Part 5

Tällä uudella kohtelulla oli erinomainen vaikutus, sillä kun laiminlyöty Tom oli selviytynyt perheen muuttuneen käytöksen aiheuttamasta hämmingistä, hän aivan loisti mielihyvää ja hämmästytti omaisiaan olemalla odottamattoman kärsivällinen, kiitollinen ja rakastettava. Kukaan ei saanut koskaan tietää, kuinka hyvää huomio teki hänelle, sillä harvoin pojat ilmaisevat tällaisia asioita muille kuin äidilleen, ja rouva Shaw puolestaan ei ollut koskaan löytänyt avainta poikansa sydämeen. Vähäinen siemen oli kuitenkin kylvetty ja juurtui, ja vaikka se itikin hitaasti, lopulta se kuitenkin versoi. Pollyllä oli kenties siihen osuutensa.

Illat olivat Tomista vaikeimmat, sillä liikunnan puute teki Tomin tapaisen reippaan pojan niin levottomaksi ja hermostuneeksi kuin ajatella saattaa. Koska hän ei osannut nukkua, tytöt yrittivät huvittaa häntä. Fanny soitteli ja luki ääneen, Polly lauloi ja kertoi tarinoita ja kertoi niin hyvin, että hänelle tuli pian tavaksi aloittaa tarinointinsa heti hämärän tultua Tomin istuessa lempipaikallaan isoäidin sohvalla.

-- Annapas tulla! sanoi nuori sulttaani eräänä iltana, kun hänen pieni Sheherazadensa istuutui matalalle jakkaralle kohennettuaan ensin tulta, niin että huone oli valoisa ja kodikas.

-- Tänä iltana en ole ollenkaan tarinointituulella. Olen jo kertonut kaikki mitä osaan, enkä keksi enää uusia, vastasi Polly nojaten päätään käteen niin murheellisena, että se oli Tomille aivan uutta. Hän katseli Pollya hetken ja kysyi sitten uteliaasti:

-- Mitä sinä ajattelit äsken, kun tuijotit valkeaan ja tulit synkemmän näköiseksi?

-- Minä ajattelin Jimmyä.

-- Etkö kertoisi hänestä? Sinähän lupasit joskus kertoa. Mutta älä sitten ellet halua, sanoi Tom osaaottavasti ääntään hiljentäen.

-- Puhun mielelläni hänestä, mutta ei ole paljon kertomista, aloitti Polly kiitollisena Tomin osanotosta. -- Kun olen täällä sinun luonasi, tulevat mieleeni ne ajat, jolloin istuin hänen sairasvuoteensa vieressä. Meillä oli aina hurjan hauskaa.

-- Hän oli varmaan hyvin kiltti?

-- Ei erityisemmin. Mutta hän yritti olla, ja äiti sanoo, että sillä on jo puolet voitettu. Me aina väsyimme kesken, mutta teimme taas uusia päätöksiä ja yritimme lujasti pitää ne. Minä en tainnut päästä kovin pitkälle, mutta Jimmy pääsi ja kaikki rakastivat häntä.

-- Riitelittekö te koskaan?

-- Kyllä joskus, mutta emme me ikinä kauan vihoitelleet, vaan sovimme pian. Jimmyllä oli tapana tulla ensiksi ja sanoa: "Kaikki hyvin, Polly", ja hän sanoi sen niin ystävällisesti ja iloisesti, etten voinut olla nauramatta ja sopimatta heti hänen kanssaan.

-- Oliko hän etevä?

-- Taisi olla, sillä hän piti opiskelusta ja halusi päästä eteenpäin voidakseen auttaa isää. Minä olin aina kauhean ylpeä, kun kuulin ihmisten sanovan häntä kunnon pojaksi, mutta he eivät tienneet lähestulkoonkaan, miten viisas hän oli, koska hän ei pöyhistellyt tiedoillaan. Sisaret taitavat aina olla mahtavia veljistään, mutta en luule monella tytöllä olevan siihen yhtä paljon syytä kuin minulla.

