Part 21

Sitten he alkoivat innokkaasti jutella liikeasioista, aivan kuin olisivat pelänneet, että jokin yllättävä tunteenilmaus pääsisi muuten horjuttamaan heidän miehistä arvokkuuttaan. Mutta siitä huolimatta tunnelma oli herkistynyt ja he tajusivat sen. Herra Shaw käveli tavallista ryhdikkäämmin ja Tom tunsi taas olevansa oikealla paikallaan. Matka ei kuitenkaan sujunut ilman koettelemuksia; sillä samalla kun Tomia ilahdutti nähdä, miten kunnioittavasti isää tervehdittiin, hänen oli vaikea kestää niitä tutkivia ja paheksuvia katseita, jotka häneen suunnattiin sen jälkeen kun isälle oli kohteliaasti nostettu hattua ja sanottu ystävällisesti: "Hyvää päivää, herra Shaw", sillä tuntui kuin ihmiset olisivat vain kylmästi ajatelleet: "Tuo poika on nyt aika ahtaalla, mutta se tekee sille huimapäälle vain hyvää."

-- Vaikka se onkin totta, ei silti tarvitse lyödä lyötyä, ajatteli Tom tuntien yhä lisääntyvää halua ryhtyä johonkin sellaiseen, joka saisi kaikki vaikenemaan. -- Lähtisin Australiaan ellei äitiä olisi. Tekisin mitä hyvänsä ja menisin minne tahansa päästäkseni eroon näistä ihmisistä, jotka tuntevat minut. Täällä en voi ikinä ryhtyä mihinkään, kun kaikki toverit vain väijyvät minua ja lyövät keskenään vetoa siitä, hukunko vai pysynkö pinnalla. Hiiteen kreikat ja latinat! Olisinpa perehtynyt liike-elämään, niin kelpaisin jonnekin. Nyt minulla ei ole muuta kuin hieno ranskantaitoni ja nyrkkini. Mahtaisikohan Bellin ukko tarvita apulaista Pariisin osastoonsa. Se ei olisi hullumpaa. Minäpä yritän!

Saatettuaan silminnäkijöiden mielihyväksi isänsä konttoriin Tom rohkaisi itsensä ja lähti tiedustelemaan paikkaa mielessään tunne, että asiat alkoivat vähän valjeta. Mutta herra Bell oli huonolla tuulella ja läksytti vain Tomia huikentelevasta elämästä. Taivas vetäytyi taas pilveen ja Tom palasi kotiin mieli masentuneena.

Harhaillessaan sinä iltana kotona ja yrittäessään tehdä laskelmia Australian matkasta vilkas puheensorina ja lusikkain kalistelu houkutteli hänet keittiöön. Hän tapasi siellä Pollyn opettamassa Maudille keittotaitoa. 'Uudelle apulaiselle' oli näet neuvottava jälkiruoan valmistus, koska sen puuttuminen olisi rouva Shaw'n mielestä merkinnyt suoranaista nälänhätää. Maudilla oli taipumusta ruoanlaittoon, kun taas Fanny inhosi sitä. Niinpä perheen kuopus tutki onnellisena rakkaita keittokirjoja ja sai aina lisäopetusta keittotaidossa, milloin Pollylla vain sattui olemaan aikaa.

-- Kauhistus, älä nyt tule, Tom. Meillä on kamalan kiire! Ei miesten paikka ole keittiössä, huusi Maud veljen ilmestyessä ovelle.

-- Rupesin vain ihmettelemään, mitä täällä on oikein tekeillä. Äiti on nukkumassa ja Fan ulkona, niinpä tulinkin katsomaan mitä te puuhaatte, sanoi Tom vitkastellen aivan kuin luvassa olisi ollut jotain hauskaa. Hän kaipasi seuraa ja oli sillä hetkellä kiitollinen jokaiselle, joka auttoi häntä unohtamaan huolet edes vähäksi aikaa.

