Part 3

Syntyi kova parku ja päivittely, kun huolellinen etsintä jäi tuloksettomaksi. Kohtalo oli ilmeisesti päättänyt, ettei heidän pitänyt saaman nekkuja tuona onnettomana iltana.

-- Ehkä kuuma pannu sulatti lumen ja se painui siihen, sanoi Fanny kaivellen lumikinosta, johon se oli jätetty.

-- Kissan ilkimykset kai ovat vieneet sen, arveli Maud, johon tämä toinen onnettomuus koski niin, ettei hän edes kyennyt ulvomaan.

-- Portti ei ollut lukossa, joku kerjäläinen on ehkä varastanut sen. Toivottavasti se maistuu hänestä hyvältä, lisäsi Polly palatessaan tiedusteluretkeltään.

-- Ellei Tom olisi kellarissa, uskoisin hänen vieneen sen, mutta koska hän ei ole rotta eikä mahdu ikkunaluukuista, ei hänkään voi olla syyllinen, sanoi Fanny toivottomana, sillä hän alkoi jo epäillä, että tämä kaksinkertainen menetys oli rangaistus siitä, että hän oli antanut vallan raivolleen.

-- Avataan ovi ja kerrotaan hänelle, ehdotti Polly.

-- Hän vain ilkkuisi meille. Ei. Avataan vain äkkiä ovi ja mennään nukkumaan; hän saa tulla ulos milloin haluaa. Ilkimys! Meillä olisi ollut oikein hauskaa, ellei hän olisi kiusannut.

Avattuaan kellarin oven, tytöt ilmoittivat näkymättömälle vangille, että he olivat valmiit, ja lähtivät sitten masentuneina tiehensä. Puolivälissä seuraavan kerroksen portaita he kaikki pysähtyivät äkkiä kuin olisivat nähneet kummituksen, sillä Tomin nokiset mutta voitonriemuiset kasvot loistivat yläkaiteen takaa. Hänellä oli molemmissa käsissään nekkumöhkäle, jota hän heilutteli heidän päänsä päällä, ja livahtaessaan tiehensä hän sanoi kiusoittelevasti:

-- Ettekö tekin haluaisi vähän nekkua?

-- Miten ihmeessä hän pääsi ulos? huudahti Fan, joka hämmästyksissään oli tyrkätä toiset alas portaita.

-- Hiililuukusta! vastasi aaveen ääni ylhäältä pimeydestä.

-- Taivas! Hän on työntänyt luukun auki, kiivennyt kadulle, varastanut nekut ja loikkinut eteisen ikkunasta sisään meidän mennessämme hakemaan nekkupannua.

-- Kissat sen veivät, eikö niin? kiusoitteli ääni, joka sai Pollyn lysähtämään istualleen ja nauramaan ihan tikahtuakseen.

-- Anna toki Maudille palanen, hän on niin pahoillaan. Fanny ja minä olemme jo sairaita maistelemisesta ja sairaaksi sinäkin tulet, jos syöt kaiken, huusi Polly naurusta selvittyään.

-- Mene nukkumaan, Maud, ja katso tyynyn alta, kun pääset vuoteeseesi, kuului ylhäältä ennustava vastaus, kun Tom sulki oven helistellen riemuissaan peltipannua.

Tytöt menivät väsyneinä nukkumaan, ja Maud vaipui rauhalliseen uneen kädessään tahmea nekku. Polly oli hyvin väsynyt ja nukahti pian, mutta Fanny joka makasi hänen kanssaan, valvoi tavallista kauemmin miettien päivän harmeja; hänen päätään kivisti, ja riitelyä seurannut tyytymättömyyden tunne ei suonut hänelle samanlaista rauhaa kuin se, joka kuvastui vierellä lepäävistä, pienen yömyssyn kehystämistä kasvoista. Kaasu oli sammutettu, mutta Fanny näki harmaahiuksisen olennon hiipivän ovensa ohi, kääntyvän takaisin ja pysähtyvän katsomaan huoneeseen.