-- Useimmat tytöt eivät välitä veljistään pennin vertaa, niin ettet sinä näy paljon tietävän niistä asioista.

-- Mutta ainakin heidän pitäisi välittää ja he välittäisivätkin, jos veljet olisivat yhtä hyviä kuin Jimmy oli minulle.

-- No, mitä hän sitten teki?

-- Rakasti minua sydämestään eikä hävennyt näyttää sitä, vastasi Polly äänessään paljon puhuva nyyhkäisy.

-- Mihin hän kuoli? kysyi Tom vakavasti oltuaan vähän aikaa ääneti.

-- Hän loukkaantui mäessä viime talvena, mutta hän ei koskaan sanonut, kuka oli siihen syypää, ja hän eli vain viikon sen jälkeen. Minä autoin hänen hoitamisessaan, ja hän oli niin kärsivällinen, että aina ihmettelin, sillä hänellä oli hirveät tuskat koko ajan. Hän antoi minulle kirjansa, koiransa, täplikkäät kanansa ja ison veitsensä ja sanoi: "Hyvästi Polly" ja suuteli minua viimeiseksi ja sitten, -- -- oi Jimmy, Jimmy! Kunpa hän voisi tulla takaisin!

Polly-ressun silmät täyttyivät kyynelistä, huulet vavahtelivat sitä enemmän mitä pitemmälle hän pääsi, ja tultuaan Jimmyn jäähyväisiin hän ei voinut enää jatkaa, vaan peitti kasvonsa ja itki pakahtuakseen.

Tom oli täynnä myötätuntoa, muttei tiennyt miten olisi osoittanut sitä. Hänen pudistellessaan kamferttipulloa ja koettaessaan keksiä jotain lohduttavaa Fanny tuli avuksi ja syleili Pollya, taputteli ja suuteli häntä, kunnes kyynelet herkesivät vuotamasta.

-- En mahtanut sille mitään. Olen ajatellut rakasta veljeäni koko illan, sillä Tom muistuttaa häntä, hän lisäsi huokaisten.

-- Minäkö? Kuinka minä voin muistuttaa häntä, kun en ole yhtään hänen tapaisensa? kysyi Tom hämillään.

-- Olet sinä joissakin asioissa.

-- Tahtoisin olla, mutta en pysty, sillä hänhän oli kiltti.

-- Olet sinäkin jos vain haluat. Eikö sinustakin, Fanny, Tom ole ollut kiltti ja kärsivällinen ja eikö meistä kaikista ole hauskaa, että hän on niin taitava? sanoi Polly, jonka sydämeen vieläkin koski veljen muisteleminen.

-- On tosiaan. Hän on viime aikoina ollut kuin toinen poika; mutta kyllä hän taas parannuttuaan muuttuu entiselleen, vastasi Fanny, joka ei juuri luottanut sairasvuoteella tehtyyn kääntymykseen.

-- Sinähän se kaikki tiedät, murahti Tom ja heittäytyi uudestaan pitkälleen, hän oli näet kavahtanut istumaan, kun Polly oli yllättäen sanonut hänen muistuttavan rakasta Jimmy-veljeään. Pollyn niukka, kyyneliin päättynyt kuvaus oli tehnyt Tomiin syvän vaikutuksen ja koskettanut hellää kohtaa hänen sydämessään. On hauska olla pidetty ja ihailtu ja mukavaa ajatella, että meitä kuoleman jälkeen kaivataan; niinpä Tomkin halusi äkkiä tulla sen pojan kaltaiseksi, joka ei ollut tehnyt mitään ihmeellistä, mutta jota sisar kuitenkin rakasti niin, että itki häntä vielä vuoden kuluttua hänen kuolemastaan, ja joka oli ollut niin ahkera ja taitava, että ihmiset sanoivat häntä kunnon pojaksi, ja yritti niin lannistumatta tulla hyväksi, että voitti kiltteydessä Pollynkin, joka Tomin mielestä oli sentään jo kiltteyden perikuva.

-- Toivoisinpa että minulla olisi samanlainen sisar kuin sinä, hän sanoi äkkiä.

