Part 19

-- Mieluummin hyppäisin kaivoon. Kuulehan, Polly. Mitähän jos kertoisimme sen hänelle vähitellen! jatkoi Tom käännähtäen.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Että Fan tai pikemminkin sinä ensin valmistelisit häntä. Minä en millään voi heti pamauttaa hänelle koko totuutta.

-- Sinä siis lähettäisit minut kertomaan? sanoi Polly huuliaan nyrpistäen ja katsoi Tomiin niin, että tämä olisi nähnyt hänen sinisten silmiensä säihkyvän, ellei olisi seissyt selin ikkunan ääressä.

-- Niin juuri, koska hän niin pitää sinusta, vastasi Tom hitaasti. -- Me kaikki luotamme sinuun, olet kuin perheenjäsen, joten se tuntuisi ihan luonnolliselta. Kerrot vain, että minut on erotettu tai mitä parhaaksi näet. Sitten minä tulen sisään ja asia on selvä.

Polly nousi ja meni ovelle sanaakaan sanomatta. Tom näki vilaukselta hänen kasvonsa ja kysyi hätäisesti:

-- Eikö se ollutkaan sinusta hyvä ajatus?

-- Ei.

-- Miksei? Etkö usko että hänestä olisi mukavampaa kuulla uutinen taitavasti tarjottuna eikä minun töksäyttämänäni?

-- Minä tiedän isäsi mieluimmin näkevän, että hänen oma poikansa kertoo totuuden kuin mies eikä lähetä tyttöä esittämään asiaa, jota itse pelkää kertoa.

Tom hämmästyi tästä purkauksesta, aivan kuin olisi äkkiä saanut korvapuustin. Vilkaistuaan Pollyn kiihtyneisiin kasvoihin hän näytti vasta tajuavan, että oli oikeastaan aikonut kätkeytyä tämän selän taakse.

-- Tule takaisin, Polly, hän sanoi punastuen ja marssi huoneesta sen näköisenä kuin olisi mennyt suoraan mestauslavalle. Tom parkaa oli näet aina opetettu pelkäämään isää, eikä hän ollut vieläkään vapautunut arastelustaan.

Polly istahti tuolille ja näytti sekä tyytyväiseltä että huolestuneelta. -- Toivottavasti menettelin oikein, hän tuumi. -- En haluaisi nähdä hänen pakoilevan velvollisuuttaan ja näyttävän pelkurilta. Hän ei kuitenkaan ole sitä maata; hän ei vain tullut ajatelleeksi millaiselta hänen käyttäytymisensä täytyi tuntua minusta. Enkä ihmettele yhtään, vaikka hän onkin peloissaan, sillä herra Shaw on varsin ankara poika paralle. Mitä ihmettä me tekisimme, jos Will joutuisi tällaiseen kiipeliin. Onneksi hän on niin köyhä, että hänen on pakko pysyä aisoissa. Ja siitä minä olenkin mielissäni!

Sitten hän istui hiljaa raolleen jääneen oven vieressä ja kuuli hallin poikki Tomin äänen. Polly toivoi sydämestään, ettei Tomilla olisi kovin tukalaa. Tämä tuntui kertovan asiansa yhtä päätä nopeasti ja kangertelematta. Sitten Polly kuuli herra Shaw'n matalan äänen, ja noiden muutamien sanojen johdosta Tom huudahti hämmästyneenä. Koska Polly ei voinut erottaa sanoja, hän ihmetteli huolestuneena, mitä miesten välillä mahtoi tapahtua. Tomin huudahdusta seurasi hiljaisuus, kunnes herra Shaw alkoi puhua, ja hän puhui vakavalla äänellä, joka niin täysin erosi siitä vihanpurkauksesta, jota Polly oli odottanut, että hän tuli entistä huolestuneemmaksi. Herra Shaw'lla oli tapana "läksyttää Tomia ensin ja antaa sitten anteeksi", kuten Maud sanoi. Hetken päästä Tom tuntui kiihkeästi kyselevän jotakin, ja hänelle vastattiin lyhyesti. Sitten tuli haudanhiljaista, ulkoa kuului vain kevätsateen hiljainen rapina. Äkkiä Polly kuuli liikettä ja Tomin sanovan:

-- Anna minun kutsua Polly tänne! Ja Tom tuli Pollyn luo niin kalpeana ja kurjan näköisenä, että tämä oikein säikähti.

