Part 17

-- Sinua minä juuri tarvitsenkin, Polly. Kääri hihasi ja ojenna käsivartesi. Nämä lihakset eivät ole hyvät, mutta nyt voin korjata virheen, sanoi Becky läjäyttäen saviluonnoksen pyöreää käsivartta, jota Fan tarkasteli kunnioittavasti.

-- Miten sujuu? kysyi Polly heittäen takin päältään ja käärien hihansa, aivan kuin olisi menossa peseytymään.

-- Hitaasti. Idea on kyllä selvä, ja minä yritän toteuttaa sitä niin nopeasti kuin saan käsistäni irti. Ovatko kasvot sinusta nyt paremmat? kysyi Becky ja otti pois märän vaatteen, joka peitti veistoksen pään.

-- Voi, miten kaunis se on! huudahti Fan ja tuijotti kuvaa yhä enenevällä kunnioituksella.

-- Millaisena te sen näette? kysyi Rebecka vilkaisten Fannyyn terävä pilkahdus silmissään.

-- En tiedä, onko se tarkoitettu pyhimykseksi vai muusaksi, jumalattareksi vai kohtalottareksi, mutta minä näen siinä kauniin naisen, joka on vain uljaampi, rakastettavampi ja vaikuttavampi kuin yksikään näkemistäni, vastasi Fanny verkalleen koettaen selittää, minkä vaikutuksen kuvapatsas oli tehnyt häneen.

Rebecka hymyili iloisesti ja Bess nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Polly taputti käsiään ja sanoi:

-- Osuit oikeaan, Fan! Tajusit yllättävän hyvin sen idean. Olen ylpeä siitä, että olit niin tarkkasilmäinen. Becky varmaan sallinee, että kerron sen tarinan, koska ymmärsit hänen ajatuksensa. Vähän aikaa sitten keskustelimme, millaiseksi naisten pitäisi tulla, ja Becky lupasi näyttää meille käsityksensä tulevaisuuden naisesta. Siinä hän nyt on, juuri sellaisena kuin äsken sanoit, ja samalla hän on todellinen nainen. Katso hänen kaunista otsaansa! Suu on samalla kertaa voimakas ja hellä, aivan kuin se voisi puhua sekä viisaasti että leperrellä lapsille ja suudella heitä. Emme osanneet vain päättää, mitä panisimme hänen käteensä sopivimmaksi tunnusmerkiksi.

-- Antakaa hänelle vaaliuurna, sanoi uusi ääni. Ja vilkaistuaan taakseen he näkivät omituisen näköisen naisen istumassa sohvalla.

-- Kiitos ehdotuksesta, Kate. Sen minä panen toisten tunnusmerkkien kanssa hänen jalkojensa juureen, sillä aion sijoittaa sinne neulan, kynän, paletin ja luudan ilmaisemaan hänen erilaisia taipumuksiaan, ja vaaliuurna saa näyttää, että hän on ansainnut oikeuden käyttää niitä. Mitä kuuluu? Ja Rebecka ojensi vastatulleelle savisen kätensä, jota tämä sydämellisesti pudisti.

-- Suuria uutisia, tytöt! Anna matkustaa Italiaan! huudahti Kate ja heilutti hattuaan ilmassa kuin koulupoika.

-- Loistavaa! Kuka hänet kustantaa? Onko hän saanut perinnön? Kerro nyt kaikki mitä tiedät, huusivat tytöt ja kokoontuivat puhujan ympärille.

-- Se on loistavaa. Joskus sattuu onnenpotku, ja Anna on tosiaan ansainnut sen. Kuten tiedätte, Anna on aina halunnut matkustaa, tehnyt työtä ja toivonut otollista tilaisuutta, mutta turhaan, kunnes neiti Burton keksi äkkiä pyytää hänet muutamiksi vuosiksi kanssaan Italiaan. Ajatelkaa, mikä onni Annalle, miten suuri hyöty hänellä siitä on, ja kuinka se virkistää häntä. Mutta parasta oli se rakastettava tapa, jolla tarjous tehtiin. Neiti Burton pyytää häntä vain seurakseen ystävänä, ja Anna on tietysti valmis menemään vaikka tuleen hänen puolestaan. Eikö olekin hienoa?

