Part 18

Lauantaina Polly lähti tapansa mukaan käymään Beckyn ja Bessyn luona, mutta ei malttanut olla matkan varrella poikkeamatta Shaw'lla jättääkseen Fannylle pienen käärön, vaikka tiesikin että talossa oli parhaillaan vierailuaika. Astuessaan sisään ja aikoessaan kipaista yläkertaan tervehtimään Fannyä, mikäli tämä sattuisi oleminaan yksin, hän huomasi kaksi miesten hattua hallin pöydällä.

-- Kuka täällä on, Katy?

-- Ei muita kuin herra Sydney ja Tom-herra. Ettekö jää hetkeksi, Polly-neiti?

-- En tällä kertaa. Minulla on kova kiire. Ja Polly riensi pois niin kuin kymmenkunta innokasta oppilasta olisi odottanut häntä. Mutta kun ovi painui kiinni, hän tunsi itsensä niin hylätyksi, että silmät kyyneltyivät. Ja kun Nep, Tomin iso newfoundlandinkoira, tulla löntysti hänen perässään, hän pysähtyi silittämään sen pörröistä päätä. Katsoessaan sen ruskeihin uskollisiin silmiin, joista kuvastui melkein inhimillinen osanotto, hän sanoi hellästi:

-- Käänny takaisin, hurttaseni, et saa tulla perässä. Voi, Nep kulta, tietäisitpä, miten raskasta on luopua rakkaudesta, kun sitä oikein kaipaa eikä siihen ole oikeutta.

Hassu tunnustus koiralle, mutta Polly oli vain helläsydäminen tyttö, joka yritti täyttää velvollisuutensa.

-- Kun hän nyt kerran on varmasti Fannyn luona, uskallan kävellä missä minua haluttaa. On ihana päivä ja kaikki pikku lapset ovat ulkona, tulen aina hyvälle mielelle, kun näen lapsia, mietti Polly kääntyessään leveälle, aurinkoiselle kadulle, jolla hienosto oli siihen aikaan päiväkävelyllä.

Lapsia Polly näki joka puolella ja he olivat iloisia ja suloisia kuin kevään ensimmäiset hyasintit ja narsissit. Mutta jostain syystä he eivät tehneetkään Pollyyn toivottua vaikutusta, vaikka hymyilivätkin rattaistaan ja heittelivät hänelle lentosuukkoja. Siniseen plyysipukuun pyntätty pikkutyttö katsoi epätoivoisena pientä pojan alkua, joka käveli valkopukuisen kaunottaren kanssa; samanaikaisesti toinen nuori herra, jolla oli komeat purppuranpunaiset säärykset, koetti lohdutella hylättyä pikkuneitiä.

-- Ota Charley-herraa kädestä, Mamie, ja kävele yhtä kauniisti kuin Willy ja Flossy, sanoi hoitaja.

-- Ei, ei, minä tahdon kävellä Willyn kanssa, mutta hän ei halua. Mene pois, Tarley, minä en pidä sinusta, huusi pieni sinihattuinen, heitti maahan näädännahkaisen käsipuuhkansa ja nyyhkytti pikkiriikkiseen pitsinenäliinaansa.

-- Willy pitää Flossystä enemmän, joten lakkaa kirkumasta ja tule pois, tuhma tyttö.

Kun kovasydäminen palvelija oli kiskaissut pikku Didon mukaansa purppurasääryksisen yritettyä turhaan kiinnittää tytön huomiota puoleensa, naurahti Polly yksikseen.

-- Aikaisinpa se vanha tarina alkaakin!

Näytti kuin kevätilma olisi tuoreen ruohon ja ensimmäisten voikukkien ohella herättänyt henkiin kaikenlaista muutakin hellyttävää, sillä kävellessään katua pitkin Polly sai monta muistutusta tuosta vanhasta tarinasta, jonka hän halusi unohtaa.

Eräässä kadunkulmassa tummasilmäinen koulupoika ja punaposkinen koulutyttö olivat juuri eroamassa. Poika luovutti vastahakoisesti tytön nuottivihon.

