Part 20

Huutokaupassa monet koettivat näyttää Shaw'n perheelle, että vaikka se oli menettänytkin omaisuutensa, ystävät olivat sentään jäljellä. Eräs heistä huusi Fannyn pianon ja lahjoitti sen takaisin, toinen varmisti, että rouva Shaw sai lohdutukseksi joitakin ylellisyystavaroitaan, ja kolmas pelasti herra Shaw'n rakkaimmat kirjat. Niinpä pieni talo ei näyttänytkään alastomalta, sen tekivät kodikkaaksi perheen silmissä ne sirpaleet, jotka osanoton ja hyväntahtoisuuden virrassa olivat pelastuneet haaksirikosta.

Kaikki tuttavat kiirehtivät käymään talossa, ja monien kohdalla kysymyksessä oli todellinen ystävyysvierailu, mutta useimmat saapuivat pelkästä uteliaisuudesta nähdäkseen miten he ottivat asian'. Tällaisia käyntejä oli vaikea kestää, ja monesti Tom käytti hyvin jyrkkää kieltä puhuessaan jostakusta seurapiirinaisesta, joka oli tullut heitä tervehtimään voidakseen vain juoruta näkemästään.

Polly pettyi rouva Shaw'n suhteen, sillä onnettomuus ei ollut suinkaan vaikuttanut häneen edullisesti. Hän heittäytyi heti vuoteen omaksi ja otti vastaan ystävänsä kyynelehtien ja hieno pitsimyssy päässään. Perhettään hän ilahduta kyselemällä surkealla äänellä, milloin hänet viedään vaivaistaloon. Niin koettelevaa aikaa kuin se Fannylle olikin, hän päätyi siihen lopputulokseen, että näissä olosuhteissa äiti ei voinut juuri muuta tehdäkään. Fannyllä itsellään oli kuitenkin aimo annos isän tarmoa, ja hän kantoi uuden taakkansa nurkumatta, sillä olihan hän nyt välttämättömyyden pakosta saanut lopultakin tehtävän, jota oli jo pitkään kaivannut.

Fan parka tiesi talousaskareista yhtä vähän kuin Maudkin, mutta ylpeys ja halu tukea isää pitivät yllä hänen rohkeuttaan. Hän tarttui kuumeisella tarmolla käsiksi töihin, ja juuri kun voima ja rohkeus rupesivat loppumaan, järjestys alkoi pilkistää kaaoksesta. Hänen palkkionaan ja lohtunaan oli koti, jonka hän taitavuudellaan ja huolenpidollaan sai hauskan ja viihtyisän tuntuiseksi.

Vapauduttuaan kerjuullemenon pelostaan Maud mukautui pian vararikkoon ja piti sitä hauskana leikkinä. Hänestä uusi asunto oli kuin iso leikkimökki, jossa hän sai temmeltää mielin määrin. Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän pääsi toivomaansa huoneeseen, avasi kolminurkkaisen kaapin ovet ja löysi sieltä pienen kattilan, aivan samanlaisen kuin Pollylla, hänelle koitti hauska aika. Hän alkoi pyyhkiä pölyjä, pestä astioita ja paahtaa leipää aivan kuin kaupungin onnellisin ja toimeliain emäntä. Maud oli perinyt nämä mainiot taipumukset isoäidiltään ja olisi sopinut oivallisesti maanviljelijän tyttäreksi, niin kaupungin kasvatti kuin olikin.