-- Mene puhumaan hänelle. Minä en voi. Isä parka, olisinpa vain tiennyt! Pollyn kauhuksi Tom heittäytyi tuolille ja painoi päänsä pöytää vasten kuin ylivoimaisen iskun murtamana.

-- Voi, Tom, mitä on tapahtunut? sanoi Polly rientäen tyrmistyneenä Tomin luo.

Päätään nostamatta Tom vastasi tukahtuneesti:

-- Vararikko. Olemme puilla paljailla, ja huomenna sen tietävät jo kaikki.

Polly jäi hetkeksi Tomin tuolin taa, sillä uutinen salpasi häneltä melkein hengen. Tuntui kuin olisi tullut maailmanloppu, sillä hänestä vararikko oli käsittämättömän hirveää.

-- Ovatko asiat niin huonosti? hän kysyi hiljaa, kun ei voinut enää ääneti katsella Tomin epätoivoa.

-- Ovat. Isä aikoo luovuttaa koko omaisuutensa. Hän on yrittänyt parhaansa, mutta nyt ei ratkaisua voi enää pitkittää, ja hän on mennyttä miestä.

-- Voi, olisipa minulla antaa hänelle miljoona! huudahti Polly käsiään puristaen ja rupesi itkemään. -- Kuinka hän jaksaa kestää sen?

-- Kuin mies, ja minä olen hänestä ylpeä, vastasi Tom kasvot punaisina kiihtymyksestä ja mielenliikutuksesta, jota hän yritti pitää kurissa. -- Kaikki asiat ovat olleet häntä vastaan, ja hän on yksinään taistellut selvitäkseen ahdingosta, mutta se oli ylivoimainen, ja nyt hän on päättänyt jättää vararikkoanomuksen. Se on kunniallinen vararikko, ja varokoon itseään se, joka uskaltaa sanoa hänestä pahaa sanaa. Tahtoisinpa nähdä sen miehen! Ja Tom puristi kätensä nyrkkiin aivan kuin hänelle olisi ollut suunnaton helpotus löylyttää isänsä kunniallisen nimen parjaajaa.

-- Eihän häntä kukaan parjaa. Tämän vuoksi Maud parka oli siis suunniltaan. Isäsi oli kertonut asian äidillesi ja Fanille ennen kuin tulit kotiin, ja siitä syystä he varmaan olivat niin poissa tolaltaan.

-- Ei heillä ole mitään hätää. Isä ei ole koskenut äidin rahoihin, hän näet "ei raskinut ryöstää tytöiltään", kuten hän sanoi, ja siksi he eivät joudu kärsimään. Eikö hän olekin kunnon mies? Ja Tomin silmät loistivat ylpeydestä, vaikka hellemmät tunteet saivatkin hänen huulensa samalla värisemään.

-- Kunpa pystyisin auttamaan häntä, vaikka edes vähänkin, huokasi Polly, jota painoi voimattomuudentunne.

-- Kyllä sinä pystytkin. Mene hänen luokseen ja ole hyvä hänelle. Sinä kyllä tiedät miten. Lohdutusta hän tuolla yksinäisyydessään enimmän kaipaa. Minä en kykene sitä antamaan, olisin hänelle vain kiusaksi.

-- Mitä hän sanoi kuullessaan uutisesi? kysyi Polly, joka oli hetkeksi unohtanut pienemmät huolet tämän suuren kuullessaan.

-- Hän oli kuin karitsa, sillä minun kerrottuani hän sanoi vain: "Poika parkani, meidän täytyy kärsiä yhdessä." Ja sitten hän kertoi oman uutisensa.

