Part 4

Ja tietysti paistoikin, sillä pieneen siroon koteloon, jota Polly piti pukunsa sisäpuolella ja suuteli hellästi illoin ja aamuin, oli kätketty taioista paras. Ajatus siitä, että hän vähäpätöisyydestään huolimatta voi tehdä jotain hyvää, sai hänet varomaan sanojaan ja tekojaan ja olemaan tyytyväinen ja iloinen, niin että hän unohti pukunsa ja sai toisetkin unohtamaan. Hän ei tiennyt, että hänen sileä pukunsa oli kaunis juuri vanhanaikaisessa yksinkertaisuudessaan ja että itsetiedoton viehkeys somisti sen pientä kantajaa. Yhteen kiusaukseen Polly oli jo langennut ennen äidin kirjeen saapumista ja hän katui sitä katkerasti.

-- Polly, saanhan minä sanoa sinua Marieksi, sanoi Fan kerran heidän ollessaan ostoksilla.

-- Voit sanoa Maryksi jos haluat, mutta minä en tahdo mitään ie-päätettä nimeeni. Minua sanotaan Pollyksi kotona ja siitä nimestä minä pidän, mutta Marie on minusta ranskalaista hienostelua.

-- Minä kirjoitan aina omaan nimeeni ie-päätteen kuten toisetkin tytöt.

-- Minusta kaikki nuo Nettiet, Nelliet, Hattiet ja Salliet panevat pään pyörälle. Miltä nyt Polliekin näyttäisi kirjoitettuna!

-- Olkoon sitten! Minun pitikin puhua aivan toisesta asiasta. Kuule, sinun on ehdottomasti hankittava itsellesi pronssinväriset kengät, sanoi Fan vetoavasti.

-- Miksi, minähän tulen toimeen ilmankin?

-- Siksi, että ne ovat muodissa, eikä voi olla kunnollisesti pukeutunut ilman pronssikenkiä. Minä menen ostamaan sellaiset itselleni, ja sinun täytyy myös tulla.

-- Eivätkö ne ole kauhean kalliit?

-- Ehkä kahdeksan tai yhdeksän dollaria. Minä otan omat kenkäni laskuun, eikä haittaa vaikkei sinulla olekaan rahaa. Minä kyllä lainaan.

-- Minulla on kymmenen dollaria, jotka saan käyttää mieleni mukaan, mutta aioin hankkia niillä tuomisia lapsille. Ja Polly otti epävarmana esille kukkaronsa.

-- Sinähän voit valmistaa itse lahjat. Isoäiti kyllä keksii kaikenlaista kaunista. Ne ajavat saman asian, ja lahjarahalla saat hankituksi itsellesi kengät.

-- No, minä lähden katsomaan, sanoi Polly ja seurasi Fannyä kauppaan, jossa hienoja kenkiä katsellessaan tunsi itsensä suorastaan rikkaaksi ja tärkeäksi.

-- Eivätkö ne ole ihanat? Jalkasi ovat taivaalliset noissa kengissä, Polly. Osta ne minun kutsuihini. Tanssit niissä kuin keijukainen, kuiskasi Fan.

Polly katseli siroja kiiltäviä kenkiä, joissa oli napitetut varret, hilpeät korot ja herkulliset kärjet, totesi jalkojensa näyttävän niissä kauniilta ja sanoi vähän ajan päästä ostavansa ne. Hän iloitsi kengistään, kunnes pääsi kotiin ja yksin jäätyään kurkisti kukkaroonsa, jossa oli enää yksi dollari ja luettelo äidille ja lapsille aiotuista lahjoista. Miten orvolta dollari näyttikään ja miten pitkäksi luettelo venyi, kun ei ollut enää rahaa ostoksiin.

