle paksulle paperille ja joissa punaiset lakat oli vielä kiinni nurkissa selvänä merkkinä siitä, että ne oli kirjoitettu siihen aikaan, jolloin ei ollut vielä nimikirjaimin varustettuja kirjepapereita ja liimattavia kirjekuoria.

-- Eivät ne ole rakkauskirjeitä, kultaseni. Olen saanut ne tovereiltani sen jälkeen, kun pääsin neiti Cottonin koulusta. Eipä niistä taida olla mitään kerrottavaa. -- Ja isoäiti selaili kirjeitä hämärtyneillä silmillään, jotka olivat olleet perin nuoret ja kirkkaat hänen ensi kerran lukiessaan samoja kirjeitä.

Fanny oli vähällä sanoa: "Minä valitsen uudestaan", kun isoäiti alkoi nauraa niin sydämellisesti, että tytöt arvasivat hänen mieleensä palautuneen jonkin hupaisan vanhan muiston, joka ehkä huvittaisi heitäkin.

-- Hyvänen aika! En ole muistanut tätä kepposta neljäänkymmeneen vuoteen. Rakas vallaton Sally Pomroy! Ja nyt hän on jo isoäidin äiti! huudahti vanha rouva, kun hän luettuaan yhden kirjeistä rupesi puhdistamaan silmälasejaan.

-- Voi, kertokaa hänestä! Sen täytyy olla jotakin hauskaa, kun teitä niin nauratti, sanoivat Polly ja Fanny yhteen ääneen.

-- Se oli hupaisa juttu. Hauskaa että muistin sen, sillä se on juuri sopivaa kerrottavaa teille nuorille.

-- Siitä on nyt monta vuotta, alkoi isoäiti pirteästi. -- Opettajat olivat siihen aikaan paljon ankarampia kuin nykyään. Neiti Cottonin koulussa oppilaat eivät saaneet pitää valoa huoneissaan yhdeksän jälkeen iltaisin eivätkä mennä ulos yksinään, ja heidän oli käyttäydyttävä mallikelpoisesti aamusta iltaan.

Arvaatte että kymmenen elämänhaluisen ja vilkkaan tytön mielestä nämä säännöt olivat liian vaikeita noudatettaviksi, ja siksi he tekivätkin salaa kaikenlaisia kepposia, vaikka julkisesti käyttäytyivätkin hyvin.

-- Kerran neiti Cotton ja hänen veljensä istuivat vierashuoneessa kouluajan päätyttyä, ja nuoret neidit oli lähetetty nukkumaan. John-herra oli hyvin kuuro ja Priscilla-neiti hyvin likinäköinen. Molemmat vajavaisuudet olivat tytöille joskus hyödyksi, vaikka kerran saatiinkin kokea aivan päinvastaista, niin kuin kohta kuulette.

Olimme viikon päivät olleet hyvin mallikelpoisia emmekä enää voineet hillitä pursuavaa elämänhaluamme, vaan rupesimme suunnittelemaan kekkereitä. Käytimmekin kaiken kekseliäisyytemme, jotta ne onnistuisivat.

Ensimmäinen este raivattiin näin: Kun ei ollut lupa mennä yksin ulos, päätimme laskea Sallyn alas ikkunasta, sillä hän oli pieni ja kevyt ja erittäin nokkela. Hän sai tehtäväkseen ostaa yhteisillä taskurahoillamme pähkinöitä, nekkuja, leivoksia ja hedelmäkakkua sekä kynttilän, että saisimme valoa, sillä Betsey otti tapansa mukaan kynttilät lähtiessään huoneestamme.

Sinä iltana monet meistä ilmoittivat jo kahdeksalta olevansa hyvin väsyneitä ja menivät huoneeseensa jättäen toiset ompelemaan neiti Cottonin kanssa, joka luki ääneen Hannah Mooren "Pyhiä näytelmiä" niin unettavalla äänellä, että se vaikutti kuulijoihin kuin oopiumi.

Ikävä sanoa, mutta minä olin kepposen johtajia; ja niin pian kuin olimme päässeet yläkertaan, otin tarkoitukseen varatun nuoran ja käskin Sallyä laskeutumaan alas. Talo oli vanhanaikainen ja sijaitsi rinteessä, eikä valitsemamme vaatekomeron ikkuna ollut montakaan jalkaa maasta.

