Part 22

-- Minä en ole koskaan pitänyt koko jutusta. Taisin vähän hävetäkin. Mutta kun hän eilisiltana puhui taas siitä, näin asian uudessa valossa ja tajusin, miksi isä osasi suhtautua niin rauhallisesti tappioonkin ja olla tyytyväinen vaatimattomaan paikkaansa. Se on taas vain alkua, hän sanoo; ja raivattuaan jo kerran tiensä hän tuntee pystyvänsä siihen toistekin. Minä sanon sinulle, Polly, että sellainen itseluottamus, tahdonlujuus ja rohkeus hänen ikäisessään miehessä saa minut kunnioittamaan isäukkoa ja pitämään hänestä entistä enemmän.

-- Oikein hauska kuulla sinun puhuvan noin. Väliin minusta tuntui, ettet oikein arvostanut isääsi, eikä hänkään liioin tainnut tietää, miten paljon sinussa sentään on miestä.

-- No nythän se vasta on ilmennytkin, sanoi Tom nauraen, mutta hänestä näytti jo uhoavan täysi-ikäisyyden tuomaa arvokkuutta. -- Eikö olekin omituista, että ihmiset elävät niin kauan yhdessä, mutta oppivat tuntemaan toisensa vasta kun jotakin mullistavaa sattuu. Ehkä nämä vastoinkäymiset annettiin minulle, jotta tutustuisin omaan isääni.

-- Sanoissasi on järkeä, sanoi Polly hymyillen tyytyväisenä, kun huomasi koettelemusten vaikuttavan Tomiin edullisemmin kuin monivuotiset myötäkäymiset.

Molemmat istuivat hetken ääneti, Polly isossa tuolissa katsellen Tomia uudella arvonannolla, Tom jakkaralla hänen jalkojensa juuressa repien rypistynyttä kirjettä, jonka hän ajatuksissaan oli ottanut lattialta.

-- Etkö yhtään hämmästynyt Trixin kirjeestä? hän kysyi, kun pienet valkoiset paperipalaset lentelivät hänen käsistään.

-- En.

-- Mutta minä hämmästyin, sillä heti kun onnettomuus kohtasi meitä, tarjosin Trixille vapautta. Mutta silloin hän ei halunnut purkaa kihlausta, jatkoi Tom aivan kuin alkuun päästyään olisi halunnut selvittää asiat perin pohjin.

-- Se kyllä hämmästytti minua, sanoi Polly.

-- Niin minuakin, sillä Fan väitti aina, että Trixiä kiinnostivat vain rahat. Hänen ensimmäinen vastauksensa tuntui hyvältä, koska en odottanut häneltä sellaista, eikä mikään liikuta miestä enemmän kuin nainen, joka seisoo hänen rinnallaan myötä- ja vastoinkäymisissä.

-- Hänestä ei ilmeisesti ollut siihen.

-- Fan oli oikeassa. Trix vain odotti nähdäkseen, miten huonosti meidän asiamme olivat tai ehkä hänen äitinsä onkin tämän takana. Hän on kylmin, kovin ja turhamaisin olento, jonka olen eläissäni nähnyt, ja Trixin on pakko totella. Hän selviytyy kirjelipussaan hyvin näppärästi asiasta, koska "ei halua tulla taakaksi, vaan mieluummin luopuu toiveistaan ja jää ikuisesti minun lämpimäksi ystäväkseni". Tosiasia on kuitenkin se, että rikas Tom Shaw oli jonkin arvoinen, mutta köyhä Tom Shaw on vain tiellä ja saa painua hiiteen mahdollisimman nopeasti.

-- Mutta hänpä ei niin vain painukaan! napautti Polly, sillä hän oli palavan kiukkuinen Trixille, vaikka siunasikin mielessään, kun tämä oli vapauttanut orjansa.