-- En voi tehdä luistimia Nedille enkä kynäkoteloa Willille, ja niitä he hartaasti toivovat. Nyt on myös mahdotonta ostaa isälle kirjaa ja äidille kaulusta, kun itsekkäästi tuhlasin kaikki rahat. Miten saatoinkaan unohtaa heidät? Ja Polly katseli pahoilla mielin uusia kenkiään niiden seistessä siinä kuin valmiina tanssiin. -- Ne ovat ihanat, mutta en luule niiden tuntuvan hyvältä jalassa, koska muistan koko aikana unohtuneet lahjat, huokasi Polly ja sysäsi houkuttelevat kengät pois näkyvistään.

-- Minäpä menen kysymään isoäidiltä, minkälaisia lahjoja voisin valmistaa, sillä jos minun kerran on tehtävä ne itse, on aloitettava heti paikalla, muuten en saa valmista. Ja hän alkoi heti touhuta iloiten siitä, että saattoi unohtaa tunnonvaivat kovassa työssä.

Isoäiti kykeni auttamaan häntä pulasta ja ehdotti jokaiselle jotakin, hankki tarvikkeet ja osoitti hyvää makua ja näppäryyttä. Polly tunsi suurta helpotusta, mutta kun hän rupesi neulomaan äidilleen kauniita ruusunpunaisella silkkinauhalla solmittavia vuodesukkia, hän uhrasi monta vakavaa ajatusta viettelysten houkutuksille. Jos joku olisi juuri silloin kysynyt, miksi hän huokaili niin raskaasti kuin jokin olisi painanut hänen omaatuntoaan, hän olisi vastannut: -- Pronssinväristen kenkien takia.

4

PIKKU SEIKKOJA

-- Sataa niin hijveästi, etten voi mennä ulos, ja kaikki ovat äkäisiä minulle eivätkä tahdo leikkiä minun kanssani, sanoi Maud, kun Polly tapasi hänet portailta murjottamassa ja pysähtyi kysymään, miksi hän oli niin huonolla tuulella.

-- Minä leikin sinun kanssasi, kunhan et vain huuda ja herätä äitiäsi. Mitä leikitään?

-- En minä tiedä. Minua kyllästyttää, kun kaikki minun leikkikaluni ovat jikki ja kaikki nuket paitsi Klaaja ovat saijaina, maurusi Maud ja lyödä mäjäytti pariisilaisnukkeaan, jota riiputti säälimättömästi jalasta.

-- Tule katsomaan, kun rupean ompelemaan pikkusiskoni nukelle vaatteita, ehdotti Polly toivoen sillä huvittavansa kiukuttelevaa tyttöä ja saavansa samalla oman työnsä valmiiksi.

-- Enkä tule, koska siitä tulee vajmaan kauniimpi kuin minun Klaajastani. Klaajalta ei saa vaatteita päältä ja Tom pilasi ne kun hän heitteli sitä puutajhassa.

-- Entä jos ratkoisit vaatteet sen päältä; minä näytän sitten miten uusia tehdään. Sen jälkeen voit pukea ja riisua Klaaran niin usein kuin haluat.

-- Minä alan heti. Leikkaaminen on kauhean hauskaa, sanoi Maud kasvot kirkastuen.

Majoituttuaan tyhjään ruokailuhuoneeseen tytöt ryhtyivät heti työhön, ja kun Fan keksi heidät, Maud nauroi täyttä kurkkua Klaara-raukalleen, jolta oli riisuttu hienoudet ja joka oli tekemässä kuperkeikkoja vallattoman emäntänsä käsissä.

-- Eikö sinua hävetä leikkiä vielä nukeilla, Polly. Minä en ole koskenut niihin enää aikoihin, sanoi Fan katsellen heitä ylimielisesti.

-- Ei hävetä, sillä Maud on siitä mielissään ja sitä paitsi ilahdutan samalla Kitty-sisartani, ja eiköhän ompeleminen ole hyödyllisempää kuin itsensä pynttääminen ja joutavat kirjat. Ja Polly jatkoi ompelemistaan päättäväisen näköisenä, sillä hänellä ja Fannyllä oli ollut pieni kiista; Polly ei näet ollut antanut ystävänsä kammata tukkaansa 'muiden ihmisten tapaan' eikä pistää reikiä korvalehtiinsä.

