Part 6
-- Katsotaan piirustuksia. Ei se mitään tee, sanoi Tom.
-- Vilkaistaan vain pikkuisen, vastasi Fan, ja samassa he jo olivat nauramassa lystikkäälle piirrokselle, joka esitti Tomia makaamassa katuojassa, iso koira vierellään haukkumassa ja polkupyörä matkan päässä. Kuva oli varsin kömpelösti tehty, mutta niin lystikäs, että se osoitti Pollyn huomaavan asioiden naurettavat puolet. Muutamaa lehteä myöhemmin oli pilapiirros Fannysta ja Frank-herrasta, sitten isoäiti huolellisesti tehtynä, Tom lausumassa runoaan, herra Shaw ja Polly puistossa, Maud, jota Katy kantaa nukkumaan, ja sitten kaikki koulutytöt, joiden naurettavia piirteitä säälimätön käsi oli korostanut.
-- Mokomakin veijari, joka ivaa meitä selän takana, sanoi Fan ärtyneenä, kun huomasi Pollyn kaikessa hiljaisuudessa kostaneen hänen ja hänen ystäviensä ylenkatseen.
-- Hän piirtää hyvin, sanoi Tom tarkastellen arvostelevasti hauskan näköisen pojan kuvaa, jonka ympärille Polly oli piirtänyt auringon säteet ja kirjoittanut alle "Rakas Jimmy".
-- Et ihailisi häntä, jos tietäisit mitä hän kirjoittaa sinusta, sanoi Fan, jonka katse oli eksynyt vastapäisen sivun riveille ja viipynyt siellä niin kauan, että hän oli ennättänyt lukea jotain, joka kiihotti hänen uteliaisuuttaan.
-- Mitä sitten? kysyi Tom unohtaen hetkessä ylevät päätöksensä.
-- Hän sanoo tässä: "Minä koetan pitää Tomista, ja kun hän on hyvällä päällä, tulemme mainiosti toimeen keskenämme. Mutta sitä ei kestä kauan. Hän suuttuu helposti ja on ynseä isälleen ja äidilleen ja kiusaa meitä tyttöjä ja on niin kauhea, että minä melkein vihaan häntä. Se on kyllä väärin, mutta en voi sille mitään." -- Mitäs tästä pidät? kysyi Fanny.
-- Lue eteenpäin, neitiseni, niin näet, mitä hän sanoo sinusta, sinkautti Tom, joka oli lukenut eteenpäin.
-- Minustako? Ja Fan jatkoi hätäisesti lukemistaan. "Fanin kanssa voimme tuskin enää tulla ystäviksi, sillä hän valehteli isälleen eikä anna anteeksi sitä, etten minä valehdellut. Luulin häntä hienoksi tytöksi, mutta enpä tiedä. Jos hän olisi samanlainen kuin silloin, kun näin hänet ensimmäisen kerran, niin pitäisin hänestä yhä, mutta hän ei ole kiltti minulle, ja vaikka hän puhuukin kohteliaisuudesta, ei ole kohteliasta kohdella toveriaan sillä tavoin kuin hän. Hän pitää minua kummallisena ja maalaisena ja kyllähän minä sellainen olenkin; mutta minä en nauraisi kenenkään köyhän tytön vaatteille enkä syrjisi häntä, vaikkei hän käyttäytyisi aivan samoin kuin kaikki toiset tytöt täällä. Hän naureskelee minulle enkä minä enää voi pitää hänestä. Lähtisinkin kotiin, ellei se näyttäisi kiittämättömältä herra Shaw'ta ja isoäitiä kohtaan, ja heitä minä rakastan sydämestäni."
-- Siitä sait, Fan. Sulje nyt kirja ja tule pois, sanoi Tom nauttien suunnattomasti tästä laitahyökkäyksestä vaikka toisaalta tunsikin syyllisyyttä sen verran kuin yleensä kykeni.
-- Luen vielä vähän, kuiskasi Fanny, käänsi pari lehteä ja pysähtyi sivulle, joka oli tuhraantunut sieltä täältä, aivan kuin sille olisi tipahtanut kyyneliä.