Oli kesäilta, joten kahdeksan aikaan oli vielä aivan valoisaa, mutta emme pelänneet kenenkään näkevän, koska katu oli yksinäinen ja naapurissa asui vain kaksi vanhaa naista, jotka laskivat uutimet jo auringonlaskun aikaan eivätkä ikinä kurkistaneet ulos ennen aamua.

Sally oli lahjottu lupaamalla hänelle niin paljon herkkuja kuin hän ikinä kykeni syömään, ja oikeana huimapäänä hän oli valmis mihin vain. Sidottuaan nuoran vyötäisilleen hän ryömi ikkunasta. Me laskimme hänet onnellisesti alas, heitimme ison korin hänen jälkeensä ja näimme hänen pujahtavan nurkan taakse minun iso hattuni päässään ja hartioilla toisen tytön liina, ettei kukaan tuntisi häntä.

Sitten me puimme yöpuvut leninkien päälle ja makasimme rauhallisesti vuoteissa Betseyn tullessa tavallista aikaisemmin, sillä ilmeisesti neiti Cotton oli ruvennut epäilemään äkillistä väsymystämme. Puolen tuntia makasimme nauraen ja kuiskutellen ja odotimme Sallyn merkkiä. Vihdoin kuulimme ikkunan alta sirkan hätäistä siritystä ja hypättyämme pystyyn näimme pienen olennon alhaalla hämärässä.

"Voi, pian, pian!" huusi Sally läähättäen. "Vetäkää kori ylös ja päästäkää minut sisään, sillä näin herra Cottonin torilla ja juoksin koko matkan, että joutuisin ennen häntä kotiin."

Ensin tuli ylös raskas kori poukkoillen ja seinää raapien ja tuoksuen kerrassaan herkulliselta. Nuora heitettiin uudestaan alas. Vedimme ensin pitkään ja lujaan, kaikki yhteisvoimin, ja lopulta saimme hinatuksi Sally-paran puolitiehen, kun -- ikävä kertoakaan -- nuora luiskahti käsistämme, Sally putosi maahan ja sai kiittää ikkunan alla olevaa heinäkasaa ehjinä säästyneistä jäsenistään.

"Hän tulee, hän tulee! Vetäkää minut ylös, taivaan tähden!" huusi Sally kömpien jaloilleen ehjänä mutta hyvin säikähtyneenä.

Näimme mustan olennon lähestyvän ja hinasimme tytön sisään kolistellen entistä lujemmin ja syleilimme häntä onnellisina, sillä häthätää hän oli pelastunut herra Cottonin näkyvistä; tämän silmät olivat näet yhtä tarkat kuin kuulo huono.

Kuulimme ulko-oven sulkeutuvan, sitten äänten sorinaa ja lopulta Betseyn raskaat askelet yläkertaan johtavilla rapuilla.

Koppa lennähti sängyn alle ja salaliittolaiset pujahtivat peittojen alle, ja huone oli moitteettomassa kunnossa sillä hetkellä, kun Betsey pisti päänsä ovesta.

"Kyllä se herra on vanha hupakko, kun lähetti minut taas tänne. Mitä lie kuvitellut nähneensä ikkunan luona. Uutimien lepatusta se vain oli, sillä tyttöressuthan nukkuvat kuin lampaat", kuulimme hänen puhelevan itsekseen, ja yleinen naurunhihitys hypitti hänen lähdettyään valkeita vuodepeitteitä.

Sally oli loistavalla tuulella urotyönsä onnistumisesta ja tanssi huoneessa kuin keijukainen yöpaita pukunsa päällä. Sitten hän palmikoi tukkansa hullunkurisille pikku saparoille ja kiinnitti juhlan kunniaksi ison punaisen neulatyynyn rintaneulakseen.

Tytöt menivät sopimuksen mukaan huoneisiinsa ja pian yläkerrassa oli pimeää ja hiljaista, niin että neiti Cotton saartoi ruveta nauttimaan elämästään.

Kohta alkoivat kuitenkin kummitukset liikkua ja hiiret pujahtivat pelästyneinä takaisin loukkoihinsa, sillä valkeita haamuja hiipi huoneesta toiseen, kunnes kaikki olivat koolla eräässä pienessä huoneessa.

Vahti asetettiin ovelle, hätämerkistä sovittiin, kynttilä sytytettiin ja herkut levitettiin sanomalehtipaperille vuoteen viereen. Peite pantiin niin, että sen saattoi vaaran uhatessa lennättää herkkujen päälle.