Teki hyvää nähdä, kuinka sydämellisesti tytöt ottivat osaa toverinsa menestykseen. Polly tanssi ympäri huonetta, Bess ja Becky syleilivät toisiaan ja Kate nauroi kyynelet silmissä. Yksinpä Fannykin tunsi mielihyvää ystävällisen tarjouksen johdosta.

-- Kuka hän on? kuiskasi Fan Pollylle, joka oli lyyhistynyt nurkkaan.

-- Hän on kirjailija Kate King. Hyvänen aika, miten epäkohtelias olen, kun en esitellyt sinua! Kate, tässä on Fanny Shaw, eräs ihailijoistasi ja minun hyvä ystäväni, sanoi Polly esitellen Fannyn, joka katseli nukkavierua naista yhtä kunnioittavasti kuin jos tämä olisi verhoutunut samettiin ja näädän nahkaan; Kate oli kirjoittanut sattumalta onnistuneen kirjan, joka oli juuri silloin muodissa.

-- Nyt on lounasaika, tytöt, ja minä toin eväät mukanani, sillä on paljon hauskempi syödä yhdessä. Painakaa puuta ja aloitetaan kemut, sanoi Kate ottaen pussistaan appelsiineja ja muutamia isoja luumutorttuja.

-- Meillä on sardiineja, keksejä ja juustoa, sanoi Bess ja tyhjensi pöydän tuota pikaa.

-- Odottakaa hetkinen, niin minäkin tuon osani, sanoi Polly, heitti päällysnutun hartioilleen ja juoksi läheiseen ruokatavarakauppaan.

-- Te tietysti kauhistelette tällaista ateriaa, neiti Shaw, mutta kuvitelkaa olevanne huviretkellä älkääkä kertoko kenellekään, miten hirveitä asioita näette meidän tekevän, sanoi Rebecka puhdistaen palettiveistä murattiruukun laitaan Katen levitellessä juhlapöytään sekalaisia lautasia ja pari litteää näkinkuorta.

-- Juodaan kahvia ruoan jälkeen. Bess, pane pannu tulelle ja kuori maito, lisäsi Becky järjestellessään kuppeja, mukeja ja merkillisen näköistä pikku maljakkoa vierailleen juoma-astioiksi.

-- Tässä on pähkinöitä, hedelmähilloa ja kakkua. Fan pitää kaikesta makeasta, ja onhan meillä oltava hienot tarjoukset, kun on kerta vieraitakin, sanoi Polly rynnätessään ulkoa ostoksineen.

-- Kas niin, hyvät neidit, olkaa hyvät ja pitäkää huolta itsestänne. Älkää välittäkö, vaikkeivät lautaset riitäkään. Tarttukaa vain sardiineja pyrstöstä ja pyyhkikää sormenne näihin ruskeihin paperilautasliinoihini, sanoi Kate ja näytti esimerkkiä niin hyvällä ruokahalulla, että toiset seurasivat sitä riemumielin.

Fanny oli ollut monilla hienoilla lounailla, mutta ei koskaan näin hauskoilla kuin nämä lystikkäät ateljeekestit olivat. Niissä vallitsi niin viehättävä taiteellinen vapaus ja leppoisan iloinen tunnelma, että hän tunsi olevansa heti kotonaan. Toisten jutellessa suunnitelmistaan, toiveistaan, menestyksistään ja pettymyksistään hän oli hiljaa ja kuunteli niin kiinnostuneena kuin romanttisia kertomuksia konsanaan. Hän oli näet sukeltanut kokonaan uuteen maailmaan, ja nämä tytöt tuntuivat olevan aivan eri rotua kuin ne, joiden elämän täytti pukeutuminen, lörpöttely, huvittelu tai ikävystyminen. Ja kuitenkin he olivat täynnä intoa, leikkimieltä ja nuoruutta. Mutta elämänilossaankin he säilyttivät aina päämääränsä, joka näytti jalostavan heidän naisellisuuttaan, antavan heille erityistä voimaa ja tyydytystä ja innostavan heitä uusiin ponnistuksiin.