Aikaisin sunnuntaiaamuna. Kukaan ei ole vielä noussut pilaamaan rauhaani, ja minun täytyy nyt kirjoittaa päiväkirjaani, sillä olen viime aikoina ollut niin paha, etten ole voinut aikaisemmin kirjoittaa. Olen hyvilläni että vierailuni pian loppuu, sillä tunnen oloni täällä vaivautuneeksi, eikä minulla ole ketään auttamassa, kun teen väärin. Ensin minä kadehdin Fannyä, mutta en nyt enää, sillä hänen isänsä ja äitinsä eivät huolehdi hänestä niin kuin minun vanhempani huolehtivat minusta. Hän pelkää isäänsä ja saa äitinsä tekemään mielensä mukaan. Olen kuitenkin iloinen, että tulin tänne, sillä nyt näen ettei raha voi antaa ihmisille kaikkea. Tahtoisin sitä kuitenkin edes vähän, sillä on hirmuisen hauskaa ostaa kauniita tavaroita. Olen juuri lukenut läpi päiväkirjani, eikä se taida olla mukavaa luettavaa, sillä olen kertonut näistä ihmisistä kaikenlaista, mikä ei ole oikein kaunista. Leikkaisin pois ne lehdet, ellen olisi luvannut uskollisesti pitää päiväkirjaa, ja haluan sitä paitsi keskustella äidin kanssa niistä asioista, jotka painavat täällä mieltäni. Huomaan kyllä, että suuri osa on omaa syytäni, sillä en ole ollut läheskään niin kärsivällinen ja miellyttävä kuin minun olisi pitänyt olla. Aion nyt tosissani yrittää olla tämän loppuajan niin kiltti kuin suinkin, sillä haluaisin heidän pitävän minusta, vaikka olenkin vain vanhanaikainen maalaistyttö.
Viimeinen lause sai Fannyn sulkemaan kirjan itsesyytösten vallassa, sillä hän itse oli kerran sinkauttanut nämä sanat kiukuspäissään eikä Polly ollut vastannut mitään, vaikka oli punastunut ja kyynelet olivat kihonneet hänen silmiinsä. Fan aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta äännähdystäkään ei kuulunut, sillä ovella seisoi Polly katsellen heitä outo ilme kasvoillaan.
-- Pengotteko te minun tavaroitani? hän kysyi matalalla äänellä silmät salamoiden ja posket palaen.
-- Maud näytti meille kirjaa, jonka oli löytänyt, ja me olimme juuri katselemassa piirroksiasi, alkoi Fanny pudottaen kirjan aivan kuin se olisi polttanut hänen sormiaan.
-- Ja lukemassa minun päiväkirjaani ja nauramassa minun lahjoilleni ja panemassa sitten syyn Maudin niskoille. Katalaa, en anna tätä teille ikinä anteeksi.
Polly purki suuttumuksensa henkeään välillä vetämättä ja juoksi sitten huoneesta, aivan kuin olisi pelännyt sanovansa liikaa, ja hänen katseessaan oli niin paljon halveksuntaa, surua ja kiukkua, että kaikki kolme pahantekijää seisoivat mykkinä häpeästä. Tom ei pystynyt viheltämään, Maud oli niin kauhistunut lempeän Pollyn vihanpurkauksesta, että istui hiljaa kuin hiiri, kun taas syyllisyyden murtama Fan laski kunnioittavasti vähäiset lahjat käsistään, sillä ensimmäisen kerran hän jollakin tavoin vasta tajusi Pollyn köyhyyden. Pikkurihkama, jonka Polly huolellisesti oli tallettanut kotiväelleen, liikutti Fania ja muuttui arvokkaaksi hänen silmissään. Pannessaan pois päiväkirjan hän tunsi, että siinä ollut tunnustus sattui häneen kipeämmin kuin mitkään Pollyn ääneen lausumat moitteet. Oli totta, että hän oli nauranut ystävälleen, joskus halveksinutkin häntä ja ollut leppymätön pienimmistäkin loukkauksista. Viimeinen sivu, jossa Polly otti syyn niskoilleen ja lupasi parhaansa mukaan koettaa olla entistä kiltimpi ja kärsivällisempi, sattui Fannyn sydämeen sulattaen sieltä kaiken penseyden, eikä hän voinut kuin painaa päänsä arkulle ja nyyhkyttää: -- Syy ei ole Pollyssa, vaan minussa.