Polly otti uskollisesti osaa kaikkiin perheen muutoksiin auttaen ja rohkaisten milloin tarve vaati. Osat näyttivät vaihtuneen. Polly oli nyt antajana ja Fan saajana, ja kaikki se mikä Fanista tuntui oudolta ja uudelta, oli Pollylle tuttua. Hänen vanhanaikaiset kotoiset taitonsa koituivat nyt Shaw'n perheen mukavuudeksi ja hänen omaksi tyydytyksekseen. Hän ei voinut mielestään tehdä kylliksi osoittaakseen kiitollisuutta menneistä ajoista. Hän raatoi otsa hiessä pitäen kovimpia ja ikävimpiä töitä erikoisvelvollisuutenaan. Muutettaessa hän juoksi uupumatta portaita edestakaisin raahaten painavia tavaroita ja iski sormensa sinelmille mattoja ja ikkunaverhoja naulatessaan; ja rientäessään kellariin katsomaan, olivatko rouva Shaw'n viinit hyvässä tallessa ja kierähtäessään portaita alas nurin niskoin hän tunsi vain maksavansa entistä velkaa, ja kun Tom auttoi hänet ylös, hän ilmoitti mustana kuin nokikolari, että piti tällaisesta työstä.

-- Kun olet niin kätevä käsistäsi, tulisitko neuvomaan minua, sillä olen aivan epätoivoinen, sanoi Fan eräänä päivänä, kun Polly tuli taas käymään talossa.

-- Mikä nyt hätänä? Koita turkeissa, uuni tukossa vai rokko naapurissa? kysyi Polly heidän astuessaan Fannyn huoneeseen, jossa Maud sovitteli päähänsä vanhoja hattuja.

-- Minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään päälle pantavaa, aloitti Fanny painokkaasti. -- Minulla on ollut niin kiire, etten ole tähän mennessä ennättänyt ajatella sellaisia asioita, ja nyt on jo melkein toukokuu eikä minulla ole ainoatakaan kunnon vaatetta. Ennenhän minä vain menin rouva O'Gradyn luo ja ilmoitin mitä halusin. Hän ompeli kevätpukuni, isä maksoi laskun ja sillä selvä. Nyt olen syventynyt asiaan ja ihan pelästyin kun huomasin, kuinka paljon vaatteeni ovat tulleet maksamaan.

-- Ei kuitenkaan yhtä paljon kuin eräiden toisten tyttöjen, sanoi Polly rohkaisevasti.

-- Onhan minulla sentään omatunto; ja joskus hyvä maku on samaa kuin säästäväisyys. Mutta nyt minulla ei tosiaan ole sydäntä pyytää isältä penniäkään, ja kuitenkin minun olisi saatava itselleni vaatteita. Sinä olet mestari suunnittelemaan ja tekemään ihmeitä, niinpä turvaudunkin nyt apuusi ja kysyn: millä tavoin saan loihdituksi tyhjästä kevätasuni?

-- Näytähän nyt ensin ne 'tyhjät'. Ota esiin jok'ikinen riepu, jonka omistat, niin katsotaan mitä niistä saa aikaan, sanoi Polly nauttien jo etukäteen puuhasta, sillä hän oli varsin näppärä käsistään ja ahkera käytäntö oli vielä lisännyt tätä naisellista avua.

Fanny veti esiin 'riepunsa' ja hämmästyi niiden määrää, sillä ne peittivät sohvan, vuoteen ja lipaston, ja Maud, joka kaiveli vaatekomeroa, huusi: -- Täällä on vielä yksi.

-- Tässä tämä masentava ryysykasa on, sanoi Fanny lisätessään läjään vielä haalistuneen musliinipuvun.

-- Minusta sinun ryysysi näyttävät hyvin rohkaisevilta, sillä ne ovat hyvää kangasta eikä niissä ole joutavia koristeluja, joita inhoan, koska niillä ei myöhemmin tee kerrassaan mitään. Näytähän, viisi hattua. Pane talvihatut talteen syksyksi, ratko kesähatut ja kolmesta vanhasta me saamme kauniin uuden hatun, elleivät silmäni petä.

-- Minä ratkon ja haluan sitten katsella, kun teet niistä uuden hatun. Se on varmasti jännittävää, sanoi Maud, tarttui saksiin ja alkoi innokkaasti hajottaa nukkavierua pikku hattua alkutekijöihinsä.

-- Nyt puvut, jatkoi Polly, joka oli kiireesti lajitellut kasat.

-- Ole kiltti ja vilkaise vähän tätä, sanoi Fan näyttäen kauhtunutta harmaata kävelypukua.