Polly vaistosi sen, ja koska Tomin seura ei ollut hänelle suinkaan vastenmielistä, hän kuiskasi Maudille: -- Ei hän tiedä, ja lisäsi sitten ääneen:

-- Tule vain joukkoon jos haluat; voitkin samalla vatkata minulle tämän kakkutaikinan. Siinä tarvitaan voimia ja minun käteni ovat jo väsyneet. Kas niin, pane esiliina eteesi, ettet sotke itseäsi, istuudu tähän ja järjestä olosi mukavaksi.

-- Ennen vanhaan minä aina vatkasin isoäidille kakkutaikinan, ja se oli hauskaa ellen väärin muista, sanoi Tom Pollyn sitoessa isoruutuisen esiliinan hänen ylleen. Sitten hän sai ison kulhon ja istuutui pöydän ääreen, jossa Maud oli puhdistamassa rusinoita Pollyn hääriessä mausterasioiden, kaulimen ja voiastian parissa.

-- Sinähän oletkin mestari, Tom. Minä annan sinulle arvoituksen, että työ sujuisi paremmin: Missä suhteessa tuhmat pojat muistuttavat kakkuja? kysyi Polly koettaen piristää Tomia.

-- Kunnon piekseminen on kummallekin eduksi. Liekö siitä sentään aina hyötyä, vastasi Tom ja oli innoissaan lyödä pohjan kulhosta, sillä helpotti, kun oli edes jotain tehtävää.

-- Viisas poika! Tästä saat, ja Polly heitti ison rusinan Tomin suuhun.

-- Pane näitä paljon kakkuun! Silloin se vasta on hyvää.

-- Niin minä aina sekoitankin, milloin rusinoita vain riittää. Mikään ei ole hauskempaa kuin sokerin ja mausteiden sekoittaminen, niin että saa syntymään herkullisen rusinakakun. Se on niitä harvoja taitoja, joita minulla on.

-- Olet nytkin tehnyt mainion sekoituksen, Polly. Sinulla on tosiaan taito maustaa herkulliseksi oma ja toisten elämä. Ja se on onni, sillä meidän kaikkienhan on kuitenkin nieltävä kakkumme, maistuipa se tai ei, sanoi Tom niin tosissaan, että Polly hämmästyi ja Maud huudahti:

-- Sinähän ihan saarnaat.

-- Joskus voisin saarnata itselleni pitkäänkin, sanoi Tom ja lisäsi nauraen: -- Vaikka paremmin Polly siihen pystyisi. Pidäkin meille pieni saarna.

-- Mikäpä siinä. Kuulkaa siis: Elämä, hyvät veljet, on kuin rusinakakku, aloitti Polly ristien juhlallisesti jauhoiset kätensä. -- Muutamissa rusinat ovat pinnalla ja me syömme ne hyvällä halulla, kunnes äkkiä huomaamme niiden loppuneen. Toisissa rusinat taas painuvat pohjaan; etsimme niitä turhaan elämän varrella ja löydämme ne usein vasta silloin, kun on liian myöhäistä enää nauttia niistä. Mutta hyvin onnistuneessa kakussa rusinat on taitavasti sekoitettu kaikkialle ja jokainen suupala on todellinen nautinto. Tavallisesti teemme itse omat kakkumme, ja siksi onkin pidettävä huoli, hyvät veljet, että ne valmistetaan parhaiden ohjeiden mukaan, paistetaan hyvässä uunissa ja syödään hillityllä ruokahalulla.

-- Hyvä, hyvä! huusi Tom paukuttaen puulusikkaa. -- Se oli mallisaarna, Polly, lyhyt, kaunis, järkevä eikä ollenkaan nukuttava. Minä kuulun sinun seurakuntaasi ja pidän huolen siitä, että saat kymmenyksesi täsmällisesti.

-- Kiitos, veli hyvä. Tarpeeni ovat vähäiset ja korpit tavallista kylläisemmät, kuten vanhalla pastori Millerillä oli tapana vastata. Nyt, Maud, annapa tänne se sitruuna, ja Polly alkoi yhdistää kakun aineksia varsin huolettomasti, siltä ainakin näytti Tomista ja Maudista, jotka seurasivat kiinnostuneina vieressä, kunnes kakku oli onnellisesti uunissa.

