Part 16

-- Onko kokoelmassanne vielä muitakin kuvia? kysyi Sydney osallistuen heidän hullutteluunsa.

-- On vielä yksi.

-- Ja mikä se on?

-- Herrasmiehen. -- Ja pieni peili heijasti parin sekunnin ajan herra Sydneyn omat tyytyväiset kasvot.

-- Kiitos, olen hyvilläni, että olen onnistunut pitämään yllä miesten mainetta, sanoi Sydney katsellen iloisiin silmiin, jotka ääneti kiittivät häntä monesta pikku ystävällisyydestä, joita naiset eivät hevin unohda.

-- Mainiota, Polly! Sinä edistyt nopeasti! kuiskasi Tom ja läimäytti hyväksyvästi keltaisia hansikkaitaan.

-- Ole vaiti! Huh, miten täällä on kuuma! Ja Polly katsoi äkäisesti Tomiin, jota nauratti kovasti.

-- Lähdetään syömään jäätelöä, meillä on kyllä aikaa.

-- Fanny näyttää keskustelevan niin innokkaasti, että olisi sääli häiritä häntä, sanoi Polly luullen ystävällään olevan yhtä hauskaa kuin hänelläkin. Siinä hän muuten erehtyi suuresti, sillä Fan halusi vain loistaa, ja vaikka olisi mielellään yhtynytkin toisten hassutteluun, hän ei voinut, koska muuan tietty henkilö ei näyttänyt kaipaavan häntä. Niinpä Fan jatkoi edelleen jutteluaan vaivoin kätkien kiukkunsa ja ihmetteli mielessään, kuinka Polly saattoi olla noin iloinen ja itsekäs.

Oli somaa nähdä Pollyn leikkivän hienoa naista. Hänestä itsestään tuntuikin kuin hän olisi näytellyt jonkun toisen henkilön osaa. Hän nojautui taaksepäin aivan kuin kuumuuden uuvuttamana ja salli Sydneyn huiskutella kasvojaan viuhkalla sekä lahjoitti tälle palkaksi kukan kimpustaan -- ele joka huvitti kovasti Tomia, vaikka se samalla pistelikin, sillä Polly kohteli häntä kuin vanhaa toveria, josta ei ollut väliä.

-- Saalis on jo pauloissa. Saat siunaukseni, kuiskasi Tom esiripun taas noustessa.

-- Älä siinä virnistele, poika, sehän kuuluu vain huviin, kuiskasi Polly aivan toisenlaisella äänellä kuin Sydneylle puhuessaan.

Tomia ei oikein miellyttänyt se, että Polly kohteli heitä eri tavoin, ja 'poika'-nimitys kolhaisi hänen itsetuntoaan, sillä hän oli melkein kahdenkymmenen yhden ja Pollyn olisi pitänyt kohdella häntä kunnioittavammin. Sydney puolestaan toivoi sillä hetkellä olevansa Tomin sijassa -- nuori ja komea ja yhtä läheinen perheystävä --, jotta Polly olisi toruskellut ja läksyttänyt häntä yhtä tuttavallisesti kuin Tomia. Mutta kun musiikki alkoi, Polly unohti molemmat ihailijansa, ja he saattoivat hyvän aikaa katsella häntä ja pohtia omia ajatuksiaan. Heidän odotellessaan ulospääsyä näytöksen päätyttyä Polly kuuli Fanin kuiskaavan Tomille:

-- Mitä luulet Trixin sanovan?

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Sinun käyttäytymisestäsi tänä iltana.

-- En tiedä enkä välitäkään tietää. Pollyhan se vain on.

-- Juuri sen tähden sinun pitäisikin välittää. Trixhän ei voi sietää häntä.

-- Mutta minä voin. Totta kai minä saan huvitella yhtä hyvin kuin Trixkin.

-- Pian sinä saat huvitella liiaksikin, ellet pidä varaasi. Polly on herännyt.

-- Se on minusta hauskaa ja Sydistä myös.

-- Minä tarkoitin vain omaa parastasi.