Polly käänsi sen nurean puolen esiin, jolloin kangas näytti kuin uudelta. Heilutellen vaatetta voitonriemuisesti hän sanoi:

-- Katsopas uutta kävelypukuasi. Siihen vain uusi koristenauha, niin olet yhtä hieno kuin ennen vanhaan.

-- En ole eläissäni pitänyt käännettyä pukua. Luuletko, että ihmiset tuntevat sen? kysyi Fanny epäilevästi.

-- Ei haittaa vaikka tuntisivatkin. Siitä ei voi kukaan sanoa muuta kuin että se on kaunis. Minä olen koko elämäni käyttänyt käännettyjä ja värjättyjä pukuja eikä se näy vierottaneen ystäviäni tai pilanneen ulkonäköäni.

-- Ei tosiaan. Minä olen tyhmä, Polly, mutta yritän päästä siitä ajatuksesta, että köyhyys tai säästäväisyys olisi muka häpeällistä. Käännetään vain puku ja minä käytän sitä urhoollisesti.

-- Silloin se pukee sinua entistä enemmän. Voi, tässä on sievä orvokinsininen silkkipukusi. Siitä tulee kerrassaan ihana, huudahti Polly jatkaessaan tarkastusta.

-- En ymmärrä, miten kaksi nuhjaantunutta hametta ja tahraisen miehustan voi korjata juhlapuvuksi, sanoi Fanny, joka istui vuoteella huiskin haiskin olevien vaatteidensa keskellä.

-- No niin, armon neiti, suunnitelmani on tällainen, aloitti Polly matkien neiti O'Gradyn tärkeätä äänensävyä: -- Koska leveät hameet eivät ole enää muodissa vaan laskostetut, me poistamme poimutuksen, käännämme hameosan ja jätämme sen sileäksi. Päällimmäistä hametta kavennetaan ja sen reunaan pannaan röyhelö. Puvun yläosa sen sijaan on täysin muodikas, miehusta voidaan vain laittaa uuteen uskoon näiden leveiden rimsujen parhailla paikoilla, ja noista uusista palasista kokoamme hatun. Musta pitsi, jonka Maud juuri ratkoi vihreästä puvusta, kelpaa orvokinsinisen puvun reunustaksi. Ja kun otat vielä silkkihuivisi, olet täydellinen.

-- Ei minusta vielä tunnu siltä, mutta olen varma, että aikanaan pidän vierailupukuani täydellisenä, vastasi Fan, jonka mieliala kohosi, kun hän näki hylätyn vaatevarastonsa uudistuvan Pollyn taikurinkäsissä.

-- Tässä on kaksi. Pikeepuku on aivan hyvä, lainhan leikkaat pois puseron helmuksen ja muutat hiukan koristelua. Musliinipuku tarvitsee vain vähän kohentamista ja silittämistä näyttääkseen oikein hyvältä. Älä vain jätä niitä käyttämättä. Nämä kaksi mustaa silkkipukua ovat mainiot ja vielä vuosikausia käyttökelpoiset. Sinullahan on vielä kaiken lisäksi joukko sieviä kotipukuja, enkä tosiaan ymmärrä mitä vielä tarvitset lyhyttä kesäaikaa varten.

-- Enkö voisi tehdä mitään tälle puvulle? Se on lempipukuni enkä haluaisi millään hylätä sitä vielä.

-- Olet käyttänyt sen jo loppuun eikä se kelpaa kuin lumppukasaan. Muistan että se oli oikein kaunis ja pukeva, mutta sen päivät ovat jo ohi.

Fanny laski puvun hetkeksi polvilleen ja sormeili mietteissään sen rimpsuja. Hän hymyili muistellessaan onnellista aikaa, jolloin oli käyttänyt sitä viimeksi ja jolloin Sydney sanoi, että hän tarvitsi vain muutaman esikon käteensä näyttääkseen keväältä. Sitten hän kääri puvun kokoon ja pani sen huokaisten syrjään, mutta koskaan se ei joutunut lumppukasaan.