-- Älä vain unohda, sanoi poika katsoen ujosti kirkkaisiin silmiin, jotka tanssivat ilosta, kun tyttö punastuen ja hymyillen vastasi nuhtelevasti:

-- En tietenkään!

-- Tähän asti teidän tarinanne on sujunut hyvin, päättyköön se myös hyvin, toivoi Polly sydämestään, kun näki pojan marssivan tiehensä iloisesti vihellellen aivan kuin tämän olisi täytynyt saada purkaa mielihyväänsä, etteivät takin napit olisi joutuneet vaaraan. Tyttö puolestaan hyppeli kotinsa portailla kuin olisi harjoitellut iloista tanssia, jonka oli luvannut pitää mielessään.

Hiukan myöhemmin Polly sivuutti tutun vastakihlautuneen parin, joka käveli käsi kädessä ylpeän ja autuaan näköisenä.

-- Taivas, miten onnellisilta he näyttävät! hän ajatteli jatkaessaan matkaansa ja tuumi apeana, mahtoiko hänen vuoronsa tulla koskaan.

Polly piristyi nähtyään äidillisen näköisen naisen astuvan sisään eräästä ovesta ja soman lapsiparven heittäytyvän hänen syliinsä ja riistävän riemusta kiljuen kääröt hänen käsistään. Kun Polly hetken perästä oli kulkenut harmaantuneen pariskunnan ohi, joka käveli verkkaan päivänpaisteessa, hänestä tuntui vieläkin paremmalta, ja hän oli hyvillään nähdessään näin onnellisen päätöksen tarinalle, jota oli matkansa varrella seuraillut. Mutta samassa vallaton lemmenjumala lennätti herra Sydneyn Pollyn rinnalle aivan kuin olisi halunnut yllättää hänet heikkona hetkenä tai kenties antaa hänelle vielä yhden mahdollisuuden. Polly ei lainkaan tajunnut miten hän siihen ilmestyi, siinä hän vain oli punaisena ja vähän hengästyneenä, mutta niin mielissään tapaamisesta, ettei Polly hennonut olla kylmän torjuva, kuten oli päättänyt, jos he sattumoisin kohtaisivat.

-- Kauhean lämmintä, eikö totta? sanoi Sydney käteltyään Pollyä ja sovitettuaan entiseen tapaan askelensa samaan tahtiin.

-- Niinpä näkyy. Ja Polly nauroi silmät äkkiä tuikkien. Hän ei kerta kaikkiaan voinut olla iloitsematta Sydneyn tapaamisesta varsinkaan nyt, kun tunsi itsensä kovin yksinäiseksi.

-- Ettekö enää annakaan tunteja Rotheilla? kysyi Sydney vaihtaen puheenaihetta.

-- Annan.

-- Käytte siellä siis entiseen tapaan?

-- Käyn.

-- Sitten on kumma, miten pääsette livahtamaan sinne.

-- Yhtä kumma kuin teidän äkillinen ilmestymisenne tähän vierelleni.

-- Näin teidät Shaw'n ikkunasta ja rohkenin lähteä juoksemaan perässänne sivukatuja pitkin, sanoi Sydney nauraen.

-- Samaa tietä minäkin pääsin Rothille, vastasi Polly. Hän ei ollut aikonut kertoa sitä, mutta Sydneyn suoruus oli niin vastustamatonta, että hän unohti aikeensa.

-- Sitä kautta ei ole läheskään yhtä hauska kulkea kuin puistotietä.

-- Ei olekaan, mutta väliin kyllästyy kävelemään samaa reittiä ja haluaa kokeilla uutta.

Polly ei sanonut sitä oikein luontevasti, ja Sydney vilkaisi häneen kysyessään:

-- Onko teillä tapana kyllästyä vanhoihin ystäviinnekin, Polly-neiti?

-- Ei usein, mutta..., siihen hän lopetti, sillä pelätessään näyttävänsä kiittämättömältä ja tylyltä hän melkein toivoi, ettei Sydney huomaisi äskeistä viittausta, vaikka se olikin sanottu tarkoituksellisesti.