-- Ja minä toivoisin että minulla olisi sellainen veli kuin Jim oli, tiuskaisi Fanny, sillä hän tunsi moitetta Tomin sanoissa ja tiesi ansaitsevansa sen.

-- Minun mielestäni teidän ei pitäisi kadehtia ketään, kun teillä on toisenne, sanoi Polly niin ikävöivä katse silmissään, että Tom ja Fanny alkoivat äkkiä ihmetellä, miksi he eivät viihtyneet ja pitäneet hauskaa keskenään kuten Polly ja Jim.

-- Fanny ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään, sanoi Tom.

-- Tom on sellainen jörrikkä, napautti Fan.

-- Älkää puhuko noin, sillä jos jommallekummalle teistä sattuisi jotakin, niin toisella olisi paha mieli jäljestäpäin. Muistan jok'ikisen pahan sanan, jonka sanoin Jimmylle, ja toivoisin etten olisi koskaan sanonut niitä.

Pollyn poskea pitkin kierähti kaksi isoa kyyneltä, jotka hän pyyhkäisi heti pois. Ne herättivät toisissa lämpimän tunteen, sisarrakkauden, joka siihen asti oli tukahdutettuna. He eivät enää sanoneet mitään, eivät tehneet päätöksiä eivätkä tunnustaneet vikojaan, mutta lähtiessään Fan taputti hellästi loukkaantuneen päätä (Tom ei olisi koskaan antanut anteeksi suukkoa) ja kuiskasi:

-- Nuku hyvin.

Ja Tom vastasi ystävällisesti päätään nyökäyttäen:

-- Nuku sinäkin, Fan.

Siinä oli kaikki, mutta se merkitsikin paljon, sillä ääni oli ystävällinen ja katse ilmaisi kiintymystä, joka teki sanat tarpeettomiksi. Polly huomasi sen, ja vaikka hän ei tiennytkään levittäneensä päivänpaistetta, valo heijastui häneenkin niin, että hän nukahti tyytyväisenä, vaikka Jimmy-veli ei ollutkaan toivottamassa hyvää yötä.

5

IKÄVYYKSIÄ

Oltuaan jonkin aikaa oikein kilttejä lapsilla on tapana äkkiä mennä toiseen äärimmäisyyteen. Tomin onnettomuuden jälkeen nuoriso käyttäytyi koko viikon niin enkelimäisesti, että isoäiti sanoi pelkäävänsä heille tapahtuvan jotain pahaa. Vanhan rouvan ei olisi kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan. Ylenpalttista hyveellisyyttä ei suinkaan kestänyt ikuisesti, sillä niin äkkiä ei pyhimyksiksi tulla muualla kuin satukirjoissa. Tom oli tuskin päässyt jaloilleen, kun koko joukko eksyi taas harhateille, ja siitä aiheutui paljon koettelemuksia.

Kaikki sai alkunsa Pollyn "typeryydestä", kuten Fan sanoi perästäpäin.

Pollyn rientäessä eräänä iltana herra Shaw'ta vastaan ja auttaessa hänen päältään takkia soi ovikello. Koska Polly ei ollut oppinut vieläkään suuren maailman tapoja, hän aukaisi itse oven, jolloin hänen käteensä työnnettiin kaunis kukkavihko.

-- Kas vain. Pikku Polly näyttää aloittavan aikaisin, sanoi herra Shaw nauraen, kun näki tytön punehtunein, hymyilevin kasvoin haistelevan ihastuttavia kukkasia ja tutkivan heliotrooppeihin kätkettyä kirjelappua.

Ellei Polly silloin olisi ollut "typerä", kuten Fan sanoi, hän olisi malttanut mielensä ja jättänyt asian silleen. Mutta Polly oli rehellinen sielu eikä hänen ollut koskaan tarvinnut salailla mitään. Niinpä hän vastasi suoraan tapaansa.

-- Eivät nämä ole minulle vaan Fanille, luultavasti Frank-herralta. Fan tulee varmaan iloiseksi.

-- Vai lähettää se piimäsuu hänelle kukkiakin!

