Part 23

Polly ei ollut koko tänä talvena entisellään, ja hänen lähimpänsä ihmettelivät sitä. Will oli oikein huolissaan, kun Polly oli niin hiljainen, kalpea ja haluton, ja hän häiritsi sisarparkaansa ystävällisillä typeryyksillään, kunnes Polly suuttui ja alkoi toruskella lisäten hänen hämmennystään vielä entisestään. Sitten Will lohduttautui Maudin seurassa; tämä komenteli häntä tyttömäisesti ja tuotti hänelle jatkuvaa huvia ja puuhaa.

Lännen uutiset pitivät yllä Pollyn epävarmuutta. Tom näet vastasi Fannyn ylimalkaisiin tiedusteluihin harvinaisen epätyydyttävästi laulaen 'kauniin neiti Baileyn' ylistystä ja tunnustaen menehtyvänsä toivottomasta rakkaudesta niin surkuhupaisesti etteivät tytöt oikein tienneet, oliko se vain poikamaista kujeilua vai yrittikö hän peittää hirvittävää totuutta.

-- Kyllä me sen häneltä urkimme, kun hän tulee keväällä kotiin, sanoi Fan Pollylle heidän vertaillessaan veljiensä kirjeitä, ja tytöt päätyivät siihen, että "miehet ovat maailman harvapuheisimpia ja kiusallisimpia olentoja". Sillä Ned puolestaan oli niin keskittynyt työhön, että sivuutti koko Baileyn jutun ja jätti heidät syvimpään tietämättömyyteen.

Nälkää on vaikea kestää, varsinkin jos asianomaisella on nuoren ruokahalu, ja kuuden kuukauden aikana Polly sai niin pienen annoksen onnea, että laihtui ja tuli kalpeaksi. Huomattuaan silmiensä näyttävän yhä suuremmilta ja verisuonten tykkivän selvästi ohimoilla Polly herkutteli usein ajatuksella, että kenties kevätesikot kukkivat hänen haudallaan. Mutta ei hän sentään aikonut kuolla ennen Tomin vierailua. Kevään lähetessä, toivon ja pelon vaihdellessa alituisesti, hän eli niin kiihtyneessä mielentilassa, että hilpeys ja poskien puna palasivat, ja hän huomasi tyystin kadonneeksi kiinnostavan kalpeutensa, jonka varaan hän oli laskelmansa tehnyt.

Vihdoin saapui toukokuu päivänpaisteineen, ja se virkisti Polly paran nääntynyttä sydäntä. Fan tuli käymään eräänä päivänä ja näytti tuovan niin iloisia uutisia, että tuskin tiesi miten kertoa ne.

-- Valmistaudu nyt kuulemaan. Joku on kihloissa! hän sanoi niin juhlallisesti, että Polly kohotti kätensä aivan kuin torjuakseen odottamatonta iskua. -- Älä nyt sentään, kultaseni, näytä tuollaiselta. Ei Tom, vaan minä.

Mikä riemu siitä syntyikään! Sen jälkeen seurasi luottamuksellinen keskustelu, jota höystettiin kyynelillä, suudelmilla, naurulla ja huokauksilla.

-- Voi, Polly! Vaikka minä odotin ja toivoin jo niin kauan aikaa, en sittenkään voinut uskoa todeksi, kun se tapahtui, enkä edes ansaitse tällaista onnea. Mutta minä yritän tulla sen arvoiseksi, sillä nyt kun tiedän, että hän rakastaa minua, kaikki tuntuu mahdolliselta, sanoi Fan näyttäen ensimmäistä kertaa elämässään todella kauniilta.

-- Onnen tyttö! huokaisi Polly, hymyili sitten ja lisäsi: -- Minun mielestäni sinä ansaitset onnesi, sillä olet vilpittömästi yrittänyt olla sen arvoinen.

-- Sen vuoksi hän sanoi rakastuneensakin minuun, vastasi Fanny. Viime vuonna hän oli kuulemma ollut minuun hyvin tyytymätön. Mutta sinä olit puolustanut minua. Ja vaikkei hän silloin kiinnittänyt siihen huomiota, hän näki myöhemmin, sinut jo menetettyään, että olit sittenkin ollut oikeassa. Koko talven hän tarkkaili minua ja oppi päivä päivältä arvostamaan ja rakastamaan minua yhä enemmän. Voi, Polly, kun hän sanoi sen, en tiennyt kuinka olisin ollut, sillä yrityksistäni huolimatta olen jatkuvasti kovin avuton, heikko ja tyhmä.