Oli hetken ajan uhkaavan äänetöntä, kunnes Polly puhkesi kysymään:

-- Mitä Fannylle kuuluu?

-- Hän on häkellyttävä kuten aina. Tiedättekö, olen hiukan pettynyt, kun hän ei näytä kehittyvän edukseen vuosien mittaan, sanoi Sydney ikään kuin olisi ilahtunut uudesta puheenaiheesta.

-- Ette ole koskaan nähnyt häntä parhaimmillaan. Hän vain yrittää häkellyttää ihmisiä kätkeäkseen todellisen minänsä. Mutta minä tunnen hänet ja vakuutan, että hän kehittyy koko ajan. Hän koettaa korjata virheensä, vaikkei tahdo myöntää sitä, ja hän hämmästyttää teidät vielä kerran hyvillä ominaisuuksillaan.

Polly puhui sydämellisesti, ja Sydney katsoi häntä aivan kuin olisi mieltynyt enemmän itse puolustajaan kuin esitettyyn puolustukseen.

-- Olen hyvin iloinen siitä ja uskon mielihyvin teitä. Ihmiset näyttävät teille parhaat puolensa, ja siksi kai maailma onkin teistä niin miellyttävä paikka.

-- Eikä ole! Se on usein hyvin kova ja tyly, ja minä nurisen koettelemuksiani ja olen kiittämätön.

-- Eikö niitä koettelemuksia voisi vähän keventää?

Sydney esitti kysymyksensä niin ystävällisellä äänellä, ettei Polly uskaltanut nostaa päätään, koska tiesi, mitä toisen äänetön katse ilmaisi.

-- Ei kiitos. Senvertaiset koettelemukset ovat kaiketi vain hyväksi minulle. Sitä paitsi erehtyy helposti, kun koettaa kierrellä vaikeuksiaan.

-- Tai ihmisiä, lisäsi Sydney niin merkitsevästi, että Polly punastui hiusmartoa myöten.

-- Onpa täällä puistossa kaunista, hän sanoi sitten hämillään.

-- Niin on. Tämä onkin hauskin reitti. Eikö teistäkin? kysyi ovela nuori mies, ja Polly lankesi heti taitavasti viritettyyn ansaan.

-- On todellakin! Minusta on aina virkistävää nähdä palanen luontoa, varsinkin tähän aikaan vuodesta.

Voi, Polly, Polly! Miten tyhmästi puhuttu, juuri kun on antanut toisen ymmärtää olevansa kyllästynyt puistoon! Sydney ei ollut narri eikä keikari, ja soviteltuaan yhteen joitakin pikkuseikkoja hän teki sen johtopäätöksen, että Polly oli kuullut samoja juoruja kuin hänkin. Polly ei pitänyt siitä, että heidän nimensä liitettiin yhteen, ja koetti nyt osoittaa sen. Sydney käsitti viittauksen nopeammin kuin Polly luuli. Ylpeänä ja jalomielisenä miehenä hän päätti selvittää asian heti sekä Pollyn että oman itsensä takia. Pollyn puhuessa Sydney oli tarkastellut tutkivasti vierustoverinsa kasvoja. Hän sanoi nyt tyynesti:

-- Sitä minäkin. No niin, lähden nyt liikematkalle muutamiksi viikoiksi, joten voitte häiritsemättäni nauttia luonnon näkymistä.

-- Häiritsemättä? Eihän toki! huudahti Polly välittömästi ja vaikeni sitten hämmentyneenä.

Hän luuli pystyvänsä hyvinkin keimailemaan, mutta oli liian teeskentelemätön ja rehellinen pystyäkseen edes hätävalheeseen. Sydney tiesi sen ja piti Pollysta juuri siksi, mutta hän käytti kuitenkin tilaisuutta hyväkseen kysäisten:

-- Suoraan sanoen, ettekö kävelisi tätä reittiä ja nauttisi sen kauneudesta yhtä paljon kuin ennenkin, ellen minä antaisi ihmisille juorunaihetta.