-- Kuka siellä? hän huusi niin kovalla äänellä, että Polly heräsi.

-- Minä täällä vain olen, kultaseni, vastasi isoäidin lempeä ääni. -- Tom parka on saanut kauhean hammassäryn ja tulin hakemaan hänelle lääkettä. Hän kielsi minua kertomasta teille, mutta en löydä pulloa enkä haluaisi häiritä äitiä.

-- Se on minun kaapissani. Ainakin tällä kertaa Tom joutui maksamaan kepposestaan, sanoi Fanny tyytyväisenä.

-- Kai hän nyt sai tarpeekseen meidän nekuistamme, nauroi Polly. Ja sitten he nukahtivat jättäen Tomin nauttimaan hammassärystään ja isoäidin hellästä hoivasta.

3

POLLYN HUOLET

Polly huomasi pian elävänsä uudessa maailmassa, jonka tavat ja tottumukset poikkesivat hänen vaatimattomista kotioloistaan niin paljon, että hän tunsi olevansa kuin muukalainen vieraalla maalla ja toivoi usein, ettei olisi lainkaan tullut kaupunkiin. Ensinnäkään hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin maleksia joutilaana ja rupatella, lukea romaaneja, käydä kävelemässä ja pukeutua, ja ennen kuin viikko oli lopussa, hän oli suunnattoman kyllästynyt. Fanny piti tällaisesta elämästä, koska oli tottunut siihen eikä tiennyt paremmasta; mutta Pollysta tuntui kuin hän olisi ollut kullattuun häkkiin suljettu pikkulintu. Siitä huolimatta ylellinen elämä ei ollut vaikuttamatta häneen; hän jopa nautti siitä ja mietti vain, miksei Shaw'n perhe ollut onnellisempi. Polly ei ollut kyllin kokenut tajutakseen missä vika piili. Hän ei yrittänyt ratkaista, kumpi näistä kahdesta elämäntavasta oli oikea, mutta tiesi kyllä, kummasta piti enemmän. Tässäkin suhteessa Polly tunsi olevansa vanhanaikainen.

Fannyn ystävät eivät häntä juuri kiinnostaneet, ja hän melkein pelkäsi heitä. He tuntuivat paljon vanhemmilta ja viisaammilta kuin hän -- nekin jotka olivat häntä nuorempia. He puhuivat oudoista asioista, joista Polly ei ollut kiinnostunut, vaikka Fanny valistikin häntä. Muutamat heistä jopa järkyttivät häntä. Niinpä tytöt jättivät hänet omiin oloihin, olivat kyllä kohteliaita tavatessa, mutta pitivät häntä nähtävästi liian 'omituisena' joukkoonsa. Polly rupesi silloin etsimään Maudin seuraa, sillä hänen oma pikku siskonsa oli ollut mainio toveri ja Polly rakasti häntä sydämestään.

Mutta Maud-neiti oli kovin puuhakas, sillä hänelläkin oli 'seurapiirinsä', ja näillä viisi-kuusivuotiailla tyttösillä oli omat musiikkitilaisuutensa, kutsunsa, vastaanottonsa ja päiväkävelynsä aivan kuin aikuisilla, ja heidän pienen elämänsä pääasiana oli halu matkia muodikkaita hullutuksia, joita ymmärtämään he olivat liian viattomia. Maudilla oli oma pieni nimikorttikotelonsa ja hän kävi vierailuilla kuten äiti ja Fan, hänellä oli oma hansikaslaatikkonsa, korurasiansa, käherrysrautansa, yhtä hieno ja muodikas vaatevarasto kuin pariisilaisnukella ja ranskalainen kamarineiti, joka puki hänet. Polly ei aluksi tullut oikein toimeen Maudin kanssa, sillä tämä ei tuntunut oikein lapselta. Maud oikoi Pollyn puheita ja tapoja, vaikka pikku neidin oma käytöskin antoi paljon muistuttamisen aihetta. Joskus kun Maud oli ikävissään tai pahalla tuulella -- hänelläkin oli 'hermot' kuten äidillä -- hän tuli Pollyn luo ja pyysi huvittamaan itseään, sillä Pollyn herttaisuus ja kärsivällisyys miellyttivät nuorta neitiä erityisesti. Polly iloitsi näistä hetkistä ja kertoi hänelle satuja, leikki ja käveli hänen kanssaan aivan kuten Maud halusi ja voitti vähitellen ja varmasti tytön sydämen vapauttaen koko talon hänen hirmuvallastaan.