-- Tanssiaispuvut on paras panna säilöön ensi vuoden varalle, alkoi Polly, joka oli päässyt käsiksi sateenkaaren väriseen kasaan.

-- Minun aikani on ollutta ja mennyttä, niitä minä en käytä enää koskaan. Tee niillä mitä tahdot, sanoi Fanny rauhallisesti.

-- Etkö ole koskaan myynyt vanhoja hepeniäsi, kuten toiset tytöt? kysyi Polly.

-- En ikinä. En pidä sellaisesta. Minä lahjoitan ne pois tai annan Maudin kuvaelmiin.

-- Tahdotko kuulla, mitä Belle ehdotti?

-- En, jos hän tarjoutuu ostamaan vaatteita, vastasi Fanny terävästi.

-- No, sitten en kerro. Ja Polly vetäytyi arsenikinvihreän harsopilven taa.

-- Jos hän haluaisi ostaa sen kaamean uuden puvun, jota Tom sanoi karviaismarjanväriseksi, voisit antaa sen hänelle halvalla, puuttui puheeseen käytännöllinen Maud.

-- Ostaisiko hän, Polly? kysyi Fanny, jonka uteliaisuus voitti ylpeyden.

-- Hän vain kysyi, luulenko minä sinun loukkaantuvan hirveästi, jos hän tarjoutuisi ostamaan sen sinulta, kun et kuitenkaan sitä käytä. Sinä et pidä siitä ja ensi keväänä se on jo vanhanaikainen, virkkoi Polly vihreästä piilopaikastaan.

-- Mitä sinä vastasit?

-- Näin hänen tarkoittavan hyvää, ja lupasin sen takia kysyä. Näin meidän kesken, Fan, sen puvun hinnalla sinä saisit kaikki mitä tarvitset kevätvarusteisiisi. Siinä on yksi syy. Ja sitten on vielä toinen, joka varmaan merkitsee sinulle jotain, lisäsi Polly viekkaasti. -- Trix kertoi Bellelle, että hän aikoo pyytää sinulta pukua, koska et itse välitä siitä. Silloin Belle suuttui ja sanoi, että hänen mielestään oli halpamaista pyytää ilmaiseksi niin kallista leninkiä. Ja hän lisäsi sitten suoraan: "Minä maksan Fannylle sen minkä hän itsekin maksoi siitä ja enemmänkin, jos vain siten voin auttaa häntä. En välitä puvusta, mutta haluaisin sujauttaa vähän rahaa hänen taskuunsa, sillä hän tarvitsee sitä. Hän ei vain tahdo pyytää kunnon herra Shaw'lta mitään sellaista, jota ilman voi tulla toimeen."

-- Sanoiko hän niin? Minä annan hänelle puvun enkä ota siitä penniäkään, huudahti Fan punastuen kiitollisuudesta.

-- Siitä hän ei pidä. Anna minun hoitaa tämä asia, äläkä ole yhtään häpeissäsi tai huolissasi siitä. Olet ollut Belleä kohtaan aina ystävällinen ja antelias sydämesi halusta. Anna hänen nyt maksaa samalla mitalla ja tuntea samaa iloa.

-- Jos hän ottaa asian siltä kannalta, se on ihan toista. Ehkä minun on parasta... raha olisi tosiaan tarpeen, on vain niin vaikeaa ottaa sitä vastaan.

-- Sehän on pieni liiketoimi ystävysten kesken, vaihdetaan vain tarpeettomia tavaroita tarpeellisiin, sinun sijassasi minä en epäröisi.

-- Katsotaan nyt, sanoi Fan, joka oli jo mielessään päättänyt seurata Pollyn neuvoa.

-- Jos minulla olisi yhtä paljon tavaraa kuin Fanilla, pitäisin huutokaupan ja ottaisin niistä niin paljon kuin saisin. Mikset sinä pidä? kysyi Maud ryhtyessään ratkomaan kolmatta hattua.