-- Vaikka vähältä pitikin, mutisi Tom itsekseen. Sitten hän lisäsi ääneen niin tyynen alistuneesti, että Polly tiesi varmasti hänen sydämensä kestävän murtumatta purkautuneen kihlauksen:

-- Onnettomuus ei tule koskaan yksin, mutta kun on jo maahan lyöty, pari lisäiskua ei tunnu enää missään. Ensimmäinen lyönti se aina pahimmin kirvelee.

-- Hauskaa, että kestit viimeisen iskun niin hyvin. Pollyn ääni kuulosti tahattomasti hiukan ivalliselta. Tom punastui ja näytti vähän aikaa loukkaantuneelta, sitten hän tuntui tointuvan, kohautti hartioitaan ja sanoi suorasukaiseen tapaansa:

-- Totta puhuakseni se ei ollut mikään kova isku. Minusta oli jo jonkin aikaa tuntunut, ettemme sovi toisillemme ja että olisi ehkä viisainta lopettaa kihlaus lyhyeen. Mutta koska Trix ei tehnyt tai halunnut tehdä aloitetta, en minä voinut syödä sanaani ja jättää häntä soittamaan taas lehdellä, niin että tässä sitä nyt ollaan. En kanna hänelle kaunaa, vaan toivon totisesti, että hän ensi kerralla onnistuu paremmin eikä enää pety.

-- Käyttäydyit hienosti, aivan Sydneyn tapaan, sanoi Polly hämillään ja toivoi voivansa piiloutua myssyn tai silmälasien taa, jos hänen kerran oli näyteltävä tämän luottavaisen nuoren miehen isoäitiä.

-- Sydneyn ei tarvinne pelätä haaksirikkoa, huomautti Tom ja nousi seisomaan, aivan kuin jakkara ei olisi enää tuntunutkaan mukavalta.

-- Toivottavasti ei, mutisi Polly ihmetellen mikä Tomille tuli.

-- Hän ansaitsee parhaan osan, ja taivas sen hänelle suokoon, lisäsi Tom kohentaen rajusti takkatulta.

Polly ei vastannut, koska pelkäsi sanovansa liikaa. Hän arvasi, ettei Fan ollut uskoutunut Tomille ja suojeli sen vuoksi ystävänsä sydänsalaisuutta yhtä visusti kuin omaansa.

-- Kirjoitathan huomenna Nedille? Järjestäköön minulle mitä tahansa, kunhan vain pääsen pois täältä, sanoi Tom heittäen hiilihangon kädestään ja käännähti päättäväisesti, vaikka Polly ei sitä huomannut sormeillessaan syliinsä pudonnutta ruusua.

-- Kirjoitan jo tänä iltana. Haluatko että kerron tytöille Trixistä ja Sydneystä? hän kysyi noustessaan.

-- Kerro. En tiedä kuinka oikein kiittäisin sinua kaikesta mitä olet tehnyt puolestani! sanoi Tom ojentaen kätensä, ja Pollyn mielestä hän oli liiankin kiitollisen näköinen niin vähäisestä avusta.

Pollyn ojentaessa kätensä ja katsoessa Tomiin luottavasti kiitollisuus tuntui nousevan tämän päähän, sillä ilman edellä käypää varoitusta Tom kumartui ja suuteli häntä. Polly hämmästyi niin kovasti, että Tom tointui heti ja pyyteli anteeksi.

-- Ethän pahastunut -- en mahtanut sille mitään -- isoäiti sai minulta aina suukon syntymäpäivänäni.

Polly pakeni yläkertaan ja unohti tyystin Fanin istuessaan pimeässä kasvot käsien varassa; hän ihmetteli miksei ollut vihaisempi ja päätti vastedes olla näyttelemättä ihanaa, mutta vaarallista isoäidin osaa.

18

TYTTÖ JOKA EI USKALTANUT

Polly kirjoitteli ahkerasti, Ned vastasi tyydyttävästi ja pitkän kirjeenvaihdon, puhumisen ja pohdiskelun jälkeen päätettiin, että Tom lähtee länteen.