Tom herkesi pian tuijottamasta Pollya eikä enää näyttänyt paljon välittävän hänestä, sillä hänen mielestään "tytöistä ei ollut mihinkään". Polly oli aivan samaa mieltä niistä tytöistä, jotka Tom tunsi. Silloin tällöin Tom virkisti itseään kiusoittelemalla Pollya, koska halusi nähdä miten tämä kesti sen. Tom aiheutti Pollylle alituista sydämentykytystä, sillä tämä ei koskaan tiennyt mikä kuje toisella oli kulloinkin mielessään. Hän saattoi syöksyä arvaamatta oven takaa, kiljaista pimeässä, tarttua portaissa kiinni jalkaan, säikäyttää viheltämällä kimakasti suoraan korvaan tai nykäistä äkkiä tukasta kadulla ohittaessaan. Ja milloin oli vieraita päivällisellä, Tom katsoa tapitti Pollyyn eikä hellittänyt ennen kuin sai toisen surkeasti hämilleen. Polly pyysi monesti häntä jättämään kiusanteon, mutta Tom väitti sen tekevän Pollylle vain hyvää; Polly oli liian ujo ja tarvitsi karaisua, kuten tytöt yleensä. Turhaan Polly vastusteli ja sanoi, ettei hän halunnut karaisua, koska ei ollut muutenkaan toisten tyttöjen tapainen. Mutta Tom vain nauroi vasten silmiä, haroi punaisen tukkansa pörrölleen ja tuijotti, kunnes Polly karkasi pelästyneenä tiehensä.

Sittenkin Polly melkein piti Tomista, sillä hän huomasi pian, että tätä laiminlyötiin ja syrjittiin. Poika sai olla liiaksi omissa oloissaan. Polly ihmetteli usein mielessään, miksei äiti hemmotellut poikaansa yhtä paljon kuin tyttöjä, miksi isä komenteli Tomia, aivan kuin tämä olisi ollut synnynnäinen niskoittelija. Fanny piti Tomia jörrikkänä ja häpesi häntä, mutta ei koettanut vähääkään hioa hänen tapojaan, ja Maud ja Tom olivat keskenään kuin kissa ja koira. Isoäiti oli ainoa, joka oli Tom-rukan puolella. Useammin kuin kerran Polly tapasi Tomin toimittamassa jotakin pikku palvelusta isoäidille, ja poika näytti hyvin nololta, jos joku huomasi sen. Kunnioittava hän ei silti ollut vähääkään, sillä hän sanoi isoäitiä vanhaksi rouvaksi ja kielsi häntä hössöttämästä. Mutta hädän tullen hän aina meni vanhan rouvan luo ja oli hyvin kiitollinen 'hössöttelystä'.

Isoäitiäkin laiminlyötiin melkoisesti, ja kenties hän ja Tom juuri siitä syystä olivat niin hyvät ystävät. Hän oli vielä vanhanaikaisempi kuin Polly, mutta siihen ei kiinnitetty yhtä paljon huomiota, koska hänen aikansa oli jo ohi eikä häneltä muuta vaadittu kuin että hän pysytteli poissa tieltä ja oli sievästi pukeutunut, milloin tuli 'ihmisten ilmoille'. Isoäiti vietti hiljaista, eristynyttä elämää omissa huoneissaan, jotka olivat täynnä vanhoja huonekaluja, kuvia, kirjoja ja muistoja menneiltä ajoilta, joista hän yksin välitti. Hänen poikansa pistäytyi joka ilta häntä tervehtimässä, oli ystävällinen ja piti huolen, ettei häneltä puuttunut mitään mitä rahalla voitiin hankkia. Mutta herra Shaw oli toimelias mies ja hänellä oli niin kiire rikastua, ettei hän ehtinyt nauttia siitä mitä jo omisti.