-- Niin me teemmekin, vastasi Polly, nousi tuolille ja alkoi tarjota Fanin koko vaatevarastoa luulotelluille ystäville matkien niin hullunkurisesti oletettuja huutajia, että huone kajahteli naurusta.

-- Nyt saa nauru riittää. Ja työhön käsiksi, sanoi Polly laskeutuen tuolilta hengästyneenä, mutta leikkiin tyytyväisenä.

-- Nämä valkoiset musliini- ja silkkipuvut säilyvät vuosikausia, joten ne pannaan talteen vastaisen varalle. Siten pääset ostamasta uutta ja voit milloin tahansa ottaa varastostasi mitä kaipaat. Sillä tavoin äitikin teki. Rikkaat ihmiset lähettelivät meille vaatteita, ja mitä emme juuri silloin tarvinneet, äiti pani talteen.

-- Antoiko äitisi teidän pukeutua niihin hienouksiin, joita saitte? tiedusteli Maud.

-- Ei. Hänen mielestään köyhien papintyttärien ei sopinut koreilla toisten hepenillä, siksi hän teki niin kuin minä nyt: pani talteen sellaista, josta myöhemmin saattoi ommella käypiä vaatteita ja antoi meidän leikkiä rihkamalla, silkkihatuilla ja nuhraantuneilla rimsuhameilla. Kuinka hauskaa me pidimmekään isossa ullakkohuoneessa! Muistan kuinka kerrankin leikimme siellä tanssiaisia ja pukeuduimme kaikki hyvin hienoiksi, pojatkin. Uudet naapurit tulivat käymään ja halusivat nähdä meidät, koska olivat kuulleet meidän olevan mallilapsia.

-- Äiti huusi meitä, mutta olimme marssineet puutarhaan tanssiaisten loputtua ja olimme paraikaa olevinamme konsertissa, istuimme kaalinkerillä, jotka olivat muka hienoja satiinipäällysteisiä istuimia, emmekä kuulleet kutsua. Ja juuri kun vieraat tekivät lähtöä, kova mekastus pysäytti heidät portaille. Talon ympäri porhalsi Ned täydessä juhlapuvussaan ja työntää jyryytti Kittyä rattaissa, samalla kun Jimmy, Will ja minä juoksimme kirkuen perässä ja näytimme varmaan vajaamielisiltä. Leikimme näet, että lady Fitz-Perkins oli pyörtynyt ja häntä vietiin tiedottomana vaunuissa kotiin. Luulimme äidin tikahtuvan nauruun, ja arvaatte kai, kuinka mainion käsityksen vieraat saivat mallilapsista.

Pappilan lasten leikit huvittivat Maudia niin, että hän istahti varomattomasti avoimen vaatekirstun laidalle, ja nauraessaan ihan kaksin kerroin hän pudota humpsahti kirstuun. Oli täysi työ saada häntä asettumaan.

-- Maalaisilla on paljon hauskempaa kuin meillä. On ihan väärin, etten minä ole ikinä saanut ajella rattaissa enkä istua kaalinkerällä, hän sanoi loukkaantuneen näköisenä. -- Eikä sinun tarvitse säästää minulle vanhoja silkkipukujasi. En aio ruveta isona hienoksi kaupunkilaiseksi. Minusta tulee maanviljelijän vaimo, minä kirnuan voita ja teen juustoa ja saan kymmenen lasta ja ruokin sikoja, hän selitti innoissaan.

-- Sitä en epäile lainkaan, kunhan vain löytäisit jostakin sen maanviljelijän, sanoi Fanny.

-- Minä otan Willin. Kysyinkin jo häneltä, ja hän sanoi "hyvä on". Sunnuntaina hän saarnaa ja arkipäivinä viljelee maata. Ihan totta. Ei siinä mitään nauramista, olemme sopineet jo kaikesta, sanoi Maud arvokkaasti koetellen vanhaa valkoista hattua ja miettien, sopiko maanviljelijänvaimon käyttää strutsinsulkia hatussa kirkkoon mennessään.