Ja herra Shaw oli kaikkea muuta kuin iloisen näköinen vetäessään esiin kirjelipun ja avatessaan sen siekailematta.

Vaikka Polly epäilikin, ettei Fan suinkaan olisi hyväksynyt tällaista toimenpidettä, hän ei uskaltanut sanoa sanaakaan, vaan ajatteli, miten hänellä oli ollut tapana näyttää isälleen kaikki hassunkuriset Pyhän Valentinin -päivän kirjeet, joita pojat lähettelivät ja miten he nauroivat yhdessä niille. Mutta herra Shaw ei nauranut luettuaan tunteelliset säkeet, jotka olivat seuranneet kukkakimppua. Polly suorastaan pelästyi hänen ilmettään, kun hän kysyi vihaisesti:

-- Miten kauan tätä höpsötystä on kestänyt?

-- En minä todellakaan tiedä. Ei Fan tarkoita sillä mitään pahaa. Voi, miksi minun pitikin aukaista suuni! änkytti Polly muistaen konserttipäivänä Fannylle antamansa lupauksen. Hän oli unohtanut sen tyystin totuttuaan näkemään "isot pojat", joiksi hän nimitti Frank-herraa ja hänen ystäviään, tyttöjen seurassa kaikissa tilaisuuksissa. Nyt hän äkkiä tajusi, että herra Shaw vastusti moisia huvituksia ja oli kieltänyt Fannyä osallistumasta niihin.

-- Taivas, miten Fan nyt suuttuu! No, sitä ei voi auttaa. Tyttöjen ei koskaan pitäisi salata mitään isältään, etteivät joutuisi ikävyyksiin, ajatteli Polly nähdessään herra Shaw'n taittavan ruusunpunaisen kirjelipun ja pistävän sen takaisin kukkakimppuun, jonka hän otti Pollylta ja sanoi lyhyesti:

-- Lähetä Fan luokseni kirjastoon.

-- Nyt sinä typerys olet paljastanut minut! huudahti Fan äkäisenä ja kauhuissaan Pollyn välitettyä herra Shaw'n terveiset.

-- Mutta mitä muutakaan saatoin sanoa? kysyi Polly poissa tolaltaan.

-- Olisit antanut hänen luulla, että kukkavihko oli sinulle; silloin siitä ei olisi tullut mitään ikävyyksiä.

-- Mutta sehän olisi ollut samaa kuin valehteleminen.

-- Älä ole typerä. Olet aiheuttanut koko sotkun ja nyt saat luvan auttaa minua selviytymään siitä.

-- Kyllä minä autankin siinä missä voin, mutta valehtelemaan en rupea, sanoi Polly kiivastuen.

-- Ei sitä kukaan haluakaan. Pidä vain suusi kiinni ja anna minun selvittää asia.

-- Sitten on parasta, että menet yksinäsi, aloitti Polly, kun alhaalta kuului ankara komennus:

-- Etkö jo joudu sieltä?

-- Ihan heti, vastasi nöyrä ääni, ja Fan tarttui Pollyyn kuiskaten: -- Sinun täytyy tulla. Menen ihan sekaisin, kun hän puhuu tuolla äänellä. Auta minua, Polly, niin olet kiltti.

-- Autanhan minä, kuiskasi Polly ja he menivät alakertaan pamppailevin sydämin.

Herra Shaw seisoi synkän näköisenä odottamassa. Kukkavihko lojui pöydällä ja sen vieressä herra Frank Mooren päättäväisellä käsialalla kirjoitettu kirje. Viitaten tähän vaikuttavaan epistolaan herra Shaw rypisti mustia kulmakarvojaan, katsoi Fannyyn ja sanoi:

-- Tämän hömpötyksen on loputtava kertakaikkiaan; ja jos se vielä jatkuu, lähetän sinut kanadalaiseen luostarikouluun.

Polly aivan tyrmistyi näin kamalasta uhkauksesta, mutta Fan, joka oli kuullut sen ennenkin, sanoi nenäkkäästi:

-- En ole tietääkseni tehnyt mitään kauheaa. Enhän minä sille mitään mahda, jos pojat lähettävät piloillaan minulle lahjoja kuten toisillekin tytöille.