Vanha rouva ei koskaan valitellut eikä sekaantunut toisten asioihin, mutta hänessä oli jotain hiljaista surumielisyyttä ja hänen väsyneissä silmissään oli miettiväinen katse, aivan kuin hän olisi toivonut jotain sellaista, jota ei saanut rahalla. Ja kun lapset olivat saapuvilla, hän pysytteli heidän lähettyvillään haluten hyväillä ja helliä heitä niin kuin vain isoäidit osaavat. Polly vaistosi sen, ja kun hän itse ei saanut osakseen hellyyttä, johon oli tottunut kotona, hän osoitti avoimesti iloaan nähdessään kuinka vanhat kasvot kirkastuivat, kun hän astui yksinäiseen huoneeseen, jonne harvoin tuli muita lapsia kuin ne pikku poikien ja tyttöjen muistikuvat, jotka eivät rakastavan äidin mielestä koskaan kalvenneet eivätkä kasvaneet isommiksi.

Polly toivoi, että lapset olisivat olleet ystävällisempiä isoäidille, mutta ei ollut hänen asiansa kehottaa heitä siihen, vaikka asia surettikin häntä. Hän saattoi vain omasta puolestaan olla niin avulias ja hellä kuin isoäiti olisi ollut hänen mummonsa.

Toinen asia, joka kiusasi Pollya, oli liikunnan puute. Pukeuduttiin ja käveltiin tiettyjä katuja pitkin tunnin verran joka päivä, seisoskeltiin ovenpielessä juttelemassa tai ajeltiin hienoissa vaunuissa; tällaisesta liikunnasta Polly ei pitänyt, mutta Fan taas ei välittänyt muunlaisesta. Hän aivan pelästyi, kun Polly eräänä päivänä ehdotti, että he juoksisivat puistokadulle, eikä Polly uskaltanut enää toista kertaa puhua sellaisesta. Kotonaan Polly juoksi ja ratsasti, laski mäkeä ja luisteli, hyppäsi nuoraa ja haravoi heiniä, ahkeroi puutarhassaan ja souteli. Ei siis ihme, että hän kaipasi reippaampaa liikuntaa kuin jokapäiväistä kävelyä tyttöhupakoiden kanssa, jotka sipsuttelivat korkeakantaisissa kengissä ja sellaisissa puvuissa, että Pollya ihan hävetti liikkua heidän seurassaan. Väliin hän pujahti ulos yksinään, kun kirjat, toverit tai muotiasiat veivät Fannyn ajan, ja teki reippaita kävelyretkiä sillä puolen puistoa, joka ei ollut suosittu ja jossa lapset leikkivät, tai meni katselemaan poikien kelkkailua ja toivoi, että olisi saanut laskea mäkeä niin kuin kotona ollessaan. Hän palasi aina punaposkisena ja silmät loistaen.

Eräänä päivänä juuri ennen päivällistä Polly tunsi itsensä niin kyllästyneeksi joutilaisuuteen, että pujahti ulos juoksentelemaan. Aamu oli ollut pilvinen, mutta aurinko alkoi nyt pilkistää kirkkaasti pilvien lomitse. Oli kylmä mutta tyyni ilma, ja Polly harppoi pehmeää lumipeitteistä katua ja hyräili itsekseen yrittäen torjua koti-ikävää. Kelkat olivat ahkerassa käytössä, ja hän tunsi vastustamatonta halua päästä mukaan leikkiin. Mäen päällä telmi tyttölauma kelkkoineen; he olivat aitoja pikku tyttöjä, yllään lämpimät hupputakit, kumisaappaat ja lapaset, ja Polly tunsi voimakasta vetoa heidän seuraansa, vaikka pelkäsikin Fania.