-- Et ainakaan meidän mielestämme. Ja sinusta hän saa juuri sellaisen vaimon kuin tarvitseekin.

-- Olen sinulle ikuisesti kiitollinen, ettet itse pitänyt häntä, sanoi Fan nauraen taas yhtä iloisesti kuin ennen vanhaan.

-- Minä olin hänelle vain pieni syrjähyppy. Kyllä hän toista ajatteli koko ajan. Sinun valkoinen viittasi ja oma typerä käyttäytymiseni silloin oopperassa ne vain hänet sokaisivat, sanoi Polly, josta tuntui kuin sen illan tapahtumat olisivat sattuneet joskus parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli vielä ajattelematon nuori tyttö, sievistä hatuista kiinnostunut ja täynnä lapsellisia kujeita.

-- Minä en aio kertoa tästä Tomille sanaakaan, vaan säästän sen hänelle yllätykseksi. Hän tulee ensi viikolla, ja silloin me kyllä selvitämme kaikki suuret salaisuudet, sanoi Fan.

-- Saa nähdä, sanoi Polly sydän läpättäen ja taas rauhoittuen, sillä tässä asiassa hän ei voinut muuta kuin toivoa ja ommella kiireesti Willille uusia paitoja.

19

TOMIN MENESTYS

Aika-ajoin, etenkin kevään lähetessä, valtaa ihmiset naimisiinmenon kuume, joka tyrehdyttää seuraelämän, harventaa nuorten miesten rivit ja jättää äidit itkemään kauneimpia tyttäriään. Tänä keväänä tuo kulkutauti puhkesi Shaw'n perhepiirissä ja aiheutti vanhemmille melkoista päänvaivaa, koska tapaus seurasi toistaan pelottavan nopeasti. Ensimmäiseksi sen kynsiin joutui siis Fan, joka ehti onnellisesti sivuuttaa käännekohdan, ennen kuin Tom saapui lisäämään uhrien lukua.

Fan oli aika paljon ulkona Arthurinsa kanssa, sillä tämän mielestä liikunta oli välttämätön toipilaille. Polly kävi joka päivä tervehtimässä rouva Shaw'ta, joka tunsi itsensä yksinäiseksi, vaikka muuten olikin huomattavasti virkistynyt, sillä tyttären kihlauksella oli ollut paljon edullisempi vaikutus hänen terveyteensä kuin niillä vahvistavilla lääkkeillä, joita hän yleensä nautti.

Kun Polly kolme päivää Fanin riemukkaan vierailun jälkeen pistäytyi Shaw'lla, Maud säikäytti hänet jo ovella rynnätessään alas portaita ja melkein hukuttaessaan hänet sanatulvaansa.

-- Hän tulikin aikaisemmin kuin oli määrä, hän halusi yllättää meidät! Nyt hän on äidin huoneessa ja oli juuri äsken kysymässä miten sinä jaksat, kun kuulin sinun askelesi. Sinun täytyy heti paikalla tulla ylös. Hän on ihan hassun näköinen viiksineen, mutta hirmuisen iso ja komea ja päivettynyt, ja hän nosti minut korkealle ilmaan suudellessaan. Anna hatun olla, en malta enää odottaa.

Ja tartuttuaan Pollyyn Maud raahasi häntä perässään kuin kovaääninen pikku hinaaja valloitettua laivaa.

-- Mitä pikemmin se on ohi, sen parempi, oli ainoa mitä Polly ennätti ajatella, ennen kuin Maud kiskoi hänet huoneeseen ja huusi voitonriemuisesti:

-- Siinä hän on! Eikö hän olekin komea?

Hetken ajan Pollyn silmissä tanssi, hän tunsi lämpimän käden puristuksen ja karhea ääni sanoi sydämellisesti:

-- Miten voit, Polly? Sitten hän vaipui rouva Shaw'n lähettyvillä olevalle tuolille toivoen, että oli vastannut järjellisesti, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän sanoi.