-- Sinä voit nyt tehdä kuorrutuksen, Tom varmaan vatkaa sinulle munat. Se tekee hyvää hänen vartalolleen.

-- Erinomaisen hyvää. Anna ne vain tänne. Ja Tom oikoi iloisena esiliinaansa. -- Kesken kaiken, tiedätkö että Sydney on palannut matkoilta. Tapasin hänet eilen, ja hän suhtautui minuun kuin kunnon veli ainakin, jatkoi Tom aivan kuin olisi vielä omasta puolestaan halunnut lisätä hetken iloa.

-- Sepä hauskaa! huudahti Polly ja taputti käsiään muistamatta lainkaan munaa, joka putosi murskaksi hänen jalkojensa juureen. -- Olenpa minä huolimaton! Korjaisitko sen pois, Maud. Minä haen uuden. Ja Polly livahti huoneesta kertomaan uutisen Fanille, joka juuri oli tullut kotiin, ettei tämä menettäisi toisten nähden tyystin tasapainoaan.

-- Sinähän tunnet kai hyvin historiaa? kysyi Maud äkkiä Tomilta.

-- Enpä juuri, sanoi Tom vaatimattomasti.

-- Haluaisin vain tietää, elikö Elisabetin aikana joku sir Filip.

-- Tarkoitatko sir Filip Sydneytä. Kyllä hän eli silloin ja hieno mies hän olikin.

-- Ahaa! Arvasinhan minä, etteivät tytöt häntä tarkoittaneet, huudahti Maud heilauttaen kättään, niin että sitruuna lensi pitkän matkan päähän.

-- Mitä sinä nyt haudot mielessäsi, senkin kielikello?

-- En voi oikein kertoa sinulle mitä Polly ja Fan juttelivat, sillä en muista enää kaikkea. Mutta ainakin he keskustelivat jostain hirmuisen salaperäisestä olennosta, ja kun kysyin kenestä he puhuivat, Fan sanoi "sir Filipistä". Pyh! Hän erehtyi jos kuvitteli minun uskovan! Näin heidän naureskelevan ja sitten he punastuivat ja tönivät toisiaan, ja silloin tiesin etteivät he puhuneet kenestäkään Elisabetin aikuisesta miehestä, sanoi Maud nostaen nykerönenänsä niin korkealle kuin suinkin sai.

-- Kas, mitä tulitkaan paljastaneeksi. Mutta minä olin jo sen arvannut. Tytöt eivät halunneet kertoa sinulle salaisuuksiaan, mutta sinäpä olitkin niin tarkka tyttö, että keksit ne helposti, vai mitä? sanoi Tom niin kiinnostuneen näköisenä, ettei Maud voinut olla kertomatta mitä tiesi.

-- No niin. Sinun ei oikeastaan ole sopivaa tietää asiasta, mutta minä olen nyt jo niin vanha, että minulle voisi kyllä puhua kaikesta. Ja tytöt saisivat punnita paremmin sanojaan, sillä minä en ole samanlainen kana kuin Blanche. Olisitpa vain kuullut miten he jaarittelivat. Olen ihan varma, että he puhuivat jotain hauskaa herra Sydneystä, sillä he näyttivät niin tyytyväisiltä kuiskaillessaan ja hihittäessään vuoteella silloin kuin minä ratkoin hattuja ja he luulivat, etten minä kuunnellut.

-- Kumpi näytti tyytyväisemmältä? kysyi Tom kuumavesisäiliötä tutkiskellen.

-- Ehkä Polly. Hän ainakin jutteli enemmän ja oli koko ajan iloisen näköinen. Fanny naureskeli aika lailla, mutta minä luulen, että Polly on enemmän rakastunut, vastasi Maud hetken mietittyään.

-- Hiljaa nyt, Polly tulee! Ja Tom alkoi pumputa vettä säiliöön aivan kuin talo olisi ollut tulessa.