-- Sepä hauskaa, että hän oli niin kiltti sinulle, aloitti Polly tyynnyttäen, mutta Tom huudahti omantunnontuskissa:

-- Sehän se masentaakin! Juuri kun minun pitäisi olla hänen tukensa ja turvansa, annankin hänelle taakaksi omat velkani ja häpeäni, eikä hän sano moitteen sanaa. Minä en kestä sitä! Ja Tomin ääni laski taas, Polly oli kuulevinaan nyyhkytystä, joka pyrki esille, vaikka Tom miehekkäästi yritti tukahduttaa sen.

Tomin nyyhkytys tuotti Pollylle enemmän tuskaa kuin kymmenet vararikot ja erottamiset. Hänen oli mahdotonta olla laskematta kättään hellästi Tomin hiuksille ja samalla hän ilokseen huomasi, miten ruskeiksi hänen kiharansa olivat muuttuneet ja miten pehmeitä ne olivat. Murheestaan huolimatta hän sillä hetkellä tunsi iloa, sillä hänet oli luotu lohduttamaan; ja tarvinnee tuskin mainita, että hän rakasti Tom-heittiötä koko sydämestään. Hän myönsi, että se oli nurinkurista mutta auttamatonta, eikä hän voinut ymmärtää eikä selittää tunnettaan. Hän vain tiesi rakastavansa Tomia tämän vioista huolimatta ja vaikka Tom ei välittänyt hänestä ja oli sitä paitsi kihloissa.

Polly oli oppinut rakastamaan Tomia sinä kesänä, jolloin tämä vieraili Pollyn kotona. Se tapahtui ennen kuin Trix nappasi hänet. Kun Polly sitten kuuli uutisesta, hän ei voinut heti lakata rakastamasta, vaikka velvollisuudesta koettikin. Trixin ja Tomin kihlaus oli yhtä farssia, ja vaikka hän ei ottanut koskaan sitä oikein vakavasti, hän kätki visusti omat tunteensa ja yritti unohtaa ne toivoen samalla rakkautensa joko kuolevan kokonaan tai saavan lopulta oikeuden elää. Ei hän oikeastaan ollut kovin onnetonkaan, sillä oikea kärsivällisyys, työ ja terve järki ojensivat auttavan kätensä ja toivo antoi uutta voimaa. Mutta milloin joku sattui sanomaan, että Trix ei luovu Tomista tai että Tom välitti Trixistä enemmän kuin luultiinkaan, Pollyyn koski kipeästi, ja hänestä tuntui ettei voisi kestää sitä. Mutta aina hän huomasi kestävänsä.

Nytkään Polly ei voinut olla tuntematta myötätuntoa tätä suuresti rakastamaansa hairahtuvaa huimapäätä kohtaan eikä voinut olla elättelemättä vähäistä toivoa mielessään. -- Jos Trix halusi vain Tomin rahoja, hän voisi nyt hylätä Tomin, kun tämä on pennitön. Mutta minä sen sijaan rakastan Tomia entistä enemmän kun hän on köyhä.

Kun näin lämpimät tunteet täyttivät Pollyn sydämen, ei ollut kumma, että hänen kädellään oli rauhoittava vaikutus ja pari sipaisua riitti tyynnyttämään Tomin hartiat. Niiskutuksen hiljennyttyä saattoi päätellä, että kaikki olisi ollut taas hyvin, jos Tom vain kenenkään näkemättä olisi voinut kuivata kyynelensä.

Polly tuntui arvaavan Tomin ajatukset, sillä työntäessään puhtaan nenäliinan tämän puoliavoimeen kouraan hän sanoi:

-- Nyt minä menen isäsi luo. Hän sipaisi hyvästiksi Tomin päätä niin lohduttavasti, että Tom toivoi sipaisun toistuvan.