Tom, joka punoitti vieläkin häpeästä jouduttuaan kiinni itse teosta, jätti Fannyn kyynelehtimään ja lähti miehekkäästi etsimään loukattua Pollya tunnustaakseen moninaiset rikkomuksensa. Mutta Pollya ei löytynyt mistään. Tom haeskeli ylä- ja alakerran huoneista, mutta ei löytänyt merkkiäkään koko tytöstä. Hän alkoi tulla levottomaksi. -- Ei hän ole voinut karata kotiinsakaan, hän tuumi itsekseen pysähtyessään hattutelineen luo. Nähdessään Pollyn pienen pyöreän hatun hän taputti sitä hellästi ja muisteli, miten usein oli temmannut sen Pollyn päästä tai sysännyt sen tyttörukan silmille. -- Ehkä hän on mennyt toimistoon kertomaan isälle. Vaikka ei se olisi hänen tapaistaan. Käyn sentään katsomassa kadun kulmasta.
Tomilla oli kiire saada kengät jalkaansa. Hän avasi portaiden alla olevan pimeän komeron oven, mutta oli vähällä kaatua selälleen hämmästyksestä, sillä lattialla makasi Polly epätoivoissaan kaksi päällyskenkää päänsä alla. Nähdessään tämän surullisen näyn Tom unohti tykkänään katumuspuheensa. Hän huudahti hämmästyksestä ja jäi tuijottamaan Pollya mykistyneenä. Polly ei itkenyt, vaan makasi niin hiljaa, että Tom alkoi luulla hänen pyörtyneen ja kumartui huolestuneena tarkastamaan. Silmäys kosteiden ripsien alta, pyöreä, tavallista punakampi poski ja kiivas hengitys rauhoittivat häntä. Rohkaisten mielensä hän istuutui saapaspihdille ja pyysi anteeksi kuin mies.
Polly oli tietysti hyvin suuttunut, ja siihen hänellä oli syytäkin. Mutta hän ei ollut pitkävihainen, ja kun ensimmäinen kiukunpuuska oli haihtunut, hänestä alkoi tuntua paremmalta. Ei tosin ollut helppoa antaa anteeksi, mutta kuultuaan Tomin vilpittömän katuvaisen äänen, joka sortui vähän väliä, Polly ei voinut paaduttaa sydäntään eikä kieltäytyä antamasta anteeksi, varsinkin kun Tom avomielisesti tunnusti, että "oli kirotun halpamaista nuuskia sillä tavoin toisen päiväkirjaa".
Polly oli iloinen siitä, että Tom tuli heti pyytämään anteeksi. Se oli kauniisti tehty. Hän antoi sille arvoa ja olikin jo sydämessään antanut Tomille anteeksi paljon ennen kuin sanoi sen julki, sillä totta puhuen Pollyssakin oli sen verran häijyyttä, että hänestä oli hauska nähdä sortaja anelemassa armoa vähän kauemmin -- tietysti vain sen vuoksi, että se varmasti tehoaisi. Totta kai hän tekisi sovinnon, mutta oli aivan oikein, että Fan kasteli ensin pari nenäliinaa katumuksen kyynelillä ja Tom istui epämukavasti haukkumassa itseään milloin miksikin viiden tai kymmenen minuutin ajan.