Miten mainiolta kaikki maistuikaan! En ole tainnut milloinkaan syödä mitään niin herkullista kuin ne silloiset murentuneet tortut, jotka ahmittiin hätäisesti siinä huonepahasessa Sallyn hullutellessa ja toisten nauttiessa sydämensä halusta luvattomasti hankituista makeisista. Tietysti se oli rumasti tehty, mutta minun täytyy kertoa totuus. Olimme juuri aloittamassa kakkua, kun kova rapina häiritsi meitä.

"Hälytys! Paetkaa! Juoskaa! Piiloon! Älkää naurako!" kuului monesta suusta huuto, ja me loikkasimme vuoteisiimme niin kiireesti ja äänettömästi kuin suinkin, kädet ja suu täynnä. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka katkaisi uusi rapsahdus, mutta kun ketään ei tullut, päätimme lähettää jonkun tiedustelemaan. Minä läksin. Vartijaksi asetettu Mary torkkui puoliunessa ikävöiden hartaasti omaa osaansa herkuista.

"Se oli oikea rotta. Minä en ole inahtanutkaan. Mene nyt lopettamaan. Minua jo kyllästyttää vahtiminen", sanoi Mary hosuen hyttysiä ympäriltään. Kiirehdin takaisin hyvine uutisineni. Kaikki olivat taas nopeasti jalkeilla. Sytytimme uudestaan kynttilän ja jatkoimme kemuja. Herkut olivat tosin jonkin verran kärsineet Sallyn kierähdettyä niiden päälle, mutta emme välittäneet siitä, ja kohta kakku oli lopussa.

"Nyt otetaan pähkinät", minä sanoin tarttuen paperipussiin.

"Ne ovat manteleita ja maapähkinöitä, joten voimme rikkoa ne hampaillamme. Katso vain, että tartut oikeasta päästä pussiin", sanoi Sally.

"Kyllä minä tiedän mitä teen." Ja näyttääkseni, kuinka taitava olin, ravistelin vähän pussia, jolloin pähkinät lensivät ympäri huonetta ja rapisivat paljaalla lattialla kuin raesade.

"Siinä nyt näit", huusi Sally, kun Mary alkoi raapia ovea kuin raivokas rotta ja alhaalta kuului oven narahdus.

Siinäkös tuli kiirettä! Kynttilä puhallettiin sammuksiin, ja jokainen hyökkäsi tiehensä niin paljon herkkuja mukanaan kuin ehti käsiinsä kaapata. Sally sukelsi vuoteeseen, musersi surutta viimeisen tortun ja hajotti nekut yltympäri. Mary parka oli vähällä joutua satimeen, sillä neiti Cotton oli nopsajalkaisempi kuin Betsey, ja vahtimme sai juosta henkensä edestä.

Meidän huoneemme oli ensimmäisenä ja hyvässä järjestyksessä, vaikka kahdet punaiset kasvot näyttivät tyynyllä levätessään vähän epäilyttäviltä. Neiti Cotton tähyili ympärilleen ja näytti niin hullunkuriselta ilman myssyä, että vuodetoverini olisi purskahtanut nauruun, ellen olisi nipistänyt häntä varoittavasti.

"Hyvät neidit, mitä tämä säädytön melu merkitsee?"

Muuta vastausta ei tullut kuin heikkoa kuorsausta. Neiti Cotton marssi seuraavaan huoneeseen, teki saman kysymyksen ja sai saman vastauksen. Kolmannessa huoneessa makasi Sally, ja vapisimme pelosta vanhan neidin mennessä sinne. Yritimme kurkistella sinne päin ja kuunnella henkeä pidätellen.

"Sarah, kerro heti, mitä tämä kaikki merkitsee?" Mutta Sally vain huokaili unissaan ja mutisi ovelasti: "Äiti, ota minut kotiin. Minä kuolen nälkään täällä Cottonilla."

"Varjelkoon! Onko lapsessa kuumetta?" kauhistui neiti Cotton, joka ei huomannut juoruavia pähkinöitä jaloissaan.

"Täällä on niin ikävää ja kolkkoa! Voi, ota minut kotiin!" vaikeroi Sally käsiään huitoen.