-- Kävelisin, myönsi Polly ennen kuin huomasikaan, mutta olisi sitten puraissut kielensä poikki epäkohteliaisuutensa takia. Hän olisi taas hämmentynyt sanattomaksi, ellei ohitse olisi samassa karauttanut ratsastaja, joka tervehti heitä.

-- Kas, sehän oli Tom! hän huudahti, ja hänen äänensävynsä ja katseensa tukahduttivat sanat, jotka olivat jo Sydneyn huulilla, ja tämä ojensi kätensä sen näköisenä, että Pollyn sydämeen koski ja häntä värisytti vielä kauan jälkeen päin, vaikka Sydney sanoikin vain:

-- Hyvästi, Polly.

Polly vilkaisi Sydneytä katuvan näköisenä, mutta tämä katosi ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan. Polly jatkoi matkaansa tietäen, että hänen ensimmäinen ja kenties viimeinen ihailijansa oli ymmärtänyt vastauksen ja hyväksynyt sen ääneti. Hän ei aavistanut, mitä muuta Sydney oli ymmärtänyt, ja lohdutteli itseään sillä, ettei tämä välittänyt hänestä varsin paljon, koska heti poistui kuultuaan ensimmäiset torjuvat sanat.

Polly ei käyttänyt puistotietä, ennen kuin kuuli Minnieltä, että eno tosiaan oli matkustanut pois kaupungista. Ja hän sai huomata, että Sydneyn seura ja toverillinen juttelu olivat loppujen lopuksi tehneet matkan niin hauskaksi. Polly huokaili tavallisesti yleisiä epäkohtia eikä juuri valitellut omia koettelemuksiaan kestäen nytkin omat huolensa oikeastaan paremmin kuin luuli, sillä pian hän sai toisten suruja lievitettäväkseen. Ja se jos mikään helpottaa enemmän kuin haikeat kyynelet tai valitukset.

Hän karttoi Fannyä muutamia päiviä, mutta ei voittanut sillä mitään, sillä heti kun tämä nuori neiti oli kuullut Sydneyn äkillisestä matkasta, hän ei saanut hengen rauhaa, ennen kuin kuuli syyn siihen. Niinpä hän lähtikin tervehtimään Pollya iltahämärissä, jolloin toivoi saavansa tämän uskoutumaan.

-- Mitä sinä olet puuhaillut viime aikoina? kysyi Fan muina miehinä.

-- Liehunut entiseen tapaan. Entä mitä sinulle kuuluu? vastasi Polly. Hän tiesi jotakin olevan tulossa ja oli melkein iloinen, että kohta kaikki olisi ohi.

-- Ei mitään erityistä. Trix kohtelee Tomia häpeällisesti ja Tom alistuu siihen kuin lammas. Minä olen kehottanut häntä purkamaan kihlauksen päästäkseen koko jutusta, mutta hän ei tahdo, koska Trixiä on jo kerran petetty, ja se on Tomista halpamaista.

-- Ehkä Trix itse purkaa kihlauksen?

-- Aivan varmasti, heti kun vain joku parempi ilmaantuu näköpiiriin. Mutta Trix alkaa vanheta, enkä yhtään ihmettele, vaikka hän pitäisi Tomin sanasta kiinni pelkkää häijyyttään ellei muuten.

-- Tom parka, mikä kohtalo! surkutteli Polly saamatta kuitenkaan ääneensä sitä leikillistä sävyä, jota oli tarkoittanut. Peittääkseen epäonnistumistaan hän naurahti ja jatkoi kiireesti: -- Jos sanot Trixiä vanhaksi jo kolmenkolmatta ikäisenä, niin mitä me sitten olemmekaan viisikolmattavuotiaina?

-- Joutavaa hyllylle varastoitua tavaraa! Minusta alkaakin jo tuntua siltä, koska en saa enää osakseni puoliakaan entisestä huomiosta, ja eräänä iltana kuulin Maudin ja Gracen keskustelevan, miksi vanhat tytöt eivät pysy kotona ja anna heille tilaa.