-- Älä ole vihainen, Polly, keksitään jotain hauskaa, sillä tänään on ollut kauhean ikävä päivä, sanoi Fanny sovintoa havitellen, sillä päivä olisi kaksin kerroin ikävämpi ilman Pollyn seuraa.

-- En voi. Minulla on kiire.

-- Sinulla on aina kiire. En ole ikinä nähnyt yhtä ahkeraa tyttöä. Kuinka sinä aina keksitkin tekemistä? kysyi Fanny katsellen kiinnostuneena pientä punaista villamekkoa, jota Polly parhaillaan puki nuken ylle.

-- Se on helppoa. Mutta kyllä minustakin on joskus hauskaa laiskotella, maata vain sohvalla lukemassa tai olla mitään ajattelematta. Laitanko valkoisen musliiniesiliinan vai mustan silkkisen? lisäsi Polly silmäillen tyytyväisenä työtään.

-- Musliinisen, jossa on taskut ja sievät siniset nauhat. Odotahan, niin näytän. Ja unohtaen nukkien halveksuntansa Fanny istuutui ja oli kohta yhtä ahkerassa työssä kuin toisetkin.

Ikävä päivä kirkastui ihmeellisesti ja aika kului hauskasti kielen laulaessa ja neulojen suihkiessa. Isoäiti kurkisti ovesta ja hymyili ahkeralle tyttöjoukolle sanoen:

-- Sillä lailla, tytöt; nuket ovat turvallista seuraa ja ompelutaito tarpeen, vaikka se on nykyisin täysin unohdettu. Pienempiä pistoja, Maud, ompele sievempiä napinreikiä, Fanny; ja sinä, Polly, leikkaa huolellisesti, äläkä tuhlaa kangasta. Yrittäkää parastanne, huolellisin ompelija saa minulta palasen valkoista silkkiä nuken hatuksi.

Fanny kunnostautui ja sai palkinnon, sillä Polly auttoi Maudia ja jätti oman työnsä. Hänelle riitti, kun herra Shaw nähtyään hänen säteilevät kasvonsa teepöydässä sanoi:

-- Arvaan että Polly on ollut loihtimassa tänään päivänpaistetta.

-- Minä puin vain Maudin nuken.

Eikä Polly tosiaan tiennyt tehneensä mitään erityistä, mutta tuollaiset pikku asiat odottavat aina tekijäänsä tässä matoisessa maailmassa, jossa usein sattuu pilvisiä päiviä, mieli masentuu ja velvollisuus on ristiriidassa huvin kanssa. Tämäntapaiset vähäiset seikat ovat omiaan nuorille; ystävällinen ajatus, epäitsekäs pieni teko tai piristävä sana ovat sellaisia lahjoja, ettei kukaan voi vastustaa niitä eikä olla rakastamatta niiden antajaa. Äidit tekevät paljon tällaisia tekoja huomaamattomasti ja kiitosta saamatta, mutta ne muistetaan vielä kauan jälkeen päinkin eivätkä ne jää koskaan tehoamatta, sillä niiden yksinkertainen taikavoima yhdistää sydämet toisiinsa ja pitää kodin onnellisena.

Polly oli oppinut tämän salaisuuden. Hän teki mielellään pikku palveluksia, joita toiset eivät kiireissään huomanneet; ja toimiessaan kiitosta odottamatta hän levitti päivänpaistetta ympärilleen. Hänen oma kotinsa oli niin tulvillaan rakkautta, että hän huomasi oitis sitä puuttuvan Fannyn kodista ja alkoi miettiä syytä, miksi nämä ihmiset eivät olleet ystävällisiä ja kärsivällisiä toisiaan kohtaan. Hän ei koettanutkaan löytää vastausta, mutta yritti parhaansa mukaan rakastaa ja palvella heitä, ja hänen herttaisuutensa, avuliaisuutensa ja vilpittömyytensä valloittivat jokaisen.