Pian hän tointui ja uskalsi katsahtaa Tomiin Maudin jatkaessa laverteluaan. Hän huomasi ilokseen, että istui selkä valoon päin ja Tom päinvastoin. Tämä tuntui täyttävän pienen huoneen kokonaan, ei siksi että olisi kasvanut pituutta paljonkaan, mutta hän oli tullut hartiakkaammaksi ja hänestä huokui iloista reippautta ja huolettomuutta kertoen toimeliaasta ulkoilmaelämästä rehtien ihmisten parissa, jotka arvelematta tarttuivat käsiksi minkälaiseen työhön hyvänsä. Käytännöllinen matkapuku, lujatekoiset saappaat, ruskettuneet kasvot ja miehekäs parta muuttivat hänet niin tyystin, että keikarimaisesta Tom Shaw'sta tuskin näkyi jälkeäkään tässä reippaassa nuoressa miehessä, joka seisoi toinen jalka tuolilla ja keskusteli isänsä kanssa liikeasioista niin järkevästi, että vanha herra kuunteli häntä ilahtuneena. Polly piti tavattomasti tästä muutoksesta, ja hän kuunteli lännen liikeasioita yhtä hartaasti kuin kiehtovinta rakkaustarinaa, sillä jutellessaan Tom katseli häntä, nyökkäsi päätään ja hymyili joskus niin, että Polly hetkeksi unohti Maria Baileyn ja oli kuin seitsemännessä taivaassa.

Tuokion kuluttua Fan pyrähti huoneeseen ja ilmoitti Tomille suuren uutisensa, joka täysin jätti varjoon Tomin järjestämän yllätyksen. Hän ei näet lainkaan tiennyt mitä kotona oli tapahtunut, sillä Fan oli ajatellut: "Ellei Tom halua kertoa salaisuuksiaan, en minäkään kerro omiani." Niinpä hän oli vain silloin tällöin maininnut, että Sydney oli taas käväissyt ja ollut hyvin ystävällinen. Kuultuaan nyt kihlauksesta Tom oli vähän aikaa niin typertyneen näköinen, että Fan jo pelkäsi, ettei hän pitänyt siitä. Mutta kun ensi hämmästys oli haihtunut, Tom onnitteli niin vilpittömän tyytyväisenä, että Fanny oli sekä liikuttunut että imarreltu.

-- Ja mitä sinä sitten ajattelet kihlauksesta? kysyi Tom ja meni Pollyn luo, joka istui rouva Shaw'n vieressä vuodeuudinten varjossa.

-- Olen siitä tavattoman iloinen, vastasi Polly niin sydämellisesti, ettei Tom voinut epäillä hänen vilpittömyyttään.

-- Hauska kuulla. Toivottavasti olet yhtä iloinen eräästä toisesta kihlauksesta, joka pian julkaistaan. Ja merkitsevästi naurahtaen Tom veti Sydneyn loukkoonsa jättäen tytöt sähköttämään toisilleen kamalaa sanomaa:

-- Se on Maria Bailey.

Polly ei käsittänyt, kuinka hän yleensä pystyi läpäisemään sen illan. Kuitenkaan ei piinaa kestänyt kauan, sillä jo kahdeksan aikaan hän pujahti huoneesta aikoen yksin kiiruhtaa kotiin vaivaamatta ketään saattamaan. Mutta siinä hän ei onnistunut, sillä kun hän seisoi ruokailuhuoneen uunin edessä lämmittelemässä kalossejaan ja mietti, oliko Maria Baileylla pienet jalat ja mahtoiko Tom auttaa kalosseja hänen jalkaansa, päällyskengät riistettiin hänen kädestään ja Tomin ääni sanoi nuhtelevasti:

-- Aioitko todellakin juosta tiehesi antamatta minun saattaa?

-- En minä pelkää, sitä paitsi en halunnut riistää sinua toisten seurasta, aloitti Polly toivoen, ettei vain näyttäisi liian iloiselta.

-- Mutta minä haluan tulla riistetyksi. Siitähän on jo kokonainen vuosi, kun viimeksi saatoin sinua. Muistatko vielä? kysyi Tom heilutellen päällyskenkää kiirettä pitämättä.

-- Tuntuuko se sinusta pitkältä ajalta?

-- Iankaikkiselta!