-- Miten Maud jaksaa?

-- Mainiosti, mutta hänellä on niin kummallinen maku ja merkillisiä ajatuksia, että olen aivan huolestunut. Hän häärii mielellään keittiössä ja vihaa lukemista ja sanoi Vincentien kuullen, että hänestä olisi hirmuisen hupaisaa kierrellä kerjuulla pussi kädessä, jotta näkisi mitä saisi siihen.

-- Minnie halusi kerran olla kyyhkynen, jotta saisi pulikoida rapakossa eikä tarvitsisi pitää kalosseja.

-- Tosiaan! Milloin hänen enonsa mahtaa palata? kysyi Fanny malttamattomasti tarttuen riemastuneena Pollyn tarjoamaan tilaisuuteen.

-- En tiedä.

-- Etkä taida välittääkään, senkin kovasydäminen olento.

-- Mitä oikein tarkoitat?

-- Enhän minä ole sokea, rakas Polly, eikä Tom liioin. Kun herrasmies lähtee äkkiä vierailulta ja syöksyy nuoren naisen perään ja kun hänet sitten nähdään puiston rauhallisimmassa nurkkauksessa pitelemässä samaisen naisen kättä ja kun tämä herrasmies sitten lähtee välittömästi matkalle, silloin me kyllä tiedämme mitä se merkitsee, ellet sinä tietäisikään.

-- Tahtoisinpa kuulla, kuka tämän kauniin jutun on keksinyt? tiukkasi Polly Fannyn pysähtyessä hengästyneenä.

-- Älä nyt teeskentele, Polly, vaan kerro kiltisti, kosiko hän sinua?

-- Ei, ei hän kosinut.

-- Luuletko, että hän aikoo kosia?

-- Tuskin hän ikinä sanoo minulle enää sanaakaan.

-- Olenpa totisesti hämmästynyt! Ja Fanny veti pitkään henkeään ihan kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen harteiltaan. Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä:

-- Mutta etkö sinä rakasta häntä, Polly?

-- En.

-- Onko se totta?

-- On.

Kumpikaan heistä ei puhunut vähään aikaan, mutta toisen sydän löi iloisesti, ja hämärä peitti hyvin onnelliset kasvot.

-- Luuletko, että hän pitää sinusta? kysyi Fanny hetken kuluttua. -- En tahtoisi olla utelias, mutta olen ollut huomaavinani jotain sellaista.

-- En osaa sanoa, mutta vaikka pitäisikin, hänen mieltymyksensä on vain ohimenevää ja hän pääsee siitä pian irti.

-- Kerro nyt kaikki. Olen kauhean kiinnostunut ja tiedän, että jotain on tapahtunut. Kuulen sen äänestäsi, vaikka en näekään kasvojasi.

-- Muistatko kun luettuamme erään Edgeworthin romaanin keskustelimme, olisiko estettävä ihailijaa ilmaisemasta tunteitaan, ellei rakastanut häntä.

-- Muistan.

-- Te tytöt sanoitte, ettei se ollut sopivaa, mutta minusta se oli ainakin rehellistä. Ajattelin aina itse menetteleväni sillä tavoin, mikäli kohdalleni sattuisi sellainen tilanne, ja niin olen nyt toiminutkin. Huomaa, etten väitä herra Sydneyn rakastavan minua, sillä hän ei ole ikinä sanonut sitä eikä sanokaan; mutta kuvittelen, että hän on pitänyt minusta hiukan ja olisi kenties ruvennut pitämään enemmänkin, ellen olisi osoittanut sen olevan hyödytöntä.

-- Ja sinä osoitit sen? huudahti Fanny jännittyneenä.

-- Minä vain vihjaisin ja hän ymmärsi. Hän oli jo sitä ennen aikeissa lähteä matkalle, niin että älä luule hänen sydämensä murtuneen tai hänen välittävän typeristä juoruista. En välittänyt tavata häntä niin usein, ja osoitin sen hänelle kulkemalla toista tietä. Hän ymmärsi ja hienona miehenä otti asian tyynesti. Ehkä hän pitikin minua vain itserakkaana hupsuna ja nauroi turhalle vaivannäölleni.