Herra Shaw oli erittäin ystävällinen Pollylle, sillä hän piti tämän vaatimattomasta ja kohteliaasta käytöksestä. Polly oli niin kiitollinen hänen suopeudestaan, että unohti pian pelkonsa ja osoitti mieltymystään pienillä palveluksilla, jotka suuresti ilahduttivat herra Shaw'ta. Kun hän lähti aamuisin virastoonsa, Polly saattoi häntä puiston halki vilkkaasti jutellen ja hyvästeli hänet hymysuin ja päätään nyökyttäen, kun he erosivat suuren portin luona. Aluksi herra Shaw ei paljon huomannutkaan näitä saattomatkoja, mutta oppi pian kaipaamaan Pollya, ellei tämä tullut, sillä koko hänen päivänsä kirkastui aina kun pieni harmaapukuinen olento, jolla oli älykkäät kasvot ja iloinen ääni, tuli saattamaan häntä talvisen puiston läpi käsi luottavaisesti hänen kädessään. Tullessaan myöhään kotiin hän oli iloinen nähdessään ruskean kiharapään odottavan ikkunassa, huomatessaan tohvelinsa ja sanomalehden paikoillaan ja ahkeran jalkaparin valmiina palveluksiin.

-- Olisipa Fannykin enemmän hänen kaltaisensa, hän mietti usein katsellessaan tyttöjä, jotka luulivat hänen syventyneen politiikkaan tai rahamarkkinatilanteeseen. Herra Shaw-paralla oli ollut niin kiire rikastua, ettei hän ollut ennättänyt herättää lapsissaan rakkautta. Nyt hänellä oli enemmän aikaa, ja pojan ja tyttärien tultua suuremmiksi hän oli alkanut kaivata jotain. Polly opetti tietämättään mitä häneltä puuttui ja sai lasten rakkauden ja kiintymyksen tuntumaan niin kallisarvoiselta, ettei hän olisi halunnut enää olla vailla sitä, vaikkei tiennytkään, miten olisi saavuttanut lastensa luottamuksen. Nämä taasen olivat aina nähneet hänet kiireisenä, välinpitämättömänä ja hajamielisenä.

Kun Polly eräänä iltana ennen nukkumaan menoa suuteli tapansa mukaan isoäitiä, Fanny nauroi hänelle ja sanoi:

-- Voi, mikä lapsi sinä olet! Me olemme liian vanhoja tuollaiseen.

-- Minun mielestäni eivät ihmiset ole koskaan liian vanhoja suutelemaan isäänsä ja äitiään, vastasi Polly nopeasti.

-- Oikein, Polly, sanoi herra Shaw ja ojensi tytölle kätensä niin ystävällisesti, että Fanny tuijotti häneen hämmästyneenä ja sanoi sitten arasti:

-- Luulin ettet välitä sellaisesta, isä.

-- Totta kai välitän, kultaseni, ja herra Shaw ojensi toisen kätensä Fannylle, joka suuteli häntä tyttärellisesti sydän täynnä hellyyttä, jonka lapsuuden aikainen tapa oli elvyttänyt.

Rouva Shaw oli hermostunut, kärsimätön invalidi, joka vähän väliä tarvitsi jotain. Polly saattoi siis tehdä paljon pikku palveluksia rouva Shaw'lle, ja hän teki ne niin mielellään, että rouvaparka oli onnellinen saadessaan pitää tämän hiljaisen, auttavaisen lapsen luonaan lukemassa ääneen, toimittelemassa asioita ja ojentamassa senkin seitsemää hartialiinaa, joita puettiin ylle ja riisuttiin ehtimiseen.

Isoäitikin oli iloinen saadessaan avukseen kaksi aulista kättä ja jalkaa. Polly vietti monta onnellista hetkeä hänen vanhanaikaisissa huoneissaan, oppi kauniita käsitöitä ja kuunteli hänen tarinointiaan aavistamatta lainkaan, miten paljon päivänpaistetta toi yksinäiselle vanhukselle.