-- Älä vaivaudu minun tähteni. Minua läksytetään ihan tarpeeksi toisella taholla ja se riittää. Tule, Polly!

Polly tarttui Tomin tarjoamaan käsivarteen, mutta oli pahoillaan ja harmistunut, sillä sanat 'Pollyhan se vain on' olivat sattuneet häneen kipeästi.

-- Aivan kuin minä en olisi ihminen enkä mikään eikä minulla olisi lainkaan tunteita tai olisin luotu vain toisten huviksi ja hyödyksi. Fanny ja Tom ovat molemmat erehtyneet, ja minä vielä näytän, että Polly on tosiaan herännyt, hän ajatteli närkästyneenä. Miksen minä saisi huvitella niin kuin toisetkin. Ja sitä paitsi kysymyksessähän on vain Tom, hän lisäsi katkerasti hymähtäen muistaessaan Trixin.

-- Oletko väsynyt, Polly? kysyi Tom kumartuen katsomaan häntä silmiin.

-- Olen, omaan mitättömyyteeni.

-- Mutta ethän sinä ole mitätön. Sinä olet Polly etkä voisi olla parempi, vaikka kuinka yrittäisit, sanoi Tom lämpimästi, sillä hän piti kovasti Pollysta ja tunsi sen erittäin selvästi juuri sillä hetkellä.

-- Hauskaa, että ainakin sinä ajattelet niin. On mukavaa olla pidetty. Ja Polly katsoi Tomiin taas iloisena.

-- Minähän olen aina pitänyt sinusta, heti ensimmäisestä käynnistäsi saakka.

-- Mutta kiusasit minua kuitenkin hirveästi.

-- Niin kiusasinkin. Mutta nyt en enää.

Polly ei vastannut, ja Tom kysyi huolestuneempana kuin asia olisi vaatinut:

-- Vai kiusaanko?

-- Et samalla tavalla, vastasi Polly, mutta hänen äänensä ei tuntunut oikein luonnolliselta.

-- En ikinä enää kiusaa sinua.

-- Saadaanpa nähdä. Et sinä sille mitään mahda. Ja Polly vilkaisi Sydneyhin, joka seisoi Fannyn edessä.

Tom naurahti, veti Pollyn lähemmäksi tungoksessa ja sanoi ilkikurisesti:

-- Neiti ei tainnut pitää siitä, että kiusoiteltiin mielitietystä?

No, ei kiusata sitten, jos vain voin olla kiusaamatta. Voi, pikkuista, kun hattukin meni yhtä lyttyyn kuin mieli.

Polly ei voinut olla nauramatta ja nautti tungoksesta huolimatta heidän hitaasta etenemisestään vaunuja kohti, sillä Tom piti hänestä niin suurenmoista huolta, että hän oli melkein pahoillaan, kun kävely päättyi.

Kotiin tultuaan he söivät kevyen illallisen. Polly esitti niin hullunkurisen laulun, että kuulijat olivat pakahtua naurusta, ja hänen mielialansa kohosi yhä, sillä hän oli päättänyt nauttia maljan viimeiseen pisaraan, ennen kuin palaisi takaisin yksitoikkoiseen elämäänsä.

-- Minulla on ollut loistavan hauskaa, kiitoksia hirveästi, hän sanoi, kun he toivottivat toisilleen hyvää yötä.

-- Niin minullakin. Lähdetään taas huomenna, sanoi Tom pitäen Pollya kädestä, josta he yhteisvoimin olivat kiskoneet uppiniskaisen hansikkaan.

-- Ei, ei ainakaan vähään aikaan. Liika huvitteluhan pilaisi minut, vastasi Polly päätään pudistaen.

-- Sitä en usko. Hyvää yötä, 'suloinen neiti Milton', kuten Syd sanoi. Nuku kuin enkeli, äläkä näe unia -- ai, olin unohtaa, että lupasin olla kiusoittelematta enää. Ja Tom vetäytyi taaksepäin tehden komean teatterikumarruksen.