Polly tuli huoneeseen posket punoittaen ja silmät kirkkaina, mutta ilman munaa. Tom vilkaisi häneen olkansa yli ja keskeytti äkkiä työnsä kasvot jähmettyneinä. Jokin hänen ilmeessään herätti Pollyssa syyllisyydentunteen ja hän alkoi rouhia muskottia niin ponnekkaasti, että posket rupesivat hehkumaan entistä enemmän. Sen sijaan Maud, joka oli kavaltanut tytöt, istui hyvin juonikkaan näköisenä työnsä ääressä kuten ainakin salaisuuksia hautova kielikello, joksi Tom oli häntä sanonut. Polly tunsi muutoksen ilmassa, mutta luuli Tomin vain väsähtäneen ja vapautti hänet armeliaasti työstä pistäen kanelinpalan hänen suuhunsa.

-- Fan on saanut ne kirjat ja kartat, joita toivoit. Mene nyt lepäämään ja kiitoksia avusta. Tässä on palkkasi, Tom.

-- Onnea vain paistoksille, vastasi Tom mennessään ja pureskeli miettivästi kanelinpalasta. Mutta se ei tuntunut maistuvan yhtä hyvältä kuin ennen vanhaan. Hän haki kirjansa, mutta lukeminen ei huvittanut, ja niin hän sulkeutui pieneen huoneeseen, jota sanottiin 'Tomin luolaksi', ja vaipui siellä syviin mietteisiin.

Kun hän seuraavana aamuna tuli alas aamiaiselle, kaikki toivottivat yhteen ääneen onnea syntymäpäiväsankarille, ja hänen lautasensa vieressä oli lahjoja kaikilta perheenjäseniltä. Kenties ne eivät olleet yhtä kalliita kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin paljon arvokkaampia, sillä ne olivat merkkinä rakkaudesta, joka oli kestänyt vaikeuksissa, vieläpä lujittunut niistä. Nykyisessä mielentilassaan Tomista tuntui kuin hän ei olisi ansainnut ainoatakaan lahjaa. Ja kun kaikki kilvan koettivat tehdä hänen syntymäpäivänsä niin hauskaksi kuin suinkin, hän ymmärsi mitä tarkoitti sanonta 'hukuttaa ystävällisyyteen', ja päätti lujasti tulla kunniaksi perheelleen, vaikka sitten nujertuisi yrityksessään.

Illalla saapui Polly, ja heidän kokoonnuttuaan teepöydän ympärille ilmestyi vielä yksi lahja, joka liikutti Tomia enemmän kuin kaikki muut, vaikka hän ei ollutkaan mikään tunteellinen poika. Se oli herkullinen kakku, jonka keskellä oli pieni kukkakimppu ja reunoja kiertävässä sokerikuorrutuksessa vaaleanpunainen omistusteksti. Juuri samanlaisen kakun hän oli saanut joka vuosi niin kauan kuin saattoi muistaa.

-- Nimi, ikä ja päivämäärä ihan kuin kauniissa valkoisessa hautakivessä, sanoi Maud tyytyväisenä. Mutta tämä hautajaisiin viittaava huomautus sai rouva Shaw'n, joka oli tullut alas päivän kunniaksi, pudottamaan lautasliinansa ja pyytämään hajusuolaa.

-- Kuka tämän on tehnyt? kysyi Tom tarkastellen mielissään lahjaa, sillä se muistutti hänelle onnellisemmista syntymäpäivistä, jotka tuntuivat nyt olevan hyvin kaukana.

-- Minä en tiennyt mitä olisin antanut sinulle, koska olet saanut kaikkea mitä ajatella saattaa. Olin jo ihan epätoivoinen, kunnes muistin että isoäiti teki sinulle aina tällaisen pikku kakun, jota ilman et osannut pitää syntymäpäivääsi onnistuneena, kuten kerran sanoit. Siksi yritin tehdä ihan samanlaisen ja toivottavasti siitä tuli hyvä ja rusinainen.

-- Kiitos, sanoi Tom kasvot yhtenä hymynä ja Polly tunsi lahjansa miellyttävän häntä enemmän kuin komeinkaan koruesine.