Perheen naisväki tietysti vaikeroi, mutta kaikki myönsivät kuitenkin, että tämä askel oli hyväksi Tomille. He huokailivat ja ompelivat ja liittivät loistavia tulevaisuudenhaaveita hänen uusiin nenäliinoihinsa pakatessaan niitä matka-arkkuun ja iloitsivat siitä, että tie oli hänelle avoinna, vaikka samalla kostuttivatkin kyynelillään hänen saappaitaan. Sydney auttoi Tomia loppuun saakka kuin konsanaan veli, kuten Tom sanoi Fanin suureksi tyytyväisyydeksi. Will luovutti mielellään Tomille sen työpaikan, jonka Ned oli alunperin varannut hänelle, tosin Nedin pettymykseksi, koska tämä oli hartaasti toivonut luokseen veljeä.

Onneksi välttämättömissä matkavalmisteluissa oli niin paljon puuhaa, ettei kenellekään jäänyt aikaa sydämenasioille. Ja nämä neljä nuorta olivat touhutessaan niin vakaan järkeviä kuin heillä ei olisi lainkaan ollut hellempiä tunteita toisiaan kohtaan. Mutta vaitiolosta, työstä ja kiireestä huolimatta he oppivat tänä lyhyenä aikana tuntemaan toisensa paremmin kuin kaikkina menneinä vuosina, sillä jokaisen paras minä oli herännyt ja toiminnassa. Ja pieni talo aivan tulvi rakkautta ja ystävyyttä, uhrautuvaisuutta ja innostusta, samaan aikaan kun ulkopuolinen maailma oli täynnä päivänpaistetta ja kevään taikaa. Valitettavasti loppu tuli vain kovin pian, sillä aika riensi nopeasti jättäen jälkeensä selkiytyneen ilmapiirin, vaikkakaan nuoret eivät sitä silloin huomanneet, koska ero hämärsi heidän katseensa.

Tom oli matkustanut länteen, Polly palannut kesäksi kotiinsa, Maud lähetetty rannikolle Bellen kanssa ja Fan jäänyt yksin kamppailemaan talousaskareiden ja sydänsurujen kanssa. Vain kaksi asiaa auttoi häntä kestämään kaupungissa kesäajan; Sydney kävi usein hänen luonaan ennen lomansa alkua, ja vilkas kirjeenvaihto Pollyn kanssa auttoi päiviä kulumaan. Tom kirjoitti äidilleen kerran viikossa. Mutta hänen kirjeensä olivat lyhyitä ja asiallisia, sillä miesten tapaan hän ei koskaan kertonut hauskoista pikku tapahtumista, joita naiset mieluimmin kuulevat. Fan ilmoitti Pollylle vähäiset uutisensa, Polly puolestaan lähetti Nedin kirjeistä ne kohdat, jotka koskivat Tomia. Yhdistettyään näin kahdet tiedonannot toisiinsa he olivat täysin varmoja, että Tom voi hyvin, oli hyvällä tuulella, kovassa työssä ja lujasti päättänyt raivata itselleen tien vastuksien uhallakin.

Polly vietti hiljaisen kesän kotonaan, lepäili ja valmistautui uusin ruumiin ja sielun voimin talven aherrukseen, sillä syksyllä hän ryhtyisi taas antamaan soittotunteja oppilaittensa tyydytykseksi ja ystävien suureksi iloksi. Kirjeissään hän ei ollut juuri puhunut itsestään, niinpä Fan huudahtikin huolestuneena nähtyään hänet ensimmäisen kerran:

-- Polly kulta! Oletko ollut sairaana kertomatta siitä sanallakaan!

-- En, olen vain väsynyt. Minulla oli viime aikoina paljon työtä ja tämä kurja ilma tekee minut vähän kalpeaksi. Kyllä minä tästä taas virkistyn, kunhan pääsen käsiksi työhön, vastasi Polly riisuessaan päällysvaatteita.

-- Sinä et ole lainkaan entiselläsi; mitä sinulle on oikein tapahtunut? tiukkasi Fan huolissaan muutoksesta, jota ei edes osannut määritellä.