Pollyn tarkoitus oli esittää kysymyksensä täysin huolettomasti ja hymyillä epäilevästi Tomin vastaukselle, mutta vaikka hänellä oli päässään ruusunpunainen veikeä pikku hattu, jonka hän tiesi erittäin pukevaksi, hänen ilmeensä ja äänensä eivät olleet iloiset, ja Tom huomasi hänen ulkonäkönsä muuttuneen jollakin tavoin ja sanoi äkkiä:

-- Olet tainnut rasittaa itseäsi liikaa tänä talvena. Näytät väsyneeltä.

-- Vielä mitä! Minusta on vain hauskaa kun on paljon työtä, ja Polly alkoi kiskoa hansikkaita käteen aivan kuin näyttääkseen pontevuuttaan.

-- Mutta minustapa ei ole hauska nähdä sinua laihana ja kalpeana.

Polly katsahti Tomiin kiitollisena, mutta ei voinut estää rehellisiä sinisiä silmiään paljastamasta muutakin kuin vain kiitollisuutta.

Tom keksi totuuden, hänen päivettyneet kasvonsa punastuivat hiusmartoa myöten ja hän pudottaa mäjäytti päällyskengät lattialle, tarttui Pollyn käteen ja sanoi tuttuun kiihkeään tapaansa:

-- Polly, haluan sanoa sinulle jotain!

-- Niin, minä tiedän, olemme jo odottaneet sitä. Toivon että tulet hyvin onnelliseksi, Tom. Ja Polly pudisti Tomin käsiä kasvoillaan hymy, joka oli vielä liikuttavampi kuin kyyneltulva.

-- Mitä nyt! huudahti Tom sen näköisenä kuin Polly olisi menettänyt järkensä.

-- Ned kertoi hänestä; hän on jo vihjaillut häistäkin. Ja kun äsken puhuit toisesta kihlauksesta, arvasimme sinun tarkoittavan omaasi.

-- Enkä tarkoittanut! Sulhanenhan on Ned. Hän pyysi kertomaan sinulle. Asia on juuri päätetty.

-- Onko se Maria? kysyi Polly pitäen kiinni tuolista, aivan kuin olisi valmistautunut johonkin.

-- Tietysti. Kukas muu?

-- Ei Ned mitään puhunut -- sinä se enimmäkseen kerroit Mariasta... ja siksi me luulimme että... änkytti Polly ja rupesi äkkiä värisemään.

-- Että minä olin rakastunut? No niin. Niinhän minä olenkin, mutta en häneen.

-- Oh! Polly veti henkeä aivan kuin olisi saanut kylmän vesiryöpyn.

-- Tahdotko tietää sen tytön nimen, jota olen jo toista vuotta rakastanut? No niin. Se on Polly! Ja Tom ojensi kätensä niin puhuvasti, että Polly sanaakaan sanomatta syöksyi hänen syliinsä.

Ennen pitkää Tom ja Polly istuivat vierekkäin ja nauttivat autuudesta, jonka rakastavaiset kokevat astuessaan ensimmäisen kerran arjesta siihen uuteen ihanaan olotilaan, jossa he tavallisesti leijuvat parisen kuukautta. Tom vain istui ja katseli Pollya, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea uskoa, että synkkä talvi oli päättynyt näin ihanaan kevääseen. Mutta onnesta riemuitessaankin Polly jutteli ja kyseli aito naiselliseen tapaan.

-- Kuinka olisin voinut tietää, että rakastit minua, kun et lähtiessäsi vihjannut siitä sanallakaan? hän aloitti hellästi nuhdellen muistaessaan miten onneton oli ollut.

-- Ja kuinka olisin rohjennut sanoakaan, kun minulla ei ollut muuta tarjottavaa kuin oma mitätön persoonani? vastasi Tom lämpimästi.

-- Enhän minä muuta olisi halunnutkaan! kuiskasi Polly äänellä, joka sai Tomin tuntemaan, ettei enkelien suku ollut vielä tyystin sammunut maan päältä.

-- Minä olen aina pitänyt sinusta, Pollyseni, mutta vasta vähän ennen lähtöäni tajusin kuinka paljon. En ollut silloin vapaa, ja sitä paitsi olin varma, että rakastit Sydneytä siitä viimetalvisesta sammutusyrityksestä huolimatta, josta Fan vihjaili. Hän on kerrassaan mainio mies, enkä tosiaan ymmärrä kuinka saatoit hylätä hänet.