Fanny oli juuri siinä mielentilassa, että tajusi tällaisen elämänasenteen arvon, sillä hän oli alkanut havahtua ja tunsi ensimmäistä kertaa tyytymättömyyttä itseensä ja omaan tarkoituksettomaan oleiluunsa. -- Miesten täytyy kunnioittaa tuollaisia tyttöjä, hän ajatteli, ja rakastaakin heitä, sillä itsenäisyydestään huolimatta he ovat naisellisia. Olisipa minullakin samanlainen elämäntaito, kun se kerran vaikuttaa noin edullisesti. Se on kehittänyt Pollyakin, niin että hänen seuransa kiinnostaa Sydneytä ja kaikki ihmiset pitävät hänestä. Rahalla en voi sellaista hankkia vaikka olisin kuinka sen tarpeessa.

Näissä ajatuksissa Fanny kuunteli toisten naisellisen innostunutta ja avomielistä keskustelua, joka hyppelehti aiheesta toiseen käsitellen milloin taidetta, milloin kodinhoitoa tai pukuhuolia, ja kuivimmat ja ikävimmätkin asiat näyttivät saavan kielen kannat irtoamaan.

-- Onko uusi kirjasi mennyt hyvin kaupaksi? kysyi Polly uneksien appelsiiniaan.

-- Paremmin kuin ansaitsisikaan. Lapset, kavahtakaa kansan suosiota! Se on vain harhaa ja petosta ja pöyhistää turhaan ihmisiä, varsinkin meitä naisia. Se sokaisee silmät virheiltä, panee ihmisparan yliarvioimaan vähäiset voimansa, se on oikukas, ja juuri kun on päässyt sen huumaavaan makuun, se pettääkin äkkiä, niin että jää haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla, ja Kate antoi pontta sanoilleen lävistämällä sardiinin kynä veitsellä ja hotkaisemalla sen suuhunsa.

-- No, sinua se ei taida pilata. Olet tehnyt työtä ja odottanut niin kauan, että isokin suosion annos on sinulle vain parahiksi, sanoi Rebecka ja antoi Katelle kukkuralusikallisen hilloa aivan kuin olisi halunnut lisätä mahdollisimman paljon makeutta hänen elämäänsä, joka ei suinkaan aina ollut helppoa.

-- Milloin te tytöt puratte yhtiönne? kysyi Polly, joka oli kiinnostunut kaikkien kuulumisista.

-- Emme me purakaan. George tietää, ettei saa meistä toista ilman toista, eikä ole ehdottanut sellaista. Minun kodissani on aina tilaa Beckylle, vastasi Bess.

-- Näetkös nyt. Näitä ystävyksiä mielitietty ei ainakaan erota, kuiskasi Polly Fannylle. -- Bess aikoo naimisiin keväällä, ja Becky jää asumaan hänen luokseen.

-- Muistaessani, Polly! Minulla on muutamia pääsylippuja. Saan niitä tämän tästä, mutta koska en välitä niistä, jaan ne mielelläni teille virkeille nuorille. Nämä liput ovat veistosnäyttelyyn ja ne saa Becky. Ja sinä, musiikin harrastaja, saat nämä konserttiliput.

Katen jaellessa lippuja Fanny tarkasteli häntä ja ajatteli mielessään, koittaako joskus sellainen aika, että naiset voisivat ansaita edes vähän rahaa ja menestystä maksamatta yhtä kallista hintaa kuin Kate, joka näytti sairaalta, väsyneeltä ja liian aikaisin vanhentuneelta. Sitten Fannyn katse kääntyi keskentekoiseen luonnokseen ja hän sanoi:

-- Toivon, että veistäisitte tuon marmoriin ja näyttäisitte meille, millaisia meidän pitää olla.