-- Nyt se on sitten ollutta ja mennyttä, tuumi Polly ennen nukahtamistaan. Mutta niin ei ollutkaan, sillä Pollyn ilta tuli maksamaan paljon enemmän kuin vain hansikkaat ja hatun. Maistettuaan näet kerran kiellettyä hedelmää hän sai myös kärsiä seuraukset. Hän oli aikonut sinä iltana vain hiukan huvitella, ja sehän oli aivan paikallaan. Mutta valitettavasti hän joutui myös moniin pikku kiusauksiin, jotka ympäröivät kauniita, nuoria tyttöjä, ja aiheutti enemmän harmia toisille kuin itselleen. Fannyn ystävyys kylmeni siitä illasta. Tom toivoi, että Trix olisi yhtä miellyttävä kuin Polly, ja Sydney alkoi rakennella tuulentupia, joilla ei ollut perustusta.

13

PÄIVÄNPAISTETTA

-- Minä sitten voitin sen vedon, sanoi Tom.

-- Mistä vedosta sinä oikein puhut?

-- Etkö muista, että sanoit Pollyn kyllästyvän opettamiseen ja luopuvan puuhasta, ennen kuin kolme kuukautta on kulunut, ja minä väitin vastaan.

-- No, eikö hän sitten ole kyllästynyt?

-- Ei vähän vähää. Minäkin luulin jokin aika sitten ja odotin hänen tunnustavan pettyneenä, ettei kestä enää kauempaa. Mutta nyt viime ajat hän on ollut iloinen ja tyytyväinen ja tuntuu pitävän työstään eikä näytä enää väsyneeltä ja kiusaantuneelta. Kolme kuukautta on nyt kulunut, niin että maksa pois, Fan.

-- Olkoon menneeksi. Mitä sinä sitten tahdot?

-- Vaikkapa hansikkaat. Tarvitsen uudet, ja isä tulee aina niin happamaksi, kun tahdon rahaa.

Hetken päästä Fanny aloitti taas lauluharjoituksensa ja Tom vaipui haaveisiinsa istuen hajasäärin tuolilla leuka käsien nojassa.

-- Minusta tuntuu, ettei Polly enää käy meillä yhtä usein kuin ennen, sanoi Tom viimein.

-- Ei käykään, hänellä on ilmeisesti kova kiire; hän on tainnut saada uusia ystäviä, vanhoja neitejä, ompelijattaria ja sen tapaisia. Minä kaipaan häntä. Mutta kyllä hän ennen pitkää kyllästyy hurskasteluun ja palaa luokseni.

-- Älä ole liian varma, neitiseni. -- Tomin äänensävy sai Fannyn kääntymään ja kysymään:

-- Mitä tarkoitat?

-- Minusta tuntuu vain, että muuan Pollyn uusista ystävistä on Sydney. Etkö ole huomannut Pollyn epätavallista iloisuutta, varmasti se johtuu Sydistä.

-- Loruja! sanoi Fan terävästi.

-- Sitä minäkin toivon, tokaisi Tom.

-- Mistä sinä sen sait päähäsi? tiukkasi Fan kääntyen niin, että hänen kasvonsa olivat varjossa.

-- Siitä, että tapaan usein Sydin ja Pollyn samoilla tienoilla. Polly näyttää siltä kuin olisi löytänyt jotain erityisen ihanaa ja Syd puolestaan on korvia myöten Pollyn lumoissa. Ihme ja kumma, ettet ole huomannut sitä.

-- Olen kyllä huomannut.

Nyt oli Tomin vuoro hämmästyä, sillä Fanin ääni kuulosti vieraalta. Hän katsoi hetken vakavasti sisartaan, mutta näki vain ruusunpunaisen korvan ja alaspainuneen pään. Hänen kasvonsa synkistyivät ja hän nojasi taas leukaansa käteen, vihelteli alakuloisesti ja mutisi itsekseen:

-- Fan parka! Olemme molemmat samassa veneessä.

-- Etkö usko, että heistä tulisi mukava pari? sanoi Fan.

-- Ainakin Sydneyn mielestä.

-- Eiköhän Pollyn? Sydhän on rikas ja etevä ja parempi kuin useimmat teistä tyhjäntoimittajista. Mitä tyttö voisi vielä odottaa?