-- Se on kyllä merkillistä, enkä itsekään ymmärrä sitä. Mutta naiset ovat kummallisia olentoja eikä heidän maustaan ota kukaan selvää, sanoi Polly ovelan näköisenä.

-- Olit viimeisinä päivinä niin kiltti minulle, että olin vähällä puhua suuni puhtaaksi, mutta en tohtinut. Ansaitsithan toki paremman aviomiehen kuin tällaisen karille ajautuneen hulivilin, josta Trix ei huolinut ja jota kukaan ei pitänyt arvossa. "Ei", sanoin itsekseni. "Pollyn on saatava paras. Ottakoon Sydney hänet mikäli saa, minä en hiisku sanaakaan. Mutta koetan joka tapauksessa ansaita hänen ystävyytensä. Ehkä sitten kun olen osoittanut, että pystyn johonkin enkä häpeä työtä, voin koettaa onneani, mikäli Polly vielä silloin on vapaa." Siksi pidin suuni kiinni, puskin töitä tyytyväisenä itseeni ja muihin, koska saatoin hankkia elatukseni rehellisin keinoin. Ja nyt tulin kotiin katsomaan, onko minulla enää mitään toivoa.

-- Ja minä odotin sinua koko ajan, sanoi lempeä ääni hänen olkansa vierestä.

Aioin vain ensin katsella vähän ympärilleni ja varmistua tilanteesta. Mutta Fanin uutisesta kävi heti ilmi, ettei Sydney ollut enää esteenä, ja sinun katseesi, Polly, selvitti loput. En voinut enää odottaa kauempaa enkä antaa sinunkaan odottaa; en voinut olla sulkematta syliini tulevaa pikku vaimoani vaikka tiesinkin, etten häntä ansaitse.

Tomin ääni muuttui yhä hiljaisemmaksi, ja hän oli heltyneen näköinen. Hänen vilpitön, sydämestä lähtenyt tunnustuksensa liikutti Pollya enemmän kuin kauneinkaan runous. Hänen kätensä kohosi varkain Tomin poskelle ja pää painui luottavaisesti karheaa takkia vasten.

-- Kultaseni, puhut aivan kuin olisin maailman paras tyttö. Mutta minulla on kauheasti vikoja ja haluan sinun oppivan tuntemaan ne kaikki, jotta voisit auttaa minua pääsemään niistä, kuten sinäkin olet päässyt omistasi. Odottaminen on ollut meille vain hyväksi, ja minä rakastan sinua juuri koettelemustesi vuoksi. Mutta sinulla on tainnut olla huomattavasti rankempi vuosi kuin minulla, sillä näytät nyt vanhemmalta ja vakavammalta kuin lähtiessäsi. Vaikka et ikinä valittanutkaan, arvaan sinun joutuneen kestämään paljon enemmän kuin kukaan meistä luulikaan.

-- Myönnän että työ oli aluksi raskasta. Kaikki oli uutta ja outoa, ja tuskin olisin selvinnytkään ilman Nediä. Hän vain naureskeli ja sanoi pyh, kun kiittelin häntä. Siinä sitten on suurenmoinen toveri -- hän auttoi minua kestämään ensimmäiset kuusi kuukautta aivan kuin... kuin veli, joka hän nyt onkin. Ei ollut mitään syytä, miksi hänen olisi pitänyt auttaa tällaista tunaroijaa kuin minä, mutta hänpä auttoi ja lisäksi tasoitti monta sellaista asiaa, joista olisi ollut hiton vaikeata ja vaarallista selvitä yksin. Ainoa selitys on se, että auttamishalu on teillä sukuominaisuus, yhtä luonnollinen veljelle kuin sisarellekin.

-- Kuten Shaw'n perheessä. Mutta kerro minulle Mariasta. Onko Ned tosiaan kihloissa hänen kanssaan?

-- Varmasti. Huomenna saat häneltä kirjeen, joka on täynnä Marian ylistystä. Ned ei ehtinyt antaa sitä mukaani, koska lähdin niin kovalla kiireellä. Maria on järkevä, kaunis tyttö ja Ned oikea onnenpekka.

-- Miksi yritit uskotella meille, että itse olit ihastunut Mariaan?