-- Kunpa voisinkin! Ja Rebeckan silmistä loisti voimakas luomisilo, kun hän näki vajavaisen tekeleensä ja muisti ihanan esikuvansa.

Hetken aikaa kaikki kuusi nuorta naista istuivat ääneti ja katselivat kaunista veistosluonnosta toivoen näkevänsä sen valmiina ja tietämättä vielä, että kukin heistä oli omilla ponnistuksillaan ja kokemuksillaan jouduttamassa sitä päivää, jolloin heidän uljas tulevaisuuden naisensa olisi lihaa ja verta eikä vain saveen ikuistettu ihannehahmo.

Kaupungilla kellot löivät yhtä ja Polly hypähti pystyyn.

-- Minun täytyy mennä, sillä lupasin antaa eräälle naapurilleni soittotunnin kello kahdelta.

-- Minä luulin, että sinulla on tänään vapaapäivä, sanoi Fanny.

-- Niin onkin, mutta tämä on vain pieni hyvä työ, joka ei pilaa päivää. Lapsi on musikaalinen, pitää soittamisesta ja tarvitsee apua. En voi tukea häntä rahallisesti, mutta voin opettaa häntä. Hän on minun lupaavin oppilaani. Katsos, Fan, toisten auttaminen kuuluu sisarkuntamme uskontunnustukseen.

-- Minä panen sinut johonkin romaaniini, Polly. Tarvitsen sankaritarta ja sinusta minä sen saan, sanoi Kate.

-- Minusta! Minähän olen niin arkipäiväinen ja epäromanttinen, sanoi Polly hämmentyneenä.

-- Olen joka tapauksessa varannut sinut ja sankaritar sinusta tulee. Mutta alkaa olla jo aika, että rupeat lisäämään romantiikkaa elämääsi.

-- Olen kyllä valmis, kun aika koittaa, mutta väkisin en rupea sitä metsästämään. Polly punastui ja hymyili, aivan kuin olisi jo hiukkasen maistanut romantiikan esimakua, niin jokapäiväistä kuin hänen elämänsä muuten olikin.

Fanny ihastui, kun tytöt eivät suudelleetkaan toisiaan erotessaan, vaan kättelivät ystävällisesti ja vaihtoivat katseen, joka oli puhuvampi kuin vuolaimmatkaan sanat.

-- Pidin kovasti ystävistäsi, Polly. Pelkäsin vähän, että heissä olisi jotakin miesmäistä ja karkeaa tai että he olisivat haaveksijoita tai suupaltteja. Mutta hehän olivatkin vaatimattomia, järkeviä tyttöjä ja kauhean lahjakkaita ja taitavia. Ihailin heitä kovasti ja haluaisin tavata heidät toistekin, jos vain saan tilaisuuden.

-- Voi, Fanny, miten iloinen minä olen. Toivoinkin että pitäisit heistä, ja tiesin että he piristäisivät sinua. Minä otan sinut mukaani milloin tahansa, sillä kestit kokeen paremmin kuin luulinkaan. Becky pyysi tuomaan sinut uudelleen, eikä hän hevin kutsu luokseen ketään seurapiirityttöä, ettäs tiedät.

-- Tahtoisin tulla paljon paremmaksi, ja sinä ja ystäväsi voisitte varmaan osoittaa miten se tapahtuu, sanoi Fan ääni värähtäen.

-- Voimme näyttää sinulle köyhyyden ja työnteon hyvät puolet, ja se on hyödyllinen oppitunti kelle tahansa, väittää neiti Mills. Polly toivoi hartaasti, että Fanny oppisi näkemään, miten rikas voi ottaa oppia köyhästä ja kuinka avuliaasti tytöt voivat auttaa toisiaan.