Kun hän hallissa pysähtyi hetkeksi rauhoittaakseen mieltään, kutsui Maud häntä yläkerrasta. Ajatellen että naiset saattoivat tarvita häntä vielä kipeämmin kuin miehet, hän juoksi yläkertaan ja tapasi Fanin huoneessaan odottamassa.

-- Äitirukka nukahti pelkästä uupumuksesta. Voimme jutella täällä häiritsemättä häntä, sanoi Fan ottaen ystävänsä vastaan niin tyynenä, että Polly aivan hämmästyi.

-- Antakaa minunkin tulla, en minä häiritse teitä. On kurjaa, kun minut työnnetään vain ovesta ulos ja joka puolella itketään ja jutellaan lukkojen takana enkä minä tiedä mistään mitään, pyysi Maud rukoilevalla äänellä.

-- Sinähän tiedät jo. Minä kerroin hänelle, Polly, sanoi Fan heidän istuutuessaan vierekkäin; Maud puolestaan kipusi vuoteelle voidakseen hautautua tyynyihin, mikäli tarve vaati.

-- Hauskaa, että otat asian noin järkevästi, kultaseni. Pelkäsin sinun masentuvan ihan kokonaan, sanoi Polly, joka nyt huomasi, että Fanin katse hänen ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta oli kiihtynyt ja hänen poskensa hehkuivat kuumeisesti.

-- Saat nähdä, että minä vielä valittelen ja vaikeroin. Ensin aivan lamaannuin uutisesta, mutta nyt se saattaa minut kiihdyksiin. Oikeastaan pitäisi surra kovasti isäparan takia, ja minä olen tosiaan murheissani. Tuntuu tietysti kauhean pahalta, mutta tavallaan kuitenkin olen iloinen, että kävi niin kuin kävi, sillä nyt minun on pakko unohtaa itseni ja ruveta tekemään jotain.

Fan katsoi maahan ja punastui puhuessaan, mutta Polly ymmärsi, miksi hän tahtoi unohtaa itsensä, ja kietoi kätensä Fanin ympäri niin hellän myötätuntoisesti, ettei Fan olisi voinut odottaa sellaista.

-- Ehkeivät asiat ole niin huonolla tolalla kuin näyttää. Minä en paljon ymmärrä näistä asioista, mutta olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat tehneet vararikon ja elävät silti entiseen tapaan.

-- Meille ei kylläkään käy niin. Isä aikoo luopua kaikesta, sillä hän ei halua että häntä voitaisiin syyttää mistään. Äiti ei menetä pientä omaisuuttaan, sillä se erotettiin hänelle. Äiti liikuttui siitä kovasti. Häntä kammottaa köyhyys vielä enemmän kuin minua, mutta silti hän pyysi isää ottamaan rahansa, jos se vain auttaisi. Isä oli iloinen tarjouksesta, mutta sanoi, ettei mikään saanut häntä ottamaan rahoja, sillä ne eivät auttaisi paljon, mutta riittäisivät varjelemaan äitiä pahimmalta puutteelta.

-- Tiedätkö mitä isäsi aikoo nyt tehdä? kysyi Polly huolestuneena.

-- Hän ei ole ehtinyt vielä suunnitella, mutta ainakin hän aikoo mahdollisimman pian ottaa haltuunsa isoäidille kuuluneen pikku talon, koska hänestä ei ole oikein, että vararikkoinen asuu näin laveasti.

-- Minusta ei ole ikävää muuttaa, sillä minä pidän siitä pikku talosta. Siellä on puutarha ja semmoinen mukava huone, jossa on kolminurkkainen vaatekaappi, ja sitä minä olen aina halunnut itselleni. Jos siinä on kaikki, ei vararikko olekaan niin kauheaa, jutteli Maud, joka näki asiat valoisasti.

-- Odotahan, lapsiparka, kun ei ole enää vaunuja eikä kauniita vaatteita eikä palvelijoita ja kaikesta on puutetta, niin jopas ääni muuttuu kellossa, sanoi Fan, jonka käsitykset vararikosta olivat perin synkät.

-- Ottavatko he kaikki minun tavarani? pelästyi Maud.