-- En tiedä, mutta Pollylle hän ei ainakaan sovi.

-- Älä sotke heidän asioitaan, Tom.

-- En tietenkään! Minullahan on vain veljellisiä tunteita Pollya kohtaan. Hän on loisto tyttö, jonka pitäisi mennä naimisiin lähetyssaarnaajan tai jonkun yhteiskunnan parantajan kanssa, jotta voisi antaa valonsa loistaa. Seurapiirinaisen osa ei sovi hänelle.

-- Voi hyvinkin sopia, ja toivon että hän saisi tilaisuuden siihen, sanoi Fan koettaen puhua ystävällisesti.

-- Mainiota! Tom sanoi painokkaasti, kuin Fannyn sanat olisivat merkinneet enemmän kuin tämä oli tarkoittanutkaan. -- Muista etten tiedä mitään varmaa, olin vain huomaavinani, että he pitävät pientä vispilänkauppaa. Mutta se oli kai kuvittelua.

-- Aika kyllä näyttää. Sitten Fanny alkoi laulaa, ja Tom lähti ajoneuvoilleen, jotka olivat juuri saapuneet, osoittaen sisarelleen tavatonta ystävällisyyttä taputtamalla häntä päälaelle ja sanoen:

-- Pää pystyyn vain, tyttöseni. Vaikka myötätunto ilmaistiin vähän taitamattomasti, se tuli kuitenkin sydämestä. Fanny oli siitä veljelleen kiitollinen, vaikka sanoikin vain:

-- Älä taita niskojasi, Tommy.

Tomin mentyä Fanin laulu loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Hän jäi istumaan mietteisiinsä, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä huolestuneeksi.

-- No, en voi muuta kuin odottaa! hän sanoi lopulta ja paiskasi nuottivihon kiinni. -- Tai annas olla, hän lisäsi hetken kuluttua. -- Pollyllahan on tänään vapaapäivä. Voin mennä tervehtimään häntä, ja jos asiassa on perää, saan sen kyllä selville.

Fanny painoi pään käsiinsä ja värähti. Sitten hän nousi seisomaan näyttäen kalpealta ja päättäväiseltä kuin olisi menossa kuulemaan pelottavaa tuomiota. Pukeuduttuaan hän lähti Pollyn luo niin kiireesti kuin hänen arvokkuutensa salli.

Lauantaiaamu oli Pollyn siivoamishetki, ja Fanny tapasi hänet huivipäisenä ja iso esiliina vyötäröllä järjestämässä sievää pikku huonettaan, joka oli niin puhdas ja raitis kuin vesi, ilma ja reippaat kädet suinkin voivat saada aikaan.

-- Olen heti valmis ottamaan vastaan vieraita. Heitän vain virkapuvun yltäni ja Polly-sisäköstä tulee Polly-emäntä. Oli hauskaa, kun tulit näin aikaisin. Heitä päältäsi. Taas uusi hattu, senkin tuhlari! Kuinka äitisi ja Maud jaksavat? Ulkona on niin kaunista, että lähdetäänkin kävelemään, vai mitä?

Polly oli tervetuloa toivottaessaan istuttanut Fanin viereensä pieneen sohvaan ja hymyili niin tartuttavasti, ettei Fan voinut olla hymyilemättä takaisin.

-- Poikkesin katsomaan, mitä sinä olet viime aikoina puuhannut. Olet ollut niin näkymättömissä, että aloin jo huolestua.

-- Minun kiireeni ovat sellaisia, ettet sinä ole niistä erityisen kiinnostunut, vastasi Polly.

-- Eivät soittotunnit ennen nielleet kaikkea aikaasi. Epäilen vähän, ettet ainoastaan anna, vaan saat itsekin opetusta, neitiseni, sanoi Fanny leikillisen vakavasti salatakseen todellisen levottomuutensa.

-- Niin saankin, vastasi Polly.

-- Missä aineessa? Rakkaudessako?

Pollyn poskille kohosi äkkiä puna, hän nauroi ja sanoi muuanne katsoen:

-- Ei, ystävyydessä ja hyväntekeväisyydessä.