14

NUPPUNA KATKAISTU

Fannyn vierailupäivän iltana Polly istui takkavalkean ääressä mietteissään ja hyvin päättäväisenä. Hän avasi hiuksensa valloilleen, kohotti hameen liepeensä, nosti jalat takan ristikolle ja otti Tuhkimon syliinsä; kaikki nämä toimenpiteet viittasivat siihen, että hänellä oli mielessään jokin tärkeä asia. Polly ei puhunut yksikseen, kuten näyttämön ja kirjojen sankarittaret, mutta jotenkin tähän tapaan hänen ajatuksensa kulkivat:

-- Kyllä keimailussa jotain on, vaikka kuinka yritänkin pitää sitä vain turhamaisuutena tai hupsutteluna. Ja on turhaa luulotella, etten muka olisi altis sen houkutuksille. Ja tiedän senkin, että pidetään täysin sopivana, vaikka tytöt sulkevat silmänsä ja antavat asioiden kehittyä kriitilliseen pisteeseen, aiheutuipa siitä miten paljon harmia tahansa. Mutta ei se minusta ole oikein. Olisi paljon rehdimpää näyttää miehelle ettei rakasta tätä, ennen kuin toinen on kokonaan menettänyt sydämensä. Tytöt tosin nauroivat kun puhuin siitä ja selittivät, että se olisi hyvin sopimatonta. Mutta olen huomannut, etteivät he yhtään sumeile nolatessaan vaalikelvottomia, joiksi he sanovat köyhiä, liian nuoria tai vaatimattomia ihailijoitaan. Heistä piitataan vähät, mutta annas olla kun näköpiiriin ilmestyy sopiva mies, hänen kanssaan kyllä kuherrellaan välittipä tyttö hänestä tai ei. Kuta enemmän kosijoita, sitä suurempi kunnia. Fan kertookin Trixin aina kysyvän kesän jälkeen: "Montako sinä sait pauloihisi?" aivan kuin miehet olisivat peltopyitä. Kyllä me tytöt olemme ilkeitä, ainakin muutamat meistä. Minkähän takia meidät on luotukin niin valloitushaluisiksi? Äiti väittää sen osaksi johtuvan nykyisestä kasvatuksesta, mutta kyllä muutamat tytöt näyttävät varta vasten syntyneen aiheuttaakseen ikävyyksiä ja saisivat niitä varmasti aikaan vaikka asuisivat erämaassa. Minussakin taitaa olla hitunen samaa vikaa, ja jos vain olisi tilaisuutta, olisin samanlainen kuin toisetkin. Olen kokeillut kykyjäni ja leikki viehätti minua, ehkä tämä kaikki johtuukin nyt seniltaisesta huvista.

Polly nojautui taaksepäin ja vilkaisi tulisijan yläpuolella riippuvaan pieneen peiliin, joka oli sijoitettu niin, että siitä kuvastui takan ääressä istujan kasvot. Polly näki ilmeikkään silmäparin ruskean kiharapilven keskeltä, punaiseksi lehahtavat posket, joihin ilmestyi äkkiä kuopat, kun hänen raikkaille huulilleen levisi puoleksi itsetietoinen, puoleksi häpeilevä hymy. Ilme oli yhtä soma kuin se viehkeä kädenliike, jolla hän sipaisi kiharat otsaltaan. Hän katseli hetken kuvaansa tyttömäisten haaveiden ja valloitusten pyöriessä hänen ajatuksissaan, pudisti sitten hiukset kasvoilleen, työnsi tuolinsa ulommaksi peilistä ja sanoi moittivasti ja hiukan itsetyytyväisesti:

-- Voi, Tuhkimo, Tuhkimo, mikä hupakko minä olen!

Kissa osoitti olevansa yhtä mieltä emäntänsä kanssa kehräämällä kuuluvasti ja heilauttamalla pehmeästi häntäänsä. Ja Polly palasi asiaan, josta pienet turhamaisuuden tunteet olivat hänet eksyttäneet.