-- Ei kirjeessä ole mitään pilaa. Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Minähän kielsin sinua olemasta missään tekemisissä Mooren kanssa. Hän ei ole kunnon poika vaan keikari, enkä halua että hän liehuu ympärilläsi. Sinä tiesit sen etkä kuitenkaan totellut.

-- Minä näen tuskin koskaan häntä.

-- Onko se totta? kysyi herra Shaw kääntyen äkkiä Pollyyn päin.

-- Voi, älkää kysykö minulta, herra Shaw. Lupasin etten... tuota, Fan kertoo kyllä itse, huudahti Polly hätääntyneenä ja tulipunaisena.

-- Viis siitä mitä olet luvannut. Kerro minulle kaikki mitä tiedät tästä typerästä jutusta. Siitä on Fanille enemmän hyötyä kuin vahinkoa. Herra Shaw istuutui ja näytti ystävällisemmältä, sillä Pollyn säikähdys liikutti häntä.

-- Saanko kertoa? kuiskasi Polly Fanille.

-- Yhdentekevää, vastasi Fan vihaisen ja samalla häpeilevän näköisenä ja seistä jurotti nenäliinaansa hypistellen.

Tiukan kyselemisen jälkeen Polly kertoi vastahakoisesti, mitä tiesi kävelyistä, aamiaisista, tapaamisista ja kirjelipuista. Kerrottavaa ei ollut paljon eikä se nähtävästi ollut niin vaarallista kuin herra Shaw oli odottanut. Hänen kulmakarvansa silisivät ja huulet värähtelivät useammin kuin kerran pidätetystä naurusta, kun hän kuuli miten hullunkurisesti nuoret loppujen lopuksi käyttäytyivät aikuisia matkiessaan.

-- Älkää toruko kovasti Fania, sillä hän ei ole puoleksikaan niin hassu kuin Trix ja toiset tytöt. Hän ei halunnut lähteä ajelemaan, vaikka Frank-herra houkutteli ja hänen mielensä teki kauheasti. Fan on varmasti pahoillaan eikä enää unohda mitä olette sanonut, jos hän nyt saa anteeksi, sanoi Polly tosissaan saatuaan kerrotuksi koko hullunkurisen jutun.

-- Enhän minä muutakaan voi, kun pyydät noin kauniisti. Niin, Fan, paina nyt mieleesi, että jätät kaikki hullutukset ja huolehdit läksyistäsi tai muuten lähetän sinut pois. Eikä Kanada talvisaikaan ole mikään leikkipaikka.

Puhuessaan herra Shaw hipaisi murjottavan tyttärensä poskea ja toivoi näkevänsä edes hiukkasen katumusta, mutta Fan oli loukkaantunut ja sanoi äreästi anteeksipyyntöä ajattelemattakaan:

-- Kai minä nyt saan ottaa kukkani, kun tämä rähinä on ohi?

-- Ne menevät suoraa päätä sinne mistä ne tulivatkin. Samalla kirjoitan muutaman rivin sille piimäsuulle, ettei hän enää toista kertaa lähetä sinulle kukkia. Soitettuaan kelloa herra Shaw lähetti pois onnettoman kukkavihon ja Pollyyn kääntyen sanoi ystävällisesti mutta vakavasti:

-- Näytä sinä tälle tyhmälle tyttärelleni hyvää esimerkkiä ja tee parhaasi hänen hyväkseen.

-- Minäkö? Mitä minä voin tehdä? kysyi Polly alttiina yrittämään mutta tietämättä mistä alkaisi.

-- Tee hänet niin itsesi kaltaiseksi kuin suinkin, kultaseni. Mikään ei ilahduttaisi minua enempää. Menkää nyt ja nämä hullutukset loppukoot tähän.