-- Minä laskisin mielelläni, mutta en uskalla, kun mäki on niin jyrkkä, sanoi muuan "rahvaan lapsista", joiksi Maud nimitti heitä.

-- Jos lainaat minulle kelkkasi ja istut syliini, pääset mukavasti alas.

Pikku tytöt tarkastelivat häntä, näyttivät tyytyväisiltä ja suostuivat tarjoukseen. Polly katsoi tarkkaan ympärilleen, ettei vain kukaan hänen hienostelevista tuttavistaan ollut näkemässä tätä kauheaa urotyötä, ja todettuaan ettei heistä ollut pelkoa, hän lastasi kuorman ja karautti mäkeä alas täynnä vauhdin hurmaa. Hän istutti tytön toisensa perään kelkkaan, lasketteli heidän kanssaan alas ja veti heidät taas mäen päälle. Ja tytöt katselivat Pollya kuin pientä harmaapukuista enkeliä, joka oli lähetetty taivaasta heidän apukuljettajakseen. Polly oli juuri aikeissa nauttia yksinään mäenlaskun riemusta, kun kuuli tutun vihellyksen takaa päin, ja ennen kuin hän ennätti istuutua kelkkaan, Tom seisoi hänen vierellään ja näytti yhtä hämmästyneeltä kuin olisi tavannut Pollyn nousemassa elefantin selkään.

-- Hei hei, Polly! Mitä luulet Fanin sanovan tästä? kuului kohtelias tervehdys.

-- En tiedä enkä välitäkään. Mäenlaskussa ei ole mitään pahaa. Minusta se on hauskaa, ja nyt minä lasken kun kerran pääsen, niin että pois tieltä!

Ja Polly hurautti mäkeä alas tukka tuulessa hulmuten, todellinen riemu kasvoillaan, joita punainen nenä ei vähääkään rumentanut.

-- Hyvä, Polly! Ja Tom heittäytyi kelkkaansa kylkiluitaan säälimättä, suhautti Pollyn perään ja tuli tämän kohdalle juuri kun tyttö oli pysäyttämässä 'Kenraali Grantinsa' leveällä alatiellä. -- Kyllä sinä nyt saat kyytiä, kun tullaan kotiin! huusi Tom-herra ennen kuin nousi mukavasta asennostaan.

-- Enkä saa, ellet mene kielimään, mutta tietysti sinä kielit, lisäsi Polly paikallaan istuen ja hänen onnellisille kasvoilleen alkoi nousta huolestunut ilme.

-- Mutta nytpäs minä en kielikään, vastasi Tom ilkkuvaan tapaansa.

-- Tietysti minä kerron, jos minulta kysytään; ellei kysytä, ei varmaan ole väärin olla kertomatta. En olisi mennyt mäkeen, jos arvelisin äitini olevan vastaan, mutta en tahtoisi pahoittaa sinunkaan äitisi mieltä kertomalla tästä. Oliko se mielestäsi kamalan pahasti tehty? kysyi Polly katsoen Tomiin.

-- Minusta se oli loistava keksintö enkä minä kerro, ellet välttämättä halua. Tule, mennään vielä laskemaan, sanoi Tom sydämellisesti.

-- Vain kerran, sillä pikku tyttöjen on mentävä kotiin ja tämä on heidän kelkkansa.

-- Anna heidän viedä mokoma romu, ei se olekaan mistään kotoisin. Tule sinä minun kelkkaani. Mazeppa on oikea herhiläinen, saatpa nähdä.

Polly sulloi itsensä eteen istumaan Tomin retkottaessa hänen takanaan kummallisessa asennossa, ja sitten Mazeppa näytti, miten oikeutettu isännän vilpitön, vaikkakin vähemmän kaunis ylistys oli. He tulivat mainiosti toimeen, sillä Tom oli nyt oikealla alallaan ja näytti parhaat puolensa: oli kohtelias ja hauska omalla poikamaisella tavallaan. Ja Polly unohti kokonaan ujoutensa, sillä hän piti tällaisesta 'karaisusta' paljon enemmän kuin Tomin aikaisemmista yrityksistä. He nauroivat ja juttelivat ja laskivat 'yhden ainoan kerran', kunnes aurinko meni mailleen ja kellot soittivat päivällisaikaa.