Tämä viimeinen näytös sotki koko asian, sillä huitoessaan Sally tuli paljastaneeksi rintaansa kiinnitetyn ison punaisen neulatyynyn. Vaikka neiti Cotton olikin likinäköinen, häneltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta tämä hullunkurinen esine eikä liioin appelsiini, joka vierähti tyynyltä, eivätkä kengät, jotka näkyivät sängyn jalkopäästä.

Neiti Cotton riuhtaisi pois peitteen ja siinä Sally sitten makasi nekkupaperien, leivosten, appelsiinien ja omenien keskellä hiukset saparoilla, merkillinen solki rinnassaan ja pölyiset kengät jalassaan ja vieressään kynttilä, joka oli polttanut reiän lakanaan.

Neiti Cottonin kauhun huuto havahdutti Sallyn, ja hän rupesi nauramaan niin iloisesti, ettei kukaan meistä voinut olla seuraamatta hänen esimerkkiään, ja pitkän aikaa huoneissa kiiri raikuva nauru. En todellakaan tiedä milloin olisimme lopettaneet, ellei Sally olisi saanut väärään kurkkuun pähkinää, joka hänellä oli ollut suussaan, ja pelästyttänyt meitä puolikuoliaiksi.

-- Mihin teidän herkkunne sitten joutuivat ja miten teitä rangaistiin? kysyi Fanny kesken naurunsa.

-- Loput herkut joutuivat sikojen ruuaksi ja meitä pidettiin vedellä ja leivällä kolme päivää.

-- No, tulitteko paremmiksi?

-- Eikös mitä! Me teimme vielä kymmenkunta muuta kepposta samana kesänä, ja vaikka en voikaan olla nauramatta niitä muistellessani, älkää sentään luulko lapsikullat, että hyväksyisin sellaista käytöstä, kaukana siitä.

-- Se oli vasta mainio juttu! Anna tulla lisää, isoäiti, ja kerro jotain pojista, yhtyi keskusteluun uusi ääni. Tom oli näet kenenkään huomaamatta tullut toisten joukkoon saatuaan kirjansa luetuksi ja istahtanut hajareisin tuolille. Hän oli nauranut isoäidin kertomukselle täyttä kurkkua.

-- Odotahan vuoroasi, Tommy! No, rakas Polly, mitä sinä haluat? kysyi isoäiti näyttäen pirteältä ja onnelliselta, sillä vanhat muistot olivat selvästi virkistäneet häntä.

-- Jätä minut viimeiseksi ja kerro Tomille ensin, sanoi Polly viitaten Tomia lähemmäksi.

Tom istuutui jalat ristissä lattialle lipaston alimman laatikon eteen. Isoäiti avasi sen silittäen lempeästi Tomin kiharaista päätä ja sanoi:

-- Täällä, kultaseni, minä säilytän pikku muistoja Jack-veljestäni. Poikaparka hukkui merillä, kuten tiedät. No, valitse nyt mistä pidät, ja minä koetan muistella siitä jotain kerrottavaa.

Tom penkoi kiireesti laatikkoa ja kaivoi esiin pienen rikkinäisen pistoolin.

-- Tämä on juuri minua varten! Olisipa se vielä ehjä, että sillä voisi paukutella kissoja puutarhassa. Annahan kuulua, isoäiti!

-- Muistan erään Jackin kepposen, jolloin tätä pistoolia käytettiin hyvin tehokkaasti, sanoi isoäiti hetken mietittyään Tomin napsutellessa pistoolia tyttöjä kohti.

-- Kerran kauan sitten, jatkoi vanha rouva mielissään tarkkaavaisesta kuulijakunnasta, isäni lähti liikematkalle ja jätti äidin, tädin ja meidät tytöt Jackin huostaan. Arvaatte kai, että Jack oli hyvin ylpeä tästä vastuusta. Ensimmäiseksi työkseen hän latasi tuon pistoolin ja piti sitä vuoteensa vieressä meidän kauhuksemme, sillä pelkäsimme hänen tappavan sillä itsensä. Viikon verran kaikki sujui hyvin, mutta sitten meitä säikäytettiin uutisella, että rosvoja kierteli kaupungilla. Me asuimme siihen aikaan maalla. Toiset kertoivat, että muutamat talot oli merkitty mustalla ristillä ja niistä kaikista oli varastettu, toiset taas sanoivat, että joukkioon kuului joku poikanen, sillä joku pikku lurjus oli tunkeutunut sisään ikkunoista, joista ei kukaan aikuinen olisi mahtunut kulkemaan. Jossain varkaat olivat syöneetkin ja jättäneet kinkun tähteitä ja leivoksia pihalle. Rouva Jones löysi puutarhastaan rouva Smithin hartialiinan ja lähettyviltä vasaran ja vieraan teekannun. Muuan mies kertoi jonkun koputtaneen yöllä hänen ikkunaansa ja sanoneen hiljaa:

"Onko siellä ketään?" Ja kun mies kurkisti ulos, hän näki kahden miehen juoksevan katua alaspäin.