Tytöt poistuivat hiljaisina eikä herra Shaw kuullut sen koommin koko jutusta. Mutta Polly parka kuuli, sillä Fan torui häntä niin, että Polly aikoi jo pakata tavaransa ja lähteä seuraavana päivänä kotiin. Mitä kaikkea hän sai kestääkään: hänelle saarnattiin, häntä haukuttiin, hänelle nakeltiin niskoja vielä monta päivää jälkeenkin päin. Pollyn sydän oli täynnä, mutta hän kesti vaikeutensa ääneti ja muille kertomatta, vaikka Fanin kiittämättömyys ja kohtuuttomuus loukkasivat häntä syvästi.

Tom älysi asian laidan ja asettui Pollyn puolelle aiheuttaen uuden kitkan.

-- Missä Fan on? kysyi Tom eräänä päivänä tullessaan sisarensa huoneeseen, jossa Polly makasi sohvalla koettaen unohtaa huolensa hauskan kirjan parissa.

-- Alhaalla vieraittensa luona.

-- Mikset sinäkin mennyt?

-- Minä en pidä Trixistä enkä tunne hänen hienoja newyorkilaisystäviään.

-- Etkä tahdokaan tuntea? Mikset sano suoraan!

-- Se ei olisi kohteliasta.

-- Mitä siitä! Tule, Polly, keksitään jotain hauskaa.

-- Tahtoisin mieluummin lukea.

-- Se ei ole kohteliasta.

Polly nauroi ja käänsi lehden, Tom vihelteli hetkisen, huokaisi sitten syvään ja painoi kädellä otsaansa, jota musta laastarilappu vielä koristi.

-- Koskeeko päähäsi? kysyi Polly.

-- Kauheasti.

-- Sinun on parasta mennä pitkällesi.

-- En voi. Minulla on rauhaton olo ja minua pitäisi huvittaa, kuten Maud sanoo.

-- Odota, kunnes olen lopettanut tämän luvun, sanoi Polly säälivästi.

-- Hyvä on, vastasi ovela poika, joka oli huomannut, että loukkaantunut pää oli joskus hyödyllisempi kuin ehjä, ja tyytyväisenä kepposestaan hän maleksi ympäri huonetta, kunnes Fanin lipasto kiinnitti hänen huomionsa. Se oli kaikenlaisten kaunistusaineiden peitossa, sillä Fan oli pukeutunut kovassa kiireessä ja jättänyt kaikki huiskin haiskin. Hyvinkasvatettu poika ei olisi kajonnut toisen tavaroihin ja kunnon veli olisi järjestänyt ne, mutta Tom ei ollut kumpikaan, ja niinpä hän ryhtyi intomielisesti sotkemaan Fannyn laatikoita, kunnes ne näyttivät siltä, kuin joku olisi ollut tekemässä niissä heinää. Hän kokeili miltä korvarenkaat, silkkinauhat ja kaulukset näyttivät hänen yllään, veti taskukellon, joka ei kaivannut vetoa, poltti uteliaan nenänsä hajusuolalla, kasteli likaisen nenäliinansa likomäräksi Fanin parhaalla hajuvedellä, voiteli kiharapörrönsä hänen hiusöljyllään, tupsutti kasvoilleen hänen orvokintuoksuista puuteriaan ja kiinnitti kaiken kukkuraksi hiuksiinsa tukun irtokiharoita, joiden olemassaoloa Fan koetti salailla. Tom-ilkimyksen aiheuttama hävitys sisarensa jännittävissä aarrelaatikoissa, rasioissa ja koteloissa oli sanoinkuvaamaton.

Saatuaan kiharat monien vaikeuksien jälkeen kiinnitetyiksi hiuksiinsa ja kaiken kruunuksi vielä sinisen silkkinauhan Tom tarkasteli tyytyväisenä itseään peilistä ja huomasi vaikutuksen niin erinomaiseksi, että innostui havittelemaan vielä suurempaa muodonmuutosta. Fanin riisuma puku oli tuolilla, niinpä Tom pukeutui salaa siihen ja nauraa hihitteli itsekseen, sillä Polly oli täysin syventynyt lukemiseen ja vuodeuutimet peittivät Tomin ilkiteot. Fanin paras samettiviitta ja hattu sekä kärpännahkapuuhka täydensivät asun, ja kädet lanteilla Tom sipsutteli hämmästyneen Pollyn eteen, juuri kun tämä oli pääsemässä luvun loppuun. Pollysta kepponen oli niin hauska, että Tom seurauksia ajattelematta ehdotti mentäväksi alas vierashuoneeseen tyttöjä hämmästyttämään.