-- Nyt me myöhästymme, juostaan! sanoi Polly heidän suhahdettuaan tielle viimeisen mäen jälkeen.

-- Istu vain kelkassa, minä vedän sinut kotiin yhdessä hurauksessa. Ja ennen kuin Polly ennätti nousta, Tom nelisti jo täyttä laukkaa.

-- Tuollaiset poskien pitää olla! Olisitpa sinäkin, Fan, yhtä punaposkinen, sanoi herra Shaw, kun Polly astui ruokailuhuoneeseen suorittuaan hiuksensa.

-- Sinun nenäsi on yhtä punainen kuin tuo karpalokastike, vastasi Fan kömpiessään esiin isosta tuolista, jossa oli istunut pari tuntia uppoutuneena "Lady Audleyn salaisuuteen".

-- Niin onkin, sanoi Polly ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen pahennusta herättäneen kasvojensa osan. -- Ei sillä väliä. Minulla oli joka tapauksessa oikein hauskaa, hän lisäsi pompahtaen tuolillaan.

-- Minä en käsitä, miten voit olla niin ihastunut ulkona juoksentelemiseen näin kylmällä ilmalla, sanoi Fan haukotellen ja vilusta väristen.

-- Ehkä sinäkin olisit, jos yrittäisit, sanoi Polly nauraen ja vilkaisi Tomiin.

-- Kävelitkö yksinäsi, kultaseni? kysyi isoäiti taputtaen vieressään helottavaa poskea.

-- Kävelin, mutta sitten tapasin Tomin ja tulimme yhdessä kotiin, sanoi Polly ja hänen silmänsä välähtivät, jolloin Tomilta meni keitto väärään kurkkuun.

-- Tom, poistu pöydästä! komensi herra Shaw, kun hänen parantumaton poikansa alkoi kakistella lautasliinan takana.

-- Voi, älkää ajako häntä pois. Minä narrasin hänet nauramaan, sanoi Polly surkeana.

-- Sanoitko jotain hauskaa? kysyi Fan lopultakin heräten.

-- Minun mielestäni sinun ei pitäisi najjata häntä naujamaan, kun hän aina najjaa sinut itkemään, huomautti Maud, joka oli juuri tullut huoneeseen.

-- Mitä sinä tänään olet puuhaillut, herraseni? tiedusteli herra Shaw, kun Tom punaisena ja juhlallisena palasi lyhyeltä karkotusmatkaltaan.

-- Olin vain laskemassa mäkeä, hän sanoi ärtyisästi, sillä isä ripitti häntä aina, mutta antoi tyttöjen kyllä tehdä mitä ikinä halusivat.

-- Ja Polly kanssa, minä näin hänet. Minä ja Blanche olimme juuri tulossa kotiin, kun näimme hänen ja Tomin laskevan mäkeä Tomin kelkalla, ja sitten Tom veti Pollyn kotiin saakka! huusi Maud suu täynnä ruokaa.

-- Et kai sentään laskenut mäkeä? Fan pudotti haarukkansa aivan järkyttyneenä.

-- Laskin kyllä, se oli hirveän hauskaa, vastasi Polly topakasti levottomuudestaan huolimatta.

-- Näkikö joku sinut? tiukkasi Fan.

-- Vain muutamat pikku tytöt ja Tom.

-- Sehän oli kamalan sopimatonta, ja Tomin olisi pitänyt sanoa se sinulle, ellet itse ymmärtänyt. Kuolisin häpeästä, jos joku ystävistäni olisi nähnyt sinut, lisäsi Fan poissa suunniltaan.

-- Älä nalkuta. Mitä pahaa siinä nyt oli? Polly saa laskea mäkeä jos tahtoo, eikö niin, isoäiti? sanoi Tom, joka vetoamalla voimakkaaseen liittolaiseen tuli kohteliaasti Pollyn avuksi.