-- Entä jos hän olisi tosissaan ja kosisi minua ja minä vastaisin myöntävästi. Mikä melu siitä syntyisikään, ja miten hauska olisi nähdä tyttöjen ilmeet, kun he kuulisivat siitä! He kaikki arvostavat häntä, koska häntä on vaikea miellyttää, ja vaikkeivät he ehkä haluaisikaan mennä hänen kanssaan naimisiin, miltei jokainen heistä olisi mielissään, jos saisi hänestä ihailijan. Trix on koettanut viritellä ansojaan vuosikausia, mutta Sydney ei voi sietää häntä. Ja siitä minä olen iloinen! Kuinka inhottava minä olenkaan! Mutta en mahda mitään, että Trix ärsyttää minua! -- Ja Polly nipisti kissaa korvasta niin lujasti, että se loikkasi vimmastuneena tiehensä.

-- Ei kannata ajatella Trixiä, enkä haluakaan! sanoi Polly itsekseen ja nyrpisti suutaan vähemmän kauniisti. Mutta huoletonta minun elämäni olisi: runsaasti rahaa, paljon ystäviä ja huvituksia, ei työtä, köyhyyttä, kylmäkiskoisuutta eikä paikattuja kenkiä. Voisin auttaa tuntuvasti kotiväkeä, ja miten hauskaa se olisi!

Ja Polly antoi ajatustensa harhailla siinä ylellisessä tulevaisuudessa, jonka maalaili mielikuvituksessaan. Se oli kaunis kuva, mutta jotain siitä näytti puuttuvan, sillä hän huokaisi ja pudisti päätään miettien surullisena: Mutta minähän en rakasta häntä ja tuskin ikinä voisin rakastaakaan. Hän on oikein hyvä, jalomielinen ja viisas, ja tiedän, että hän olisi kiltti minulle, mutta en voi kuvitella koko elämää hänen rinnallaan. Kyllästyisin häneen varmasti, ja mitäs minä sitten tekisin? Polly Sydney ei kuulosta kauniilta eikä rouva Sydney sovi minun nimekseni. Miltähän tuntuisi sanoa häntä Arthuriksi? Onhan se kaunis nimi, mutta melkein liian hieno, enkä minä uskaltaisi sanoa häntä Sydiksi, kuten hänen sisarensa. Pidän lyhyistä, yksinkertaisista, kodikkaista nimistä, kuten Will, Ned tai Tom. Ei, ei, minä en välitä hänestä, turha yrittääkään! huudahti Polly ääneen aivan kuin äkillisen ahdistuksen pakottamana, painoi pään polviinsa ja istui liikkumattomana kotvan aikaa.

Kun hän nosti päänsä, hänen kasvoillaan oli aivan uusi ilme. Niistä kuvastui nyt tuska ja alistuminen, aivan kuin hän olisi kärsinyt menetyksen ja jäänyt katkeran kaipauksen valtaan.

-- En saa ajatella itseäni tai yrittää korjata erehdystä toisella erehdyksellä, hän sanoi raskaasti huokaisten. Teen parhaani Fannyn hyväksi enkä halua olla hänen onnensa tiellä. Kuinkahan nyt aloittaisin. En kävele enää Sydneyn kanssa; kierrän toista tietä ettemme tapaa. En minä ikinä uskonutkaan, että hän aivan sattumalta olisi osunut menemään kotiinsa päivälliselle juuri silloin kun minä kävelin Rothille pitämään tuntia. Kieltämättä on ollut hauska tavata häntä, ja olin mielissäni, kun minut nähtiin hänen seurassaan, pöyhistelinkin sillä kuin itserakas narri. Mutta tästä lähtien kartan häntä ja säästän Fannyn edes yhdeltä murheelta. Tyttö parka! Olen ihan tietämättäni tuottanut hänelle sydänsurua. Hän ei ole ollutkaan enää yhtä ystävällinen kuin ennen, mutta luulin hänen äreytensä johtuvan huonosta vatsasta. Voisipa vain kaikki huolet poistaa yhtä helposti kuin tämän.