-- Kyllä kai. En tiedä mitä saamme pitää, tuskin ainakaan paljon. Ja näytti kuin Fan olisi terästänyt mieltään voidakseen uhrata kaiken minkä omisti.

-- He eivät saa viedä minun uusia korvarenkaitani, minä piilotan ne, eivätkä parasta pukuani eivätkä kultaista hajuvesipulloani. Voi, voi! On halpamaista ottaa pikku tytön tavaroita! Ja Maud sukelsi tyynyihin kätkeäkseen kyynelet, joita ajatus kalleuksien menettämisestä oli nostattanut silmiin.

Mutta Polly houkutteli hänet pian esille vakuuttaen, ettei häntä ryöstetä putipuhtaaksi, ja lupasi yrittää pehmittää herra Shaw'n velkojien kovaa sydäntä, jos korvarenkaita ja hajuvesipulloa uhattaisiin.

-- Voimmekohan me pitää edes yhtä palvelijaa, että oppisimme taloustöitä, tuumi Fan ja katseli huokaisten valkeita käsiään.

Mutta Maud löi kätensä yhteen, ponnahti pystyyn ja huudahti riemuissaan:

-- Nyt minä opin keittämään! Pidän hurjasti munien vatkaamisesta. Minä saan samanlaisen esiliinan kuin Pollyllakin on ja pölyhuiskan, ja saan ehkä lakaista portaita hiukset sidottuina niin kuin Katy. Voi, miten hauskaa!

-- Älä naura äläkä masenna häntä. Anna hänen iloita esiliinoista ja pölyhuiskista, kuiskasi Polly Fannylle, kun Maud teki riemuissaan kuperkeikan tyynyjen välissä ja selviytyi siitä naurusuin ja punaposkin. Maud näet piti talousaskareista ja sai usein nuhteita, kun hänet tavattiin salaa vierailemassa keittiössä tai varkain lakaisemasta ja pölyjä pyyhkimästä.

-- Äiti on niin sairas, että minun on kait ruvettava hoitamaan taloutta, ja sinun, Polly, pitää opettaa minua, sanoi Fanny.

-- Siitä opista on vielä hyötyä, neitiseni, usko pois, vastasi Polly nauraen merkitsevästi.

Fan hymähti, mutta vakavoitui pian. -- Tämä muuttaa kaiken. Vanhat ystävät hylkäävät minut kuten mekin hylkäsimme Mertonit, kun heidän isänsä teki vararikon, ja nyt minun toiveeni on murskana.

-- En usko sitä. Oikeat ystävät eivät hylkää sinua, ja nyt saat nähdä, ketkä ovat oikeita ystäviäsi. Tiedän ainakin yhden, joka on entistä ystävällisempi.

-- Luuletko tosiaan, Polly? Ja Fanin silmät sumenivat äkkiä kyynelistä.

-- Minä tiedän, ketä hän tarkoittaa. Itseään. Polly ei välitä, vaikka olemmekin köyhiä, sillä hän pitää kerjäläisistä.

-- Sitäkö sinä tarkoititkin? Fan kysyi kiihkeästi.

-- En, vaan paljon parempaa ja rakkaampaa ystävää kuin minä, vastasi Polly nipistäen Fania poskesta, joka lehahti punaiseksi. -- Häntä et ikinä arvaa, Maud, älä koetakaan. Suunnittele sinä vain, miten sisustat hauskan kolminurkkaisen vaatekaappisi.

Kaappi täytti heti Maudin ajatukset, ja niin isot tytöt selvisivät Maudista. He alkoivat vakavasti keskustella äkillisestä muutoksesta, ja Polly hämmästyi sitä voimaa ja järkevyyttä, jota Fan osoitti. Polly oli vielä liian tietämätön rakkauden mahdista eikä aluksi tajunnut sen olevan syynä ystävänsä kärsivällisyyteen ja uljuuteen. Mutta hän iloitsi muutoksesta ja tunsi, että hänen ennustuksensa vielä kävisi toteen. Äkkiä Maud unohti uuden kaappinsa ja esitti varsin yllättävän kysymyksen:

-- Saavatko vararikon tehneet miehet -- Maud piti tästä uudesta sanasta -- aina kohtauksen?