-- Me asuimme yksinäisessä paikassa aivan kaupungin ulkopuolella. Talo oli vanha ja siinä oli mukavat pienet ikkunat pihalle päin ja viisi ovea. Ainoa miehinen turvamme oli kolmetoistavuotias Jack. Äiti ja täti olivat hyvin arkoja, lapset liian pieniä ollakseen hyödyksi, joten Jack ja minä ryhdyimme vartijoiksi ja lupasimme juhlallisesti, että puolustamme urheasti kotia.

-- Mainiota! Kai ne roistot tulivat! huudahti Tom ihastuksissaan tällaisesta alusta.

-- Eräänä päivänä tuli sitten muuan pahan näköinen mies pyytämään ruokaa, jatkoi isoäiti nyökyttäen päätään salaperäisesti. -- Minä näin hänen katselevan syödessään tutkivasti takaoven puusalpoja ja ruokailuhuoneen kaapin päällä olevaa hopeamaljaa ja kannua. Tulin epäluuloiseksi ja vartioin häntä kuin kissa hiirtä.

"Hän tuli varmasti tarkastamaan paikkoja, mutta kyllä me pidämme varamme", sanoin pontevasti kertoessani toisille miehestä. Pelkäsimme kaikki, ja varustuksemme olivat aivan naurettavia. Äiti pisti räikän tyynynsä alle. Tädillä oli vuoteessa aisakelIo. Lapset veivät pienen Jep-terrierin illalla huoneeseensa, ja Jack ja minä rupesimme vartijoiksi, Jack pistooleineen ja minä kirveineni, sillä en pitänyt ampuma-aseista. Biddy, joka nukkui ullakolla, harjoitteli hyppäämään vajan katolle, jotta selviäisi hädän tullen heti pakoon. Joka ilta järjestimme varkaille salahautoja, ja vuoteeseen jokainen otti arvoesineensä, rahat ja aseet.

Viikko kului eikä ketään kuulunut ja valppautemme vähän herpaantui, sillä toisetkin ihmiset alkoivat olla jo varppeillaan. Kaikkien valmistelujen jälkeen olimme lisäksi hiukan pettyneitä, kun emme päässeet näyttämään rohkeuttamme. Mutta lopulta ilmestyi musta merkki meidänkin oveemme ja siitäkö kaikki säikähtivät, sillä nyt oli tullut meidän vuoromme.

Sinä iltana pantiin vesisanko takaportaiden juurelle ja kasa peltiastioita pääportaikon kamanaan, jotta syntyisi läiskettä ja räminää, jos joku yrittäisi sisään. Tiukuja ripustettiin ovenripoihin, seipäitä pisteltiin pimeisiin nurkkiin, jotta varkaat satuttaisivat niihin itsensä, ja koko perhe vetäytyi levolle aseineen, lamppuineen ja tulitikkuineen.

Jack ja minä jätimme huoneittemme välioven auki ja kyselimme ehtimiseen toisiltamme, kuuluiko mitään, kunnes Jack vaipui uneen. Minä pysyin valveilla ja kuuntelin sirkkojen siritystä, kunnes kello löi kaksitoista. Sitten minuakin alkoi väsyttää ja olin juuri nukahtamaisillani, kun havahduin ulkoa kuuluviin askelten ääniin. Hiivittyäni ikkunaan ennätin nähdä kuunvalossa varjon liukuvan nurkan taakse ja häviävän näkyvistä. Minua värisytti, mutta päätin olla hiljaa kunnes olin ihan varma, että jotain oli hullusti, sillä olin jo monesti tehnyt turhia hälytyksiä enkä enää tahtonut Jackin nauravan minulle. Kurkistin ovesta ja kuulin samassa raaputtavaa ääntä vajalta päin.