Tom oli Pollyn harminkappaleena pitkän aikaa, sillä hän törmäsi odottamatta tielle milloin mistäkin. Hän kiusasi, mutta silti huvitti Pollya, oli toisena päivänä kiltti, toisena häijy. Väliin Polly luuli, ettei Tom enää koskaan olisi ilkeä, mutta seuraavassa hetkessä tämä oli taas täynnä koiruuksia ja viittasi kintaalla katumukselle ja parannukselle. Polly herkesi jo pitämään häntä toivottomana, mutta koska hän oli tottunut auttamaan jokaista, joka oli vaikeuksissa, hän oli hyvä Tomillekin.

-- Mikä hätänä? Onko läksy liian vaikea? hän kysyi eräänä iltana, kun kuuli ähkymistä pöydän toiselta puolen, missä Tom istua jurotti resuinen kirjapinkka edessään, kädet tukkaan hautautuneina aivan kuin pää olisi haljeta hirvittävistä ponnistuksista.

-- Vaikea! Tietäisitpä vain! Mitä pihkoja minä välitän vanhoista karthagolaisista? Regulus ei ollut hullumpi, mutta olen saanut kylläkseni hänestä! Ja Tom antoi latinan lukukirjalle läimäyksen, joka ilmaisi hänen tunteitaan paremmin kuin sanat.

-- Minä pidän latinasta ja opin sitä aika paljon lukiessani Jimmyn kanssa. Voisin ehkä auttaa sinua hiukan, sanoi Polly Tomin pyyhkiessä hikeä kasvoiltaan ja virkistäytyessä pähkinöillä.

-- Sinäkö? Pyh! Tyttöjen latinalla ei pitkälle potkita, oli nyreä vastaus.

Mutta Polly oli nyt jo tottunut Tomiin eikä säikähtänyt vähästä, vaan rupesi tarkastelemaan töhryistä sivua, johon Tom oli takertunut. Hän luki sen niin sujuvasti, että nuori herra herkesi hämmästyneenä maiskuttamasta ja katseli häntä kunnioittavasti, ja Pollyn lopetettua lukemisensa Tom sanoi epäluuloisesti:

-- Ovela temppu, opettelit lukemaan sen etukäteen. Mutta et sinä minua niin vähällä hämää, neitiseni. Käännäpäs kymmenkunta lehteä ja koeta uudelleen.

Polly totteli ja luki entistä paremmin sekä sanoi nauraen:

-- Minä olen lukenut koko kirjan läpi, et sinä saa minua kiinni.

-- Miten sinä tulit lukeneeksi niin paljon? kysyi Tom täysin ymmällään.

-- Luin Jimmyn kanssa, sillä isä antoi meidän lukea yhdessä kaikki läksyt. Se oli hauskaa ja me opimme nopeasti!

-- Kerro Jimmystä. Hänhän on veljesi?

-- Oli, mutta hän on kuollut. Kerron hänestä joskus toiste. Sinun pitäisi lukea nyt, minä voin ehkä auttaa sinua, sanoi Polly ja hänen huulensa värähtivät niukan.

-- En ihmettelisi vaikka voisitkin. Ja Tom levitti heidän välilleen kirjan vakavan ja tärkeän näköisenä, sillä hän tunsi Pollyn olevan etevämpi ja se velvoitti häntä yrittämään parastaan sukupuolensa kunnian vuoksi. Hän kävi tarmokkaasti läksyyn käsiksi ja voitti pian vaikeudet Pollyn auttaessa silloin tällöin. Ja näin he jatkoivat hyvää kyytiä, kunnes eteen tuli muutama ulkoaopittava kieliopin sääntö. Polly oli unohtanut ne, joten he koettivat yhdessä painaa niitä mieleensä Tomin huojutellessa ruumistaan kädet taskussa ja kiireesti mutisten, Pollyn kierrellessä otsakiharaa sormensa ympäri ja papattaessa seinään tuijotellen.

-- Selvä! hihkaisi Tom.

-- Selvä! toisti Polly ja sitten he kuulustelivat toisiaan, kunnes molemmat osasivat säännön virheettömästi.

-- Sehän meni oikein mukavasti, sanoi Tom heittäen tyytyväisenä kirjan luotaan.