-- Ei ikinä. Hän arvostaa menettelyäsi ja kunnioittaa sinua sen vuoksi. Mutta, Polly, sehän olisi ollut loistava tarjous.

-- En voi myydä itseäni toimeentulosta.

-- Taivas, mikä ajatus!

-- Niin, sellaisia ovat suoraan sanottuna puolet teidän nykyaikaisista avioliitoistanne. Sinähän tiedät, että olen vähän kummallinen ja haluan olla itsenäinen naimaton nainen ja pysyä soitonopettajana koko elämäni.

-- Eihän toki! Sinut on luotu onnellista perhe-elämää varten ja toivon sydämestäni, että se tulee osaksesi, sanoi Fanny lämpimästi ja tunsi niin suurta kiitollisuutta Pollya kohtaan, että hänen oli vaikea olla paljastamatta salaisuuttaan yhtenä ryöppynä.

-- Toivon sitä itsekin, vaikka epäilen etten sellaista saa, vastasi Polly ja hänen äänensävynsä sai Fanin miettimään, tiesikö Pollykin mitä sydänsuru merkitsi.

-- Jokin painaa sinua, Polly, mutta mikä? Luota minuun, niin kuin minäkin sinuun, sanoi Fan hellästi. Kylmyys, jota hän tosin oli koettanut salata Pollylta, oli sulanut äkillisessä päivänpaisteessa, jonka hän oli saanut lahjaksi.

-- Luotatko aina? kysyi Polly nojautuen eteenpäin. Hän toivoi hartaasti voittavansa takaisin entisen kiintymyksen ja luottamuksen, jotka olivat liian arvokkaat vaihdettaviksi ohimenevään mieltymykseen tai hedelmättömään 'pyydystämisen' kunniaan. Fan ymmärsi nyt koko asian ja heittäytyi Pollyn syliin ja sanoi kiitollisuudesta itkien:

-- Voi, Polly kiltti! Teitkö sinä sen minun tähteni? Polly rutisti häntä lujemmin ja sanoi lempeästi:

-- En halunnut, että joku ihailija rikkoisi ystävyytemme, mikäli se minusta riippuisi.

15

KUPERKEIKKOJA

Tullessaan Shaw'lle eräänä iltapäivänä Polly tapasi Maudin istumassa portailla huolestuneen näköisenä.

-- Voi, Polly, hauska että tulit! huudahti Maud ja ryntäsi avosylin häntä vastaan.

-- Mikä hätänä, kultaseni?

-- En tiedä. Jotain kauheaa on varmasti tapahtunut, sillä äiti ja Fan istuvat ylhäällä itkemässä, isä on sulkeutunut kirjastoon ja Tom raivoaa kuin peto ruokailuhuoneessa.

-- Ei kai se ole mitään vakavaa. Ehkä äitisi on tavallista heikompi tai isäsi huolestunut liikeasioista tai Tom taas pinteessä. Älä näytä noin säikähtyneeltä, Maud, mennään vierashuoneeseen katsomaan mitä toin sinulle, maanitteli Polly, mutta hän tunsi ilmasta, että jokin onnettomuus oli tapahtunut, ja koetti ilahduttaa Maudia, jonka kasvot olivat niin tuskaiset ja huolestuneet, että Pollyn sydämeen koski.

-- Minä en taida välittää mistään, ennen kuin saan tietää mitä on tapahtunut, vastasi Maud. -- Se on varmasti jotain kauheata, sillä kun isä tuli kotiin, hän meni äidin huoneeseen ja jutteli siellä hirveän kauan, ja äiti itki ihan ääneen, ja kun minä koetin mennä sinne, Fan ei päästänyt, ja hän näytti niin pelästyneeltä ja kummalliselta. Olisin mennyt isän luo, kun hän tuli alakertaan, mutta hän lukitsi ovensa ja sanoi: "Ei tällä kertaa, typykkä!" Silloin minä istahdin tähän odottamaan. Ja sitten Tom tuli kotiin. Mutta kun minä juoksin kertomaan hänelle asiasta, hän ärjäisi: "Mene tiehesi äläkä häiritse!" Ja hän tarttui minua olkapäähän ja tyrkkäsi menemään. Voi, voi! Kaikki on niin kummallista.