-- Siunattu viattomuus! Ollapa vielä lapsi, jotta voisi sanoa mitä ajattelee, mutisi Fan.

-- Minä olisin halunnut nähdä Willin ilmeen, kun Maud kosi häntä, vastasi Polly nyökäyttäen.

-- Kuuluuko eräästä henkilöstä mitään uutta? kuiskasi Fan ja oli tarkastelevinaan hihaa.

-- Yhä etelässä. Ei ole varmaankaan kuullut viimeisiä uutisia, se selittää syyn poissaoloon, vastasi Polly.

-- Sir Filip taisi saada kovemman kolauksen kuin luultiinkaan, sanoi Fan.

-- Tuskinpa vain; aika parantaa sentapaiset haavat hämmästyttävän nopeasti.

-- Kunpa parantaisi!

-- Kenestä Filipistä te puhutte? kysyi Maud korviaan höristäen.

-- Eräästä Elisabetin aikaisesta kuuluisuudesta, vastasi Fan Pollyyn vilkaisten.

-- Vai niin! Maud näytti tyytyväiseltä, mutta tällä nokkelalla tyttölapsella oli silti omat epäluulonsa.

-- Näissä vaatteissa on hirveästi työtä ennen kuin ne ovat kunnossa, ja minä vihaan ompelemista, sanoi Fan kääntääkseen Maudin ajatukset toisaalle.

-- Jenny ja minä autamme sinua. Me niin kuin Bellekin olemme velallisiasi, ja pyydämme vain tällä tavoin korvata ystävyydenosoituksesi. Siunaukset kuten kirouksetkin palaavat näet antajalleen, Fan.

-- Edelliset saan kyllä takaisin moninkertaisina, vastasi Fan ilmeisen hyvillään ystäviensä hyvästä muistista.

-- Hyvät työt kasvavat aina hyvän koron. Ratko nyt tuo puku Jennylle, ja minä pyöräytän sinulle hatun tuokiossa, sanoi Polly auttamishalua uhkuen, koska tiesi Fanin olleen viime aikoina monella tavoin lujilla.

-- Hattuun pitäisi saada jotain sellaista, joka sopii pukuun ja sen siniseen vuoriin, sanoi Fan tuodessaan esille nauhavarastoaan.

-- Mitä ikinä vain haluat, kultaseni. Minä innostun aina kun rupean luomaan hattua. Kas tässä, voisiko olla enää kauniimpaa, huudahti Polly ja upotti kätensä silkkikasaan, jota Fan penkoi haluttomana. -- Tämä hopeanharmaa palanen on juuri mitä tarvitsenkin, ja se riittää mainiosti aivan hurmaavaan hattuun, ja sitten nuo lemmikit, ne ovat sekä kauniita että tarkoitukseen erittäin sopivia. Polly vilkaisi Faniin ilkikurisesti.

-- Hiljaa, senkin ilkimys! sanoi Fan.

-- Hattu on ajoissa valmis, samoin puku. Laittaudu vain niin kauniiksi kuin suinkin ja ota vastaan siunaukseni, jatkoi Polly huomatessaan, että Fan piti hänen kiusoittelustaan.

-- Ajoissa mihin? uteli Maud.

-- Sinun häihisi, kultaseni, vastasi Fan lempeästi, sillä Pollyn vihjailu oli ollut hänestä erittäin mieluista.

Maud tirskahti epäilevästi ihmetellen mielessään, miksi isojen tyttöjen täytyi aina olla niin kauhean salaperäisiä asioistaan.

-- Tästä silkistä johtuu mieleeni Kittyn viimekesäinen saavutus. Rouva Davenport oli lähettänyt meille keväällä paketin, jossa oli pienikokoinen ruudukas silkkipuku. Äiti lupasi sen Kittylle, ja minä pesin puvun huolellisesti, mutta vaikka me kuinka kääntelimme ja vääntelimme sitä, emme saaneet kokoon toista hihaa. Minä luovuin jo koko työstä, mutta Kitty jatkoi ja ompeli yhteen jok'ikisen jäljelle jääneen tilkun niin näppärästi, että sai niistä puuttuvan hihanpuoliskon, jonka hän pani alaosaksi, eikä kukaan huomannut sitä. Montako palasta luulet hänen tarvinneen siihen, Maud?