Polly ei näyttänyt sairaalta, vaikka posket olivatkin entistä laihemmat ja kalpeammat. Mutta hän näytti vaisulta ja silmissä oli niin väsynyt katse, että Fania aivan riipaisi.

-- Ei minulla ole mitään hätää, ja pian näetkin sen kunhan pääsen päiväjärjestykseen. On oikein hauskaa nähdä sinut noin terveenä ja tyytyväisenä. Ovatko asiat sujuneet hyvin? kysyi Polly ja alkoi uutterasti harjata hiuksiaan.

-- Vastaa minulle ensin yhteen kysymykseen, sanoi Fan aivan sen näköisenä kuin jokin pelko olisi äkkiä vallannut hänet. -- Sano ihan suoraan, oletko koskaan katunut vihjausta, jonka annoit Sydneylle?

-- En ikinä! huudahti Polly ja ravisti silmiltään ruskean hiusverhon, jonka taakse hän oli puolittain kätkenyt kasvonsa.

-- Kunniasanalla, kuten rehellinen tyttö ainakin?

-- Kunniasanalla, jos niin tahdot. Miksi epäilet minua? kysyi Polly melkein loukkaantuneena.

-- Siksi, että jotain on nyt hassusti. Ei sinun kannata sitä kieltää, että olet ihan sen näköinen kuin minä silloin, kun uskoin Sydneyn ajattelevan sinua. Anteeksi, Polly, mutta en voi olla sanomatta sitä, sillä se on totta, ja haluan kykyni mukaan olla yhtä vilpitön sinua kohtaan kuin sinä olit minulle.

Fan oli kiihtyneen näköinen ja puhui nopeasti ja avoimesti yrittäen olla jalomielinen, vaikka se olikin vaikeata. Polly tajusi sen ja rauhoittaakseen häntä sanoi kiihkeästi:

-- Vakuutan sinulle, etten rakasta häntä! Vaikka hän olisi ainoa mies maailmassa, en sittenkään menisi naimisiin hänen kanssaan, koska -- yksinkertaisesti en halua.

Kolme viimeistä sanaa tulivat aivan eri äänellä, sillä Polly hillitsi itsensä melkein pelästyneen näköisenä ja käänsi päätään peittääkseen taas kasvonsa hiusten suojaan.

-- No, sitten sinä rakastat jotakuta toista. Sinulla on jokin salaisuus, jonka voisit hyvin kertoa minulle, koska sinäkin tiedät minun salaisuuteni, sanoi Fan, joka ei voinut rauhoittua, ennen kuin Polly oli kertonut kaikki, sillä tämän käytös huolestutti häntä.

Fan oli tyytyväinen, vaikka ei saanutkaan vastausta kysymykseensä ja kietoessaan käsivartensa ystävänsä ympärille, hän sanoi houkutellen:

-- Polly kulta, tunnenko minä hänet?

-- Olet kyllä nähnyt hänet.

-- Onko hän hyvin viisas, hyvä ja komea?

-- Ei.

-- Mutta hänen pitäisi olla, jos sinä kerran rakastat häntä. Toivottavasti hän ei ole huonokaan? huudahti Fan huolestuneena pitäen vielä kiinni Pollysta, joka itsepintaisesti katsoi toisaanne.

-- Minä olen häneen tyytyväinen ja se riittää.

-- Voi, sano nyt minulle vielä yksi asia. Eikö hän sitten rakasta sinua?

-- Ei. Älä nyt puhu enää sanaakaan. En kestä enempää, ja Polly vetäytyi pois, mutta Fan sanoi epätoivoisella äänellä:

-- Jätetään se asia. Mutta nyt uskallan sanoa sinulle, että minä luulen, jopa uskonkin, Sydneyn välittävän hiukan minusta. Hän on ollut niin kiltti meille kaikille, ja viime aikoina on tuntunut siltä, että hän aina ilahtuu minut nähdessään ja kyselee minua ellen ole kotona. En uskaltanut toivoa mitään, ennen kuin isä huomasi jotain erikoista hänen käytöksessään ja alkoi kiusoitella minua. Vaikka yritänkin olla elättelemättä liikoja toiveita, tuntuu vähän siltä, että minulla sittenkin on mahdollisuuksia.