Maud alkoi itkeä, ja Polly istahti hänen viereensä portaille lohduttamaan, vaikka hänen omaankin mieleensä hiipi epämääräinen pelko. Äkkiä ruokailuhuoneen ovi aukesi ja Tomin pää tuli näkyviin. Pelkkä silmäys paljasti Pollylle, että jotain oli hullusti, sillä Tomin ulkoasu, joka tavallisesti oli erittäin huoliteltu, oli nyt rempallaan. Solmio oli vinossa, tukka pörrössä, hellien hoidellut viikset laiminlyötyinä, ja kasvoilta paistoi kiihtymys, häpeä ja ahdistus. Äänikin oli muuttunut, sillä hän ei tapansa mukaan tervehtinyt Pollya kohteliaasti, vaan tuntui palanneen lapsuudenaikojensa töykeään äänensävyyn.

-- Hei, Polly! hän tokaisi.

-- Mitä kuuluu? vastasi Polly.

-- Kiitoksia vain, minä olen hitonmoisessa kiipelissä. Lähetä tuo tenava yläkertaan, niin saat kuulla kaiken, sanoi Tom. Tuntui kuin hän olisi kauan kaivannut jotakuta, jolle uskoutua, ja hän tervehti nyt ymmärtäväistä Pollya kuin sallimuksen lähettiä.

-- Mene ylös, kultaseni, ja ota tämä kirja ja piparkakut, jotka leivoin sinulle, niin olet kiltti tyttö, kuiskasi Polly, kun Maud pyyhki kyyneliään ja tuijotti Tomiin silmät pyöreinä.

-- Kerrothan sitten minulle, kuiskasi Maud valmiina tottelemaan.

-- Jos suinkin voin, vastasi Polly.

Maud lähti nöyrästi yläkertaan, ja Polly meni ruokailuhuoneeseen, jossa Tom käveli rauhattomana edestakaisin. Vaikka Tom olisi 'raivonnutkin kuin peto', Pollya se ei olisi hätkähdyttänyt, sillä hän oli mielissään, kun Tom tarvitsi häntä. Hän oli niin iloinen saadessaan olla uskottuna aivan kuten ennen vanhaan, että olisi riemumielin kuunnellut pelottavammankin henkilön raivonpurkauksia kuin levottoman Tomin.

-- No, mikä sinulla on hätänä? kysyi Polly käyden suoraan asiaan.

-- Arvaa!

-- Olet ajanut hevosesi kuoliaaksi kilpa-ajoissa.

-- Pahempaa.

-- Sinä olet saanut taas varoituksen.

-- Pahempaa, pahempaa.

-- Trix on karannut jonkun kanssa, sanoi Polly syvään henkäisten.

-- Paljon pahempaa.

-- Voi, Tom, et kai vain ole piessyt tai ampunut ketään?

-- Vähältä piti, etten pamauttanut omaan otsaani, mutta kuten näet, tässä sitä ollaan.

-- En minä sitten arvaa. Sano pian!

-- Minut on erotettu yliopistosta, sanoi Tom ja pysähtyi takkamatolle nähdäkseen, miten Polly suhtautui ilmoitukseen. Mutta hänen hämmästyksekseen Polly melkein huokaisi helpotuksesta ja sanoi hetken päästä vakavasti:

-- Onnetonta, mutta olisi saattanut käydä vielä huonomminkin.

-- Se oli pahinta mitä saattoi tapahtua. Ja Tom jatkoi kävelemistään epätoivosta ähkien.

-- Älä paisko tuoleja, vaan istuudu ja kerro rauhallisesti.

-- En voi.