-- Kas niin, sano nyt edes yksi ainoa sana. Minulla tässä kuitenkin on pahin osa. Millä sinä luulet minun yksinäni pystyvän hieromaan sovintoa, kun Fan itkee yläkerrassa minkä ennättää ja sinä kyyhötät täällä pimeässä komerossa mykkänä kuin kala. Olisin voinut juosta Smytheille hakemaan äitiä rauhantuomariksi, mutta en mennyt, koska olisin silloin kiemurrellut irti koko jutusta, sanoi Tom viimeisenä keinonaan.
Polly oli iloinen kuullessaan Fannyn itkevän. Se oli hänelle parahiksi, mutta hän ei voinut olla leppymättä Tomille, joka näytti olevan pahassa pulassa kahden itkeskelevän tyttölapsen välissä. Hymykuoppa ilmestyi sille poskelle, joka ei ollut piilossa, toinen käsi tuli verkalleen esiin kiharaisen pään alta ja ojentautui hiljalleen Tomia kohti. Tämä aikoi juuri puristaa sitä sydämellisesti, kun näki punaisen merkin ranteessa, ja tiesi mistä se oli tullut. Hänen ilmeensä muuttui ja hän tarttui pyöreään käteen niin hellästi, että Pollyn oli ihan kurkistettava mikä nyt tuli.
-- Annatko tämänkin anteeksi? kuiskasi Tom ja silitti punaista rannetta.
-- Annan; ei siihen enää paljon koske. Ja Polly veti kätensä pois pahoillaan, että Tom oli nähnyt sen.
-- Olin totisesti aikamoinen lurjus! sanoi Tom tyytymättömänä itseensä. Samassa isän vanha majavannahkalakki vierähti hänen kasvoilleen keskeyttäen hänen itsesoimauksensa.
He purskahtivat nauruun, ja kun Tom vapautui lakin pimennoista, Polly oli jo noussut istumaan.
-- Fan on kauhean onneton. Jos tuon hänet tänne, annatko hänelle suukon ja sovit hänen kanssaan? kysyi Tom muistaen rikostoverinsa.
-- Minä menen hänen luokseen. Ja Polly livahti komerosta yhtä vikkelästi kuin oli tullutkin ja jätti tyytyväisyyttä uhoilevan Tomin istumaan saapaspihdeille.
Kuinka tytöt selvittivät välinsä, sitä ei kukaan saanut ikinä tietää, mutta paljon puheen, itkun ja naurun jälkeen rauha lopulta syntyi. Vähäistä usvaa leijaili vielä ilmassa myrskyn jälkeen, sillä Fan oli hyvin nöyrä ja lempeä sinä iltana, Tom mietteliäs, mutta tavattoman kohtelias ja Polly jalomielisen ystävällinen, sillä lempeäluonteisille anteeksianto on helppoa, ja kokemansa yliolkaisuuden jälkeen hän oli yhtä mielissään hyvittelyistä kuin kuka tyttö tahansa.
Harjatessaan hiuksiaan illalla ennen nukkumaanmenoa hän kuuli koputuksen. Avattuaan oven hän näki vain pitkän mustan pullon, jonka ympärille oli sidottu punainen flanellilappu kaulahuiviksi, ja korkin päällä, kuin kolmikulmaisena hattuna, oli kirjelippu, johon oli kirjoitettu hyppivällä käsialalla seuraavat rivit:
"Polly kiltti. Opydilldock on mainiota nyrjähdyksiin. Jos kaadat sitä vähän flanelliin, jonka käärit ranteesi ympärille, niin käsi on aamulla kunnossa. Lähdetkö huomenna ajelemaan? Olen kamalan pahoillani, että satutin sinuun.
Tom."
6
ISOÄITI
-- Missä Polly on? kysyi Fan eräänä pyrypäivänä tullessaan ruokasaliin, jossa Tom lojui sohvalla jalat ilmassa. Hän ahmi juuri jotakin noista mainioista seikkailukirjoista, joissa nuoret sankarit haaksirikkouduttuaan pelastuvat autiolle saarelle, joka on ympäri vuoden tulvillaan kaiken maailman hedelmiä, vihanneksia ja kukkia, tai eksyvät aarniometsiin ja kokevat pöyristyttäviä seikkailuja tappaessaan jos jonkinlaisia petoeläimiä ja joista he lopulta tekijän keksimiskyvyn ehdyttyä löytävät äkkiä tien kotiin saaliinaan tiikerin taljoja, kesyjä puhvelihärkiä ja muita miellyttäviä urhoollisuuden näytteitä.