-- Hyvänen aika, ei toki! Mistä sinä semmoista olet saanut päähäsi, huudahti Polly.

-- Mutta herra Mertonhan sai, ja minä rupesin ajattelemaan, että ehkä isäkin tuolla alhaalla saa samanlaisen kohtauksen, ja minua alkoi pelottaa.

-- Herra Merton teki petollisen ja häpeällisen vararikon, ettei kumma vaikka hän saikin kohtauksen. Isä ei sellaista saa, sillä meidän vararikkomme on aivan toista, sanoi Fanny ylpeästi, aivan kuin 'meidän vararikkomme' olisi ollut voitto eikä tappio.

-- Eikö sinun ja Maudin olisi parasta mennä hänen luokseen? kysyi Polly.

-- Hän ei taitaisi pitää siitä. Enkä minä liioin tiedä, mitä sanoisin hänelle, alkoi Fan, mutta Polly sanoi innokkaasti:

-- Ihan varmasti hän pitää siitä. Ei sillä ole väliä mitä sanot. Mene vain näyttämään, ettet epäile etkä moiti häntä, vaan rakastat entistä enemmän ja olet ilomielin valmis tukemaan häntä vaikeuksissa.

-- Minä en pelkää mennä hänen luokseen. Rutistan vain häntä ja sanon, että olen oikein iloinen, kun me muutamme siihen pikku taloon, selitti Maud kömpien vuoteelta ja juoksi alakertaan.

-- Tule minun kanssani, Polly, ja sano mitä teen, pyysi Fan vetäen Pollyn mukaansa.

-- Tiedät itse paremmin, kunhan vain näet hänet, vastasi Polly seuraten auliisti Fania, sillä hän tiesi, että häntä pidettiin perheenjäsenenä kuten Tom oli sanonut.

Kirjaston ovella he tapasivat Maudin, jonka rohkeus oli pettänyt, sillä herra Mertonin kohtaus kummitteli yhä hänen mielessään. Polly avasi oven, ja kun Fan näki isänsä, hän tiesi samassa mitä oli tehtävä. Tuli hiipui takassa, kaasuvalo paloi matalalla liekillä ja herra Shaw istui nojatuolissa harmaa pää käsien varassa näyttäen vanhalta, hylätyltä ja huolten murtamalta. Fan vilkaisi Pollyyn, meni sitten isänsä luo, otti harmaan pään käsiensä väliin ja sanoi ääni hellyydestä värähtäen:

-- Isä rakas, me tahtoisimme auttaa ja tukea sinua.

Herra Shaw kohotti katseensa ja nähdessään tyttärensä kasvoilla ennen näkemätöntä lämpöä kietoi käsivartensa Fannyn ympärille ja painoi väsyneen päänsä häntä vasten, aivan kuin eniten kaivattu lohdutus olisi tullut juuri silloin, kun hän sitä vähimmin odotti. Itsesyytösten keskelläkin Fanny iloitsi sillä hetkellä huomatessaan, kuinka paljon tytär saattoi merkitä isälleen; ja ajatellessaan sairaalloista ja itsekästä rouva Shaw'ta Polly tajusi äkkiä selvästi, mitä aviovaimolta vaadittiin: hänen tuli olla miehensä tukena eikä taakkana. Näiden epätavallisten hellyydenosoitusten liikuttamana Maud hiipi hiljaa isänsä polvelle ja kuiskasi ison kyynelkarpalon kimaltaessa hänen nykerönenällään:

-- Isä, ei meillä ole mitään hätää. Minä aion auttaa Fania kotiaskareissa. Minusta se on vain hauskaa!