-- No, paisko sitten! Sinut on siis tosiaan erotettu? Onko se peruuttamatonta? Mitä sinä oikein teit?

-- Nyt se tapahtui lopullisesti. Tappelin kirkonvartijan kanssa ja iskin hänet maahan. Jos se olisi ollut ensimmäinen rikkomus, olisin ehkä päässyt pinteestä, mutta minähän olen ollut lukemattomia kertoja kiipelissä. Tämä oli viimeinen mahdollisuuteni. Menetin sen ja nyt saan maksaa laskut. Tiesin olevani mennyttä miestä enkä jäänyt edes odottamaan potkuja vaan lähdin itse.

-- Mitä isäsi sanoo?

-- Se on kova kolaus ukolle, mutta pahinta on --. Tom vaikeni ja seisoi hetken keskellä huonetta pää nuupallaan, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea kertoa asiaa edes kiltille pikku Pollylle. Vihdoin totuus paljastui yhtenä ryöppynä, kuten ennen vanhaan poikamaiset kepposet, minkä jälkeen hän vetäytyi selkä uunia vasten.

-- Minulla on kamalan paljon velkoja, joista ukko ei tiedä mitään.

-- Voi, Tom, kuinka olet saattanut?

-- Tiedän, että olen ollut mieletön tuhlari, ja olen hurjan pahoillani, mutta ei se paranna asiaa. Minun on tunnustettava syntini ukkoraiskalle ja siinä se kurjuus onkin.

Toisessa tilanteessa Polly olisi nauranut Tomin ilmeiden ja puhetyylin väliselle vastakohdalle, mutta tämä tuntui katuvan nyt niin vilpittömästi, että ukkoraiskakin kuulosti suorastaan liikuttavalta.

-- Tietysti hän raivostuu. Mutta kyllä hän auttaa sinua. Fan on kertonut, että hän on aina auttanut.

-- Sehän se pahinta onkin. Hän on maksanut velkojani jo niin monta kertaa, että sanoi viimeksi minun saavan selviytyä omin neuvoin, jos vielä kerran joutuisin kiipeliin, koska hänen kärsivällisyytensä ja kukkaronsa ei sietänyt enempää. Päätinkin ruveta oikein mallikelpoiseksi, mutta tässä sitä ollaan entistä pahemmassa liemessä. Viime lukukaudella en puhunut asioistani isälle, koska hän oli niin huolissaan noiden laivojen menetyksestä, ja nyt on kasaantunut velkoja ihan kirotusti.

-- Mihin sinä sitten olet syytänyt niin paljon rahaa?

-- Kun itsekään tietäisin!

-- Etkö sitten mitenkään voi maksaa velkojasi?

-- Millä minä maksan, kun ei ole penniäkään rahaa. Ei tässä auta muu kuin ruveta pelaamaan.

-- Ei taivaan tähden! huudahti Polly. -- Myy ennen hevosesi, hän jatkoi hetken mietittyään.

-- Sen minä jo möin, mutta en saanut puoltakaan ostohinnasta. Minähän ajoin viime talvena sen ontuvaksi, eikä koni ottanut parantuakseen.

-- Eikö se riittänyt velkoihisi?

-- Ei puoliinkaan.

-- Mutta, Tom, paljonko sinulla sitten niitä on?

-- Minä lykkäsin niiden laskemista eiliseen asti. Mutta asiat olivat niin hullusti, että ajattelin yhtä hyvin voivani katsoa totuutta silmiin. Siksi otin selvää tilanteesta ja tuossa on tulos!

Tom heitti tahraisen ja rypistyneen paperin Pollyn syliin ja alkoi kävellä entistä kiivaammin, Polly vilkaisi loppusummaa ja löi kätensä yhteen, sillä hänen kokemattomissa silmissään se näytti kauhistuttavalta.

-- Sievoinen summa, vai mitä? sanoi Tom, joka ei voinut kestää äänettömyyttä eikä Pollyn hätäistä, säikähtynyttä katsetta.

-- Hirvittävä! En yhtään ihmettele, jos sinua arveluttaakin kertoa isällesi.