-- En minä tiedä, kuului Tomin lyhyt vastaus, sillä hän pakeni juuri valtavaa jättiläiskrokotiilia.
-- Pane pois tuo typerä kirja ja tehdään jotain, sanoi Fanny maleksien haluttomasti huoneessa.
-- Hei, nyt ne saivat sen! oli ainoa mitä keskittynyt lukija suvaitsi vastata.
-- Missä Polly on? kysyi Maud liittyen toisten seuraan syli täynnä tanssipukuisia paperinukkeja.
-- Menkää tiehenne, älkääkä häiritkö minua, huusi Tom kiukuissaan keskeytyksestä.
-- Sano sitten, missä hän on. Sinä tiedät ihan varmasti, sillä hän oli täällä alhaalla hetki sitten, sanoi Fan.
-- Ehkä isoäidin luona ylhäällä.
-- Ilkimys! Tiesit sen koko ajan, mutta kiusallasi et vain sanonut, äkäili Maud.
Mutta Tom oli nyt veden alla keihästämässä jättiläiskrokotiiliaan eikä edes tajunnut, että nuoret neidit poistuivat närkästyneinä.
-- Polly nököttää aina isoäidin huoneessa. Minä en ymmärrä, mitä hauskaa siinä on, sanoi Fan heidän noustessaan portaita.
-- Polly on sitten mejkillinen, ja isoäiti lellii häntä paljon enemmän kuin minua, huomautti Maud loukkaantuneen näköisenä.
-- Kurkistetaan vähän, mitä he tekevät, kuiskasi Fanny pysähtyen oven rakoon.
Isoäiti istui vanhan soman lipaston edessä, jonka ovet olivat selkoselällään ja josta näkyi vanhoja talteen pantuja aarteita. Jakkaralla vanhan rouvan jalkojen juuressa istui Polly katsoen hartaasti ja innokkaasti häneen ja ahmien tarinaa korkeakorkoisesta silkkikengästä, jota isoäiti piteli polvellaan.
-- Niin, ystäväiseni, isoäiti sanoi, hänellä oli se jalassaan sinä päivänä kun Joe-eno tuli huoneeseen, jossa hän istui ompelemassa, ja sanoi: "Dolly, meidät on heti vihittävä." "Hyvä on", vastasi Dolly-täti ja astui vierashuoneeseen, jossa pappi jo odotti. Morsian ei edes vaihtanut pumpulipukuaan, joka hänellä silloin oli yllään ja hänet vihittiin oikeastaan sakset ja neulatyyny kupeella ja sormustin sormessa. Se tapahtui sotavuonna 1812, kultaseni, ja Joe-eno oli sotilas, jonka oli lähdettävä sotaan. Hän otti pienen neulatyynyn mukaansa. Tässä se on, ja siinä on merkki luodista, joka on lävistänyt sen, ja eno sanoi aina, että Dollyn tyyny pelasti hänen henkensä.
-- Voi, miten jännittävää! huudahti Polly tutkiessaan vaalennutta tyynyä ja siinä olevaa reikää.
-- Et ole koskaan kertonut minulle tuota tarinaa, sanoi Fanny ja lehahti huoneeseen keksittyään näin mukavaa ohjelmaa pyrypäiväksi.
-- Koska et ole ikinä pyytänyt minua kertomaan mitään, olen pitänyt vanhat tarinat omina tietoinani, vastasi isoäiti rauhallisesti.
-- Kerro nyt sitten jotain, ole niin kiltti. Saammehan mekin jäädä katsomaan noita hauskoja esineitä? kysyivät Fan ja Maud katsellen uteliaina avonaista vanhaa lipastoa.