Herra Shaw kietoi toisen käsivartensa Maudin ympärille, ja hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Pollykin oli hiipinyt hänen tuolinsa taakse, ettei mikään häiritsisi näitä kolmea, jotka vasta onnettomuudessa tunsivat, kuinka paljon he rakastivat toisiaan. Herra Shaw hillitsi kuitenkin pian liikutuksensa ja kysyi:

-- Missä on minun kolmas tyttäreni, minun Pollyni?

Samassa Polly oli herra Shaw'n luona ja suuteli häntä tavallista hellemmin, sillä oli lämmittävää kuulla herra Shaw'n sanovan häntä kolmanneksi tyttärekseen. Sitten Polly kuiskasi:

-- Ettekö haluaisi Tomiakin tänne?

-- Kyllä, tietysti. Missä se poikaparka piileksii?

-- Minä haen hänet. Ja Polly katosi kuin tuulispää. Mutta eteisessä hän pysähtyi kurkistamaan peiliin, oliko kaikki kunnossa, sillä jostain ihmeellisestä syystä hän halusi onnettomuuden hetkelläkin näyttää Tomin silmissä tavallista sievemmältä. Hän kohotti kätensä korjatakseen kaularuusukettaan, mutta sattui pudottamaan hatun naulakosta. Musta kiiltävä majavannahkalakki ei juuri ole omiaan herättämään helliä tunteita, mutta Pollyn sydäntä tuo 'tötterö' lämmitti. Hän nosti lakin maasta aivan kuin sen putoaminen olisi ollut muistutus suuremmasta romahduksesta, tasoitti siihen syntyneen pienen lommon, ikään kuin se olisi ollut niiden kovien iskujen vertauskuva, jotka uhkasivat sen omistajan päätä, ja katseli lakkia hartaasti ja säälivästi kuin perinnöttömän prinssin kruunua.

Tom oli taas oma itsensä Pollyn astuessa huoneeseen. Nenäliina oli kadonnut, pää pystyssä, kasvojen ilme luja, ja nuoressa miehessä oli tyyntä sinnikkyyttä, joka näytti sanovan onnettomuudelle: "Iske vain, minä en pelkää!" Hän ei kuullut Pollyn tuloa, sillä hän tuijotti tuleen ja taisi nähdä siellä erilaisen tulevaisuuden kuin aikaisemmin näkemänsä. Mutta kun Polly sanoi:

-- Tom, isäsi kysyy sinua, hän nousi heti, ojensi kätensä Pollylle ja sanoi:

-- Tule sinäkin! Emme selviydy ilman sinua, ja hän vei Pollyn takaisin työhuoneeseen.

He keskustelivat siellä pitkään, sillä yhteinen huoli näytti lämmittävän ja vahvistavan perheenjäsenten välistä rakkautta ja luottamusta. Ja kun herra Shaw selitti nuorille helppotajuisesta miten hänen liikeasiansa olivat sotkeutuneet, jokainen soimasi itseään, kun oli elänyt niin huolettomasti pilvien kerääntyessä ja antanut isäparan ottaa yksin vastaan rajuilman. Mutta nyt kun salaman iskettyä oli toinnuttu ensi säikähdyksestä ja havaittu, ettei se ollutkaan tappanut, he alkoivat vararikosta puhuessaan tuntea pelonsekaista helpotusta ja kiihtymystä, rohkaisivat toisiaan ja olivat erittäin ystävällisiä, kuten ihmiset, jotka äkillinen sadekuuro pakottaa etsimään suojaa saman katon alta.