-- Niinkö? Saanko kysyä, kuka sinua opettaa?

-- Heitä on useampia kuin yksi, mutta neiti Mills etupäässä.

-- Niin, hyväntekeväisyyttä, mutta kuka ystävyyttä?

-- Eräät miellyttävät tytöt! Toivoisin sinunkin tuntevan heidät, Fan. He ovat niin eteviä, tarmokkaita ja hauskoja tyttöjä, että tulen aina hyvälle mielelle kun tapaan heidät, sanoi Polly innostuneena.

-- Siinäkö kaikki? Ja Fanny vilkaisi Pollyyn samalla kertaa pettyneenä ja huojentuneena.

-- Sanoinhan, etteivät minun puuhani kiinnosta sinua. Ne tuntuvat mitättömiltä ja jokapäiväisiltä sinun loistavien seikkailujesi rinnalla. Puhutaan jostain muusta, sanoi Polly itsekin huojentuneena.

-- Kas vain! Kuka ihailijoistasi lähettääkään noin sieviä kukkakimppuja jo aamuvarhain? kysyi Fanny huomattuaan äkkiä pianon päällä maljakollisen sinipunaisia orvokkeja.

-- Hän lähettää minulle kimpun orvokkeja joka viikko, sillä hän tietää minun pitävän niistä. Ja Polly katsahti kukkiin ylpeänä.

-- En aavistanutkaan, että hän on noin kiintynyt sinuun, sanoi Fanny kumartuen haistelemaan kukkia tai pikemminkin lukemaan korttia, joka oli niiden vieressä.

-- Nyt kun tiedät asian, sinun ei enää tarvitse kiusoitella minua. En yleensä kerro ihmisille, kuinka kiintyneitä olemme toisiimme, koska se tuntuisi heistä vain hassulta. Tosin Will ei merkitse minulle ihan sitä mitä Jimmy, mutta hän yrittää parhaansa mukaan täyttää Jimmyn paikan ja siksi rakastan häntä sydämestäni.

-- Willkö? Fannyn terävä ääni aivan hätkähdytti Pollya, hänen kasvonsa punastuivat ja kalpenivat vuoron perään, ja hämmennyksissään hän kaatoi pienen kukkamaljakon.

-- Niin, tietysti. Ketä sinä luulit minun tarkoittavan? kysyi Polly pyyhkien veden pianon kannelta, ettei se ehtisi turmeltua.

-- Yhdentekevää. Minä vain luulin, että sinulla kaikessa hiljaisuudessa oli pieni rakkausjuttu meneillä. Katsos, minähän olen vähän vastuussa sinusta, koska lupasin äidillesi pitää huolta sinusta. Vaikka eihän kukissa mitään sanomista olisikaan. Päätäni on kivistänyt koko aamun, niin että olen ihan sekaisin.

Fan puhui nopeasti ja istuutui uudestaan sohvaan hämillisesti naurahtaen ja miettien, oliko Polly ehkä narrannut. Polly näytti arvaavan hänen ajatuksensa nähdessään kortin. Hän otti sen käteensä, kääntyi Faniin päin ja sanoi:

-- Luulit Sydneyn lähettäneen kukat. Siinä erehdyit. Ja kun vasta tahdot tietää jotakin, kysy suoraan. Se on paljon mukavampaa kuin kiertely ja kaartelu.

-- No, älä nyt suutu, Polly. Minähän laskin leikkiä. Tom se vain sai päähänsä, että jotain oli tekeillä, ja minä tulin tietysti uteliaaksi.

-- Tom! Mitä hän muka tietää tai välittää minun asioistani? tiedusteli Polly.

-- Hän on tavannut teidät kadulla aika usein, ja kun hänen omat tunteensa ovat nyt herkimmillään, hän rupesi kehräämään romanssia sinun ja Sydneynkin välille.

-- Olen hyvin kiitollinen hänen mielenkiinnostaan, mutta se on aivan turhaa.