-- Pitäisi sen hyvä ollakin, koska itse sen vatkasit, sanoi Maud. -- Oli hirveän hullunkurista katsella, kun autoit sen valmistamisessa etkä yhtään arvannut, kenelle kakku oli tarkoitettu. Minä ihan vapisin aina kun avasit suusi, sillä pelkäsin sinun kysyvän siitä. Siksi Pollykin saarnaili ja minä lörpöttelin.

-- Hassua etten muistanut koko syntymäpäivää. Eiköhän jo leikata kakkua. Minä en muusta väiltäkään, sanoi Tom. Hänellä ei tosin ollut vähääkään ruokahalua, mutta hän halusi tehdä oikeutta kakulle, vaikka sitten joutuisi oman kiitollisuutensa uhriksi.

-- Toivotaan, etteivät rusinat ole kaikki pohjalla, sanoi Polly noustessaan toisten pyynnöstä leikkaamaan kakkua.

-- Minähän olen jo haukannut niitä pinnalta, vastasi Tom katsellen leikkaamista niin tarkkaan kuin olisi todellakin uskonut ennustukseen.

Polly leikkasi huolellisesti viipaleen toisensa perästä ja jokainen niistä oli kiinteä ja täynnä rusinoita. Erityisen ison viipaleen hän nosti eräälle isoäidin hienoista pikku lautasista, lisäsi kukat koristeeksi ja ojensi lautasen Tomille silmissään paljon puhuva katse. Sillä huomattuaan Tomin muistavan hänen saarnansa Polly oli mielissään, kun hänen vertauksensa ainakin yhdessä kohdin oli löytänyt vastakaikua. Kasvot loistaen Tom tarttui lautaseen, ja tutkittuaan tarkkaan kakunpalasen, hän vilkaisi toisiin ja sanoi keventyneenä:

-- Täynnä rusinoita. Hauska että minullakin oli osuutta siihen, mutta Pollylle kaikki kunnia ja hänelle kuuluvat kukat. Ja kääntyen Pollyn puoleen Tom asetti ruusut tämän hiuksiin, kohteliaasti kylläkin, mutta varsin taitamattomasti, sillä oka pisti Pollya päähän, lehdet kutittivat hänen korvaansa ja koko kukka oli ylösalaisin.

Fan nauroi Tomin kömpelyyttä, mutta Polly ei antanut koskea kukkaan, ja kaikki kävivät halukkaasti kakun kimppuun. Pöydässä juteltiin ja naurettiin, ja tunnelma oli juuri ylimmillään, kun Tomille tuotiin kaksi kirjettä. Hän vilkaisi niihin ja vetäytyi äkkiä loukkoonsa jättäen Maudin kihelmöimään uteliaisuudesta ja isot tytöt kiihtymyksen valtaan, sillä Fan luuli tuntevansa käsialasta toisen ja Polly toisen kirjeen lähettäjän.

Kului puolisen tuntia ja vielä toinen mokoma, mutta Tomia ei näkynyt. Herra Shaw lähti ulos, rouva Shaw vetäytyi huoneeseensa Maudin saattamana, ja molemmat tytöt jäivät miettimään, oliko ehkä tapahtunut jotain kauheaa. Äkkiä kuului huuto: -- Polly! ja tämä hypähti tuoliltaan kuin salaman iskusta.

-- Juokse kiireesti! Minä ihan sairastun uteliaisuudesta ellen saa pian tietää mikä hänellä on, hoputti Fan.

-- Sitten on parasta, että sinä menet, aloitti Polly, joka malttamattomana halusi noudattaa kutsua, vaikka häntä samalla vähän ujostutti.

-- Ei hän minua tahdo; sitä paitsi en saisi sanaa suustani, jos se kirje on Sydneyltä, sanoi Fanny ja työnsi ystävänsä kiireesti ovea kohti.