-- Ei, herran tähden! Fan ei ikinä antaisi meille anteeksi, jos näyttäisit hänen kiharansa ja kapistuksensa niille ihmisille. Siellä on herrojakin eikä se olisi sopivaa, sanoi Polly kauhistuneena.

-- Sitä hauskempaa. Fan ei ole kohdellut sinua reilusti, ja hänelle olisi ihan oikein, jos esittelisit minut rakkaana ystävänäsi neiti Shaw'na. Mennään, tästä vasta tulee mainio kepponen.

-- Minua et saa mukaasi mistään hinnasta, se olisi halpamaista. Riisu äkkiä vaatteet päältäsi, Tom. Keksitään jotain muuta hauskaa.

-- En minä ole tässä pyntännyt itseäni turhan takia. Olen niin suloinen, että jonkun täytyy saada ihailla minua. Vie minut alas, niin nähdään, eivätkö he vain sanokin minua "suloiseksi olennoksi".

Tom näytti niin sanomattoman hullunkuriselta leyhytellessään kiharoitaan ja keikistellessään, että Polly purskahti uudestaan nauramaan, mutta siitä huolimatta hän oli vakaasti päättänyt, ettei Tom saisi nöyryyttää sisartaan.

-- Pois tieltä sitten, ellet kerta tule. Minä ainakin menen alas, sanoi Tom.

-- Etkä mene.

-- Kuinka luulet estäväsi sen, neiti Tekopyhä?

-- Näin. Ja Polly pani oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja nyökkäsi Tomille ilkkuvasti.

Tom oli luonteeltaan pippurinen ja vähäkin vastarinta sai hänet leimahtamaan. Pukuaan muistamatta hän tuli Pollyn luo ja sanoi uhkaavasti päätään ravistaen:

-- Älä yritäkään. Minua ei väkisin pidätetä.

-- Pääset ulos jos lupaat, ettet kiusaa Fannyä.

-- Minä en lupaa mitään. Anna avain minulle hyvällä tai otan sen väkisin.

-- Älä nyt riehu. Minä vain haluan estää sinua ikävyyksiltä, sillä Fanny raivostuu kauheasti, jos menet. Riisu ensin hänen tavaransa, niin minä päästän sinut ulos.

Tom ei suvainnut vastata, vaan marssi toiselle ovelle, jonka Polly tiesi olevan lukossa, kurkisti kolmannen kerroksen ikkunasta, mutta kun huomasi senkin pakotien mahdottomaksi, tuli takaisin äkäisen näköisenä. -- Annatko minulle avaimen vai et?

-- En anna, sanoi Polly urhoollisesti.

-- Minä olen sinua vahvempi, joten sinun on parasta antaa.

-- Kyllä minä sen tiedän, mutta olisi raukkamaista, jos noin iso poika ryöstäisi jotain tytöltä.

-- En minä tahdo loukata sinua, mutta totisesti en siedä tällaista!

Tom yritti hillitä itseään nähtävästi häveten käytöstään, mutta oli kuitenkin niin kiihtynyt, ettei voinut antaa periksi. Jos Polly olisi silloin hiukan itkenyt, Tom olisi myöntynyt, mutta pahaksi onneksi hän nauraa kikatti, sillä Tomin uhkaava asento oli niin hullunkurisen ristiriitainen asun kanssa, ettei Polly mitenkään voinut pidättää nauruaan. Se ratkaisi asian. Yksikään tyttö ei saanut kikattaa hänelle, vielä vähemmän pitää häntä lukkojen takana. Sanaakaan sanomatta hän tarttui Pollyn käsivarteen, sillä avainta pitelevä käsi oli vielä taskussa. Toisella kädellään Polly puristi hamettaan ja piti hetken urhoollisesti puoliaan. Mutta Tomin vahvat sormet olivat vastustamattomat, tasku repeytyi, käsi tuli esille ja tuskasta parkaisten Polly pudotti avaimen lattialle.