-- Viisikymmentä, kuului viisas vastaus.

-- Ei sentään, kymmenen vain, mutta oli sitä siinäkin nelitoistavuotiaalle ompelijalle. Olisitpa kuullut sen pikku taikurin naureskelevan hihaansa, kun toiset ihailivat pukua, sillä hän käytti sitä koko kesän ja oli siinä sievä kuin kukkanen.

-- Taidammekin hankkia talon läheltä kotiasi, jotta tutustuisin Kittyyn, sanoi Maud, sillä häntä kiinnosti kovasti tyttö, joka oli niin etevä paikkaamaan.

-- No, nyt pukukatselmus on pidetty, ja olen kauhean kiitollinen, kun autoit minua vaatepulmissani. Toivottavasti minunkin käteni ovat ennen pitkää yhtä taitavat kuin sinun, sanoi Fan kiitollisena, kun yksinkertainen hattu oli valmis ja kaikista korjauksista sovittu.

-- Ja minä toivon, kultaseni, että saat pian kaksi vahvaa kättä omiesi lisäksi, vastasi Polly silmää iskien ja hänen lähdettyään Fanin kasvot loistivat koko loppupäivän.

17

POLLY ISOÄIDIN OSASSA

Tomilla taisi olla vaikeinta, sillä yhteisten huolten ohella hänellä oli kestettävänään vielä paljon henkilökohtaisiakin harmeja. Yliopistoikävyydet unohtuivat pian suurempien vastoinkäymisten tieltä; monet moittivat 'hurjaa huliviliä', ja moni pudisti päätään ounastellen, että Tom Shaw kulki nyt hyvää kyytiä perikatoa kohti. Tom sai tietysti pian kuulla, miten häntä ja hänen elintapojaan arvosteltiin. Ja hän kärsi enemmän kuin kukaan arvasi, sillä ihmisten puheisiin oli siksi paljon aihetta, että hänen itsesyytöksensä ja hyödytön raivonsa itseään ja kaikkia toisia kohtaan vain yltyi.

Vasta perintönsä menetettyään Tom näytti ensi kertaa huomaavan kuinka paljon hyvää rikkaus oli hänelle suonut: aseman, huvituksia, loistavia mahdollisuuksia. Vasta nyt hän tajusi sen arvon ja tunnusti miehekkäästi, kuinka ansioton oli ollut käyttämään tuota lahjaa. Hän hautoi vain ankeita ajatuksiaan eikä näyttänyt löytävän sijaa siinä uudessa elämässä, joka heille kaikille oli alkanut. Koska hän ei ymmärtänyt liikeasioita, hänestä ei yrityksistään huolimatta ollut paljonkaan apua isälle. Niinpä hän tunsikin olevansa enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Kotiaskareista hän oli perillä yhtä huonosti, mutta päinvastoin kuin isä, tytöt eivät kaihtaneet sanomasta suoraan, että hän oli tiellä, tarjoutuipa hän auttamaan missä hyvänsä.

Ensimmäisestä hämmästyksestä selvittyään ja saatuaan taas aikaa miettiä Tom näytti menettävän kaiken rohkeutensa ja tarmonsa. Tunnonvaivat ahdistivat häntä, ja tultuaan tällä tavoin omantunnon kanssa tekemisiin hän liioitteli ylenpalttisesti mielettömyyttään ja kuvitteli, että kaikki ihmiset pitivät häntä täysiverisenä heittiönä. Ylpeys ja katumus saivat hänet vetäytymään mahdollisimman paljon yksikseen, sillä hän ei sietänyt toisten sääliä, ei silloinkaan, kun se ilmaistiin ystävällisellä kädenpuristuksella tai katseella. Hän pysytteli enimmäkseen kotosalla vetelehtien siellä apeana ja välinpitämättömänä, hävisi näkyvistä, kun joku vieras poikkesi, jutteli vähän ja oli joko liikuttavan nöyrä tai huolestuttavan äkäinen.