Se oli vakava keskustelu, mutta ei sentään murheellinen, sillä lasten yllättävä myötätunto lohdutti suuresti herra Shaw'ta. Yrittäessään isänsä vuoksi pysyä reippaalla mielellä lapset huomasivat, että romahduksen saattoi kyllä kestää. Silloin tällöin he nauroivatkin, sillä tietämättömyydessään tytöt esittivät hassuja kysymyksiä ja Tom yhtä hullunkurisia ja epäliikemiesmäisiä suunnitelmia. Ja Maudkin nauratti heitä sanoessaan totisena tulevaisuuden kaavailujen jälkeen:

-- Nyt en enää sure. Luulin ihan että minun oli lähdettävä kerjuulle kori kädessä ja vanha huivi päässä, silloin kun isä kertoi, että meidän täytyy luopua kaikesta ja äiti sanoi meitä kerjäläisiksi. Kerran minä kyllä puhuin, että kerjäläistyttönä olisi mukavaa olla, mutta en minä sittenkään taitaisi pitää siitä, sillä inhoan kuivuneita kannikoita ja kylmiä perunoita enkä haluaisi Gracen ja muiden tyttöjen näkevän miten hiiviskelen takapihoissa.

-- Pikku typykkäni ei ikinä tarvitse joutua sellaiseen tilanteeseen mikäli minusta riippuu, sanoi herra Shaw vetäen Maudin lähemmäksi itseään silmissään niin hellä katse, että Maud painoi poskensa hänen poskeaan vasten ja sanoi:

-- Mutta kyllä minä lähtisin, jos sinä tahtoisit, isä, sillä haluaisin hirveän mielelläni auttaa sinua.

-- Niin minäkin, huudahti Fan miettien samalla miltä tuntuisi pitää käännettyjä silkkipukuja ja pestyjä käsineitä.

Tom ei sanonut mitään, veti vain lähemmäksi paperin, joka oli täynnä isän laskelmia, mutta numerot alkoivat pian hyppiä hänen päässään, kun hän yritti perehtyä niihin halutessaan osoittaa palavaa auttamisintoaan.

-- Kyllä me selviämme, lapset, älkää yhtään surko, mutta vastuksiin ja harmeihin saatte kyllä varautua. Kätkekää ylpeytenne ja muistakaa, ettei häpeällistä ole köyhyys vaan epärehellisyys.

Polly oli aina pitänyt ystävällisestä herra Shaw'sta, mutta nyt hän kunnioitti häntä ja tunsi tehneensä hänelle vääryyttä kuvitellessaan, ettei hän välittänyt muusta kuin rikastumisesta.

-- En yhtään hämmästyisi, vaikka tästä loppujen lopuksi koituisi hyvää koko perheelle. Rouva Shaw'lle se on kovin kolaus, mutta voi hän piristyäkin ja unohtaa jopa hermonsa ja tulla yhtä toimeliaaksi ja onnelliseksi kuin äiti, mietti Polly itsekseen.

Kun tuli nukkumaanmenon aika, Polly livahti ensimmäisenä huoneesta jättääkseen isän ja lapset keskenään. Mutta hän ei voinut olla viivyttelemättä ovella nähdäkseen, miten hellästi tytöt erosivat isästään. Tom ei sanonut sanaakaan, sillä miehet eivät suutele, syleile tai vuodata kyyneliä ollessaan liikuttuneita. Hän ei osannut muuten ilmaista osanottoaan ja syvää katumustaan kuin puristamalla isänsä kättä kunnioituksen ja kiintymyksen ilme kasvoillaan. Sitten hän syöksyi yläkertaan kuin raivottaret olisivat olleet hänen kintereillään.

16

VAATEKATSELMUS

Seuraavat viikot opettivat Shaw'n väelle, kuten monille muille perheille ennen heitä, kuinka nopeasti rikkaudet hupenivat kerran alkuun päästyään. Herra Shaw toteutti suunnitelmansa niin hämmästyttävän tarmokkaasti ja kärsivällisesti, että se liikutti hänen ankarimpia saamamiehiäänkin.

Isosta talosta luovuttiin mahdollisimman pian, ja pieni talo otettiin käyttöön. Se sisustettiin mukavaksi rouva Shaw'n vanhanaikaisilla huonekaluilla, jotka olivat jääneet vuokralaisten käyttöön hänen muutettuaan asumaan poikansa luo. Ne tuntuivat nyt isoäidin antamalta lahjalta ja vaikeuksien hetkellä kahta arvokkaammilta.