-- Taivaan kiitos! huudahti Polly sydämellisesti. -- Kerro minulle nyt ihan alusta alkaen kaikki, hän lisäsi ja istuutui sohvalle sen näköisenä, kuin olisi pelastunut suuresta vaarasta.

-- Olen saanut muutaman kirjeen ja joitakin tavaroita, ja haluaisin kuulla mielipiteesi, merkitsevätkö ne todella jotain, sanoi Fan ja otti tukun papereita kirjoituspöytänsä sisimmästä lokerosta. -- Tässä on muuten Tomin valokuva, hän lähetti sen viime kirjeessään; eikö olekin hyvä? Hän näyttää vanhemmalta, mutta se kai johtuu vain parrasta ja tuosta yksinkertaisesta vaateparresta. Poika kulta, hän hoitaa niin hyvin asiansa, että alan olla kohta ylpeä hänestä.

Fan heitti Pollylle valokuvan ja jatkoi kirjeen etsimistä. Hän ei huomannut, että Polly sieppasi kuvan ja katsoi sitä pitkään. Mutta Pollyn hiljainen ääni paljasti jotain, kun hän sanoi:

-- Ei se ole oikein onnistunut.

Vilkaistuaan häneen olkapäänsä yli Fanny äkkiä keksi totuuden, vaikka Polly oli puoleksi selin. Fan pudotti kirjeen lattialle ja tarttui välittömästi Pollya hartioista huudahtaen hämmästyneenä:

-- Polly, onko se Tom?

Polly parka oli niin hämillään, ettei saanut sanaakaan suustaan. Vastaus olikin tarpeeton, sillä hänen kasvonsa kielivät yhtä paljon kuin se, että hän kätki päänsä sohvatyynyihin kuin tyhmä strutsi, jota metsästäjät ajavat takaa.

-- Voi, Polly. Olen kauhean iloinen! En ikinä tullut sitä ajatelleeksi. Sinä olet niin erinomainen ja hän sellainen hulivili. Uskomatonta -- mutta on hirveän hauskaa, että välität hänestä.

-- En mahda sille mitään, koetin kyllä olla välittämättä, mutta se oli niin vaikeaa, kyllähän sinä tiedät, Fan, sanoi tukahtunut ääni tyynyn uumenista.

Viimeiset sanat ja anovasti ojennettu käsi ilmaisivat Fannylle, miksi Polly oli ottanut niin lämpimästi osaa hänen sydänsuruihinsa. Polly oli niin onnettoman näköinen, että Fan kietoi äkkiä kätensä hänen ympärilleen ja purskahti itkuun. Ja hänen kyynelensä puhuivat enemmän kuin sanat. Vaitioloa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä naisellinen puhumisentarve pakotti heidät pian purkamaan tunteitaan. Polly oli arka ja masentunut, Fan utelias ja ylenpalttisen ihastunut.

-- Olet nyt oikea sisareni! Kultaseni, miten taivaallista tästä tuleekaan! hän riemuitsi.

-- Ei tule koskaan, vastasi Polly toivottomana.

-- Mikä sen estää?

-- Maria Bailey, kuului surullinen vastaus.

-- Mitä sinä tarkoitat? Se lännen tyttökö? Ei hän Tomia saa. Minä tapan hänet ennen!

-- Myöhäistä, myöhäistä, annahan kun kerron -- onko ovi kiinni ja Maud poissa?

Fan kävi varmistumassa asiasta, ja palattuaan hän kuunteli henkeä pidättäen Pollyn kipeätä salaisuutta.

-- Eikö Tom ole maininnut Mariasta kirjeissään?

-- Kerran tai pari, ohimennen vain, ja pieneksi hakkailuksi minä sitä luulinkin. Mutta ei hänellä ole paljon aikaa sellaiseen leikkiin, sillä hän puskee kovasti töitä.