-- Ellei Pollylla ole mitään sitä vastaan; hän on tullut seurakseni ja minä yritän huvittaa häntä, sillä minusta on aina hauskaa, kun hän piipahtaa luokseni, sanoi isoäiti vanhanaikaisen kohteliaasti.
-- Eihän toki! Antakaa heidän vain jäädä kuuntelemaan. Minä olen usein kertonut, miten hauskaa meillä on, ja houkutellut heitäkin mukaan, mutta heidän mielestään täällä on liian hiljaista. Istukaa nyt, tytöt, ja antakaa isoäidin jatkaa. Näettekö, otan nyt kaapista jännittävän näköisen esineen, ja sitten hän kertoo siitä, sanoi Polly innokkaana saamaan tytöt mukaan leikkiin ja iloiten siitä, että he halusivat kuunnella isoäitiä, sillä hän tajusi, kuinka onnellinen vanha rouva oli saadessaan muistella menneitä ja nähdä lapset ympärillään.
-- Näitä kolmea laatikkoa ei ole vielä avattu. Jokainen saa valita nyt omansa ja etsiä jonkin esineen, josta haluaa minun kertovan, sanoi rouva mielissään aarteittensa herättämästä kiinnostuksesta.
Tytöt avasivat laatikkonsa ja penkoivat niitä, kunnes löysivät sellaista, josta halusivat kuulla jotain. Maud oli ensimmäisenä valmis ja piteli oudonmallista palttinapussia, johon oli sinisellä langalla kirjailtu iso F. Hän kysyi sen tarinaa. Isoäiti hymyili silittäessään hellästi vanhaa esinettä ja alkoi kertoa selvästi hyvillään.
-- Nelly-sisareni ja minä olimme pikkutyttöinä käymässä erään tätimme luona. Meillä ei ollut siellä oikein hauskaa, sillä täti oli hyvin ankara. Eräänä iltana kun täti oli mennyt kylään ja vanha palvelija Debby nukkui huoneessaan, me istuimme ulkorapuilla kaivaten kotiin.
"Mitä oikein tehtäisiin?" sanoi Nelly.
Hänen puhuessaan putosi eteemme ruohikolle kypsä luumu aivan kuin vastaukseksi kysymykseen. Kaikki oli luumun syytä, sillä ellei se olisi pudonnut sillä hetkellä, en olisi koskaan keksinyt ajatusta, joka päähäni silloin iski.
"Syödään niitä niin paljon kuin ikinä jaksetaan ihan Betsey-tädin kiusallakin, koska hän on niin häijy", minä sanoin ja annoin Nellylle puolet isosta punaisesta luumusta.
"Se on kauhean tuhmaa", aloitti Nelly, "mutta otetaan sittenkin", hän lisäsi, kun makea suupala luiskahti hänen kurkustaan alas.
"Debby on nukkumassa. Tule auttamaan minua ravistelemisessa", minä sanoin ja nousin innostuneena pystyyn.
Ravistelimme puuta, kunnes olimme ihan tulipunaisia, mutta ainoatakaan luumua ei pudonnut, sillä puu oli iso, eivätkä vähäiset voimamme riittäneet heiluttamaan sen oksia. Sitten heittelimme kiviä, mutta vain yksi vihreä raakile tipahti, ja viimeinen kivi rikkoi vajan ikkunan. Siihen se ilo loppui.
"Puu oli yhtä ärsyttävä kuin Betsey-tätikin", sanoi Nelly kun istahdimme hengästyneinä.
"Puhaltaisipa nyt tuuli ja pudottaisi ne meille", läähätin katsellessani kaihoten hedelmiä.
"Jos toivominen auttaisi, haluaisin niiden putoavan suoraan syliini", lisäsi Nelly.
"Voisit saman tien toivoa ne suoraan suuhusi, jos olet liian laiska poimimaan. Elleivät tikapuut olisi niin raskaat, voisimme koettaa niitä", minä sanoin, sillä olin päättänyt saada luumuja millä keinolla hyvänsä.