-- Äiti ei olisi kieltänyt. Enkä käsitä mitä pahaa siinä on, jos lasken mäkeä tyttöjen kanssa, sanoi Polly ennen kuin vanha rouva ennätti vastata.

-- Maalla tehdään paljonkin sellaista, joka ei ole sopivaa täällä kaupungissa, aloitti rouva Shaw nuhtelevalla äänellä.

-- Anna lapsen laskea mäkeä, jos se häntä huvittaa, ja ottakoon Maudinkin mukaansa. Olisi hauskaa, jos tässä talossa olisi edes yksi reipas tyttö, keskeytti herra Shaw, ja siihen keskustelu päättyi.

-- Kiitos, herra Shaw, sanoi Polly ja nyökkäsi Tomille, joka sähkötti takaisin 'mainiota' ja kävi päivällisen kimppuun kuin nuori susi.

-- Sinä veijari! Vai alat sinä mielistellä Tomia! kuiskasi Fan ystävälleen huvittuneen näköisenä.

-- Mitä! Polly oli niin hämmästynyt ja harmissaan, että Fan häpesi itseään ja vaihtoi keskustelunaihetta huomauttaen äidilleen, että tarvitsi uudet käsineet.

Polly oli sen jälkeen vähäpuheinen, ja kun päivällinen oli syöty, hän lähti huoneesta miettiäkseen rauhassa äskeistä keskustelua. Ennen kuin hän oli ennättänyt portaiden puoliväliinkään, hän näki Tomin tulevan perässään ja istuutui heti piilottaakseen jalkansa. Tom nauroi ja sanoi istahtaessaan kaidepuulle:

-- Ole huoleti, en minä nyt kaappaise. Halusin vain sanoa, että jos lähdet huomennakin ulos, niin mennään laskemaan taas kunnolla mäkeä.

-- Ei, sanoi Polly, minä en voi tulla.

-- Miksi et? Oletko suuttunut! Enhän minä kertonut, sanoi Tom hämmästyen Pollyn muuttunutta käytöstä.

-- Et kertonutkaan, sinä pidit kiltisti sanasi ja puolustit minua. Enkä minä ole suuttunut. En vain aio tulla enää laskemaan mäkeä. Äitisi ei pidä siitä.

-- Et sinä siitä syystä. Minä kyllä tiedän. Sinähän nyökäytit pöydässä päätäsi merkiksi että tulet. Mikset nyt sitten enää?

-- En sano, minä en vain tule, kuului Pollyn päättäväinen vastaus.

-- Vai niin, luulin että sinä olisit ollut vähän järkevämpi kuin muut tytöt, mutta mitä vielä. Et ole pennin arvoinen.

-- Olipa se kohteliasta, sanoi Polly ja alkoi jo suuttua.

-- Pyh, minä vihaan pelkureita.

-- En minä ole pelkuri.

-- Oletpas. Sinä pelkäät ihmisten puheita, vai mitä?

Polly tunsi Tomin olevan oikeassa eikä vastannut, vaikka olisi mielellään selittänyt, jos vain olisi voinut.

-- Kyllähän sen saattoi arvata, että luopuisit pelistä. Ja Tom meni tiehensä niin halveksivan näköisenä, että Pollyn sydän vihlaisi.

-- Jopa kävi ikävästi! Juuri kun Tom rupesi olemaan mukava ja minulla hauskaa, piti Fanin pilata kaikki höpötyksellään. Rouva Shaw ei pidä mäenlaskusta eikä kai isoäitikään. Tulee vain ikävyyksiä jos menen, ja Fanny kiusaa minua, niin että on parasta kieltäytyä ja antaa Tomin luulla minua pelkuriksi. Taivas varjelkoon! En ole ikinä nähnyt näin hassuja ihmisiä.