Fannyn seuraava mielenilmaus hämmästytti Pollya, sillä saatuaan helpottavat tiedot Fan ei osannut sanoa sanaakaan, vaan häpesi käytöstään ja turvautui itkuun. Pollyn suuttumus lauhtui heti.

Tyttöraasu, tätä huoltako hän on kantanut koko talven? Olisinpa vain tiennyt sen aikaisemmin, ajatteli Polly ja koetti rauhoittaa Fania, puhui osaaottavasti päänsärystä ja varoi koskettamasta hänen sydänsuruunsa.

-- No niin, nyt voin jo paremmin. Olen ollut jonkin aikaa kunnon itkun tarpeessa ja nyt on kaikki hyvin. Älä välitä, Polly, olen vain hermostunut ja väsynyt. Olen tanssinut liian paljon viime aikoina ja huono ruoansulatus tekee minut synkkämieliseksi. Ja Fan kuivasi silmänsä ja nauroi.

-- Sinä tarvitset lepoa ja vähän hellimistä, ja tässä minä olen vain toruskellut sinua, sen sijaan että olisin ollut tavallista kiltimpi. Sano miten voisin helpottaa oloasi, sanoi Polly osaaottavasti.

-- Puhu minulle ja kerro itsestäsi. Sinulla ei näytä olevan yhtä paljon suruja kuin muilla ihmisillä. Mistä se johtuu, Polly? Ja Fan katsoi haikeana ja silmät kosteina Pollyyn, joka kostutteli hänen otsaansa.

-- Minä koetan vain katsoa asioita valoisalta puolelta, sanoi Polly hitaasti, ja se auttaa ihmeellisesti. Et usko, kuinka paljon iloa ja päivänpaistetta voi saada pienistäkin asioista, jos vain oppii huomaamaan ne.

-- En minä ainakaan, sanoi Fan toivottomana.

-- Sinä voit oppia, minäkin opin. Aikoinani minä myös nurisin ja kiukuttelin kauheasti ja olin niin onneton, etten kyennyt mihinkään. Sellaista sattuu vieläkin luvattoman usein, mutta yritän päästä siitä, ja nyt se käy jo paljon paremmin. Selvitä vaikeuksiesi syy, niin ne on jo puoleksi voitettu, sanoo neiti Mills.

-- Kaikki tuntuu niin tympeältä ja ärsyttävältä, nurisi Fanny.

-- No, mitä ihmeen harmia sinulla sitten on ollut? kysyi Polly huolestuneena.

-- Vaikka mitä, aloitti Fan, mutta vaikeni, sillä jotenkin häntä hävetti tunnustaa olevansa kiukkuinen siitä, ettei saanut uusia turkiksia eikä päässyt keväällä Pariisiin eikä saanut Sydneytä rakastumaan itseensä. Siksi hän keksi jotain sopivampaa ja sanoi masentuneella äänellä:

-- No, kun äiti on niin huonossa kunnossa ja Tom ja Trix riitelevät aina ja Maud tulee päivä päivältä itsepäisemmäksi ja isä on huolissaan omista asioistaan.

-- Kuulostaa pahalta, mutta ei sentään toivottomalta. Etkö voisi auttaa jotakuta? Se tekisi hyvää sinulle ja muille.

-- En minä osaa, vaikka näenkin mitä olisi tehtävä.

-- No, älä sitten vaikeroi. Pysy itse iloisena, niin silloin autat muitakin.

-- Samaa Tomkin sanoi. Mutta miten tässä voi olla iloinen, kun kaikki on niin typerää ja kyllästyttävää?

-- Jos kukaan on työn tarpeessa, niin sinä ainakin, sanoi Polly. -- Sinä aloit leikkiä aikuista niin aikaisin, että olet kyllästynyt kaikkeen jo kaksikymmentäkaksivuotiaana. Rupea puuhaamaan jotakin, niin huomaat kuinka pystyvä ja tarmokas oikeastaan olet.

-- Tunnen paljon tyttöjä, jotka ovat yhtä kyllästyneitä seuraelämään kuin minäkin, mutta eivät tiedä muutakaan. Tahtoisin matkustaa, mutta isä sanoo, ettei hänellä ole varaa siihen, ja niin minun täytyy vain vetelehtiä parhaani mukaan.