"Tuolla ne nyt ovat; mutta en herätä toisia, ennen kuin tiu'ut soivat tai peltiastiat putoavat Rosvot eivät pääse pitkälle metelittä, ja jos vain onnistumme kaappaamaan niistä yhdenkään, saamme kiinniottopalkkion ja vielä kunnian kaupanpäällisiksi", mietin mielessäni ja puristin lujasti kirvestä.

Alhaalla suljettiin hiljaa ovi ja hiipivät askelet lähestyivät takaportaita. Varmana saaliistani aioin juuri huutaa "Jack", kun takaportaiden vesisoikko läiskähti.

Siinä paikassa kaikki olivat hereillä ja pystyssä. Jack laukaisi pistoolinsa ennen kuin oli edes noussut vuoteestaan ja karjui "tulta" niin kovasti, että sai koko talon liikkeelle. Äiti pyöritti räikkää, täti soitti kelloa, Jeppe haukkui kuin hullu ja kaikki me kiljuimme. Ja alhaalta kuului aito irlantilainen parkaisu.

Joku toi lampun. Kurkistimme peloissamme alas ja näimme oman hupsun Biddymme vesisoikossa käsiään väännellen ja surkeasti valittaen.

"Taivaan vallat! Nyt ne tappavat minut Pyhimykset siunatkoot meitä! Miten ihmeessä minä jouduin tähän vesisoikkoon? Olin juuri hiipimässä sisään käytyäni vähän kävelemässä Mahoneyn Miken kanssa. Me meinaamme mennä tässä naimisiin Pyhän Patrikin päivänä."

Nauroimme niin, että saimme vaivoin hilatuksi tyttörukan soikosta. Vihdoin selvisi, mitä oli tapahtunut. Biddy oli pujahtanut ikkunasta ulos hiukan rupattelemaan Miken kanssa. Kun hän palasi, ikkuna olikin suljettu, ja hän istahti katolle yrittäen keksiä, miksi hänet oli näin salaperäisesti jätetty ulkopuolelle. Viimein hän alkoi väsyä. Silloin hän lähti kiertämään taloa ja löysi kellarin ikkunan, jota kaikista varotoimenpiteistä huolimatta emme olleet huomanneet sulkea. Sitä tietä hän luuli pääsevänsä helposti sisälle; mutta soikko olikin aivan uusi ansa, josta hänellä ei ollut aavistusta. Kompastuttuaan siihen hän säikähti niin, että rupesi ulvomaan.

Se ei kuitenkaan ollut ainoa vahinko, sillä täti pyörtyi pelästyksestä, äiti loukkasi kätensä särkyneeseen lamppuun, lapset vilustuivat hypellessään märillä portailla, Jeppe haukkui itsensä sairaaksi, minä nyrjäytin nilkkani ja Jack rikkoi peilin lisäksi koko pistoolinsa liian kovalla panoksella. Kun vahingot saatiin korjatuksi ja pahin hälinä oli ohi, Jack tunnusti merkinneensä oven kurillaan ja teljenneensä Biddyn paluutien rangaistukseksi, koska ei hyväksynyt hänen kuherteluaan. Sellainen heittiö se poika oli!

-- Eivätkö ne varkaat sitten ikinä tulleetkaan? huudahti pettyneenä Tom, jota Jackin kepponen huvitti.

-- Eivät, mutta saimmehan me olla varppeillamme ja kokeilla urhoollisuuttamme, ja se tuotti tietysti suurta tyydytystä, vastasi isoäiti rauhallisesti.

-- Kyllä kai sinä, isoäiti, olit urhoollisin koko joukosta. Olisinpa tahtonut nähdä sinut heiluttelemassa kirvestäsi, lisäsi Tom ihaillen, ja vanha rouva näytti olevan yhtä mielissään kohteliaisuudesta kuin nuori tyttö.

-- Minä valitsen tämän, sanoi Polly näyttäen pitkää valkeaa hansikasta, joka oli rypistynyt ja kellastunut aikojen kuluessa, mutta näytti kuin silläkin olisi ollut oma tarinansa.

-- Niin, sillä on kyllä sellainen tarina, joka kannattaa kertoa! sanoi isoäiti lisäten ylpeästi: -- Pidelkää, lapset, tätä vanhaa hansikasta kunnioittavasti, sillä Lafayetten maineikas käsi on koskettanut sitä.