-- Ned kirjoittaa pitkiä hilpeitä kirjeitä, joissa hän kertoo kaikenlaista heidän elämästään. Kun hän pariinkin kertaan mainitsi tytöstä -- pojathan asuvat hänen äitinsä luona --, kysyin hänestä ohimennen. Ja Ned kirjoitti, että hän on sievä ja kiltti ja hyvin kasvatettu, ja Ned arveli Tomin olevan vähän ihastunut häneen. Se oli kauhea isku. Sillä kun Trix purki kihlauksen eikä minun ollut enää sopimatonta ajatella Tomia, aloin jo hiukkasen toivoa ja olin onnellinen! Nyt kun minun täytyy luopua ajattelemasta häntä, tajuan kuinka paljon toivoin ja miten kauhean menetyksen olen kokenut.

Kaksi isoa kyyneltä vierähti Pollyn poskille. Fan pyyhki ne pois ja tunsi kiihkeätä halua lähteä seuraavassa junassa länteen, nujertaa Maria Baleyn yhdellä ainoalla katseella ja tuoda Tomin takaisin lahjaksi Pollylle.

-- Olin tyhmä, kun en arvannut sitä aikaisemmin. Mutta kun Tom on minun silmissäni vielä ihan poikanen ja sinä taas kehittyneempi kuin yksikään tuntemistani tytöistä, en koskaan tullut ajatelleeksi, että välittäisit hänestä sillä tavalla. Tiesin kyllä, että olit hänelle hyvin kiltti, mutta niinhän sinä olet kaikille. Tiesin senkin, että hän piti sinusta samoin kuin minusta, enemmänkin, sillä hänen mielestään olet täydellinen. Mutta en silti ikinä kuvitellut, että hän rakastaisi sinua muuten kuin hyvänä ystävänä.

-- Ei hän rakastakaan, huokaisi Polly.

-- Hänen täytyy, ja jos minä vain saisin hänet käsiini, niin kyllä hän rakastaisi.

Silloin Polly tarttui Fannyyn, piti hänestä lujasti kiinni ja sanoi tiukasti:

-- Jos vain vihjaisetkin asiasta hänelle tai muille, niin yhtä varmasti kuin nimeni on Mary Milton, minä julistan jokaisessa kadunkulmassa että sinä rakastat Ar--. Polly ei päässyt pitemmälle, sillä Fanny tukki kädellään hänen suunsa ja sanoi hätääntyneenä:

-- Olen varmasti vaiti! Lupaan juhlallisesti, etten ikinä hiiskahda siitä yhdellekään kuolevaiselle. Älä nyt noin kiivastu, Polly. Minä ihan säikähdin.

-- Siinä on jo kylliksi, että rakastaa ilman vastarakkautta, mutta on ihan kamalaa, jos asianomainen lisäksi saa vielä tietää sen. Raivostun jo pelkästä ajatuksestakin. Voi, Fan, minusta tulee niin kiivas ja kateellinen ja häijy, etten tiedä, miten minulle lopulta käy.

-- Siitä ei ole pelkoa, kultaseni. Ja uskon kaiken päättyvän hyvin, koska itse olet niin hyvä kaikille. En tajua kuinka Tom voisi olla jumaloimatta sinua. Ja varmasti hän olisi jumaloinutkin päästyään eroon Trixistä, jos vain olisi jäänyt pitemmäksi aikaa kotiin. Se olisi ollut hänen onnensa. Mutta vaikka hän onkin minun veljeni, hän ei mielestäni ole kyllin hyvä sinulle, Polly, enkä oikein käsitä että sinä välität hänestä, varsinkin kun olisit saanut kerrassaan erinomaisen miehen.

-- Minä en välitä erinomaisista. Tom kyllästyttäisi minua, jos hän olisi A.S:n kaltainen. Sitä paitsi Tom taitaa olla monessa suhteessa häntä etevämpi. Ei sinun tarvitse tuijottaa. Minä tiedän, että Tom on etevä, tulevaisuus näyttää. Hän on erilainen kuin toiset ja vielä nuori. Tiedän kyllä että hänellä on paljon vikoja, mutta minä pidän hänestä sitä enemmän. Ja hän on vilpitön ja rohkea, ja hänellä on avara lämmin sydän, ja hänen rakkautensa omistaisin mieluummin kuin maailman viisaimman ja täydellisimmän miehen, yksinkertaisesti vain siitä syystä, että rakastan häntä!