Polly sulki ovensa tiukasti, ja ajatellessaan miten Fanin tyhmä huomautus oli pilannut koko hauskuuden hän oli vähällä purskahtaa kiukun kyyneliin. Pollylle oli opetettu, että rakkaus oli vakava ja pyhä asia, ja hänen mielestään oli paljon sopimattomampaa mielistellä yhtä poikaa kuin laskea mäkeä kymmenen kanssa. Edellisenä päivänä hän oli kuunnellut ällistyneenä, kun Maud sanoi äidilleen:

-- Täytyykö minulla olla sulhanen? Kaikilla tytöillä on sulhanen ja he sanovat, että minun pitäisi ottaa Fjeddy Lovell, mutta minä en pidä hänestä yhtä paljon kuin Hajjy Fiskestä.

-- Kultaseni, minä kyllä ottaisin pikku sydänystävän, sehän on vain somaa, vastasi rouva Shaw. Ja pian Maud ilmoittikin olevansa kihloissa 'Fjeddyn' kanssa, koska 'Hajjy' läimäytti häntä, kun hän ehdotti naimisiin menoa.

Polly nauroi ensin muiden mukana, mutta ajatellessaan perästäpäin mitä hänen äitinsä olisi mahtanut sanoa, jos pikku Kitty olisi esittänyt saman kysymyksen, asia ei tuntunutkaan hänestä enää huvittavalta vaan naurettavalta ja luonnottomalta. Samanlaiselta tuntui nyt Fanin vihjailu Tomista. Ja kun hänen ensimmäinen kiukkunsa oli ohi, hän päätti luopua mäenlaskusta ja muustakin mieluummin kuin ryhtyä hassuttelemaan Tomin kanssa, joka laiminlyödyn kasvatuksensa takia tiesi yhtä vähän tämän uuden koululaishuvittelun viehätyksestä kuin Polly.

Polly koetti nyt lohduttautua hyppimällä nuoraa takapihalla ja leikkimällä piilosta Maudin kanssa kuivaushuoneessa ja opettamalla tälle uusia leikkejä, jotka tuntuivat huvittavan pikku neitiä. Fan tuli joskus perehdyttämään heitä uusiin tanssiaskeliin ja innostui useammin kuin kerran seuraleikkeihin, joissa hän oli melko nokkela. Mutta Tom kohotti Pollylle halveksivasti hartioitaan ja osoitti, ettei hän pitänyt tätä 'pennin arvoisena'.

Pollylla oli myös vaatehuolia. Sanomattakin hän tiesi pukujensa olevan hyvin yksinkertaisia ja toivoi joskus, että hänen sininen ja hiirenharmaa leninkinsä olisivat olleet vähän koristellumpia, että vyönauhassa olisi ollut isommat ruusukkeet ja pikku kauluksissa enemmän pitsejä. Hän haaveili kaulakorusta ja ajatteli vakavasti ensimmäistä kertaa elämässään ruveta pitämään kauniita kiharoitaan nutturalla ja panna 'täytettä' tukkaansa. Hän salasi kuitenkin tyytymättömyytensä syyt kysyessään äidiltään, saisiko korjauttaa parhaan pukunsa samanlaiseksi kuin Fannyn puku. Hän sai kirjeeseensä tällaisen vastauksen:

"Ei, rakas lapsi; pukusi on mukava ja hyvä sellaisenaan ja sen entinen kuosi paras. En tahtoisi, että minun Pollystani pidetään hänen pukunsa, vaan hänen itsensä takia, niin että käytä sinä vain niitä yksinkertaisia vaatteita, jotka äitisi niin suurella ilolla ompeli sinulle, ja unohda haaveet pönkkähameesta. Pieninkin meistä voi tehdä hyvää tässä isossa maailmassa, ja ehkä pikku tyttöni esimerkki voi osoittaa toisille, että tyytyväinen mieli ja iloiset kasvot kaunistavat enemmän kuin pariisilaismuoti. Toivoit kaulakorua, kultaseni, joten lähetän sinulle sen, jonka sain äidiltäni vuosia sitten. Siinä on toisella puolen isän, toisella puolen minun kuvani, ja kun olet jostakin huolissasi, katso silloin taikakaluasi; luulenpa että päivä taas paistaa silloin."