"Turhaa puhua niistä, kun emme saa niitä kuitenkaan liikkeelle. Sinä se luumuja halusit, näytä nyt kuinka hankit niitä", vastasi Nelly vähän äreänä, sillä hän oli haukannut palan vihreästä luumusta, joka sai hänen suunsa vääristymään.
"Odota vähän, niin näet", minä huusin, sillä päähäni oli pälkähtänyt uusi ajatus.
"Miksi riisut kengät ja sukat jalastasi? Ethän sinä osaa kiivetä."
"Älä turhia kysele, rupea vain heti poimimaan, kun luumuja alkaa tippua, senkin laiskuri!"
Tämän salaperäisen määräyksen annettuani tassuttelin avojaloin sisälle toteuttaakseni suunnitelmaani. Nousin yläkertaan ja pääsin ikkunasta vajan katolle, jota pitkin ryömin varovasti, kunnes tulin luumupuun lähelle. Kiekaisin äkkiä kuin kukonpoika. Nelly katsoi ylös ihmeissään, nauroi ja taputti käsiään huomatessaan, mitä minä aioin.
"Kunhan et vain luiskahtaisi ja satuttaisi itseäsi!"
"Siitä viis. Minä tahdon noita luumuja, vaikka taittaisin niskani."
Osaksi luisuen, osaksi kävellen etenin kaltevalla katolla, kunnes puun oksat olivat ulottuvillani.
"Eläköön!" huusi Nelly tanssien puun juurella, kun ensimmäinen ravisteluni pudotti tusinan verran luumuja hänen ympärilleen.
"Eläköön!" huusin minäkin ja päästin irti oksan yrittäen tarttua toiseen. Mutta samassa jalkani luiskahti, koetin tarttua johonkin, mutta en onnistunut ja kirkaisten putosin ruohikolle kuin jättiläisluumu.
Onneksi vaja oli matala, nurmi pehmeä ja puukin jarrutti, mutta sittenkin sain aikamoisen kuhmun ja pelästyin hirveästi. Nelly luuli, että olin kuollut, ja alkoi huutaa täyttä kurkkua. Mutta minä hyppäsin samassa ylös, sillä olin tottunut muksahduksiin enkä välittänyt kivusta läheskään yhtä paljon kuin luumujen menettämisestä.
"Ole hiljaa! Debby voi kuulla ja pilata koko ilon. Enkö minä sanonut, että hankkisin luumuja. Katso nyt miten paljon putosi minun mukanani."
Se olikin totta, sillä putoamiseni oli sattunut puuhun yhtä paljon kuin minuunkin, ja joka puolella ympärillämme oli vihreitä ja punaisia hedelmiä.
Kun kuhmu otsassani oli paisunut pähkinän kokoiseksi, olivat esiliinamme jo puolillaan luumuja, ja me istuuduimme nurmikolle nauttimaan niistä. Mutta ei siitä mitään tullut. Kaikkea vielä! Useimmat luumuista olivat vielä raakoja, toiset lintujen vikuuttamia, toiset murskaantuneet pudotessaan ja monet kovia kuin kivi. Nellyä pisti ampiainen, minun päätäni alkoi kivistää ja apeina me katsoimme toisiamme, kunnes Nellyn mieleen välähti mainio tuuma.
"Keitetään ne, kyllä niistä silloin tulee hyviä, ja pannaan vähän leikkisankoihin huomiseksi."
"Hienoa! Keittiössä on valkea. Debby jättää aina vesikattilan tulelle, ja voimme ottaa jonkin hänen kasareistaan. Minä tiedän, missä on sokeria, nyt meille vasta hauskaa tulee."
Menimme sisälle ja rupesimme vähin äänin töihin. Keittiössä oli iso avoliesi, jonka huolellisesti kootulla hiilloksella kiehui iso kattila koukussa riippuen. Kohensimme tulta ja panimme sille kasarin, ja kasariin parhaat luumumme ja vettä riittävästi turmelemaan ne. Mutta sitähän me emme tienneet, odotimme vain tärkeinä luumujen kiehumista molemmilla iso lusikka kädessä ja vieressämme sokeripurkki valmiina käytettäväksi.