Olisipa Tom nähnyt Pollyn kasvot sillä hetkellä! Ne olivat niin lempeät, vilpittömät ja uhmakkaat, että Fan unohti puolustaa omaa rakastettuaan Pollya ihaillessaan. Näin uskollinen, kaikkinielevä rakkaus oli aivan uutta Fanille, joka oli tottunut kuulemaan ystäviensä kerskailevan vuosittain parista kolmesta ihailijasta ja punnitsevan näiden keskinäistä arvoa melkein yhtä kylmästi kuin nuoret miehet puhuivat niiden tyttöjen varallisuudesta, joita havittelivat, mutta olivat liian köyhiä kosimaan. Hän oli luullut rakkauttaan Sydneyhin hyvin romanttiseksi, kun ei oikeastaan välittänyt, oliko tämä rikas vai köyhä, vaikka ei uskaltanut sanoa sitä edes Pollylle, koska pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi. Hän alkoi tajuta nyt minkälaista oli todellinen rakkaus, jota Polly ei ollut voinut kukistaa sydämestään; se oli kallis aarre, jota oli pidettävä kunniassa ja vaalittava huolella.

-- En tiedä, milloin oikein aloin rakastaa Tomia, mutta viime talvena minä sen huomasin ja olin yhtä hämmästynyt kuin sinäkin nyt, jatkoi Polly iloissaan, kun sai avata sydämensä. -- Minä en ollenkaan hyväksynyt hänen käytöstään. Hän oli mielestäni ajattelematon ja huikentelevainen keikari. Ja olin kauhean pettynyt, kun hän valitsi Trixin. Mitä kauemmin seurasin heidän kihlaustaan, sitä pahemmalta minusta tuntui, sillä Tom oli Trixille aivan liian hyvä. Inhotti kun Trix ei tehnyt mitään Tomin hyväksi, vaikka olisi voinut mainiosti kannustaa häntä. Tom on niitä miehiä, joiden hellään sydämeen voi aina vedota, ja se nainen, jonka kanssa hän menee naimisiin, voi saada hänestä parhaat puolet esiin tai tuhota hänet. -- Se on totta! sanoi Fan Pollyn syventyessä taas Tomin valokuvaan, josta tämä näytti katsovan niin vakaasti kuin olisi halunnut kumota kaikki Pollyn kielteiset käsitykset.

-- En minä tarkoita, että Tom olisi heikko tai huono ihminen. Jos hän olisi sellainen, en pitäisi hänestä. Mutta hän tarvitsee jonkun, joka rakastaa häntä kovasti ja tekee hänet onnelliseksi kuten vain hyvä vaimo osaa, sanoi Polly, aivan kuin olisi vastannut valokuvan mykkään puheeseen. -- Toivottavasti Maria Bailey vastaa Tomin kuvitelmia, sillä en kestäisi, jos hän taas pettyisi, hän lisäsi hiljaa.

-- Olen varma, ettei Tom välitä hänestä tippaakaan ja että sinä vain suotta olet huolissasi. Mitä Ned sitten vastasi, kun kysyit tuosta harmillisesta tytöstä? kysyi Fan muuttuen heti toiveikkaaksi.

Polly toisti ja lisäsi vielä: -- Kysyin toisessa kirjeessä, eikö Ned sitten ihaillut neiti Baileyta yhtä paljon kuin Tom, ja sain kuulla, että Maria on kyllä miellyttävä tyttö, mutta ettei Nedillä ollut aikaa joutavuuksiin ja ettei minun tarvinnut hankkia valkoisia hansikkaita vielä vuosiin, ellei Tomin häihin. Sen koommin hän ei ole kirjoittanut Mariasta. Mutta olen varma, että jotakin vakavaa on tekeillä, mutta koska Ned on Tomin uskottu, hän ei puhu mitään.