Kissa tuli hieromaan sovintoa ja Polly otti sen syliin sanoen ääneen:

-- Kuulehan, Tuhkimo, kun emäntäsi kohtelee sinua huonosti, pane se vain vatsavaivojen syyksi. Äläkä rupea kantamaan kaunaa, sillä siitä vasta riesa tulee, mirriseni.

Sitten hän palasi taas pohdiskeluihinsa:

-- Ellei hän tajua vihjettäni, minun on turvauduttava tehokkaampiin lääkkeisiin, sillä en tosiaan tahdo kärjistää asiaa, vaikka kieltämättä olisi houkuttelevaa saada sellainen saalis pauloihin jo pelkän jännityksen ja kunnian vuoksi. Hyi, häpeä jo Polly! Mitähän äiti sanoisi jos tietäisi ajatukseni? Minä kyllä kirjoittaisin hänelle ja kertoisin huolistani, jos siitä olisi yhtään hyötyä. Mutta hän vain huolestuisi. Eihän minulla sitä paitsi ole oikeutta kertoa Fanin salaisuuksia, ja omiani häpeän kertoa. Ei, jätän äidin rauhaan ja hoidan itse asiani. Fan luultavasti sopii hänelle loistavasti. Sydney on tuntenut hänet syntymästä asti, ja hänellä on Faniin suuri vaikutusvalta. Rakkaus kehittäisi Fania hyvään suuntaan, ja olisi vahinko, jos hän menettäisi mahdollisuutensa vain sen vuoksi, että Sydney sattui tapaamaan minut. Fan taitaa ihan vihata minua, mutta näytän hänelle, että se on turhaa. Autan häntä parhaani mukaan, sillä hän on ollut minulle kiltti enkä koskaan unohda sitä. Tehtävä on tosin arkaluontoinen, mutta ehkä sentään onnistun siinä. Yritän ainakin, ettei tule omantunnon syytöksiä, jos asiat kääntyisivätkin toisinpäin.

Maanantaina Polly aloitti arkaluonteisen tehtävänsä. Hän ei nyt mennytkään oppilaittensa luo puistotietä ja mukavia katuja pitkin, vaan kiertoteitse syrjäkujia ja pääsi tapaamasta herra Sydneytä, joka viime aikoina omaksumaansa tapaan saapui aikaisin kotiin päivälliselle ja näytti pettyneeltä, kun ei nähnyt matkalla vaatimattoman päähineen kehystämiä iloisia kasvoja. Kuljettuaan kiertoteitä ja varottuaan huolellisesti menemästä Shaw'lle vastaanottoaikoina Polly ei nähnyt koko viikkoon herra Sydneytä, joka tietenkään ei tullut tapaamaan häntä neiti Millsin luo. Koska Minniekin sattui olemaan sairaana sillä viikolla eikä saanut soittotunteja, Syd-eno kadotti viimeisenkin toivonsa ja oli sen näköinen kuin päivä olisi äkkiä lakannut paistamasta hänelle.

Koska Polly ei suinkaan ollut täydellinen olento, kiusaus ahdisti häntä monta kertaa sen viikon aikana, sillä karttelun alkujännittävyyden haihduttua hän alkoi kaivata hauskoja pikku tapaamisia, jotka olivat antaneet romanttista hohtoa hänen yksitoikkoisiin työpäiviinsä. Hän piti paljon herra Sydneystä, sillä tämä oli ollut alusta alkaen kiltti ja ystävällinen hänelle ja hän muisteli vieläkin kiitollisena, miten ritarillinen Sydney oli ollut silloista pikkutyttöä kohtaan.

Polly tuskin pani suurtakaan painoa hänen varallisuuteensa, etevyyteensä ja yhteiskunnalliseen asemaansa, vaikka ne epäilemättä merkitsivätkin hänelle enemmän kuin hän aavisti. Sen sijaan häntä ihastutti se selittämätön ominaisuus, jonka naiset helposti huomaavat miehissä, joilla on ollut hyvä ja viisas äiti. Se viehätti Pollya erityisesti, sillä hän huomasi pian, ettei Sydney näyttänyt tätä luonteensa puolta kaikille. Useimpia tyttöjä kohtaan hän käyttäytyi kuten muutkin miehet, kenties vain hiukan kohteliaammin, koska kunnioitti luonnostaan naisia. Mutta Fannylle ja Pollylle hän paljasti kodikkaat, hyvät ominaisuutensa, jotka viehättävät naisen sydäntä enemmän kuin jättiläisannos kylmää älyä tai maailmanviisautta.