-- Nyt käydään käsiksi algebraan, neitiseni. Siitä minä pidän yhtä paljon kuin vihaan latinaa.

Polly hyväksyi haasteen ja tunnusti pian Tomin voittajaksi. Tom pääsi taas tasapainoon, mutta ei ylpeillyt silti taidostaan, vaan neuvoi Pollya niin isällisen kärsivällisesti, että tämän silmät rupesivat tuikkimaan pidätetystä naurusta. Ja kun Tom selitellessään tärkeänä matki tietämättään opettajaansa, Dominie Deanea, Pollyn oli vaikea olla purskahtamatta nauruun.

-- Voin opettaa sinua toistekin, milloin vain haluat, ilmoitti Tom jalomielisesti ja heitti algebran latinan lukukirjan seuraksi.

-- Sitten tulen joka ilta. Minusta tämä on hauskaa, tänne tultuani en ole opiskellutkaan tipan tippaa. Yritä sinä saada minut pitämään algebrasta, niin minä opetan sinua pitämään latinasta. Tahdotkos?

-- Kyllä minä siitä pitäisinkin, jos vain joku neuvoisi minua. Deanen ukko pitää sellaista höykkyä, ettei häneltä ennätä mitään kysyä silloin kun läksyä valmistellaan.

-- Kysy isältäsi, hän kyllä tietää.

-- Enpä luule, enkä sitä paitsi välitä vaivata häntä, vaikka hän tietäisikin.

-- Miksi et?

-- Hän vain nipistäisi minua korvasta ja sanoisi minua tyhmäksi tai kieltäisi häiritsemästä.

-- En usko. Hän on minulle hyvin kiltti ja minä kyselen häneltä kaikenlaista.

-- Sinusta hän pitääkin enemmän kuin minusta.

-- Et saa sanoa niin! Tietysti hän rakastaa sinua enemmän kuin minua, huudahti Polly moittivasti.

-- Miksei hän sitten näytä sitä? mutisi Tom katseessaan haikeutta ja uhmaa, kun hän vilkaisi kirjastohuoneeseen, jonka ovi oli raollaan.

-- Miten hän voisi, kun olet aina piikit pystyssä? kysyi Polly hetken mietittyään ja keksimättä parempaa vastausta.

-- Miksei hän sitten anna minulle polkupyörää? Hän lupasi sen, jos teen kunnollisesti koulutehtävät kuukauden ajan; ja olen nyt rehkinyt kuin viimeistä päivää vähintään kuusi viikkoa eikä hän ole tietääkseenkään. Tytöt saavat kyllä kerjätyksi hepenensä. Minä en viitsi kerjätä, mutta älä luulekaan, että rupean lukemaan itseäni kuoliaaksi turhan takia.

-- Ikävä juttu, mutta kyllä sinun silti pitäisi lukea, vaikka et saakaan siitä palkintoa, aloitti Polly yrittäen olla opettavainen, vaikka sydämessään säälikin Tom-parkaa.

-- Älä saarnaile. Jos isäukko olisi edes vähän kiinnostunut minusta ja koulunkäynnistäni, en odottaisikaan mitään palkintoa, mutta hän on täysin välinpitämätön. Hän ei edes kysynyt, miten 'Regillus-järven taistelu' meni viime tunnilla, vaikka opettelin sen hänen takiaan, koska hän sanoi pitävänsä siitä.

-- Voi, Tom! Esititkö sinä sen? Sehän oli hienoa! Jim ja minä lausuimme usein Horatiusta yhdessä, ja se oli kauhean hauskaa. Näytä nyt miten sinä esitit runon. Minä pidän siitä kovasti.