Polly lähti enempää mukisematta oudon huolestunut ilme kasvoillaan ja pysähtyi Tomin huoneen ovelle aivan kuin olisi ollut vähän peloissaan. Tom istui lempiasennossaan hajasäärin tuolilla, käsivarret ristissä ja leuka tuolin selkämystä vasten. Asento ei suinkaan ollut kaunis, mutta ainoa missä Tom sanoi voivansa olla kunnolla.

-- Kutsuitko minua, Tom?

-- Kutsuin. Tule sisään äläkä näytä pelästyneeltä. Minä vain haluan näyttää erään lahjan ja kysyä sinulta neuvoa, otanko sen vastaan.

-- Mutta Tom, sinähän näytät aivan kuin sinut olisi isketty maahan, huudahti Polly hätääntyneenä nähdessään Tomin kasvot, kun tämä nousi häntä vastaan.

-- Niin minut on iskettykin ihan pitkin pituuttani, mutta nyt olen taas jaloillani ja tukevammin kuin ennen.

Tom sieppasi kirjeen pöydältä, antoi sen Pollylle ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin kuin karhu häkissään. Luettuaan lyhyen kirjelipun Polly kalpeni ja hänen silmänsä alkoivat kipunoida. Hän seisoi hetken ääneti, suuttumuksen lamauttamana, rypisti sitten hermostuksissaan kirjeen, heitti sen lattialle ja sanoi yhteen hengenvetoon:

-- Minun mielestäni hän on sydämetön, julma ja kiittämätön tyttö eikä mitään muuta.

-- Hitto sentään! Ei minun pitänyt näyttää sitä kirjettä vaan tuota toista. Ja Tom tarttui kirjeeseen harmistuneena ja häpeissään. -- Tai mitäpä sillä väliä, kaikki tietävät sen kumminkin huomenna. Ja ehkä olet kiltti ja pidät huolen, etteivät tytöt rasita minua kysymyksillään ja jaarituksillaan, hän lisäsi aivan kuin olisi tarkemmin ajateltuaan tuntenut helpotusta, että oli ilmoittanut asian ensimmäiseksi Pollylle.

-- Ei kumma vaikka näytitkin tyrmistyneeltä. Jos toinen kirje on yhtä paha, haluaisin tuolin ennen kuin rupean lukemaan, sanoi Polly, joka aivan tärisi kiihtymyksestä.

-- Se on miljoona kertaa parempi, mutta se tyrmäsi minut vielä pahemmin kuin ensimmäinen, sillä ystävällisyys aina tyrmää. Tom keskeytti äkkiä puheensa ja seisoi hetken käännellen kirjettä käsissään aivan kuin se olisi sisältänyt jotain niin mieluista, että se lievitti toisen kirjeen vaikutusta ja liikutti hänen mieltään. Sitten hän veti esiin nojatuolin, pyysi Pollya istuutumaan ja alkoi puhua niin vakavalla äänellä, että Polly hämmästyi.

-- Kun ennen vanhaan jouduin pulaan, minulla oli tapana mennä neuvottelemaan isoäidin kanssa, ja hänellä oli aina jokin järkevä lohdutuksen sana minun varalleni. Hän on nyt poissa, mutta jollakin lailla minusta tuntuu kuin sinä olisit ottanut hänen paikkansa. Tahtoisitko nyt istua hänen tuolissaan ja kuunnella, kun kerron mitä minulla on sydämelläni aivan kuin olisin Will.

Tahtoiko hän muka? Tom ei Pollyn mielestä olisi voinut osoittaa hänelle suurempaa ja kauniimpaa kohteliaisuutta. Juuri Tomin luottamusta hän oli usein toivonut, sillä se vilpitön ja sydämellinen suhde, joka hänellä oli veljeensä, oli jo aikaisin opettanut hänelle, etteivät tytöt ja pojat sisimmältään eroa toisistaan läheskään niin paljon kuin kuvitellaan. Yhtäläisesti he tarvitsevat toistensa ymmärtämystä ilon, surun, rakkauden, pelon, elämän ja kuoleman hetkellä. Niinpä onkin ihme, etteivät ihmiset käsitä toisiaan paremmin, vaan vasta koettelemusten tultua oppivat tajuamaan, että ihmisluonto on melkein samanlainen niin miehillä kuin naisillakin. Polly tiesi sen ja ymmärsi niin hyvin Tomia, että tämä oli aivan ihmeissään ja täysin voitettu. Polly huomasi Tomin kaipaavan naisellista myötätuntoa, jota hän puolestaan pystyi antamaan, koska ei pelännyt ojentaa kättään yli sen muurin, jonka kasvatus on keinotekoisesti pystyttänyt poikien ja tyttöjen välille. Siksi hän sanoi Tomille täysin luottavaisesti:

-- Anna minun auttaa, mikäli vain pystyn.

Kymmenen minuuttia aikaisemmin Polly olisi sanonut sen Tomille melkein yhtä luontevasti kuin Willillekin, mutta näiden kymmenen minuutin aikana oli tapahtunut jotain sellaista, joka teki sen hieman vaikeaksi. Pollyn lukema kirje, jossa Trix purki kihlauksensa, muutti tilanteen ja sai Pollyn pelkäämään Tomin luottamusta, koska hänestä tuntui nyt vaikeammalta pysytellä taustalla, sillä naisellisesta kainoudesta huolimatta rakkaus ja toivo pyrkivät heräämään ja riemuitsemaan hyvistä uutisista. Hän istuutui hitaasti ja sanoi silmät alas luotuina epäröivällä ja hyvin nöyrällä äänellä:

-- Yritän parastani, mutta en osaa täyttää isoäidin paikkaa enkä antaa sinulle viisaita ja hyviä neuvoja, niin mielelläni kuin tahtoisinkin.

-- Sinä pystyt siihen paremmin kuin kukaan toinen. Keskustelu rasittaa äitiä, ja isällä on yllin kyllin muuta miettimistä. Fan on kyllä hyvä tyttö, mutta epäkäytännöllinen, ja meille tulee aina kinaa kun olemme yksissä. Minulla ei siis ole ketään toista kuin sisareni Polly. Tämä kirje ilahduttaa varmasti sinua ja poistaa huolet, jotka olen aiheuttanut.

Ja sitten Tom pani toisen kirjeen Pollyn syliin ja meni ikkunan luo aivan kuin olisi halunnut jättää hänet nauttimaan rauhassa sen tuottamasta ilosta. Mutta hän ei voinut olla silloin tällöin vilkaisematta Pollya, ja sitä mukaa kuin tämän kasvot kirkastuivat, hänen omansa synkkenivät.

-- Voi, Tom! Tämäpä vasta arvokas syntymäpäivälahja, ja se tulee niin hyvästä sydämestä, etten ymmärrä kuinka voisit kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. Arthur Sydney on todella jalomielinen! sanoi Polly ja kun hän lopulta nosti katseensa kirjeestä, hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat ilosta.

-- Niin onkin! Isää lukuunottamatta en tunne toista miestä, joka olisi tehnyt samanlaisen hyvän työn ja jolta voisin ottaa sen vastaan. Hän ei ole, näetkös, vain maksanut velkojani, vaan minua säästääkseen selvittänyt ne vieläpä minun nimissäni.

-- Aivan hänen tapaistaan.

-- Se on todella ääretön helpotus, sillä kaikki velkani eivät olisi voineet odottaa kunnes olisin kerjännyt, lainannut tai ansainnut rahat. Sydneyllä ei ole kiirettä, mutta ei hänenkään tarvitse kauan odottaa, mikäli tunnen itseni oikein.

-- Sinä et siis ota rahoja lahjaksi?

-- Ottaisitko sinä?

-- En.

-- Älä sitten luule minunkaan ottavan. Ehkä minä olen aika mitätön, mutta en sentään niin kehno. Onhan minulla omatunto ja kaksi vahvaa käsivartta.