-- Ihan teitä rikkaita tyttöjä käy sääliksi, kun teillä on mahdollisuuksia vaikka mihinkä, ettekä kuitenkaan osaa tarttua niihin. Ehkä minä olisin teidän sijassanne aivan samanlainen, mutta nyt minusta tuntuu, että olisin oikein onnellinen ja hyödyllinen, jos minulla olisi runsaasti rahaa.

-- Sinähän olet onnellinen ilmankin. Kas niin, nyt lopetan marinani. Lähdetään sen sijaan kävelemään. Äläkä kerro kellekään, että tulin tänne itkemään kuin mikäkin vauva.

-- En ikinä! lupasi Polly ja pani hatun päähänsä.

-- Minun pitäisi käväistä muutamien tyttöjen luona, sanoi Fan, mutta nyt tuntuu kuin en ikinä haluaisi enää nähdä heitä. Eikö se ole hirveätä?

-- Entä jos tulisit tapaamaan minun ystäviäni! He eivät ole hienoja eivätkä käyttäydy muodollisesti, vaan ovat iloisia, vapaita ja hauskoja ihmisiä. Tule, he varmasti huvittavat sinua.

-- Minä tulen, huudahti Fanny, jonka mieliala oli heti kohonnut itkunpuuskan jälkeen. -- Tuoko on se herttainen vanha neiti? lisäsi Fanny heidän ohittaessaan neiti Millsin, joka ompeli ahkerasti pöytä kukkuroillaan töitä.

-- Hän on oikea ihmisrakkauden perikuva. Ajatella nyt: rikas nainen, joka osaa hankkia rahoillaan onnea, sanoi Polly heidän jatkaessaan matkaa. -- Hän oli köyhä viisikymmenvuotiaaksi asti. Sitten hän peri melkoisen omaisuuden ja tiesi heti mihin käyttäisi rahansa. Muun muassa hän sai tämän talon, mutta sen sijaan että olisi asunut leveästi yksinään, hän otti siihen asumaan köyhiä säätyläisnaisia, jotka tarvitsivat siistin kunnollisen kodin, mutta olivat liian varattomia maksamaan suurta vuokraa. Minä olen yksi heistä ja osaan antaa arvon sille, mitä hän tekee hyväkseni. Kaksi vanhaa leskirouvaa asuu alapuolellani, yläkerrassa joukko opiskelijoita, rouva Kean parka ja hänen rampa poikansa ovat taimmaisessa vierashuoneessa ja Jennyllä on pieni makuuhuone neiti Millsin huoneen vieressä. Kaikki maksavat kykynsä mukaan, ja sellainen riippumattomuus tuntuu meistä hyvältä. Mutta neiti Mills tekee tuhat kertaa enemmän kuin mitä rahoilla saa aikaan, ja tunnemme hänen vaikutuksensa koko talossa. Mieluiten minä tahtoisin tietysti mennä naimisiin ja saada oman kodin, mutta seuraavaksi olisin kyllä mielelläni samanlainen ikäneito kuin neiti Millskin.

Pollyn vakava ilme ja ponteva ääni saivat Fannyn purskahtamaan iloiseen nauruun, jolloin muuan lapsenrattaita työntävä nuori tyttö kääntyi katsomaan heitä hymyillen.

-- Miten ihanat silmät! kuiskasi Fan.

-- Niin, hän oli Jenny, vastasi Polly nyökättyään tytölle ystävällisesti ja sanottuaan: "Älä vain väsytä itseäsi." Sitten hän lisäsi: -- Kaikki talon asukkaat auttavat toisiaan, ja aina kun on kaunis aamu, Jenny ottaa Johnny Keanin mukaansa lähtiessään kävelemään. Pojan äiti voi hengähtää, molemmat saavat raitista ilmaa ja sopu säilyy naapurusten kesken. Neiti Mills ehdotti sitä, ja Jenny on niin iloinen saadessaan auttaa toisia, että on ihan hauska pyytää hänen apuaan.