-- Oma syysi jos koski. En minä sitä tarkoittanut, murahti Tom lähtiessään ja jätti Pollyn nyyhkyttämään nyrjähtänyttä rannettaan. Poika meni alas, mutta ei vierashuoneeseen, sillä kepponen oli menettänyt makunsa. Saatuaan keittiötytöt nauramaan hän pujahti takaovesta yläkertaan hieromaan sovintoa Pollyn kanssa. Mutta tämä oli mennyt isoäidin huoneeseen, sillä vaikka vanha rouva oli itse ulkona, hänen huoneensa tuntui kuitenkin turvapaikalta. Tom oli juuri saanut tavarat järjestykseen, kun Fan tuli ylös äkäisempänä kuin koskaan ennen, sillä Trix oli kertonut hänelle viimeaikaisista huvituksistaan, joihin hänkin olisi voinut ottaa osaa, ellei Polly olisi lörpötellyt.

-- Missä hän on? kysyi Fan aikoen purkaa kiukkunsa Pollyn niskaan.

-- Istua mököttää kai huoneessaan, vastasi Tom, joka oli lukevinaan ahkerasti.

Samoihin aikoihin oli Maudkin joutunut liukkaalle jäälle, sillä hoitajan mentyä tapaamaan alakerrassa olevaa ystäväänsä Maud oli marssinut Pollyn huoneeseen ja lohduttautui vallattomuuksilla. Polly oli joskus varomattomuudessaan antanut hänen leikkiä venettä tyhjässä matka-arkussaan. Sittemmin hän oli kätkenyt salaisimmat aarteensa sen ylälokeroon, jottei vain kukaan näkisi niitä. Hän ei ollut muistanut lukita arkkua, ja kun Maud kohotti nyt kantta alkaakseen merimatkansa, hän keksi paljon mielenkiintoista katseltavaa. Hänen ollessaan juuri syventyneenä tähän puuhaan Fan astui huoneeseen ja kurkisti hänen olkansa yli, mutta oli liian suuttunut Pollyyn ruvetakseen torumaan Maudia.

Koska Pollylla ei ollut rahaa tuomisiin, hän oli käyttänyt kekseliäisyyttään valmistaakseen kaikenlaisia lahjoja ja toivoi paljoudella korvaavansa niiden puutteellisuudet. Muutamat hänen yrityksistään olivat onnistuneet, toiset eivät, mutta hän säilytti ne kaikki, sekä hyvät että huonot, sillä hän tiesi, että lapset kotona iloitsivat kaikesta uudesta. Muutamia Maudin hylättyjä leikkikaluja hän oli sievästi korjannut Kitylle. Fannyn vanhoista silkkinauhoista ja pitseistä hän oli ommellut nukenvaatteita, ja pienet puuveistokset, joita Tom oli tehnyt aikansa kuluksi, hän oli niinikään tallettanut, jotta Will näkisi, mitä puukolla saa aikaan.

-- Hyi, millaista rojua! sanoi Fan.

-- Kummallinen tyttö, lisäsi Tom, joka oli tullut katsomaan mitä oli tekeillä.

-- Älkää te naujako Pollyn tavajoille. Hän tekee kauniimpia nukkeja kuin sinä, Fan, ja hän kijjottaa ja piijtää paljon pajemmin kuin sinä, Tom, sanoi Maud.

-- Mistä sinä sen tiedät? En ole koskaan nähnyt hänen piirustavan, sanoi Tom.

-- Tässä kijjassa on paljon piijustuksia. Minä en osaa lukea kijjotusta, mutta kuvat ovat metkoja.

Innokkaana näyttämään ystävänsä taitoa Maud veti esiin paksun kirjan, johon oli kirjoitettu "Pollyn Päiväkirja" ja levitti sen polvilleen.