Se oli jyrkkää puhetta, mutta Pollysta mieluisampaa kuultavaa kuin Tomin kohteliaimmatkaan sanakäänteet, sillä hänen kasvonsa ja äänensä ilmaisivat, että ystävällinen teko oli herättänyt hänessä voimakkaamman tunteen kuin kiitollisuus ja muuttanut ylipyyhityt velat kunniaveloiksi.

-- Mitä olet suunnitellut?

-- Odotahan kun kerron. Saanko istuutua tähän? Ja Tom otti matalan jakkaran, joka aina oli isoäidin tuolin vieressä. -- Mielessäni on viime aikoina ollut niin monia suunnitelmia, että välistä tuntuu kuin pääni halkeaisi, jatkoi Tom parka hieroen otsaansa aivan kuin ajatuksiaan selvitelläkseen. -- Olen vakavasti ajatellut lähteä Kaliforniaan, Australiaan tai jonnekin hyvin kauaksi, jossa voi äkkiä rikastua.

-- Voi ei! huudahti Polly ja kurotti kätensä aivan kuin olisi halunnut tarttua Tomiin, mutta veti sen äkkiä takaisin ennen kuin Tom ennätti kääntyä.

-- Äiti ja tytöt ehkä ikävöisivät, enkä minä itsekään ole oikein ihastunut ajatukseen, sillä tuntuu aivan kuin luikkisin pakoon.

-- Epäilemättä, sanoi Polly pontevasti.

-- Mutta täällä en voi ryhtyä muuksi kuin puotipojaksi enkä minä taitaisi oikein sopia siksi. Tosiasia on, etten voi jäädä tänne, missä minut tunnetaan. On helpompaa kaivaa soraa rautatiellä miesjoukossa kuin myydä nuppineuloja ystäville ja tuttaville. Se on ehkä tyhmää ylpeyttä, mutta kuitenkin totta, eikä sitä kannata ruveta peittelemään.

-- Ei kannatakaan, minä olen ihan samaa mieltä.

-- Lohdullista. Nyt minä tulenkin siihen, missä erityisesti tarvitsen neuvojasi, Polly. Kuulin sinun eilen kertovan Fanille, kuinka hyvin Ned-veljesi menestyy ja pitää työstään ja miten hän haluaisi, että Willkin saapuisi ja ottaisi paikan lähettyviltä. Luulitte minun lukevan, mutta minä kuulin mitä te puhuitte, ja mieleeni juolahti, että ehkä minäkin voisin löytää onneni lännessä. Mitä arvelet?

-- Varmasti voit, jos todella tahdot tehdä työtä, vastasi Polly empimättä, samalla kun hänen mielessään vilisi jo monenmoisia suunnitelmia. -- Kunpa pääsisitkin Nedin luo, tulisitte varmasti hyvin toimeen. Ja hän auttaisi mielellään siinä missä voi. Jos vain haluat, kirjoitan hänelle heti ja kysyn asiaa.

-- Miksei, mutta tiedustele vain ylimalkaisesti, jotta voisin toimia sen mukaan. Minulla pitäisi olla valmiina käyttökelpoinen suunnitelma, ennen kuin puhun isälle. Liikemiehiinhän vetoavat vain tosiasiat.

Polly ei voinut olla hymyilemättä Tomin uudelle äänensävylle; tuntui oudolta kuulla hänen puhuvan muustakin kuin hevosista, räätäleistä, tanssiaisista ja tytöistä. Mutta Polly piti siitä yhtä paljon kuin Tomin kasvojen vakavasta ilmeestä, samoin tavasta, jolla hän viime aikoina oli ruvennut huitomaan käsiään aivan kuin olisi tahtonut puskea niillä töitä.

-- Se on viisainta. Luuletko että isäsi pitää tästä tuumasta?

-- Ihan varmasti. Kun eilen kerroin hänelle, että minun on viipymättä ryhdyttävä johonkin työhön, hän sanoi: "Mihin rehelliseen työhön tahansa, Tom, äläkä unohda, että isäsi alkoi uransa puotipoikana." Tiesithän sinäkin sen?

-- Tiesin, hän kertoi siitä kerran, ja minusta oli hauska kuulla, kuinka hyvin hän menestyi.