-- Pahalta näyttää. Mutta minähän voin kysäistä Tomilta ihan sivumennen hänen sydämenasioitaan. Silloin hän saa tilaisuuden kertoa, jos hänellä on jotain kerrottavaa.

-- Kysy vain, mutta sinun on näytettävä ensin kirjeesi. Pelkään sinun muuten vihjailevan tai puhuvan sivu suusi.

-- Näytän kirjeen. Pidän varmasti lupaukseni, mutta on katkeraa, että asiat menevät hullusti, vaikka yksi ainoa sana voisi korjata kaikki.

-- Tiedät mainiosti, mitä tapahtuu jos sanot sen. -- Ja Polly näytti niin uhkaavalta, että Fan aivan värisi huomatessaan, miten kiltit tytöt ovat vihastuessaan vielä jyrkempiä kuin äkäpussit, sillä tunturikyyhkysetkin puolustavat rohkeasti pesäänsä.

-- Mutta mitä me sitten teemme, jos Marian juttu on tosi? sanoi Fan hetken perästä.

-- Kestetään. Tavalla tai toisella ne asiat yleensä kestetään, vastasi Polly sen näköisenä kuin hänen tuomionsa olisi jo julistettu.

-- Mutta ehkei se olekaan totta, lohdutteli Fanny.

-- Siinä tapauksessa minä odotan. -- Ja Pollyn kasvot muuttuivat niin kauniiksi, että Fan toivoi sydämensä pohjasta, ettei Maria Baileyta olisi ikinä syntynytkään.

Sitten keskustelu kääntyi Fannyn mielitiettyyn. Ja pitkän pohdiskelun jälkeen Polly sanoi olevansa varma, että A.S. oli unohtanut P.M:n ja toipunut nopeasti, koska osoitti yhä suurempaa huomiota F.S:lle. Tähän tyydyttävään päätökseen loppui neuvonpito ja tytöt vahvistivat uskollisuudenvakuutuksen, jonka mukaan sitoutuivat horjumatta tukemaan toisiaan kaikissa tulevan vuoden koettelemuksissa.

Talvi oli tytöille aivan toisenlainen kuin edellinen. Fan omistautui velvollisuuksilleen kahta innokkaammin, sillä A.S. arvosti kotielämää ja ihaili perheenemännän taitoja. Fan halusi näyttää Sydneylle, miten hauskan kodin pystyi luomaan, ja hän onnistui paremmin kuin luulikaan. Monista esiripun takaisista epäonnistumisista ja vaikeuksista huolimatta tuosta pikku talosta tuli viehättävä paikka, ainakin herra Sydneylle, sillä hän oli perheen entistä läheisempi ystävä ja halusi osoittaa, ettei köyhtyminen vaikuttanut häneen millään tavalla.

Fan oli pelännyt, että Pollyn paluu kaupunkiin saattaisi vaarantaa hänen omia toiveitaan. Mutta Sydney suhtautui Pollyyn yhtä ystävällisesti kuin ennenkin saaden hänet pian vakuuttuneeksi, että nupun katkaisu oli ollut tehokas; orastava tunne oli kuollut helposti, ja sen tilalle oli astunut vanha ystävyys, joka alkoi kehkeytyä onnelliseksi rakkaudeksi.

Fan oli siitä iloinen ja Polly rauhoitti hänet pian osoittamalla, ettei hänellä ollut mitään halua koetella vaikutusvaltaansa. Polly pysyttelikin paljon kotosalla päätettyään päivän työt ja huomasi, että oli hauskempi unelmoida kotona kirjojen ja ompeluksen ääressä kuin pakottaa itsensä lähtemään edes Shaw'lle. -- Fan ei tarvitse minua, ja Sydneystä on yhdentekevää, tulenko vai en, joten pysyttelen poissa tieltä, hän mietti aivan kuin pyytäen anteeksi haluttomuuttaan.