-- Minä olen kyllä kuullut neiti Millsistä. Mutta luulisi hänen lopulta kyllästyvän iankaikkiseen myssyjen ja hameitten ompelemiseen, sanoi Fan muistellen mielessään Jennyn tarinaa, sillä tytön näkeminen oli muuttanut sen läheiseksi ja todellisemmaksi.

-- Ei hän istu niiden ääressä koko päivää. Ihmiset tulevat hänen luokseen huolineen ja hän käy viemässä heille apua saippuasta ja keitosta alkaen. Minä seuraan häntä joskus, ja on paljon antoisampaa kuunnella todellisia elämäntarinoita kuin katsella jotakin näytelmää.

-- Miten voit kestää noita hirveitä paikkoja ja melua ja huonoa ilmaa ja kurjuutta, jota et voi auttaa?

-- Ei se kaikki ole hirvittävää. Tapaa myös paljon hyvää ja rakastettavaa, jos vain käyttää silmiään. Tunnen itseni kiitolliseksi ja tyytyväiseksi, kun näen miten rikas itse olen ja minussa herää halu auttaa noita ihmisparkoja.

-- Voi sinua, kullanmurua, sanoi Fanny ja puristi ystävänsä kättä hellästi miettien mielessään, oliko siinä ainoa syy Pollyn muuttumiseen.

-- Nyt kun olet tavannut uusista ystävistäni neiti Millsin ja Jennyn, näytän sinulle vielä toiset kaksi, sanoi Polly kun he saapuivat erään talon ovelle ja alkoivat nousta portaita yhä ylemmäs. -- Rebecka Jeffrey on hieno tyttö ja erittäin lahjakas, vaikka torjuukin kaikki ylistelyt. Hänestä tulee vielä kerran kuuluisa taiteilija. Hän on vaatimaton, mutta työskentelee määrätietoisesti. Lizzie Small on graafikko ja tekee ihastuttavia kuparipiirroksia. Becky ja hän asuvat yhdessä ja pitävät hyvää huolta toisistaan. Ateljee on heidän kotinsa -- siellä he työskentelevät, syövät ja nukkuvat ja tasaavat kaiken keskenään. He ovat molemmat yksin maailmassa, mutta yhtä onnellisia ja vapaita kuin taivaan linnut ja tosi ystäviä, joita mikään ei voi erottaa.

-- Kun sulhanen tulee väliin, ystävyys kyllä rakoilee, sanoi Fan.

-- Eikä rakoile. Kunhan näet heidät, muutat mielesi, vastasi Polly naputtaessaan oveen, johon oli kiinnitetty kaksi vaatimatonta nimikorttia.

-- Sisään! kuului ääni, ja hetken päästä Fan huomasi olevansa isossa merkillisesti kalustetussa huoneessa, johon valo tuli ylhäältä ja jossa kaksi tyttöä oli työn touhussa. Toinen heistä seisoi nurkassa ison savimöhkäleen edessä. Hän oli pitkä ja voimakaspiirteinen ja silmissä oli älykäs katse. Hänen kihara tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja pää kaunismuotoinen. Fannyn katse kiintyi heti hänen kasvoihinsa, vaikka ne eivät olleetkaan kauniit, ja vartaloon, joka oli ison, saven tahriman esiliinan peitossa. Pöydän vieressä, missä valo oli kirkkain, istui hento laihakasvoinen tyttö, jolla oli isot silmät ja vaalea tukka -- uneksiva, työhönsä uppoutunut pikku olento, joka metallimöhkäleen yli kumartuneena käytti taitavasti työvälineitään.

-- Päivää, Becky ja Bess. Tässä on ystäväni Fanny Shaw. Olemme vähän tuulettumassa. Jatkakaa vain rauhassa työtänne ja antakaa meidän laiskojen katsella ja ihailla.

Pollyn puhuessa tytöt vilkaisivat työstään ja nyökkäsivät hymyillen. Bess antoi Fannylle ainoan nojatuolin ja Becky tarkasteli tulijoita taiteilijan kaikkinäkevin silmin. Sitten molemmat jatkoivat työtään ja keskustelu pääsi vauhtiin.