-- Se on hirmuisen pitkä, vastasi Tom, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, sillä Pollyn osanotto tyynnytti hänen loukattuja tunteitaan ja hän halusi mielellään näyttää taitoaan. Hän alkoi melko laimeasti, mutta pian säkeiden sotainen kalskahdus sytytti hänet, ja ennen kuin tiesikään, hän oli hypähtänyt pystyyn ja jyrisytti niitä mahtavalla äänellä Pollyn kuunnellessa häntä mukana eläen. Tom lausui hyvin, sillä hän oli unohtanut itsensä ja esitti balladin niin vaikuttavasti, että Polly oli ihastuksesta tulipunainen ja myös toinen kuuntelija, joka oli seurannut tapahtumia lehtensä takaa, tunsi väreitä selkäpiissään.

Kun Tom vihdoin lopetti hengästyneenä esityksensä ja Polly taputti käsiään innostuneena, kaikui heidän takaansa vielä kovemmat suosionosoitukset. Molemmat pyörähtivät ympäri ja näkivät ovella herra Shaw'n, joka taputti käsiään kaikin voimin.

Tom näytti nololta eikä sanonut sanaakaan, mutta Polly juoksi herra Shaw'n luokse, tanssi hänen edessään ja sanoi innoissaan:

-- Eikö ollutkin loistavaa? Eikö Tom lausunut hyvin? Kai hän nyt saa sen polkupyörän?

-- Mainiota, Tom; sinustahan tulee vielä lausuja. Opettele toinenkin samanlainen runo, niin tulen kuuntelemaan sinua. No, mitä arvelet siitä polkupyörästä.

Polly oli ollut oikeassa, ja Tom myönsi mielessään, että 'isäukko' oli kiltti ja piti hänestä eikä ollut unohtanut lupaustaan. Isän odottamaton kiittely sai Tomin punastumaan mielihyvästä ja näpelöimään takinnappeja, mutta sitten hän katsoi iloisena tätä suoraan silmiin ja vastasi yhteen hengenvetoon:

-- Opettelen varmasti.

-- Hyvä on, katselehan sitten huomenna itsellesi uutta hevosta. Ja Shaw pöyhötti ystävällisesti punaista hiuspörröä tuntien isällistä iloa siitä, että pojassa sittenkin oli jotain.

Tom sai seuraavana päivänä polkupyöränsä, antoi sille nimeksi Musta Auster "Regillus-järven taistelun" mukaan ja koki heti kovia, kun alkoi ratsastaa uudella sotaoriillaan.

-- Tule katsomaan kun minä ajan, kuiskasi Tom Pollyle, kun oli kolme päivää harjoitellut kadulla opeteltuaan sitä ennen ajamaan urheiluradalla.

Polly ja Maud lähtivät mielellään ja seurasivat silmä kovana hänen ponnistuksiaan, kunnes hän keikahti niin pahasti, että pyöräily oli vähällä katketa häneltä lopuksi ikää.

-- Hei vain! Nyt Auster tulee! huusi Tom huristaessaan pitkää jyrkkää katua puiston laidassa.

Tytöt väistyivät ja Tom suhahti ohi viuhtoen niin mielettömästi käsiään ja jalkojaan, että koko vehje näytti karanneelta höyrykoneelta. Se olisikin ollut riemukasta menoa, ellei iso koira olisi äkkiä syöksynyt esiin eräästä portista ja heittänyt koko komeuden katuojaan. Polly nauroi ja juoksi katsomaan mylläkkää: Tom makasi selällään pitkin pituuttaan, polkupyörä päällään ja vieressä iso koira hurjasti haukkuen. Mutta nähdessään Tomin kasvot Polly säikähti, sillä väri oli paennut niistä tyystin, hänen silmänsä näyttivät oudoilta ja otsassa olevasta isosta haavasta alkoi tihkua verta. Koiran isäntä huomasi myös sen ja nosti pojan maasta. Mutta Tom ei pysynyt pystyssä, vaan nyykähti istumaan jalkakäytävän reunalle. Polly piteli nenäliinaa hänen otsallaan ja kysyi hätääntyneenä, oliko hän kaatunut kuoliaaksi.

-- Älkää säikäyttäkö äitiä! Ei minulla ole hätää. Minähän kaaduin vain nurinniskoin, hän sanoi vähän ajan perästä silmäillen maassa makaavaa polkupyörää, jonka särkymisestä hän oli enemmän huolissaan kuin omasta tilastaan.