Polly oli tavannut hänet usein vieraillessaan Shaw'n perheessä, jossa Sydney oli hyvä tuttu, koska hänen äitinsä oli vanhan rouva Shaw'n läheinen ystävä. Mutta Polly ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi Sydneytä Fannyn ihailijana eikä liioin omanaan, koska tämä oli kuutta tai kahdeksaa vuotta heitä vanhempi ja omaksui joskus vieläkin yhtä opettajamaisen sävyn kuin aikaisempina vuosina. Viime aikoina hänen käytöksensä oli muuttunut, etenkin Pollya kohtaan, ja se miellytti Pollya enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Hän tiesi Sydneyn ihailevan hänen musikaalisuuttaan ja itsenäisyyttään ja viihtyvän hänen seurassaan. Mutta kun Sydneyn käytös alkoi osoittaa lämpimämpiä tunteita kuin ihailu, Polly ei voinut olla huomaamatta, että eräs elämän hyvistä lahjoista lähestyi häntä päivä päivältä, ja hän alkoi kysellä itseltään, saattoiko hän vilpittömin mielin ottaa sen vastaan ja palkita antajan.

Aluksi hän luuli pystyvänsä siihen, mutta pahaksi onneksi sydän on niin vastahakoinen kapine, ettei se aina tottele järkeä tai tahtoa eikä osoita edes kiitollisuutta. Polly piti herra Sydneytä läheisenä ystävänään, mutta ei tuntenut häntä kohtaan hiukkaakaan rakkautta, jolla yksin voi maksaa toisen rakkauden. Sitten hän rupesi uskottelemaan, että hänen oli perheensä vuoksi tartuttava onnen antimiin ja unohdettava itsensä. Mutta häntä ei tyydyttänyt tällainen väärä uhrautumisen ajatus, koska hän ei kuulunut niihin nykyajan tyttöihin, jotka oli kasvatettu uskomaan, että heidän ensimmäinen velvollisuutensa oli hyvä naimiskauppa seurauksista välittämättä. Pollyn periaate oli varsin yksinkertainen: Jos en rakasta häntä, minun ei liioin pidä mennä hänen kanssaan naimisiin, varsinkaan kun rakastan toista, olipa vastassani sitten millaisia vaikeuksia tahansa.

Jos Polly olisi lukenut ranskalaisia romaaneja yhtä paljon kuin toiset tytöt, hänestä olisi voinut olla mielenkiintoista mennä naimisiin Sydneyn kanssa ja murehtia salaa onnetonta kohtaloaan kuten romanttinen sankaritar konsanaan. Mutta Pollyn kasvatus oli siinä suhteessa lyöty laimin, ja epäröityään pitkään hän oli päättänyt, kuten useimmat naiset vastaavassa tapauksessa, odottaa ja katsoa.

Keksittyään nyt Fannyn salaisuuden hän huomasi, että jotain oli tehtävä; hänen ei auttanut enää rauhassa odottaa ja katsoa, koska se teki Fannyn onnettomaksi. Tähän loppui hänen epäröintinsä eikä hän enää koskaan sen illan jälkeen antanut periksi kiusaukselle, niin paljon kuin se houkuttelikin häntä, kuten olisi houkutellut ketä tahansa nuorta tyttöä, jossa on hitunenkaan ikuista Eevaa. Niinpä hän päivästä toiseen laahusti ikäviä syrjäkatuja ja ikävöi päivänpaisteista puistikkoa ja kasvoja, jotka aina kirkastuivat hänet nähdessään.