-- Voi isoäiti, onko tämä ollut teidän kädessänne? Oletteko te nähnyt Lafayetten? Kertokaa meille. Nyt vasta saamme hauskaa kuultavaa, huudahti Polly joka piti historiasta ja tiesi aika paljon tästä urheasta ranskalaisesta ja hänen sankarillisuudestaan.

Isoäiti kertoi aina mielellään tapauksesta ja muuttui sen kunniaksi suorastaan majesteettisen näköiseksi. Hän oikaisi selkänsä, pani kädet ristiin, sanoi pari kertaa "hm" ja aloitti kertomuksen poissaolevan näköisenä aivan kuin olisi tähyillyt menneisiin aikoihin, jotka vähitellen alkoivat kirkastua.

-- Lafayetten ensimmäinen vierailu tapahtui tietysti ennen minun syntymääni, mutta kuulin isoisältäni siitä niin usein, että tuntui kuin olisin omin silmin nähnyt kaikki. Hancockin täti asui siihen aikaan maaherran talossa Beacon Hiilissä. -- Tässä kohtaa isoäiti ryhdistäytyi entisestäänkin, sillä hän oli hyvin ylpeä tädistään. -- Voi, lapset, ne vasta olivat aikoja, hän sanoi huokaisten. -- Ei nykyään ole enää sellaisia päivällis- ja iltakutsuja, damastiliinoja ja hienoja lautasia, vankkoja kauniita huonekaluja ja komeita vaunuja kuin silloin. Tädin vaunut oli sisustettu punaisella silkkisametilla. Kun vaunut maaherran kuoltua jouduttiin luovuttamaan, täti ratkoi niistä sametin ja meille tytöille tehtiin siitä päällysnutut. Hyvänen aika, miten elävästi muistankaan ne ajat, jolloin leikin tädin isossa puutarhassa ja ajelin Jackia kierreportaissa ylös ja alas. Saattaessaan tätiä päivällispöytään rakas isäni oli hyvin arvokkaan ja komean näköinen luumunvärisessä takissaan, polvisukissaan, joissa oli solki, ja niskapalmikossaan, jonka minä sain tavallisesti letittää.

Isoäiti unohtui ajatuksiinsa kesken kertomuksen ja muuttui taas pikku tytöksi eläen hetken leikkitoveriensa kanssa, jotka jo vuosia sitten olivat siirtyneet majan majoille. Polly kehotti toisia olemaan hiljaa eikä kukaan puhunut sanaakaan, ennen kuin vanha rouva pitkään huokaisten palasi nykyisyyteen.

-- No niin, minunhan piti kertoa aamiaisesta, jonka maaherra halusi tarjota ranskalaisille upseereille. Ja komean aterian hänen rouvansa järjestikin, sillä hän oli hyvin vieraanvarainen nainen. Mutta sattui kai jokin erehdys, sillä viime tingassa huomattiin, ettei talossa ollutkaan maitoa. Sitä tarvittiin suuret määrät. Ostamalla ja lainaamalla sitä saatiin kuitenkin niin vähän, että kokit ja palvelustytöt joutuivat epätoivoon. Koko aamiainen olisi mennyt myttyyn, ellei rouva kekseliäänä naisena olisi äkkiä muistanut yleisellä laitumella käyskenteleviä lehmiä.

Ne olivat kyllä naapurien lehmiä eikä ollut aikaa kysyä lupaa; mutta asiahan koski isänmaata. Liittolaisten täytyi saada ruokaa, ja koska rouva Hancock oli varma, että hänen isänmaalliset ystävänsä laskisivat ilomielin lehmänsä isänmaan alttarille, hän komensi rauhallisesti: "Lypsäkää lehmät", ja hankki siten itselle kunnian sädekehän.

Niin tehtiinkin lehmien suureksi hämmästykseksi ja vieraiden täydeksi tyydytykseksi.

-- Tämä lypsyoperaatio herätti niin paljon riemua, ettei kukaan näytä paljonkaan muistavan itse sankaria, vaikka eräs hänen upseereistaan, kreivi muuten, kunnostautui juomalla itsensä humalaan, niin että meni kannukset jalassa sänkyyn ja turmeli tädin parhaan keltakuvioisen peitteen potkimalla sen riekaleiksi aamuun mennessä.

Mutta täti piti peitettä repaleisenakin niin suuressa arvossa että säilytti sitä kauan muistona maineikkaista vieraistaan.