-- Minä vain kiusoittelin Fania. Pidin Mariasta, sillä hän muistutti joskus sinua ja oli sellainen kiltti ja herttainen pikku nainen, jonka seurasta pakostakin nautti raskaan päivätyön jälkeen. Mutta Ned alkoi olla mustasukkainen, ja kun huomasin että hänellä oli tosi mielessä, jätin tien avoimeksi ja lupasin olla hiiskumatta asiasta kenellekään, ennen kuin hän saa kuulla Mariansa vastauksen.

-- Olisinpa vain tiennyt sen, huokasi Polly. -- Rakastuneet käyttäytyvät aina nurinkurisesti.

-- Se on totta, sinä ja Fan ette liioin vihjaisseet meille kummallekaan mitään Sydneystä, joten minä sain koko ajan elää tuskassa sinun takiasi.

-- Se oli meille ihan oikein, sillä veljien ja siskojen ei pitäisi salata mitään toisiltaan.

-- Emme enää salaakaan. Ikävöitkö sinä minua kovasti?

-- Ihan hirveästi.

-- Kärsivällinen pikku tyttöni!

-- Piditkö sinä todellakin minusta jo ennen lähtöäsi?

-- Odota, niin saat nähdä. Ja Tom otti ylpeänä taskustaan paksun lompakon, joka oli pullollaan tärkeän näköisiä papereita, aukaisi erään lokeron ja otti sieltä kuluneen paperin, avasi sen varovasti ja näytti pientä ruskeaa esinettä, josta levisi heikko tuoksu.

-- Tämä on se ruusu, jonka sinä panit syntymäpäiväkakkuuni, ja ensi viikolla saan samanlaisen uudessa kakussa, jonka taas teet minulle. Se tipahti sinulta huoneeni lattialle sinä iltana kun juttelimme siellä, ja siitä asti olen säilyttänyt sitä. Siinä on sinulle rakkautta ja romantiikkaa!

Polly kosketti pikku muistoa, jota oli vuoden päivät talletettu, ja hymyili lukiessaan kuihtuneitten lehtien alta riipustuksen: "Oman Pollyni ruusu."

-- En aavistanutkaan, että voisit olla noin tunteellinen, sanoi Polly ja näytti niin tyytyväiseltä, ettei Tom harmitellut hupsuutensa tunnustamista.

-- En ollutkaan ennen kuin aloin rakastaa sinua, kultaseni, enkä minä suinkaan ole pahimpia, koska en kanna tuota kukkaa sydämelläni vaan lompakossani. Mutta halusin nähdä sen joka päivä, etten koskaan unohtaisi ketä varten teen työtä. Tämä hupsuuteni taisi pitää minut säästäväisenä ja sai minut yrittämään tosissani, sillä en koskaan avannut lompakkoa ajattelematta sinua.

-- Voi sinua, Tom. Polly oli niin liikuttunut, että kaivoi nenäliinansa, mutta Tom riisti sen häneltä ja sai hänet itkun sijasta purskahtamaan nauruun sanoessaan houkuttelevasti:

-- Sinä et tietenkään ollut yhtä hupsu kuin minä kaikesta romanttisuudestasi huolimatta.

-- Ellet naura, niin näytän sinulle omat aarteeni. Minä aloitin niiden keräämisen ensimmäiseksi ja olen säilyttänyt niitä kauemmin.

Polly kaivoi puhuessaan esiin vanhan medaljongin, avasi sen ja näytti kuvaa, jonka Tom oli antanut hänelle pähkinäpussissa. Hän oli leikannut sen pienemmäksi ja sovittanut sen toiseen puoliskoon; toisessa oli punertava hiuskiehkura ja musta nappi. Tom nauroi katketakseen kun näki ne.

-- Et kai tarkoita, että olet pitänyt tuosta kamalasta pojannaskalistakin? Voi Polly! Sinä olet totisesti maailman uskollisin 'lakastaja', kuten Maud ennen vanhaan sanoi.

-- Imartelet turhaan itseäsi, hyvä herra, älä kuvittelekaan, että olisin kantanut medaljonkia kaulassani kaikki nämä vuodet. Panin kuvan medaljonkiin vasta viime keväänä, kun en rohjennut pyytää uutta. Nappi putosi siitä vanhasta takista, jota välttämättä halusit pitää vararikon tapahduttua, aivan kuin sinun olisi pitänyt näyttää niin ryysyiseltä kuin suinkin, ja kiharan minä varastin Maudilta. Emmekö ole lapsellisia?