Tom halusi ryhtyä johonkin, mutta mitään työtä ei ilmaantunut; ja odottaessaan pääsevänsä taas tasapainoon Tom-parka oli niin onneton, että ellei muuatta seikkaa olisi ollut, hän olisi masentunut tyystin ja joutunut perikatoon. Mutta tuntiessaan olevansa täysin tarpeeton, kaikkien hylkäämä ja epätoivoinen, hän huomasi, että yksi ihminen tarvitsi häntä, että yhden mielestä hän ei ollut koskaan tiellä ja että tämä aina toivotti hänet tervetulleeksi ja heikkoudessaan takertui häneen lujasti. Ja äidin riippuvuus Tomista auttoi tätä selviytymään kriisivaiheesta.

Kielikellot, jotka kuiskailivat toisilleen kilpaa teepöydässä leivostensa ääressä: "Olisi todellakin helpotus koko perheelle, jos rouva Shaw parka, hmhm, pääsisi rauhaan", eivät tienneet että sairaan heikot toimettomat kädet tietämättään pidättivät poikaa hiljaisen huoneen turvissa, jossa äiti antoi pojalleen koko rakkautensa, parasta mitä hänellä oli annettavanaan, kunnes Tom sai taas rohkeutta katsoa maailmaa kasvoista kasvoihin ja oli valmis miehuulliseen taisteluun.

-- Voi hyvänen aika, miten vanhalta ja masentuneelta isäparka näyttää. Ei kai hän vain unohda minun vehnäleipääni, huokasi rouva Shaw eräänä päivänä nähdessään miehensä astuvan verkalleen katua alas.

Tom seisoi hänen vieressään haluttomana näpelöiden uutimen hapsuja ja seurasi katseellaan tuttua hahmoa. Nähdessään miten isän tukka oli harmaantunut, huoli hävittänyt kasvojen kukoistavan värin ja miten isä käveli kuin väsynyt vanhus, hän tunsi uusia tunnonvaivoja ja lähti kiivaaseen tapaansa korjaamaan laiminlyöntiään.

-- Minä pidän kyllä huolen vehnäleivästäsi, äiti. Näkemiin. Tulen takaisin päivälliseksi... Ja suudeltuaan kiireesti äitiään Tom hävisi.

Hän ei tiennyt tarkkaan mistä alkaisi, hän oli vain äkkiä tajunnut, että pakoili myrskyä ja antoi isän seistä yksin sitä vastassa. Vanhus näet meni toimistoonsa joka päivä täsmälleen kuin kone, joka käy säännöllisesti kunnes pysähtyy, ja nuori mies sen sijaan pysytteli kotosalla naisten turvissa ja antoi vielä äitinsä lohduttaa itseään.

-- Isällä on syytä hävetä minua, mutta minä käyttäydyn kuin häpeäisin häntä, ja niin ihmiset luulevatkin. Minäpä näytän heille, ettei se ole totta, näytän totisesti! Ja Tom veti hansikkaat käsiinsä aivan kuin olisi ollut menossa nujertamaan vihollista.

-- Tässä käsivarteni, isä. Minä saatan sinua ja menen sitten vähän äidin asioille. Kaunis ilma tänään, vai mitä?

Tomin ääni melkein salpautui viimeisten sanojen aikana, sillä se ilahtunut katse, jolla isä tervehti häntä, ja tapa jolla hän nojautui tarjottuun vahvaan käsivarteen, osoittivat että päivittäiset kävelyt olivat epäilemättä olleet ikäviä ja yksinäisiä. Herra Shaw ymmärsi Tomin eleen tarkoituksen ja iloitsi tästä hyvää ennustavasta muutoksesta. Mutta hän ei sanonut mitään ääneen, antoi vain ilmeensä puhua.