-- Arvasin kyllä, että satutat itsesi tuolla kauhealla kapineella. Anna sen nyt olla ja tule kotiin, sillä päästäsi vuotaa verta aivan kamalasti ja kaikki katselevat meitä, kuiskasi Polly koettaen sitoa pahannäköistä haavaa pienellä nenäliinallaan.

-- Lähdetään sitten. Hurja miten kummalliselta pääni tuntuu! Auta minua vähän. Ja lakkaa sinä ulvomasta, Maud, ja tule kotiin! Sinä tuot pyörän, Pat, minä maksan kyllä. Tom nousi hitaasti pystyyn ja Pollyn olkapäähän nojautuen jakeli käskyjään; ja sitten kulkue lähti liikkeelle. Ensimmäisenä iso koira vähän väliä haukahdellen, sitten lupsakka irlantilainen kiroten 'hyrrä-peijakasta', joksi hän halveksivasti nimitti Tomin jumaloimaa polkupyörää, seuraavana haavoittunut sankari uskollisen Pollyn tukemana ja joukon jatkona itkevä Maud, joka kantoi Tomin lakkia.

Pahaksi onneksi rouva Shaw oli isoäidin kanssa ajelulla ja Fanny kylässä, joten Tom saattoi turvautua vain Pollyyn, sillä sisäkkö pyörtyi heti nähtyään verta ja kamarineiti meni hälinässä täysin pyörälle päästään. Haava oli paha ja ommeltava heti kiinni, sanoi lääkäri saavuttuaan.

-- Jonkun täytyy pidellä hänen päätään, hän lisäsi pantuaan rihman omituisen neulan silmään.

-- Olen kyllä hiljaa, mutta jos jonkun on pidettävä minusta kiinni, niin pitäköön Polly. Et kai pelkää? kysyi Tom katsoen rukoilevasti Pollyyn, sillä ajatus ompelemisesta ei vähääkään miellyttänyt häntä.

Polly oli juuri puikahtamaisillaan tiehensä ja sanomassa: "Voi, en minä saata!" kun muisti Tomin kerran sanoneen häntä pelkuriksi. Nyt hänellä oli tilaisuus näyttää, ettei ollut pelkuri, eikä Tom-paralla ollut ketään toistakaan, joka olisi voinut auttaa häntä. Polly astui siis sohvan luo, jolla Tom makasi, nyökkäsi hänelle kehottavasti ja pani pehmeät pikku kätensä vahingoittuneen kohdan molemmin puolin.

-- Olet tosi ystävä, Polly, kuiskasi Tom, puri hammasta, puristi kätensä nyrkkiin ja hiljaa maaten kesti kipunsa kuin mies konsanaan. Kaikki oli ohi parissa minuutissa, ja saatuaan lasillisen viiniä ja päästyään vuoteeseen hän tunsi olonsa taas hyväksi, vaikka päässä tuntuikin kipeältä. Hänen oli käsketty olla hiljaa, niinpä hän sanoi vain lyhyesti Pollylle: "Kiitoksia paljon", ja katseli kiitollisena tyttöä tämän hiipiessä huoneesta.

Tomin oli maattava sisällä koko viikko, ja hän oli varsin jännittävän näköinen iso musta laastarilappu otsassaan. Kaikki hemmottelivat häntä, sillä tohtori oli sanonut, että jos isku olisi sattunut tuumankaan lähemmäksi ohimoa, kuolema olisi ollut seurauksena. Niinpä entinen nyrpeä Tom tuntui kaikista entistä rakkaammalta heidän ajatellessaan, että olisivat voineet äkkiä menettää hänet. Isä kyseli hänen vointiaan monta kertaa päivässä, äiti puheli lakkaamatta "rakkaasta pojasta, joka töin tuskin oli pelastunut onnettomuudesta", isoäiti syötti hänelle kaiken maailman herkut ja tytöt palvelivat häntä kuin nöyrät orjattaret.