Tom ei kuitenkaan myöntänyt sitä. Mutta hetken päästä Polly vakavoitui ja sanoi huolestuneena.

-- Milloin sinun täytyy palata työhösi?

-- Viikon tai parin perästä. Mutta nyt työ ei enää tunnu raadannalta, kun sinä kirjoitat minulle joka päivä ja tiedän tästä lähtien hankkivani kotia sinulle. Siitä ajatuksesta saan kymmenen miehen voimat. Kun saan maksetuksi velkani ja pääsen hyvään alkuun, vietämme kaksoishäät. Sitten rupeamme Nedin kanssa yhtiökumppaneiksi ja meistä tulee lännen onnellisimmat ja ahkerimmat perheet.

-- Kuulostaa ihanalta, mutta eikö siihen mene pitkä aika, Tom?

-- Vain muutama vuosi. Kun olen maksanut velkani Sydneylle, meidän ei tarvitse enää odottaa hetkeäkään, jos sinä vain tyydyt aluksi vaatimattomiin oloihin.

-- Mieluummin autan sinua kuin istun toimettomana ja annan sinun raataa yksinäsi. Isä ja äitikin alkoivat sillä tavoin, ja he olivat hyvin onnellisia, vaikka olivatkin köyhiä ja saivat kovasti uurastaa.

-- Sitten perustamme oman kodin vuoden kuluttua, sillä minun on sentään saatava enemmän palkkaa, ennen kuin vien sinut hyvästä kodistasi. Voi, Polly, olisipa minulla edes puolet tuhlaamistani rahoista, jotta voisin järjestää sinulle nyt hyvät päivät.

-- En minä niistä välitä. Tyydyn mieluummin vähempään, kun se vain on sinun ansaitsemaasi, sanoi Polly, kun Tom iski tyytymättömänä polveensa.

-- Se oli sinulle luonteenomainen vastaus, enkä aio tuhlata sanoja itsesyytöksiin, kun kerran olin sellainen hölmö. Nyt uljas tyttöseni, me ponnistelemme yhdessä, ja sinä saat vielä kerran olla ylpeä miehestäsi, vaikka hän onkin vain 'Tom Shaw-parka'.

Siitä Polly oli yhtä varma kuin jos oraakkeli olisi ennustanut sen. Eikä hän pettynytkään, sillä hänen rakastava sydämensä, joka oli aina tajunnut Tomin hyvät ominaisuudet ja koettanut kehittää niitä, sai luottamuksestaan palkaksi runsaasti onnea tulevien vuosien aikana.

-- Minä tiedän, että sinä onnistut, hän sanoi luottavasti, sillä miehen paras onnistumisen tae on siinä, että hän työskentelee määrätietoisesti päämääränsä hyväksi.

-- Eräs seikka on vielä tärkeämpi, vastasi Tom ja käänsi Pollyn kasvot niin, että saattoi nähdä oman haltioitumisensa hänen silmistään.

-- Mikä, kultaseni?

-- Hyvä vaimo, joka rakastaa ja tukee häntä koko elämän ajan. Sellainen kuin sinä tulet minulle olemaan.

-- Vaikka hän onkin vanhanaikainen, kuiskasi Polly ja katsoi kyynelten kirkastamin silmin nuoreen mieheen, joka avoimesti uskalsi kiittää rakkautta ja työntekoa -- näitä kauniita, jo Eedenin ensimmäistä paria kannustaneita voimia -- Pollyn väläyttämästä todellisesta onnesta, jota saisi kokea tämän rinnalla.

* * * * *

Jottei lukija jäisi epävarmuuteen Maudin tulevaisuudesta, kerrottakoon vielä, ettei hän mennyt Willin kanssa naimisiin, vaan jäi ahkeraksi, pirteäksi vanhaksipiiaksi ja hoiteli iloisella mielellä isänsä taloutta.

Willin pappisunelmat toteutuivat aikanaan, ja hänen pappilaansa hallitsi lempeä kirkassilmäinen vaimo, jota Will-pastori sanoi 'pikku Janekseen'.

Kauemmaksi tulevaisuuteen ei kirjoittajan uskalias kynä rohkene kajota, vaan lopettaa vanhojen rakkaitten satujen tapaan: "Ja sitten he menivät naimisiin ja elivät onnellisina kuolemaansa saakka."