Mutta kyllä niiden kypsyminen kesti! En ole ikinä nähnyt sellaista itsepintaisuutta. Ne eivät millään ottaneet pehmitäkseen, vaikka tanssivat kiehuvassa vedessä ja kolisivat kantta vasten.
Aurinko alkoi painua mailleen, ja pelkäsimme Debbyn tulevan alas. Mutta luumut vain eivät alkaneet saota. Vihdoin ne rupesivat halkeilemaan ja vesi muuttui ihanan punaiseksi. Panimme paljon sokeria sekaan ja maistelimme sosetta, kunnes esiliinamme ja kasvomme olivat ihan punaiset ja huulemme kuumien lusikoiden polttamat.
"Siinä on liikaa mehua", sanoi Nelly pudistaen päätään viisaan näköisenä. "Sen on oltava paksua ja kaunista, sellaista kuin äidilläkin."
"Minä kaadan vähän mehua pois, mehän voimme juoda sen", minä sanoin ja arvasin tehneeni jossakin erehdyksen.
Sitten Nelly otti kulhon ja minä pyyhkeen ja nostin varovasti ison kasarin tulelta. Se oli painava ja kuuma ja minua vähän pelotti, vaikka en sanonutkaan mitään. Juuri kun aloin kaataa, Debby huusi äkkiä ylhäältä portailta. "Lapset, mitä ihmettä te puuhaatte?"
Me säikähdimme hirveästi. Nelly pudotti kulhon ja juoksi tiehensä. Minä pudotin kasarin, mutta en juossut tieheni, sillä osa kuumasta mehusta roiskui paljaille jaloilleni ja nilkoilleni ja minä parkaisin tuskasta.
Debby hyökkäsi alas ja tapasi minut hyppimässä ympäri keittiötä iso kuhmu otsassa, suuri lusikka kädessä ja jalat purppuranpunaisina. Luumut olivat liedellä, kasari keskellä lattiaa, kulho oli särkynyt ja sokeri norui virtanaan, kuin olisi yrittänyt peittää makeaan kuoreen koko sekamelskan.
Debby oli minulle oikein kiltti, sillä hän ei joutanut torumaan, vaan nosti minut vanhalle sohvalle ja sitoi jalkani öljytyillä pumpulikääreillä. Nelly, joka luuli minun olevan kuolemaisillani, juoksi naapuriin hakemaan Betsey-tätiä. Hän syöksyi itkien vanhojen naisten luo, jotka istuivat juhlallisina teepöytänsä ääressä.
"Voi, Betsey-täti, tulkaa sukkelaan, kasari putosi katolta ja Fannyn jalat kiehuivat punaisiksi!"
Kukaan ei nauranut tälle hullunkuriselle uutiselle, ja Betsey-täti juoksi kotiin teeleivos kädessä ja lankakerä taskussa, vaikka neule olikin jäänyt kyläpaikkaan.
Minulla oli aika kovat tuskat, mutta en ollut pahoillani perästäpäin, sillä opin rakastamaan Betsey-tätiä, joka hoiti minua hellästi ja näytti unohtavan ankaruutensa ollessaan huolissaan minusta.
Tämä pussi tehtiin ilokseni ja se riippui sohvan yläpuolella, jossa makasin kaikki nuo ikävät päivät. Huvittaakseen minua täti pani sen aina täyteen kauniita tilkkuja, pähkinöitä tai piparminttupastilleja, mieliherkkujani, vaikka hän ei pitänytkään siitä, että lapsille syötettiin makeisia, niin kuin en minäkään nyt.
-- Se oli mukava tajina, olisin minäkin ollut mielelläni siellä, sanoi Maud armollisesti ja pani pois pikku pussin tarkastettuaan ensin huolellisesti, löytyisikö sen jostain nurkasta vielä vanha pähkinä tai syötäväksi kelpaava piparminttupastilli.